22.9.2017

Sarjisfestareilla 2017

Suvilahden kattilahalli festareiden näyttämönä.
Syyskuu on akateemisessa maailmassa yksi kiireisimmistä kuukausista: Ei pelkästään siksi, että tyypillisesti silloin alkavat opetukset (paitsi minulla tänä vuonna), vaan erityisesti siksi, että kaksi isointa apurahahakua käynnistyvät ja sulkeutuvat. Näiden päälle kun lisää jokaviikonloppuisia opiskelu- ja / tai työmenoja, on kuukausi täyttynyt vauhdilla. Pahoittelut siksi blogihiljaisuudesta. Yritän kasata itseäni, mutta luulen, että pääsen takaisin viikottaiseen päivitysrytmiin vasta Akatemian haun sulkeuduttua. Palaan näihin aiheisiin kenties myöhemmin, mutta nyt lyhyt katsaus tämän vuoden sarjisfestareihin Helsingissä.

Suvilahteen siirretyt festivaalit olivat tänä vuonna vain kaksipäiväiset. Ihmisiä pohditutti se, löytävätkö festarit kävijänsä. Aikaisempina vuosina Lasipalatsin nurkilla ja Narinkkatorilla järjestettynä festareille eksyi yleensä muutakin väkeä kuin sarjiskansaa. Uudesta sijainnista huolimatta viikonloppukävijöitä oli festarisivujen mukaan yli 10 000, joten pelko tuntui jälkikäteen ajateltuna turhalta. (Seuraavat festarit järjestetään muuten Suvilahdessa 1.-2.9.2018. Tällöin teemana on Italia ja strippisarjakuva. Kuulostaa aika hyvältä!)

Se on erittäin mukavaa, kun saa järjestettyä sarjisfestarit itselleen työmatkaksi. (Erityisen mukavaa on se, että hotelli tarjoaa huoneeksi ikkunatonta elokuvahuonetta, jossa voi katsella vaikka Netflixiä valkokankaalta. Ruoholahden Radisson Blu - suosittelen kokeilemaan!) Keskityin työn puolesta erityisesti omaelämäkerralliseen sarjisohjelmaan ja sarjisblogeihin, joten vuoden teemat ja kunniavieraat jäivät vähän sivuun. Ehdin kuitenkin nähdä heti lauantaiaamuna vuoden Taivaallisin sarjakuvablogi -palkinnonjakotilaisuuden. Kunnian voitti tänä vuonna Jiipu blogillaan Tajukankaan kutoja. Jiipun blogi oli minulle aivan uusi tuttavuus, joten oli hienoa päästä tutustumaan niin kauniseen ja yksityiskohtaisesti väritettyyn blogiin.

Olin myös itse osana ohjelmaa lauantaina Kattilahallin "lavalla", jossa esiteltiin Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -hankkeen tuotoksena syntynyt sarjakuva-artikkeliliite. Tämän uusimman Kuti-ilmaisjakelulehden liite on myös vapaasti luettavissa verkosta, joten kannattaa ehdottomasti tutustua siihen!

Esittelyaukeama, katsokaa, miten kaunis se on!
Minun ja Viivi Rintasen yhteisartikkeli käsitteli siis sarjakuvabloggaamisen terapeuttisia mahdollisuuksia ja siihen liitettyjä merkityksiä. Olenkin aiheesta blogissa puhunut aiemmin, joten ei siitä sen enempää - lukekaa vain artikkeli! Se näyttää todella upealta.
Puhuimme Laura Kokon haastattelemina projektin synnystä, omasta työprosessistamme ja innostamme jatkaa tutkija-taiteilija-työparien yhteistyötä jatkossakin. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä tämäkin projekti tuo tullessaan. Erityisesti koimme, että sarjakuva on ilmaisumuotona täydellinen tiedonvälittäjä, joten tutkimustiedon saattaminen sarjakuvamuotoon olisi loistava, popularisoiva viestintäkanava tulevaisuuden tieteelle.

Kattilahallin näyttelyitä
Ent. pienlehtitaivas, nyk. Zinefest Oranssilla
Suvilahden tilat olivat pienen matkan päässä toisistaan, mikä pakotti pyörähtämään välillä ulkoilmassakin. Se oli erittäin virkistävää erityisesti siksi, koska Zinefestin paikkana toiminut Oranssi oli tilana vähän liian pieni ja aina tupaten täynnä. Lisäksi siellä oli aivan järkyttävä maalin / spriitussin käry sunnuntaina, mikä aiheutti varmasti yhden jos toisen päänsäryn niille myyjäparoille, jotka eivät päässeet haukkaamaan happea. 
Pörräsin siis pääasiassa Oranssin ja Kattilahallin väliä kuuntelemassa ohjelmaa ja hankkiutumassa rahoistani eroon. Olin ottanut periaatteekseni korjata Worldconin heikon kirjaostostuloksen ostamalla tukullisen kotimaista sarjakuvaa festareilta. Todettakoon, että suunnitelma onnistui vähän turhankin hyvin...

Rikkinäisen mielen kuvat -paneelikeskustelu aluillaan
Kävin kuuntelemassa kahteen otteeseen paneelikeskustelua Rikki-kollektiivin julkaisemasta albumista Rikkinäiden mielen kuvat - sarjakuvia mielenterveydestä. Albumiin on koottu useiden eri tekijöiden töitä, jotka käsittelevät erilaisia mielenterveydellisiä ongelmia. Monia tekijöitä oli yhdistänyt hoitoon pääsyn vaikeus. Paneelissa haastateltavina olleet tekijät kertoivat nimenomaan tekemisen olleen terapeuttista, mikä tuki kyselytutkimuksessamme saatuja tuloksia. Teoksen tavoitteena on lisätä tietoisuutta mielenterveyden ongelmista ja purkaa tabuja: mielenterveydestä pitää voida ja uskaltaa puhua!

Sarjakuvat eivät itsessään voi ratkaista yhteiskuntamme ongelmia (kuten mielenterveystyön puutteellista rahoitusta), mutta ne tekevät asian näkyväksi. Lisäksi puhumalla ja piirtämällä näistä vaikeista asioista näytetään esimerkiksi nuorille, etteivät he ole ongelmiensa kanssa yksin. Näin olennaisia huomioita sain vastaukseksi, kun sunnuntaina kysäisin, mitä sarjakuva voisi panelistien mielestä tehdä nuorten mielenterveysasioiden hyväksi.
Graffiti-seinälle syntyi viikonlopun aikana taidetta
Katsastin lisäksi paneelikeskustelun sukupuoleltaan moninaisilta sarjisbloggaajilta ja Emmi Niemisen haastattelun hänen kuvittamastaan ja Johanna Vehkoon käsikirjoittamasta reportaasisarjakuvasta, joka käsittelee verkon naisvihaa. Vihan ja inhon internet -teoksen pitäisi tulla ulos syys-lokakuun vaihteessa eli aivan piakkoin. Sekin taitaa olla pakko-ostos.

Muu ohjelma jäikin sitten kotiinlähdön takia väliin, mutta tärkeimmät tuli nähtyä, tuttuja moikkailtua ja uusiin ihmisiin tutustuttua. Ja tulihan sitä minulle eräs henkilökin kertomaan, että on lukenut väitöskirjani. Sellainen on tiedemaailman ulkopuolella sen verran harvinaista, että ilahdun asiasta vilpittömästi joka kerta.

Iloa aiheuttivat myös useat paikalla olleet tekijät, jotka signeerasivat ostamiani töitä. Näin sain Tiitu Takalon, Emmi Valveen, Apila Pepitan, H-P Lehkosen (joka piirsi kuvan minusta!), Piritta Huhtasen ja Wolf Kankareen omistukset. Taisin punastuttaa Wolfia hieman kehumalla hänen blogiaan innoissani. Sääli, etten tajunnut ottaa Kettujumala palelee -teosta mukaani. Se ansaitsisi myös omistuksen tekijältään.

