4.1.2019

20 movies challenge

Aloitetaan uusi vuosi listauksella. Twitterissä pyöri viime vuoden lopulla 20 leffan haaste eli #20MoviesChallenge. Olikohan se elokuvaohjaaja Ron Howard, joka haasteen laittoi vireille, (korjatkaa, jos olen väärässä), mutta pian haaste täytti myös minun Twitter-fiidini, joten päätin osallistua siihen joulukuussa. Haasteen ideana oli listata 20 itseen vaikuttanutta elokuvaa - ei siis välttämättä parhaita elokuvia, vaan niitä, jotka ovat vaikuttaneet elämään jollain tavalla. Lista piti toteuttaa pelkin ruutukaappauksin, nimiä tai perusteluja ei saanut kirjata. Tässä on minun listani nyt niiden perustelujen kanssa. Se on tehty aakkosjärjestyksessä niin, että animaatiot ovat lopussa erikseen.


1. Aliens (1986). Ensimmäinen Alien-sarjan elokuva, jonka näin. Olin päälle parikymppinen ja ystäväporukkani päätti, että nyt sivistetään Katjaa. Meitä oli kaksi, jotka emme leffaa olleet nähneet, olimme kenties hieman herkkiä ja pelkäsimme kauhuelokuvia. Tästä seurauksena kaverimme päätti sitten säikyttää meidät ei-pelottavassa kohdassa niin pahasti, että potkimme hänen selkänsä mustelmille. Edelleen paras Alien-elokuva, koska Ripley on niin kova muija. Tämän myötä löysin myös H. R. Gigerin, joka on yksi minun ja mieheni lempitaiteilijoista. Kävimme katsomassa Tampereellakin pyörähtäneen Giger-näyttelyn vuosia sitten ja meillä on kolme kehystettyä Giger-julistetta seinällä - Alien on tietenkin yksi niistä. Valitsin tämän kuvan siksi, että siinä on juuri sopivan ahdistava tunnelma.

2. Amélie (2001). Olin lukion jälkeen vuoden Joutsenon opistossa. Ja koska Joutsenossa ei tapahdu mitään, vietimme kämppikseni ja linjatoverini - tulevien hyvien ystävieni kanssa - viikonloput erinäisten leffojen sekä video- että roolipelien parissa. Amélie on yksi niistä elokuvista, jonka näin tuona vuonna ensimmäisen kerran. Rakastan Ranskaa, Pariisia ja ranskan kieltä. Tämä romanttinen söpöys iski minuun oikeaan aikaan ja on edelleen yksi lempielokuvistani. Tämän ruudun valitsin siksi, koska halusin itsekin pienenä olla Zorro.

3. Cats (1998). Mietin hetken, sallitaanko listassa musikaalit, mutta koska joku toinen oli jo listannut Laulavat sadepisarat omaan TOP20:eensä, annoin mennä. Catsin näin noin 15-vuotiaana parhaan ystäväni olohuoneessa VHS-kasetilta. Nimenomaan tämän version, jossa Elaine Page on Grizabella. Cats on kaikkien aikojen lempimusikaalini. Luulen, että osasyynä on se, että nimesimme ystäväni kanssa kaikki kiinnostavimmat kissat tuttujen tyyppien mukaan (minä olin Jemima). Mutta pääsyynä on se, että musikaali on pelkkää tanssia ja laulua ilman turhia löpinöitä. 15-vuotiaalle, juuri tanssiharrastuksen aloittaneelle Katjalle Cats oli unelma ja se, missä joskus olisin halunnut olla. Edelleen ihailen koreografioita, synkronisoituja hyppyjä ja piruetteja, joita en vieläkään osaa. Valitsin tämän kuvan siksi, että Mungojerrien ja Rumbleteazerin yhteiskoreografia kärrynpyörineen on yksi lemppareistani. (Lempikissani on muuten Magical Mr. Mistoffelees.)