Niin. Sitä loottiahan siis tuli hankittua. Hups. Mukana kuvassa myös Avi Heikkisen upeat Ankka-posterit, joita keräilen odotellessani herralle maailmanmainetta Disney-taiteilijana. (Avin töitä on jo nähty Ankkalinnan Pamauksen kannessa ja tullaan näkemään jatkossakin, joten pankaahan nimi mieleen.)
loot loot loot
ja vielä kerran loot
Nuo Tanja Ruotsalaisen pienet zinet olivat yksinkertaisuudessaan pysäyttäviä. Ne oli pakko ostaa. Emmi Valveen Armon ehdinkin jo lukea ja siitä (sekä mm. Rikkinäisen mielen kuvista) suunnittelemme kollegani Karoliinan kanssa esitelmää Tampereella järjestettävään Narrative & Wellbeing -konferenssiin lokakuussa. Myös Ahistunut pupu, Tuuli ja myrsky sekä Blastin kolmas osa (vain 10 €!) olivat ennestään tuttuja. Moss Dashiä aloittelen tässä juuri nyt.

Täytyy vain todeta, että Suomessa tehdään todella hienoja ja tärkeitä sarjakuvia. Katja kiittää ja kuittaa.

26.8.2017

Wow - worldcon 75!

NYT lopultakin se Worldcon-päivitys! Johan sitä on odotettukin. Halusin käyttää siihen kunnolla aikaa, ettei mitään olennaista unohdu. Ja onhan se kiva näin parin viikon toipumisen jälkeen fiilistellä vuoden nörttitapahtuman tuntemuksia. (Toipumiseen meni oikeasti noin viikko myös ihan fyysisesti - sen verran aikaa käytin kosteuttavia silmätippoja lauantain cosplay-asun piilolinssien takia. Seuraavalla kerralla hankin värilliset piilarit vahvuuksilla.)

Kaksi vuotta sitten päätimme yhdessä ystäväni Tainan kanssa, että jos se Worldcon nyt kaiken pöhinän ansiosta saadaan Suomeen, niin sinnehän on sitten pakko mennä. Samalla päätin, että jos näin käy, niin minäpä cossaan sitten jedimestari Luminara Undulia.
Kun asian sanoo ääneen internetissä, sitä ei enää sieltä saa pois.

Maailman suurin fantasia- ja science fiction -kirjallisuustapahtuma The World Science Fiction Convention eli tuttujen kesken Worldcon rantautui siis ensimmäistä kertaa Helsinkiin, Suomeen ja Pohjoismaihin. Jos tämä tapahtuma on jostain syystä mennyt ohi, niin ihmettelen, sen verran hyvin valtamediakin siitä kohkasi. Paras kommentti taisi olla, että tapahtuman saaminen Suomeen on isompi juttu kuin lätkän MM-kulta vuonna 1995.
Worldcon on siitä erilainen tapahtuma, ettei sinne osteta lippuja, vaan jäsenyyksiä. Jäsenyys mahdollistaa mm. olemaan valitsemassa seuraavan parin vuoden päästä olevan conin tapahtumapaikkaa ja tietenkin äänestämään arvostetuissa Hugo-palkintosarjoissa, joista lisää myöhemmin.

Suomi tuntui olevan sen verran eksoottinen paikka, että jäsenten määrä kirjaimellisesti yllätti järjestäjät. Kaiken kaikkiaan 10516 maksanutta jäsentä (sisältäen päiväpassit), joista läsnä tapahtumassa (ei siis pelkkiä tukijäseniä) oli kaiken kaikkiaan 7119, mikä teki Suomen Worldconista kaikkien aikojen toiseksi suurimman conin. Ja tapahtumaahan on siis järjestetty vuodesta 1939 saakka. Osallistujien huikea määrä näkyi heti keskiviikkona valtavina jonoina ja epäorganisoituneita ihmismassoina, jotka eivät millään mahtuneet Messukeskuksen pieniin kokoussaleihin. Tästä otettiin heti opiksi ja järjestelytoimikunta alkoi neuvotella lisätilasta. Järkkärit ottivat myös tilan haltuun ja jonotus saatiin varsin toimivaksi, vähän tilaa vieväksi ja tunnelmaltaan paikoin jopa leppoisaksi. Keskiviikon stressaantunut ja ärtyisä mieliala oli kuin poispyyhkäisty torstaina, mikä oli huikea parannus! Tästä menee kiitokset conitealle. (Ja rehellisesti sanoen, jonot yhdysvaltalaisissa coneissa ovat kuulemma vielä pahempia, joten eihän tässä nyt vielä mitään.) Sitä paitsi suomalaiset ovat tottuneet jonottamaan.Varsinkin ämpäreitä.Mekin ostimme ämpärin. Siis ämpärillisen lakuja. 
Mutta siihen emme tosin jonottaneet.

Nimikyltti, jota sai tuunata, nauhoineen ensimmäisenä päivänä.
Päivän teema: Supernatural
Meitä pakkautui siis kolme innokasta nörttiä kapsäkkeineen, valomiekkoineen ja pukupusseineen farmariin ja ajeli Tampereen kautta Helsinkiin. Otimme Tampereen teatterikesässä etkot Tom of Finland -musikaalilla, mikä oli aivan huikea, ja jatkoimme sitten fiiliksissä keskiviikkoaamuna coniin. Pahimmat ruuhkat olivat jo loppuneet siinä vaiheessa, kun saavuimme paikalle, mutta jouduimme silti jonottamaan nimilappujamme hetkisen. Nimilappujen mukana sai kaikenlaista sälää, mm. novellikokoelman, ohjelman, ravintolaoppaan, muistokirjan ja myös Helsingin liikenteen tarjoaman matkakortin, jolla sai suhata conin aikana niin paljon kuin sielu sieti. Se oli loistava sponsorointi.

Worldconin nimikyltit ovat muuten ihan oma lukunsa. Niihin kerätään erilaisia ribboneita eli tarralla varustettuja nauhoja, joissa mainostetaan tulevia coneja, kerrotaan omasta työvastuusta tai hehkutetaan omaa fandomia vitsikkäillä lausahduksilla. Ribboneita keräillään coneissa jopa sellaisella tahdilla, että joillakin badge koristeineen hipoi sääriä. Itse olin vielä suht maltillinen, koska en halunnut tarroittaa nimikylttiäni millä tahansa. Hilpeintä oli tiskillä esitellä itsensä tittelillä "The Ducktor" ja nainen tiskin takana on ihan innoissaan, että jee, Ankkatohtori, ja kertoo olleensa mukana Pixel Sistersissä laulamassa Rosalle pari vuotta sitten Tampereella.

Pienet ovat nörttipiirit.

Olin Worldconissa töissä ohjelmanpitäjänä ja sen lisäksi minulle kuului Finfar-yhdistyksemme tiedottajana osa akateemisen ohjelman Twitter-feedin täyttämisestä olennaisilla faktoilla. Jouduinkin suhaamaan vähän ties sun missä conin ajan, joten monet alun perin MUST SEE -ohjelmat, kuten ihanien nörttikuorojen esiintymiset, jäivätkin ajanpuutteen vuoksi katsastamatta. Coni kuitenkin starttasi keskiviikkona kello 12 ensimmäisellä akateemisella paneelilla, joka esitteli Hobitti-elokuvien vastaanottotutkimuksen suomalaisen aineiston tuloksia. Vähän liian vähän kuumia kääpiöitä, mutta niitä onkin jo nähty.

Legolas oli monien fanien suosikki myös Hobitissa.
Meidän piti päästä ehdottomasti katsomaan Veera Mäkelän esitelmää Locke Lamoran valheista, mutta ensimmäisen päivän ongelma, eli pieni sali + iso ihmismäärä yllättivät. Osasyynä oli se, että jonotimme ensin välipalaa kahvilasta. Se hetki päätyi käytäväpiknikkiin, mutta opimme Worlconin säännöt: ole ajoissa tai ole ulkona.
Avajaisiin kuitenkin mahduimme, mutta lähdimme sieltä lopulta kesken kaiken pois. Uskon, että ulkomailta tulleet vieraat saivat vuodenaikojen kiertokulkuun pohjautuvasti ohjelmasta enemmän irti kuin me kantasuomalaiset, joten hipsimme sieltä jonottamaan Fashion in SF -paneeliin.