4. The Crow (1994). Ensin tuli The 69 Eyesin Brandon Lee. Sitten pitikin selvittää, mihin biisi viittaa, joten löysin Brandon Leen tähdittämän kulttiklassikon, jonka kuvauksissa hän menehtyi tapaturmaisesti. Kosketti fantasiaa ja kauhua ahmivaa myöhäisteiniä vahvasti erityisesti goottiestetiikallaan. Mikään jatko-osa tai tv-sarja ei vedä vertoja alkuperäiselle, koska vettä pitää sataa koko ajan. Kaunis myös rakkaustarinana. Hyllystä löytyy myös O'Barrin sarjakuva. The Crowsta oli hankala löytää ruutuja, mutta tämä on visuaalinen klassikko ja sommitelmallisesti todella kaunis.

5. Die Hard (1988). Kaikkien aikojen jouluelokuva, jonka katseluun en koskaan kyllästy. Toimintaelokuvien eliittiä, jossa sekä Willis että Alan Rickman vetävät huikeat roolit. Vasta myöhemmin opin, että tämä oli Bruce Willisin ensimmäinen toimintarooli. Ei uskoisi. Leffaa katsoessa opin myös, että hän on vasenkätinen. Kuinka moni tunnustaa, ettei ole huomannut? Klassisen ilmastointihormikuvan sijaan otin tämän ruudun, koska siinä on sopivan makaaberi tunnelma. Suosittelen muuten lämpimästi Guyz Niten Die Hard -biisiä!

6. Fifth Element (1997). Tämä taidettiin katsoa kaveriporukalla joskus ysärin loppupuolella, milloin tietenkin katsottiin suurin osa parhaista elokuvista. Bruce Willis, värikäs scifi-tunnelma, kova naispääosa ja Gary Oldman pahiksena - miten tästä leffasta ei voisi pitää? Tämä on niitä harvoja leffoja, joiden musiikit minäkin muistan (en koskaan muista soundtrack-biisejä yhden katselukerran jälkeen, ellen tunne biisiä entuudestaan) ja yksi niistä leffoista, joista on jäänyt ystäväporukallemme kuolemattomia lausahduksia käyttöön. (Mm. "Aziz, light! - - That's much better, thank you Aziz.") Ruutukaappauksessa itseoikeutettuna upea Milla Jovovich Leeloona.

7. Fight Club (1999). Tämä on toinen Joutseno-vuoden leffa. Vaikuttava ei pelkästään päähenkilökolmikon roolisuoritusten, mutta myös yllättävän loppukäänteensä ansiosta. Ja tämä oli aikana, jolloin ne yllättävät loppukäänteet eivät vielä olleet se juttu. Voimakas kokemus, jonka jälkeen istuin kämppiksen lattialla WTF-ilme naamallani. Otin tämän ruudun sen tunnelman ja henkilöiden takia.

8. Jumanji (1995). Tämän taisimme katsoa ala-asteella. Ehkä. Muistan vain sen jännityksensekaisen pelon, kun matalat rummut soivat, sarvikuonot jyrisevät ohi ja se metsästäjähahmo lähtee perään. Aika on syönyt erikoistehosteita, mutta kyseessä on edelleen lapsuuden nostalgian lämpöinen ja vaikuttava elokuva, minkä takia kävin katsomassa myös tuoreen version - ja nautin siitäkin. Ruutukaappausta oli hankala valita niin, että leffan voisi vielä tunnistaa, joten päädyin tähän päähenkilöt esittelevään kuvaan, missä näkyy myös itse lautapeli.

9. Jurassic Park (1993). Klassikko, jonka näin varmaan tv:stä ensimmäisen kerran teini-iän hujakoilla. Pelkäsin raptoreita ihan hillittömästi, mutta loppujen lopuksi elokuvan T-rex on se, joka aiheuttaa edelleen minulle satunnaisia dinosaurus-painajaisia. (Vaikkakin leffasarjassa on oikeastaan se yksi ja sama good guy - tai siis good girl - T-Rex, jonka takia päähenkilöt selvityvät ikävimmistä dinoista.) Katselen edelleen kaikkia osia mielelläni - ja vähän pelkään niitä dinoja. Yllä olevan ruudun valitsin siksi, koska kyseessä on leffan ahdistavin kohtaus.