Joulupukki vieraili avajaisseremoniassa lahjomassa kiltit kunniavieraat.
Muotipaneeli oli todella kiinnostava sisällöltään. Opin muun muassa sen, että elokuvan tai tv-sarjan julkaisuajankohdan tunnistaa aina hahmojen hiuksista. (Ajattelin heti Luken tukkaa Uudessa toivossa.) Paneeli oli kuitenkin harmillisen puutteellisesti organisoitu. Ohjelmassa ei ollut selkeää rakennetta ja sitten PC:ltä kuvia vaihtavaksi vastuuhenkilöksi oli valittu se Applen käyttäjä, jolla ei ollut mitään hajua, miten kuvienkatseluohjelmat toimivat. Hirveästi ei myöskään auttanut se, että esimerkkikuvia oli ihan liikaa eikä niitä kaikkia ei ollut tallennettu kuvaavilla nimillä. Tähän säätämiseen tuhrautui sitten vähintään kymmenen minuuttia koko ohjelma-ajasta, minkä olisi voinut käyttää fiksusti pukuasiantuntijoiden esimerkkeihin ja huomioihin.

Pitkän iltaruokatauon jälkeen (läheistä kiinalaista mainostettiin Worldconin ravintolaoppaassa, omistaja itse oli kuullut asiasta coniaamuna eikä tietenkään ollut ehtinyt varautua asiaan lisätyövoimalla saati sopivalla ruokapolitiikalla) minä suuntasin Finfarin kokoukseen ja conitoverini Another Castlen konserttiin. Oli kuulemma ollut loistava.
Hieman ehkä harmitti.

Otin ihan liian vähän kuvia hienoista cosplay-asuista. Mutta tämän pongasin.
Game of Thronesin Brienne, Sansa ja septa Unella.
Torstaina koko conin muuttuneen fiiliksen aisti ilmassa. Jonotuskaan ei enää haitannut, kun saavuimme metsästämään kiinnostavaa ohjelmaa aamuyhdentoista pintaan. Minä liukenin supersankari ja -roisto -paneeliin, jonka mielenkiintoisin anti oli veikkaus, että Peppi Pitkätossu voisi olla slayer. Minä hyväksyn tämän teorian.
Siitä jatkoin twiittailemaan akateemista settiä genrerajojen sekoittumisesta ja tuli todettua, että kerrankin tekniikka toimii, kun yksi esitelmöitsijä piti paperinsa Skypen välityksellä Tunisiasta saakka.
Tämä oli myös kiivin ensimmäinen Worldcon.    

Torstai oli pitkälti hengailupäivä, sillä otimme "ei ole kiirettä mihinkään" -asenteen, kiersimme myyntipöytiä ja tulevia conipaikkoja mainostavia yhdistyspöytiä, ihastelimme näyttelyitä ja ostimme sen ämpärin. Vähän jo innostuimme ajatuksesta, että Worldcon pidettäisiin Uudessa-Seelannissa 2020 tai että Dublin oli ainut varteenotettava vaihtoehto vuodelle 2019.

Torstain teema-asuna oli Star Wars ja sekä siskoni vanhasta verhokankaasta ompelema mekko että melkein conia varten tilattu R2D2-laukku saivat jatkuvia kehuja. Piti mennä sitten ostamaan myös teemaan sopiva rusetti mukavilta taidekujan myyjiltä.

Torstain kiinnostavin ohjelma oli ehdottomasti illalla klo 20 alkanut bimbopaneeli, joka on monille se Finnconista tuttu klassikko-ohjelma. Olikin kiinnostavaa seurata kahden jonon muodostumista, kun toinen vei konserttiin ja toinen bimbopaneeliin. Jostain syystä suurin osa bimbojen yleisöstä oli suomalaisia. 
Mutta bimbot eivät pettäneet taaskaan. Vaikka moni internetin syövereistä kaivettu meemi olikin tuttu, oli joukossa silti helmiä, joille nauroin vedet silmissä. Osansa saivat niin Ducktales, Disney-prinsessat, supersankarit, Star Wars, Star Trek kuin moni muukin nörttikulttuurin ilmiö. Olen taas jälleen sivistyneempi internetin ihmeellisestä maailmasta.

Bimbopaneelin elämänohjeita nörteille.
Perjantai olikin sitten enimmäinen virallinen ohjelmapäivä ja sille varattu asukokonaisuus oli sen mukainen. Tilasin keväällä Popcultin myyntipuolella olleelta steampunk-henkiseltä Bard & Jester -yritykseltä 1800-luvun lopun naisten ratsastajanhatun, eli matalan silinterin sulilla ja pitsiverkolla. Sain Italiassa käsin tehdyn silkkisen silinterini conissa perjantaina suoraan käyttööni ja se kruunasikin sitten promootiomekkoni. Hiostus ja korsetin mukanaan tuoma epämukavuus olivat kuitenkin sen arvoista ja aion jatkossakin käyttää mekkoa vastaavissa tilaisuuksissa, kun se kerta on tehty.
Promootiomekko on siskon käsialaa ja täydellinen
uuden silinterin kanssa. 

Tuli myös todettua, että viuhka on tällaisissa tilanteissa täydellinen asuste.

Päivän ensimmäinen kiinnostava ohjelma oli tietenkin puolenpäivän aikaan alkanut Petri Hiltusen esitelmä fantasian ja scifin kliseistä. Ja niitähän on. Klassikkoesimerkkeinä Petri nosti esille niin "se olikin vain unta" -troopin, ennustukset, valitun, hirviön luomisen sekä hyvän ja pahan taistelun, joka kuitenkin kuuluu erityisesti fantasian genren peruspiirteisiin. Mutta senkin voi tehdä aina huonosti. Kuvastossa vilahtivat niin joukko valittuja (Matrixin Neo, Buffy yms.) kuin pino ennustuksia käsitteleviä fantasiasarjoja (Eddings malliesimerkkinä, luonnollisesti). Joskus väkisin mukaan tungetut kliseet voivat pilata alun perin toimivan ensimmäisen osan, miten kävi Riddick-sarjan Pitch Blackille, joka on hyvin toimiva elokuva. Mutta sen jatko-osa onkin sitten juoneltaan vähän turhan peruskauraa.

Minua kiinnosti erityisesti tuo uni-trooppi, sillä se oli yksi aiheistani sunnuntain akateemisessa esitelmässäni.

Petri Hiltunen puhui asiaa ja huvitti yleisöä konkreettisilla esimerkeillä.
Perjantaina isoimmat ohjelmanumerot alettiin siirtää isompiin saleihin, mikä toimi varsin mallikkaasti. Esimerkiksi High fantasy -paneeli, jossa Merja Polvinen haastatteli Anna Smith Sparkia, Robin Hobbia ja Scott Lynchiä, oli siirretty alakerran isoihin halleihin, jonne väkeä mahtuikin sitten huikean paljon enemmän. Iso kiitos tästä organisoinnista! Samassa salissa oli myös sarjakuvan visuaaliseen kieleen keskittynyt paneeli, mutta taiteilijoista koostunut porukka puhui mielestäni ohi ohjelmassa mainitun kuvauksen eikä jaksanut innostaa - varsinkin, koska kaikki oli minulle tutkijana vähän liiankin itsestäänselvää.

Päivän akateemisen somevastuun jälkeen oli ensimmäinen oma esitelmäni, joka myös oli siirretty isompaan saliin. Pelkäsin aluksi, ettei väkeä tulisi tarpeeksi, mutta onneksi sitä alkoi valua juuri sopivasti. Ja yleisössä oli sentään muitakin kuin suomalaisia ankka-faneja.
Tunnin ja vartin mittainen esitelmäni, "Donald Duck, Finland and Don Rosa", keskittyi esittelemään polkuani Suomen viralliseksi Ankkatohtoriksi ja samalla kuvasi väitöskirjani sisällön ja analyysimenetelmäni. Se oli tiukkaa asiaa monin kuvin varusteltuna ja oli yllättävän kivaa palata vanhoihin, tuttuihin näkemyksiin, joiden parissa olin puurtanut käytännössä koko yliopistoaikani.