10. Kadonneen aarteen metsästäjät (1981). Ajaton seikkailuelokuvien klassikko, Harrison Ford ja natsipahikset. Erityisesti arvostan sitä, että sekä Lucas että Spielberg kertoivat ottaneensa vaikutteita tarinaan Barksin Roope Ankka -sarjakuvista. Roope ei siis ole Ankkalinnan Indiana Jones, vaan Indiana Jones onkin Roope Ankka. Ruutu valikoitui haasteeseen tunnistettavan silhuetin ja värimaailman takia.

11. Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (1988). Katsoin tämän joskus kakruna ja muistan siitä vain sen pelottavan loppukohtauksen, joka aiheutti minulle jonkinlaisen leffatrauman, sillä minua pelotti mennä nukkumaan. Kun myöhemmällä iällä uskaltauduin katsomaan tätä leffaa uudestaan, hämmästelin, miten hyvin animaation ja oikeiden näyttelijöiden yhdistäminen on toiminut 1980-luvulla. Ja ahdistuin muuten edelleen loppukohtauksesta. Siksi tuo yllä oleva ruutu. Se on jättänyt lähtemättömät jäljet verkkokalvoilleni.

12. Kuolleiden runoilijoiden seura (1989). Aivan varma en ole, oliko tämäkin elokuva Joutsenon vuodelta (yksi elämäni parhaimpia vuosia muuten), mutta muistelisin niin. Opiskelin silloin avoimessa kirjallisuutta, joten tämä leffa osui ja upposi. Robin Williamsin rooli kannustavana, poikkeavia metodeja käyttävänä opettajana on ollut taatusti takaraivossani tiedostamatta, kun olen omaa opettajauraani rakentanut. Robert Sean Leonard (myöhemmin Housesta tuttu Wilson) vetää sellaisen roolin, että itken joka ikinen kerta. Tämä kyseinen ruutu kuvaa hienosti opiskelijoiden suhdetta englannin opettaja Keatingiin ja millaisen palon tämä on heissä herättänyt.

13. Mad Max 2: Asfalttisoturi (1981). En muista, milloin näin Mad Maxin kakkososan ensimmäisen kerran, mutta näin sen kuitenkin ennen ykköstä. Se teki lähtemättömän vaikutuksen raadollisella, postapokalyptisellä maailmallaan, jossa bensasta taistellaan kuolemaan saakka. Dystopia kuuluu lempigenreihini ja luulen, että tämä leffa on Terminatorin kanssa kaiken alku ja juuri. Ja miksi tämä ruutu? Nuorta Mel Gibsonia katselee ihan mielellään nahkatakissa.

14. The Matrix (1999). Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta ensimmäisestä Matrix-elokuvasta ja yritän nyt tajuta sen, ettei se ysäri ole enää "silloin kymmenen vuotta sitten". Kävimme katsomassa tämän kulttuurisen ilmiön aloittaneen klassikon elokuvissa parhaiden ystävieni kanssa ja se jätti meihin kaikkiin lähtemättömän vaikutuksen - kuten varmaan moniin meidän sukupolvemme nuoriin. Tämäkin leffa jätti jälkeensä joukon anekdootteja (valitsenko punaisen vai sinisen pillerin, "There is no spoon", jne.) sekä esteettisen tarpeen hankkia pitkä, musta nahkatakki. Valitsin yllä olevan ruudun, koska se näytti katsojalle jo aivan leffan alussa jotain uutta ja poikkeavaa myös erikoistehosteiden osalta. Ja Trinity on vaan niin kova mimmi.