Tästä se lähti.
Esitelmäni kuvattiin Youtubeen, joten se löytyy täältä. Ilmoittautumislomakkeessa kysyttiin kuvauslupaa, mutta enhän minä sitä enää nyt muistanut, joten oli melkoinen yllätys saada mieheltä viesti, että oletpas muuten YouTubessa. Ei se haitannut, mutta asiasta olisi ollut ihan kivaa saada muistutus.
En ole itse pystynyt katsomaan videota, kun ahdisti jostain syystä liikaa, vaikka se olisi oman opettaja- ja luennointikokemuksen ja ammatillisen osaamisen kannalta todella hyvä juttu. Ehkä sitten jossain vaiheessa uskaltaudun katsomaan sen. (En ole väitöstilaisuuttanikaan katsonut ja sekin on edelleen YouTubessa.) Mutta esitelmä meni siis todella hyvin, joten sitä nyt ei ainakaan tarvitse hävetä. Unohdin taas katsoa muistiinpanojani loppuvaiheessa, joten se kertoo jotain aiheen hallinnasta. Sain myös paljon positiivista palautetta Twitterissä, joten esitelmä oli siis varsin onnistunut siltäkin kantilta.

Lipsahdimme esitelmäni päätyttyä ihan vahingossa suoraan Hugo-palkintojenjakotilaisuuden jonoon ja mahduimme uuteen halliin ongelmitta. Tilaakin jäi vielä roimasti. (Tästä viisastuneena seurasimme samaa taktiikkaa myös lauantain naamiaisten suhteen. Mitäpä sitä turhia jonottamaan, kun taatusti mahtuu sisälle.)

Tältä perspektiiviltä katselimme Hugoja.
Kuten kaikki Worldconin jäsenet, minullakin oli mahdollisuus olla mukana valitsemassa Hugo-ehdokkaita ja totta kai tällainen mahdollisuus piti hyödyntää. En tietenkään ollut ehtinyt lukenut mitään tuoreita romaaneja, joten osasin äänestää käytännössä vain mediakategorioissa (elokuva ja tv-sarja), sarjakuvista, aiheeseen liittyvästä tietokirjallisuudesta ja fanitaiteilijasta. Jäsenet saivat mahdollisuuden tutustua useisiin finalisteihin lataamalla itselleen e-versiot, joista ajattelin tutustua vielä ainakin muutamiin sarjakuviin tarkemmin. 

Hugo-gaala oli pitkä ja paikoitellen hieman puuduttavakin, kuten useimmat isot palkintogaalat tuppaavat olemaan. Parhaita hetkiä oli kuitenkin kuolleita valaita ja zombi-matoja käsitellyt kiitospuhe sekä Game of Thrones -näyttelijä Sibel Kekill, joka jakoi pystin parhaasta elokuvasta. Game of Thrones ei itse saanut palkintoa parhaasta jaksosta, se meni Expanselle. Parhaan elokuvan kategorian puolestaan voitti upea Arrival ihan ansaitusti. Fanitaidesarjassa ei kumpikaan suomalaisista ehdokkaista saanut palkintoa.
Kiinnostavaa oli huomata naisvoittajien suuri määrä. Lieneekö Hugojen meininki muuttunut parin vuoden takaisen sad puppies -kohun jälkeen positiivisempaan suuntaan?

Lauantai oli pelolla ja jännityksellä odotettu cosplay-päivä. Olin viimeistellyt asuni perjantaiyönä ja sain sen kokonaisuudessaan ylleni vasta lauantaiaamuna ennen lähtöä coniin. Pelkoni oli turha, sillä asu näytti ja tuntui todella hyvältä! Vaikka värilliset shokki-piilarit alkoivat kutitella silmiä heti aamusta, senkin kesti. Hullu projekti oli onnellisesti päätöksessään.

Luminara Unduli -projektistani ja cosplay-kokeiluistani seuraa myöhemmin oma postauksensa, joten en mene siihen kovin syvällisesti. Mutta haluaisin todeta, että parasta siinä on valmis asu ja huomio, jonka sillä saa muilta kanssafaneilta. Vietin lauantain poseeraten valokuvaajille ja nautin erityisesti yhteishengestä, joka muiden Star Wars -pukuilijoiden kanssa tuli heti ensinäkemältä. Vaikka olin varma, että argh, ei tästä tule mitään ja pitäisi tehdä parempi asu, aloin jo miettiä seuraavaa kertaa, jolloin puvun saisi päälle. (Tosin koristeellinen essu ja rannekkeet on tehtävä uusiksi, koska violetti maali oli todella huonoa ja jätti rumia murtumajälkiä materiaaleihin.)
   
Jedimestari Luminara Unduli
Hyväntekeväisyyttä harrastava cosplay-ryhmä 501st Nordic Garrison
oli paikalla, joten kuvausseuraa riitti.
Darth Maulia cossasi ystäväni Sami, jolle en osannut editoida hienoa
valomiekkaa, sori!
Lauantaina jätin Twitter-vastuut muille, sillä esiinnyin kahdessa paneelikeskustelussa. "40 years of Star Wars" oli äärimmäisen antoisa pätevän paneeliporukkamme ja keskinäisen kemiamme takia. Keskustelu kulki sujuvasti ja esille tuli useita sellaisia huomioita, joita en itse ollut tullut edes ajatelleeksi. Esimerkiksi Luke Skywalkerin asujen värit saagassa: hän siirtyy alkuperäisen trilogian aikana suoraan valkoisesta mustaan, mutta näyttäytyi Force Awakensissä harmaissa. Ehkä tämä on symbolinen viittaus jedikoodiston siirtymiselle ääripäiden väliin? Paneelin ainoat ongelmat olivat aika ja tila: Star Warsista voisi puhua ongelmitta puoli päivää ja tuplaten isommassa salissa. Nytkään kaikki innokkaat eivät mahtuneet sisään.

Toinen paneelini oli "Trailer Park", jossa katsottiin fantasia- ja scifi-leffojen trailereita ja kommentoitiin niitä. Koen aina olevani jotenkin vierailla vesillä tilanteissa, joissa pitäisi väkisin tuottaa jotain hauskaa kommenttia - varsinkin vieraalla kielellä. Tästä paneelista ei jäänyt niin onnistunut fiilis, vaikka olinkin liian innoissani The Last Jedin trailerista, jota en ollut vielä nähnytkään.

Illan päättivät naamiaiset ja kyllä oikeasti tuntui siltä, että siellä lavalla olisi omalla asullaan pärjännyt ihan hyvin. Kalevala oli jokseenkin vahvasti edustettuna, mutta lemppareihini kuuluivat jo Archipelaconista tuttu Skeletor, Halleyn komeetta (!) ja Louhi, joka oli lopultakin saanut samponsa. Päivä oli ollut pitkä ja rankka, piilareista kärsineet silmäni tahtoivat torkkua ja huomasin ystävieni katselevan puhelimiaan liian pitkän välishown aikana, joten päätimme jättää lopputulokset kuuntelematta.

(Kaiken tämän aikana oli ollut muuten se Kiira-myrsky, mutta mehän emme asiasta mitään tienneet Messukeskuksen sisällä. Kastumatta emme kuitenkaan takaisin hotelliin selvinneet.)

Päädyin myös ahdistelemaan Darth Vaderia.  
Vaikka niin lupasin kaverilleni olla kiltisti.
Lauantaina coniyhteisöllisyys nousi muuten äärimmilleen. Eikä pelkästään siksi, että kesken pihahengailun kuuluu Messukeskuksen ovilta huuto "Kuka lähtee Zapdos-raidiin?", mikä keräsi sitten kasan meitä Pokémon Gon pelaajia nappaamaan Zapdosta. Vaan myös siksi, että conit ovat pieniä taskumaailmoja, joissa voi tuntea olevansa kaltaistensa seurassa. Heti, kun sieltä poistui, tuli paljon selkeämmin tietoiseksi Helsingin keskustan baarien edustalla hengaavista känniääliöistä. Tuntui taatusti samalta kuin Harry Potterista hänen palatessaan kouluvuoden jälkeen takaisin jästien keskuuteen.

Coniväsymys alkoi lopulta painaa päälle sunnuntaina. Osasyynä siihen tosin olivat piilareista väsyneet ja kipeät silmät, eikä asiaa auttanut tietenkään yhtään se, että olin jo aamukymmeneltä alkavan akateemisen session puheenjohtajana. Sessio oli kyllä erinomainen: puhujat olivat täsmällisiä ja lasten- ja nuortenkirjallisuutta käsittelevät esitelmät kiinnostavia. Lisäksi yleisöä tuli paikalle kunnioitettava määrä huolimatta sunnuntaiaamun aikataulusta. Everything went better than expected.

Omakin akateeminen esitelmäni oli sunnuntaina sarjakuvapaneelissa, joka päätti koko akateemisen ohjelman. Meidän jyväskyläläinen sarjakuvatutkijadelegaatiomme oli vallannut tuttuun tapaan koko paneelin ja esitelmäaiheet liikkuivat (myöskin niin tuttuun tapaan) Sandmanissa, Alan Mooren sarjakuvissa ja Disneyn ankoissa. Oma esitelmäni käsitteli italialaisten taiteilijoiden tekemiä sarjakuvia Tzvetan Todorovin "fantastisen" kautta, eli kuinka sarjakuvissa usein sekä hahmot että lukija jätetään tietynlaiseen epävarmuuteen siitä, olivatko tapahtumat pelkkää unta vai totta. Tämä on yksi aiheista, joita suunnittelen sivuavani tulevaisuuden post doc -tutkimuksessani.

Conin virallinen kulmakarvakuva. Suspicious.
Päätösjuhlan myötä Worldcon alkoi olla ohi. Olimme häkeltyneitä, väsyneitä, mutta ihmeen innoissamme. Worldcon oli lunastanut odotuksemme tapahtumasta, jossa olisi liikaa ihmisiä, liikaa kiinnostavaa ohjelmaa ja liikaa asioita, joita ei vain huomaa. Olimme nähneet hyvää ohjelmaa ja huonoa ohjelmaa, jonottaneet kumpaankin, varanneet jokaiselle päivälle erilaisen asukokonaisuuden ja muuttaneet sitten suunnitelmia, kun ei tunnu hyvältä, tai jokin osa asusta jäi kotiin, tai sitten tulikin ostettua jotain uutta ja parempaa.
Olimme tunteneet olevamme osa suurempaa nörttiyhteisöä, joka ei aina ymmärrä toisiaan (esim. conin larp-kohu), mutta joka kuitenkin yrittää parhaansa.
Söimme paljon hyvää ruokaa Messukeskuksen ulkopuolella, muistimme nesteyttää ja aina oli olemassa lakuämpäri.

Tällaista kokemusmahdollisuutta tuskin Suomeen toista kertaa tulee, vaikka villit huhut tietävätkin kertoa suunnitelmista Tampereelle 2032. Mutta me tiedämme, että seuraava kohtaamisemme kansainvälisen fandomin kanssa on Dublinissa 2019, koska sinne on jo cossiasutkin suunnitteilla.

Conin ribbon-saldo oli suhteellisen kevyt.
Kiitos, Worldcon!





















KIITOS, NÖRTIT!


                            Loot loot loot                             
PS. Conilootin määrä oli hämmentävän pieni. Yritin etsiä itselleni uutta lompakkoa, mutta mitään sopivaa ei tullut vastaan. Mutta uuden hiirimaton päädyin ostamaan, koska se yhdisteli hilpeällä tavalla Burtonin Alice in Wonderlandia ja Nolanin Yön ritaria. Samasta paikasta ostin myös vanhan merirosvokolikon.

Scifikirppis oli tällä kertaa harvinaista kyllä pieni pettymys, mutta aina on löytö pongata Anne Ricen kovakantinen kirja kympillä. Näistä pyydetään divareissakin kuuttakymmentä euroa. Sivistin myös itseäni suomalaisella kauhulla eli Marko Hautalan Kuokkamummolla, jonka tekijä sattui sopivasti paikalle nimmaroimaan teokseni.

Star Wars -rusetti ja Kylo Ren -avaimenperä ovat taidekojuilta, kuten myös ennakkoon synttärilahjaksi saadut lohikäärmeensuomuiset korvikset ja sormus. Alien-kaulakoru puolestaan oli huikea löytö. Worldconin rintanapit piti ostaa muistoksi, kun isompaa kangasmerkkiä ei enää ollutkaan saatavilla.

Kuvasta puuttuu miehelle tuliaisiksi ostettu Nostromo-t-paita, joka oli kyllä melko tyylikäs. Tällä kertaa enemmän kokemuksia kuin sälää. Välillä näinkin päin.

21.8.2017

Rosa-dokumentin kuvaukset Helsingissä

Minun piti kirjoittaa Worldcon-raporttini eilen, mutta joudutte odottamaan sitä vielä viikon verran. Sitä ennen seuraa lyhyt katsaus eiliseen, sillä ohjaaja Morgann Gicquel kuvaustiimeineen saapui Suomeen kuvaamaan osia Don Rosaa ja ankkafaniutta käsittelevään The Scrooge Mystery -dokumenttiin. Tarkoituksena oli kuvata kahden fanin pätkät Helsingissä ja Tampereella. Ja minähän olin se toinen fani.

Ohjaaja Morgann Gicquel siteeraa The Scrooge
Mystery
-dokumentin käsikirjoitusta.
Alun perin osuuteni piti kuvata Jyväskylän yliopistolla, mutta tyypilliset aika ja raha estivät sen, joten päädyimme Helsinkiin ja paikkaan, jossa näkyisi ”Sammon salaisuudesta” tuttu Tuomiokirkon kupoli. Samalla pääsin myös kuulemaan, millainen dokumentti olisi rakenteeltaan ja mikä olisi oma roolini siinä. Aiemmin oli jo tiedossa, että 12 fania kertovat kukin omasta taustastaan vierellään yksi Rosan piirtämistä Roopen nuoruusvuosien kuvista.

Olin arponut omaa kuvaani ja olin melkein varma, että kyseessä olisi haarniska-asuinen Roope, mutta sainkin seurakseni vielä nuoremman Roopen, ”Mississipin mestarin”. Kuvauspaikaksi oli valikoitunut Etelärannan satama-alue, josta filmille rajautui sekä Roopen kuvaan sopivasti vene että kaukana siintävä Tuomiokirkko. Ankkatohtorina minulle oli luonnollisesti tohtorinhattu päässä Morgannin toiveesta. Kun tiimi kuuli, että lähes kaikki Suomessa väittelevät tohtorit (vähän tiedekunnasta riippuen) saavat hatun lisäksi myös miekan, heitä melkein harmitti, etten ollut tuonut sitä mukanani. Olisi kuulemma ollut hieno rekvisiitta.

The Scrooge Mystery kuvaa sitä, miten Rosa muutti ja uudisti Disney-sarjakuvia jopa Barksiin nähden. Me fanit esittäydymme filmillä ja jokainen meistä jatkaa yhtenäistä juonta kertomalla pienen osan kokonaisuudesta. Minä löpisin väitöskirjaani sopien fantasian teoriasta, hahmojen inhimillisyydestä ja jatkotutkimuksestani suomalaisesta ankkafaniudesta. Kokemus oli hämmentävä, mutta ei niin jännittävä kuin ensi alkuun ajattelin, sillä sain vetää löpinäni suomeksi. Morgann kertoi, että haluaa dokumentillaan näyttää, etteivät kaikki ihmiset puhu sitä englantia äidinkielenään, ja korostaa samalla, miten monista eri kielistä ja kulttuureista me ankkafanit oikeastaan tulemme. Kerrassaan kunnioitettava periaate.

Franklin ja Morgann valmistelevat kameraa.
Vietimme pari tuntia satamassa kuvaten puheenvuoroani ensin osissa, sitten yhteen pötköön. Morgann itse kuvasi yhdessä tanskalaisen Franklin Henricksenin kanssa ja äänestä vastasi Margaux Caroff, joka on toiminut myös tiimin kääntäjänä. Kaikki olivat kerrassaan mukavia ja innostuneita, pitivät huolta haastateltavan (eli tässä tapauksessa minun) mukavuudesta ja tarjosivat lounaankin.