15. Tähtien sota: Uusi toivo (1977). "Katja, sinun pitää katsoa tämä! Siinä on Harrison Ford ja se on maailman paras elokuva!" Jotenkin näin silloinen paras kaverini totesi minulle. Olin 14 ja sain VHS:llä telkkarista nauhoitetun ensimmäisen Tähtien sodan uudelleenmasteroidun version. Lienee tarpeetonta sanoa, että sinä iltana läksyt jäivät kakkoseksi. Olen vouhannut Tähtien sodasta niin paljon täällä blogissa, ettei minun enää tarvinne perustella fanitustani. Jos minun pitää nimetä lempielokuvani, sanon aina "alkuperäinen Tähtien sota -trilogia". Ruutukaappauksessa on tietenkin prinsessa Leia. Sekään ei kaipaa perusteluja.


16. Terminator 2: Tuomion päivä (1991). Muistan, miten ala-asteella kolme vuotta vanhemmat pojat hokivat eräänä vuonna koko ajan "Hasta la vista, baby", ja myöhemmin minulle selvisi, miksi. Näin varmaan tämänkin kakkososan ennen ykköstä ja hämmennyin siitä, millaisen muutoksen itsestään selvästi kovana muijana pitämäni Sarah Connor on kokenut leffojen välillä. Koska nuori tyttö tarvitsee hyviä roolimalleja, hän katsoo sellaisia elokuvia, joissa on naisenergiaa. Siksi myös Linda Hamilton ruutukaappauksessa Arskan sijaan.

17. Varjojen valtakunta (2003). Meillä kaikilla on niitä salaisia leffapaheita. Sellaisia, joiden katsomisesta nauttii, vaikka leffa ei olisi erityisen hyvä. Tämä on oma, eikä enää niin salainen, leffapaheeni. Kyseessä on itse asiassa fetissielokuva eli toinen syy, minkä takia omistan pitkän mustan nahkatakin. Aina, kun tarvitsen jotain sopivan goottisynkkää, katson Kate Beckinsalea nahkapuvussa. Ja minä en edes erityisemmin fanita vampyyreja - ihmissudet ovat siistimpiä. (Olen myös sitä mieltä, että leffasarjasta puuttuvat naispuoliset ihmissudet!) Tämä ruutukaappaus näyttää hyvin leffan tyylin.

18. Aladdin (1992). Lapsuuden tärkeitä elokuvia. Suomennos on niin loistava, etten ole sen yhden kerran jälkeen halunnut katsoa leffaa englanniksi. Mielestäni Loiri vetää Hengen roolin paremmin kuin Robin Williams, joten dubbauksen ansaitsema pysti on täysin perusteltu. Pienenä opettelin sekä Pienen merenneidon että Aladdinin ulkoa, ja kävin leffoja läpi mielessäni, kun en saanut unta. Pystyn edelleen vetämään ulkomuistista noin viiden minuutin monologin biiseineen päivineen Aladdinin ja Hengen ensikohtaamisesta. Valittu ruutu on tuo siksi, koska elokuva kertoo myös ystävyydestä ja lupausten pitämisestä.

19. Kaunotar ja hirviö (1991). Tämän katsoin ala-asteella, pienen kyläkoulumme yläkerrassa VHS:ltä. Jo siinä vaiheessa, kun hirviön linna näytettiin ensimmäistä kertaa, olin myyty. Elämäni tärkeitä leffoja. Samaistuin ja samaistun Belleen edelleen todella voimakkaasti. En ole koskaan nähnyt tätä elokuvaa englanniksi ja jännitän sitä hetkeä, jolloin uskallan sen katsoa alkuperäiskielellä. Gaston on yksi Disney-historian kamalimpia pahiksia. Valitsin tämän ruudun siksi, koska siinä Bellen kaipuu muualle näkyy.

20. Liikkuva linna (2004). Listallani on kolme 2000-luvulla julkaistua leffaa, mikä kertoo omasta iästäni. Lapsuudessa ja nuoruudessa koetut tarinat jättävät usein voimakkaimman muistijäljen. Mutta tämä tuorein teos ansaitsee ehdottomasti paikkansa listallani. Näin tämän Diana Wynne Jonesin romaaniin perustuvan Studio Ghiblin animaation ollessani Englannissa vaihto-oppilaana vuonna 2005. En edes muista, oliko se dubattu englanniksi, muistan vain sen huikean visuaalisuuden ja tarinan, joka kietoi mukaansa. Diana Wynne Jonesin romaaneissa fantastinen, taikuutta tihkuva miljöö on aina ihastuttava, mutta tarinoiden suola ovat poikkeukselliset henkilöhahmot, jotka ovat täydellisiä omassa epätäydellisyydessään. Siksi Sophie, Howl ja Calcifer ovat minulle rakkaita. Tässä ruudussa näkyy myös upea linna, jonka halusin näyttää kaikille.

*****

BONUS (jota en Twitteriin jakanut): The Descent (2005). Nostan loppuun vielä ylimääräisen elokuvan, jonka asema bonuksena liittyy siihen, miten elokuva on vaikuttanut elämääni. Tämä on se  kaikista ahdistavin kauhuelokuva, jota katsoessani säikähdin niin paljon, että sain hillittömän itkukohtauksen. Meidän piti keskeyttää elokuvan katselu, jotta sain kasattua itseni ja katsottua leffan loppuun. Ja milloin tämä tapahtui? Kun olin noin 25-vuotias. (Tämän takia en katso kauhuelokuvia elokuvateatterissa. En pääse silloin piiloon Darth Vader -vilttini alle.)

31.12.2018

Avoin kirje Joulupukille

Rakas Joulupukki,

kirjoitan sinulle näin vuoden viimeisenä päivänä, kun tiedän, että pahimmat kiireesi ovat ohitse. Toiveeni tulee joulun kannalta myöhässä, mutta sillä ei ole merkitystä. Toivon kuitenkin, että jonkinlainen joulun ihme tapahtuisi keväällä 2019.

Viime keväänä tein aivan liikaa töitä. Neljä työsuhdetta, opettajan pedagogiset opinnot, paikallistason opetussuunnitelman teko ja italian opiskelu ajoivat minut työuupumuksen partaalle. Sen jälkeen olen pohtinut tämän kaiken mielekkyyttä ja sitä, mitä oikeasti haluan tässä elämässäni tehdä. Otin kesällä heinäkuun iisisti ja lupasin itselleni vähentää työmäärääni: vain kaksi työsuhdetta tälle lukuvuodelle - ja pitää itsestäni parempaa huolta. Sen olen toteuttanutkin. Mutta se mielekkyys on edelleen hakusessa.

Syyskuussa väänsin Akatemian tutkijatohtorin hakemusta deadlinea edeltävänä viikonloppuna iltayhdeksästä puoli kahteen yöllä ja olin aivan flow-tilassa. Mielestäni hakemuksesta tuli hyvä, erityisesti siksi, että sain siihen asiantuntevaa apua. Edellisvuoden hakemus oli jo ensikertalaiselta varsin toimiva paketti ja toivon, että tästä tuli vielä parempi. Kun sitten maanantaina lähetin hakemuksen, menin töihin ja huomasin kaipaavani tutkimussuunnitelman tekoa.

Väitöksestäni tuli tässä kuussa neljä vuotta. Sen jälkeen en ole pystynyt panostamaan kunnolla tutkimuksen tekoon. Kolmevuotinen tutkijatohtorin pestini Näkymättömät-hankkeessa ei ollut tutkimuksen tekoa, vaan yhteiskunnallinen projekti. Se antoi minulle paljon, mutta osoitti myös sen, että olen pohjimmiltani tutkija.

Artikkelien kirjoittaminen vaatii aikaa ja olen yrittänyt sitä repiä jostakin vapaa-ajan syrjästä. Uusimpien tutkimusten lukeminen vaatii aikaa, mutta siihen en ole pystynyt panostamaan lainkaan. Rakas JoulupukkI: minä haluan sitä aikaa, koska huolimatta epävarmoista tulevaisuudenkuvista, jatkuvista rahoitushauista, ja kaikista yliopiston ongelmista, minä rakastan tutkimuksen tekoa.