Kameran nimi on Molly.
Olin kuulemma luonteva ja hyvä puhuja, mistä voin syyttää opettaja- ja luennoitsijakokemustani. Se oli projektin kannalta todella hyvä, koska Morgannin ei tarvinnut ottaa useita eri ottoja. Kuvaukset kun eivät sujuneet täysin ongelmitta. Vastarannalla oli bileet ja aluksi piti varmistaa useaan otteeseen, ettei musiikki vain kuulu nauhalla. Viking ja Silja Linen alukset lähtivät kummatkin satamasta kesken kuvausten ja töräyttelivät mennessään. Onneksi sillä hetkellä pidimme pientä taukoa. Sitten tuli sadekuuro, joka katkaisi filmauksen hetkeksi.
Ja sen jälkeen alkoi tuulla.

Mississipin mestari Helsingin satamassa.
Näin miltei hidastettuna Morgannin kauhistuneen ilmeen, joka kohdistui viereeni. Tuuli tempaisi maalaustelineen nurin ja hetken olin jo valmis sukeltamaan satama-altaaseen Roopen kuvan perässä. Onneksi minun ei tarvinnut tehdä sitä, sillä kuva jäi turvallisesti maan kamaralle. Kehyksen lasi kuitenkin hajosi ja loppukuvaukset piti hoitaa ilman sitä.
Mutta sekään ei kestänyt kauaa. Tällä kertaa tuuli kaatoi maalaustelineen uudestaan kuva edellä. (Tästä kohdasta on muuten loistava taltiointi videolla, miten melkein loikkaan ilmaan, kun kuva läsähtää jalkojeni juureen. Toivottavasti se menee pilalle menneisiin otoksiin.) Roope selvisi kuin ihmeen kaupalla vahingoittumattomana ja loppukuvaukset hoidettiin erikoislähikuvalla minusta. (Kääk.)

Margaux suojeli Roopea tuulelta, kun Franklin sääti kehysten kanssa.
Kuvaukset päättyivät siihen, että me muut suuntasimme taksilla takaisin hotellille, kun taas Morgann lähti etsimään uutta kehyslasia. Se olikin haaste, sillä lauantaina kello kuudelta ei mikään kehysliike ollut auki. Lasin sijaan hän sai Clas Ohlsonilta kehyksen, jonka muovisuojan hän sitten askarteli mattoveitsellä oikeaan muotoon. Muovi onkin jatkon kannalta huomattavasti parempi ja kevyempi, joskin ikävämmin heijastava.

Dramaattisista käänteistä huolimatta kaikki kääntyi siis parhain päin. Pääsin näkemään jo kuvattuja pätkiä dokumentin alusta ja kuulemaan kuvausryhmän seuraavia suunnitelmia. Päätimme illan viikinkiravintola Haraldiin, jota suosittelin turisteina häärineelle tiimille, ja se olikin kaikkien mielestä erinomainen tapa kuitata pitkä päivä.

Ollaan yhdessä rakeisia Haraldissa.
Sunnuntaina kuvausryhmä suuntasi vielä Särkänniemeen ja Angry Birds -teemapuistoon kuvaamaan seuraavaa fania. Puolet materiaalista on kuulemma nyt valmiina. En malta odottaa lopullista versiota.

Minä ja Roope! Itkettää.

22.7.2017

Worldcon-vouhapostaus

Worldconin alustava ohjelma on lopultakin julkaistu! Se löytyy täältä. Ohjelma kuitenkin elää ja muuttuu koko ajan, joten muutoksiin ja peruutuksiin pitää muistaa varautua. Älypuhelimeen voi halutessaan ladata myös sovelluksen, johon pitäisi saada tallennettua lempiohjelmansa. Myös akateemisen ohjelman abstraktit löytyvät nyt Worldconin nettisivuilta, joten hetimiten tutustumaan niihin ja löytämään omat kiinnostuksenkohteet tuoreesta spefitutkimuksesta. Akateemiset sessiot löytyvät aina salista 209.

Tärkein tiedotusasia on kuitenkin se, että ensikertalaisen alehinta, 95 € päättyy maanantaina 24.7. Sen jälkeen tapahtuma muuttuu huomattavasti kalliimmaksi, joten nyt kannattaa pitää kiirettä, jos yhtään arvot osallistumistasi. 95 €:lla saat viiden päivän edestä kirjallisuutta, työpajoja, paneelikeskusteluja ja kaikin puolin huikeaa nörttitunnelmaa. Se on vähemmän kuin viikonlopun rokkifestarit ja täynnä vähemmän kännistä porukkaa.

Jos viisi päivää on liikaa (sitä taatusti tarvitsee aikaa toipumiseen ja paluuseen tavalliseen arkeen ja jästien seuraan), Worldconiin voi hankkia myös päivälippuja. Niitä voi vilkaista täältä. Perjantai ja lauantai ovat kalleimmat päivät, koska perjantaina klo 19.30 jaetaan Hugo-palkinnot (yksi ohjelmatärpeistä - paikalle pitäisi olla tulossa mm. Game of Thronesin tekijätiimiä, koska kaksi sarjan jaksoista on ehdolla) ja lauantaina klo 19.30 on upea Masquerade (toinen ehdoton ohjelmatärppi).

Olen jo tehnyt alustavan kartoituksen ohjelmaan ja tässä edellä mainittujen lisäksi muutama oma tärppini:

Keskiviikko 9.8. 
klo 12: Academic Track 1: Uses of Fantasy. Paneeli Hobitti-elokuvien vastaanottotutkimuksen suomalaisista tuloksista. Sali 209.
klo 14: And Then the Murders Began: The Lies of Locke Lamora as Renaissance Drama. Esitelmä Scott Lynchin kiehtovasta kirjasarjasta on päivän kiinnostavimpia. Sali 215.

Torstai 10.8. 
klo 14: How I Would Destroy the World with Science. Tutkijoiden dystooppinen paneelikeskustelu - miten he tuhoaisivat maailman? Sali 203a.
klo 18: Cape Not Included. Sarjakuvapaneeli, jossa ei ole supersankareita. Sali 206.

Perjantai 11.8.
klo 12: Science Fiction and Fantasy Clichés. Petri Hiltusen ohjelmat ovat aina olleet taattua tavaraa. Taatusti myös tämä. Sali 206.
klo 14: Visual Language of Comics. Paneelikeskustelu sarjakuvista? I'm there. Hall 3.
klo 18: Donald Duck, Finland and Don Rosa. Täällä puhun puolitoista tuntia väitöskirjastani ja suomalaisten suhteesta Aku Ankkaan, jos jotakuta kiinnostaa. Sali 103.

Lauantai 12.8.
klo 10: Girl Power! Cool Comics Written by Women. Paneelikeskustelu, josta saa taatusti hyviä lukuvinkkejä. Sali 216.
klo 13: 40 Years of Star Wars. Paneelikeskustelu suuresta saagasta sisältää myös allekirjoittaneen kommentoimassa - ehkä jopa cossiasussaan. Sali 206.
klo 17: Trailer Park. Porukka katsoo ja kommentoi uusia trailereita. Minäkin yritän sanoa jokusen sanasen tässä paneelissa. Sali 101c.

Sunnuntai 13.8.
klo 10: Academic Track session 17: Society and Subversion. Moderoimani akateeminen sessio keskittyy lasten ja nuorten spefiin. Sali 209.
klo 15: Academic Track session 19: Going Beyond in Comics. Akateeminen ohjelma päättyy jyväskyläläiseen sarjakuvatutkijaedustukseen. Luvassa Sandmania, Disney-sarjakuvia ja Alan Moorea. Sali 209 - be there.

Konsertit: ke 9.8. klo 19.30 Another Castle ja la 12.8. klo 12 Pixel Sisters. Nörttikuoroja esittämässä nörttimusaa. Kumpikin konsertti löytyy salista 102.

Huh, ja niiiiin paljon ohjelmasta jäi vielä sanomatta. Parasta coneissa on se, että sitä vahingossa päätyy katsomaan ei-sitä-ensimmäistä-valintaansa ja löytääkin helmen. Parasta on myös pelkkä ilmapiiri ja ihmisten katselu ja tyylien ja vaatteiden ihailu. Minullakin on viisi asukokonaisuutta lähdössä matkaan. 
Ja kyllä, sillä farmariautolla.