Kirjoitin tänä syksynä yhden artikkelin ja toinen on edelleen työn alla. Pidin esitelmän Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen syysseminaarissa ja sain sähköpostitse kutsun tulla puhumaan sarjakuvien terapeuttisista mahdollisuuksista Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin poikkitieteelliseen seminaariin ensi heinäkuussa. Niin, ja abstraktini hyväksyttiin helmikuussa järjestettävään sarjakuva-symposiumiin Tanskassa.

Pienenä unelma-ammattini oli salapoliisi ja sitähän tutkijan työ oikeastaan on: faktojen selvittelyä, taustojen tutkimista, analysointia ja aineiston pohjalta tehtyjä, perusteltuja tulkintoja. Tämä on se, minkä koen mielekkääksi - tätä minä haluan oikeasti tehdä. (Ja tarpeen vaatiessa hieman opettaa siinä sivussa.)

Rakas Joulupukki. Minä uskon edelleen tutkimusrahoitukseen, olen tehnyt sen eteen töitä ja aion tehdä vastaisuudessakin. Tarvitsisin vain nyt sen joulun ihmeen, joka toisi minulle unelma-ammattini takaisin syksylle 2019.

Rakkain tervesin
tohtori Katja Kontturi (se Ankkatohtori)

PS. Jos tutkimusrahoitus ei tunnu onnistuvan, toivon saavani lisää mielekkyyttä ja vaihtelua työtehtäviini jollain muulla tavalla, ja että ilta- ja viikonlopputyöni vähentyisivät. Näin stressitasoni laskisi ja pystyisin antamaan enemmän aikaani elämäni tärkeille ihmisille.

Kiitos.

20.12.2018

Piipahdus Oulun sarjisfestareilla

Oulun sarjakuvafestivaalit järjestettiin 23. - 25.11.2018 ja minut kutsuttiin sinne puhumaan sarjakuvatutkimuksesta. Koska olin sattunut suunnittelemaan viikonloppuopetukseni yliopistolla juuri sille viikonlopulle, pääsin paikan päälle vasta lauantai-iltana eli onnistuin missaamaan kaikki myyntipöydät ja muun kiinnostavan ohjelman. Mutta lyhyestäkin käynnistä jäi hyvä mieli. 

Olin siis mukana sunnuntaina klo 12 alkaneessa "Suomen sarjakuvatutkimuksen nykytila" -ohjelmassa, joka oli osin paneelikeskustelu, osin pienimuotoinen esitelmä. Jännitin, tuleeko paikalle enää sunnuntaina ketään, joten olikin ilo seurata, miten pieni elokuvasali Valveen yläkerrassa täyttyi sarjakuvatutkimuksesta kiinnostuneista ihmisistä. Lisäjännitystä aiheutti LibreOffice, joka päätti heittää kaikki Powerpointtini muotoilut hevon tuuttiin, joten ainakin yleisö sai seurata, miten Katja säätää diojen ulkoasuja kohdilleen kymmenen minuuttia ennen esitelmää.

Noin vartin mittainen puheenvuoroni avasi ohjelman. Tarkoitukseni oli luoda nopea katsaus Suomen sarjakuvatutkimukseen ja vilkaista pääkohdittain, mitä on jo tehty ja mitä tällä hetkellä ollaan tekemässä. Eli käytännössä kerroin, kuka tekee mitäkin missäkin yliopistossa ja mistä aiheista. Samalla todettiin, että piirit on pienet ja lisää väitöskirjantekijöitä tarvitaan aina. Kannustin myös liittymään Facebookissa olevaan Suomen sarjakuvatutkijat -ryhmään, oli tekeillä sitten gradu tai kandi sarjakuvista.