Oma cosplay-projektini on vielä täysin vaiheessa. 
Minulla on 9,5 metriä pitsiä ommeltavana hameeseen. Se on tarkoitus viimeistellä tänä viikonloppuna.
Minulla on myös 5 metriä viittakangasta, johon pitäisi painaa oikeanlainen kuvio. Katsotaan, josko saan sabluunan tehtyä huomenna.
Aion myös askarrella Luminaran kaulakorun nyt piakkoin ja kaivella materiaalit "rannesuojiin" ja vyön etukaitaleeseen. Maalit on jo ostettu ja vyöt löytyivät kirppiksiltä. Soljet pitäisi myös leikata muotoonsa.
Ensi viikon kesäopetus hieman häiritsee projektia, mutta eiköhän tämä tästä. Tällä hetkellä ainakin fiilis projektin valmistumisesta on ihan hyvä. (Ja vähän liiankin innostunut.)

15.7.2017

EACWP - kirjoittamisen opettajien koulutus Ranskassa

Tervetuloa Andéhen, Normandiaan!
Edelliseen Ranskan matkaani Angoulêmen sarjakuvafestivaaleille liittyi joukko onnettomia sattumuksia, jotka nakuttivat takaraivossani odottaessani lähtöä kohti Pariisia ja sieltä eteenpäin pientä Andén kylää. Ohjelmassa oli viiden päivän työmatka European Association of Creative Writing Programmen (EACWP) järjestämään kesäkoulutukseen. Ensimmäistä kertaa järjestetty koulutus oli suunnattu Euroopassa työskenteleville kirjoittamisen opettajille. Tämän ainutlaatuisen tilaisuuden mahdollisti sekä Näkymättömät-hanke että yliopiston Erasmus+ -opettajavaihto, jotka jakoivat matka-, majoitus- ja muut kustannukset. (Tai jakavat, kunhan laitan kuitit ja laskut eteenpäin.) Koulutuksen teema "Writing from the Real" sopi täydellisesti Näkymättömät-hankkeen sisältöihin, joten valmistauduimme kollegani Karoliinan kanssa esittelemään sekä hanketta että siinä käyttämiämme menetelmiä. 

Matkustuspäiviksi oli varattu sunnuntai 9.7. ja torstai-ilta 13.7. Loppuaika meni ohjatun ohjelman, mutta myös kevyemmän oleilun merkeissä. Matka perille taittui Pariisista bussilla reilussa puolessatoista tunnissa. Meitä oli ohjaavine opettajineen (3) ja järjestäjineen (2) yhteensä 17 osallistujaa Englannista, Skotlannista, Argentiinasta, Venezuelasta, Espanjasta, Ranskasta, Hollannista, Belgiasta ja Suomesta. Yhteistä meille kaikille oli se, että työskentelemme Euroopassa luovan kirjoittamisen opettamisen parissa.

Olen jakanut tämän postauksen kuva- ja asiamäärän takia kolmeen osaan, joten siitä voi halutessaan lukaista vaan ne pätkät, jotka kiinnostavat. Kerron ensin kurssiohjelmasta, esittelen sitten miljöönämme toimineen Moulin d'Andén ja sanon lopuksi sanasen virallisen ohjelman ulkopuolisesta meiningistä.

Olemme saapuneet!

EACWP - Teachers training course

Sunnuntain lyhyiden tutustumisillanistujaisten jälkeen aloitimme tositoimet heti maanantaina klo 9 aamulla. Virallinen ohjelma tuntui ainakin paperilla luokattoman pitkältä: aamun sessio kesti 913, jonka jälkeen puolentoista tunnin lounas ja sitten iltapäivän sessiot klo 14.3018. Sessioiden väliin oli sijoitettu kahvitaukoja, mutta tästäkin huolimatta ajankäyttö tuntui täyteen ahdetulta.

Käytännössä ohjelma tauottui kuitenkin itselleni varsin sopivaksi, vaikka monet kaipasivatkin lisää aikaa omalle kirjoittamiselleen ja asioiden prosessoinnille. Aamupäivät oli varattu ohjaavien opettajien työpajoihin, joissa käsiteltiin koulutuksen teemaa eri näkökulmista. Alain André (Aleph-Écriture), Leen van den Berg (Creatif Schrijven) ja Gale Burns (Kingston University) veivät meidät mukavuusalueemme yli ja haastoivat pohtimaan kirjoittamisympäristön vaikutusta kiinnostaviin aiheisiin, matkakertomusten fiktiivistä puolta ja omaelämäkerran kirjoittamista siitä ei niin tutusta näkökulmasta. 

Iltapäiville oli varattu kaksi työpajasessiota, joissa me "oppilaina" olevat opettajat esittelimme omia metodejamme, testasimme tehtäväkokonaisuuksia tai luennoimme meille läheisestä aiheesta. Vastuuopettajien tehtävänä oli sitten antaa palautetta siitä, mikä toimi ja missä olisi vielä parannettavaa. Koko koulutus oli täynnä varsin kiinnostavaa ohjelmaa, joten oli harmi kuulla paikan päällä, että päällekkäisten työpajojen takia kaikkea ei voisikaan nähdä, kuulla ja kokea.

Théâtre du Moulin, päärakennus, jossa söimme ja kokoustimme työpajojen merkeissä.
Torstaiaamuna meidän piti kirjata ylös niin tuttu kurssipalaute. Siihen kuului yhtenä kohtana kertoa, mitä vie kokonaisuudesta mukanaan omaan opetukseensa. Tässä muutamia tärkeitä nostoja tiivistettynä: Alain Andrén työpajasta poimin muistutuksen (jota mm. Johanna Sinisalo on siteerannut coniesitelmissään), ettei yksi idea riitä kokonaisen tarinan kirjoittamiseen. Alain ohjasi meidät yhdistämään kiinnostavan aiheen, mieleen jääneen uutisen sekä inspiraatiokävelyn lähialueelle. 

Tarinan aihioita syntyi jo siitä, kun näki tämän Seinen rannalla olleen hylätyn rakennuksen.
Rappion kauneutta. 
Leen van der Bergin matkakertomuksia käsittelevä työpaja oli kokonaisuudessaan niin antoisa, että aion hyödyntää sitä opetuksessani – todennäköisesti jo ensi keväänä. Omien matkakokemusten pohtiminen herätti muistojen tulvan erityisesti aistien osalta ja uskon harjoitusten olevan hyödyllisiä nuorille sanataideoppilailleni. Erityisesti ajatus siitä, että matkakertomuksen kirjoittaja käyttää samoja narratiivisia keinoja kuin fiktion kirjoittaja, on hyvä muistutus kirjoittajan vapaudesta sekoittaa faktaa ja fiktiota tuottaakseen toimivan tarinan.

Leen puhuu asiaa aamun työpajassaan.
Aion myös testata Irene Cuevasin runopastissia, jossa omaelämäkerrallisesta runosta vaihdetaankin kaikki verbit, sekä suomalaisten kollegoideni Terhi Forssénin ja Karoliina Maanmielen "detox-hoitoa" sanoille. Tuli mentyä sen verran syvälle oman sanavalintani kanssa, että herkkänä tyttönä tirautin pienet itkutkin. (Karoliina totesi jälkikäteen, että voisin tulla itkemään muillekin kursseille, koska siitä tietää, että tehtävä on koskettanut ainakin yhtä osallistujaa.) Lisäksi Gale Burnsin vetämässä (oma)elämäkertatyöpajassa parille jaetut elämän tärkeät hetket loi hyvän yhteyden omaan työpariin, mitä pitäisi testata myös nuorten kanssa. 

Gale laittoi meidät pohtimaan mm. suhdettamme toiseen maailmansotaan.
Lopuksi pääsin myös irrottelemaan englannin kielellä Alma Mathisenin hahmotyöpajassa, josta aion myös varastaa ideoita hahmojen puhetapojen opetukseen. Sain kehuja omasta tekstistäni, johon loin raivostuttavia vitsejä kertovan hahmon. Se mopo karkasi niin syvälle metsään, että on siellä varmaan vieläkin... (Jos saat tungettua kuvaukseen yhdenkin slangilla kirjoitetun "Your mother" -vitsin, niin sekin on jo liikaa.)

Oma esitelmäni iskettiin yllättäen heti ensimmäiselle päivälle, mikä oli sinänsä ihan hyvä, sillä pääsinpähän siitä mahdollisimman nopeasti eroon. Esittelimme suunnitelmamme mukaan Karoliinan kanssa ensin lyhyesti Näkymättömät-hankkeen pääpiirteittäin, näytimme videon digitarinatyöskentelystä ja sitten kuvasin supersankarityöpajani sisällöt. Itse tekemiseen emme ehtineet lyhyen ajan puitteissa, mutta sain kuitenkin työpajaan osallistujat piirtämään itsestään muotokuvan sillä ei niin tutulla kädellä. Sain työpajastani sisällöllisesti ja metodisesti todella hyvää palautetta, mikä auttaa syksyn töihin kuuluvan käsikirjan kirjoittamisprosessiin. Opetuksellisesti ohjaajat kiinnittivät ansiokkaasti huomionsa juuri niihin kohtiin, jotka tiesin heikoksi kohdakseni: kontakti yleisön kanssa. En aina uskalla katsoa yleisöäni silmiin.

Nuorten sellistien asenne oli kohdillaan konserteissa.
Keskiviikkoiltana työpajaohjelman päätyttyä oli perinteisen iltajuhlan eli Open Micin vuoro. EACWP:n tapahtumissa osallistujat lukevat tyypillisesti tekstejään toisille rennossa (viinillä maustetussa) ilmapiirissä. Teksti sai olla oma tai lainattu, englanniksi tai omalla äidinkielellä. Tällä kertaa illanistujaisten alkupuolelle osallistuivat myös itse myllylle majoittuneet Pariisin konservatorion nuoret sellistit, mikä lisäsi paineita entisestään. En ole koskaan lukenut omia tekstejäni eläytyen yleisölle, joten tilaisuus jännitti aika roimasti. Tilannetta ei helpottanut yhtään se, että kyseessä oli kolme, sisällöllisesti aika törkeää vokaalirunoa, jotka olin kirjoittanut edellisvuotena ja parannellut hieman juuri ennen tilaisuutta. Lisäksi teini-ikäiset sellistit olivat esiintyneet ryhmällemme jo kahtena iltana ja osoittaneet taitonsa.

Lyhyesti sanottuna ilta meni ainakin omalta osaltani putkeen, sillä pelkästään jo suomeksi lukeminen herätti kuulijoissa hilpeyttä  puhumattakaan siitä, että runot sisälsivät vain yhtä vokaalia, mikä kuulostaa hauskalta jo ihan suomalaisenkin kuulijan korviin. Argentiinalainen kollegani Ana totesi o-runon lempparikseen. Se on sisällöllisesti kaikkein siistein huumoriltaan, joten lainaan sen tähän päättämään osion numero 1.

Son kovvoo hommoo
pomon lommost monost
Hopon koko homo poppoo
ossoo kokon koot'
tohol!
Tokko ossoo Oslos,
ko Oslos on sohjoo?
No ossoo tok'!
Onko ookoo?
On joo.

Moulin d'Andé  normandialainen kulttuurimiljöö

Kirjoittajakoulutuksemme järjestettiin Moulin d'Andéssa, joka on historiallinen, 1100-luvulla rakennettu mylly Seinen varrella Normandiassa, Andén pikkukylässä. Myllyn tiluksiin kuuluu useita eri rakennuksia, kuten teatteri, jossa pääosa meidän ohjelmastamme järjestettiin. Esimerkiksi elokuvaohjaaja François Truffaut on filmannut täällä teoksensa 400 kepposta (Les 400 coups, 1959) ja Jules & Jim rakkauden hymy (Jules et Jim, 1962). Nykyisin myllyä ja sen muita rakennuksia vuokrataan teatteri- ja musiikkiesityksiin, seminaareihin, juhliin tai muihin isoihin tilaisuuksiin. Ja mikä jottei, sillä paikka on upea, inspiroiva ja muistuttaa ihan liikaa Asterix-sarjakuvia tai Kaunotar ja hirviö -elokuvaa.

Huvimaja teatterin puistoalueella. Sen vierestä lähtevät portaat alas Seinen varrelle.
Majoitustilamme. Minun ja Lorenan huone oli tuo parvekkeellinen.
Sen suihkussa asui jättimäinen lukki. Sovimme, ettemme häiritse toisiamme.
Menossa historialuento myllyn tiluksista.
Itse Moulin d'Andé. Padon rakentamisen jälkeen Seinen pinta laski eikä myllyä
voinut enää käyttää.
Myllyrakennus - kyllä täällä kelpaisi asua ja kirjoittaa.











Roomalainen patsas toi Asterix-vibat vielä
vahvemmin esille.
Katja hyväksyy.


Kirjoittajat vapaalla

Haaveilin hollantilaisen kollegani Alman kanssa Seineen pulahtamisesta (täällä se ei ollut samassa kunnossa kuin Pariisissa), mutta talviturkki jäi heittämättä. Tyydyimme kuljeskeluun tiluksilla ja pieniin patikkamatkoihin kylälle. Vaikka olimme keskellä Normandiaa, aivan korvessa emme kuitenkaan olleet, sillä kylästä löytyi jopa yksi Pokéstoppi!

Paikallinen muoti-ilmiö: pienet eläinpatsaat talojen katoilla.
Täällä ei selvästikään ole lumiongelmaa talvisin.


Patikoinnin ja puistoalueella hengailun lisäksi porukka päätyi mm. istumaan iltaa pihalle Open micin jälkeen ja improvisoimaan pieniä lauluesityksiä omalla kielellään. Siinä sitten Suomenkin delegaatio mietti paniikissa, mitä osaisi luikauttaa ei-niin-ammattimaisilla-lauluäänillä. Göstahan sen pelasti ja vedimme sitten tiiviin version Pohjois-Karjalasta. Itse karkasin nukkumaan kello yhden jälkeen, kun porukka päätti coveroida Amy Winehousea. Siinä menee minun rajani.

Alma (takana), Ana ja Lorena vauhdissa.
Tänään lauantaina sitä alkaa jo vähän toipua matkasta henkisesti ja fyysisesti. Ranska lupaili kolmen päivän vesisadetta, mutta ei lunastanut lupauksiaan. Vähän reilu parikymmentä astetta plussaa ja puolipilvinen sää olivat tällaiselle auringosta ahdistuvalle suomalaiselle kelinä juuri passeli. Ohjelman suhteen minulla ei ollut ihmeellisiä odotuksia, joten kaikki oli koko ajan vain liiankin kivaa ja inspiroivaa – erityisesti siksi, etten töiden takia ehdi paneutua proosan kirjoittamiseen niin paljon kuin haluaisin. Ainut asia, joka hieman harmitti, oli tapahtuman organisointiin liittyvät seikat, kuten ohjelman julkaisu ja asioista tiedottaminen ajoissa. Näiden korjaaminen seuraavaksi kerraksi mahdollistaa esimerkiksi lentolippujen hankkimisen sopivimmalle aikataululle.

Ihmiset olivat kertakaikkiaan upeita. Jaoimme hilpeitä ja vaikeita tarinoita toisillemme, esiinnyimme, rohkaisimme ja haastoimme itsemme tekemään asioita kielellä, joka ei ole omamme. Kokeilimme uutta, esittelimme vanhaa ja tuttua ja löysimme kohtalotovereita – ehkä myös itsemme. Mieleeni jäivät salaperäinen manifesti, se, että itsensä voi määritellä yksinkertaisella adjektiivilla "happy", lavuaariin hammastahnasta muodostunut sydän, vuohenjuusto aamiaisella, Alainin romaanin alun lukeminen suomeksi yleisön edessä, Lorenan Cuccurucucù-versiointi, Bohemian Rhapsody -kuoro keskellä yötä ja niin monet pienet asiat, jotka alkavat tuntua jo lähes unelta.

EACWP-koulutus oli yksi tämän kuluvan vuoden parhaimmista kokemuksistani. Kiitos vielä Louiselle ja Lorenalle kaiken organisoinnista. Toivottavasti tapaamme taas pian!

... find some Rosa and Barks as well. Be happy.
When in France, buy a Picsou...


Soyez réaliste, demandez l'impossible.

Pihalla oli kivi, joka lähti mukaan Suomeen.