Avauksen jälkeen minä, Korpuan Jyrki ja Filpan Harri keskustelimme laajemmin sarjakuvatutkimuksesta, mitä itse teemme ja mitä haluaisimme kentällä nähdä. Nostimme esille suomenkielisen tutkimuksen tärkeyden, tarpeen yhdistää teoriaa ja käytäntöä esimerkiksi oman sarjakuvalaitoksen voimin, mikä liittyi myös Harrin päätökseen tehdä oma väitöskirjansa sarjakuvamuodossa. Sovimme sitten jo puolivahingossa, että aloitamme Herkmanin Sarjakuvan kieli ja mieli -teoksen päivittämisen porukalla. 20 vuotta vanha opus kaipaakin jo uutta näkökulmaa esimerkiksi digitaalisen sarjakuvan osalta.

Keskustelun päätteeksi annoimme palautetta sarjakuva-aiheisen gradun tutkimussuunnitelmasta. Ohjelman ideaan sisältyi alun perin myös tekstipajaluontoinen osuus, johon sai tarjota omaa sarjakuva-aiheista tutkimustekstiään asiantuntijoiden kommentoitavaksi. Saimme deadlineen mennessä vain yhden, mutta se oli minulle sitäkin kiinnostavampi, että se käsitteli Kultu Kimallusta! Olin niin innoissani aiheesta, että jatkoimme keskustelua vielä ohjelman jälkeen teekupposen äärellä. Toivottavasti en paasannut liikaa ja hukuttanut graduntekijää kaikkiin lukuvinkkeihin...

Tapasin myös Aalto-yliopistossa graduaan tekeviä nuoria ja juttelimme pitkät tovit heidän aiheistaan, sarjakuvatutkimuksen ohjauksesta ja sarjakuvien tekemisen terapeuttisuudesta. Olin sivunnut asiaa jo paneelikeskustelussa, jossa olimme pohtineet yhdessä Jyrkin ja Harrin kanssa, mikä olisi sopiva suomennos englannin graphic medicinelle. Emme saaneet ainakaan vielä mitään neronleimausta, mutta puhun itse mieluummin aina terapeuttisuudesta kuin terapiasta välttääkseni mahdolliset sudenkuopat.

Lyhyestä visiitistä huolimatta ehdin piipahtaa myös Turun sarjakuvakaupassa ja onnistuin hankkimaan itselleni Mari Ahokoivun upean Oksin. Ehdin pongaamaan Marin juuri ennen lähtöäni, joten sain uutukaiseen vielä omistuspiirroksenkin.

Kun istuin Jyväskylän bussiin, olo oli jotenkin seesteinen: tuntui hyvältä olla tutkija, kun Suomen sarjisskenessä ollaan näin innostuneita myös tutkimuspuolesta. Uutta tutkimusta on tulossa ainakin gradupuolella koko ajan. Sovimme, että tästä akateemisesta osiosta tulee perinne Oulun sarjisfestareille, joten ehkä ensi vuonna meillä on enemmän papereita kommentoitavana. Kiitos Oulu, ensi vuonna tavataan taas!

Mukaan lähti Oksin lisäksi Ahistunu pupu 2, Tea Teen System Error
ja Kiroileva siili -puskuritarra.

30.11.2018

Satuja, fantasiaa ja adaptaatioita Tampereella

Perjantaina 16.11. järjestettiin Tampereen yliopistolla kirjallisuustieteen syysseminaari otsikolla ”Ihmesaduista adaptaatioihin. Näkökulmia sadun ja fantasian tutkimukseen”. Olen koko syksyn kaivannut vahvemmin ja vahvemmin paluuta täysipainoisen tutkimuksen pariin, mutta koska se ei vielä ole mahdollista, ajattelin aloittaa kevyesti ja tarjota abstraktia seminaariin. Kun se meni läpi, olin todella iloinen ja innostunut, että pääsisin edes päiväksi esittämään oikeaa tutkijaa.

Päivä alkoi puoli kymmeneltä ja kesti huimat yhdeksän tuntia. Mutta mielenkiinto pysyi mukavasti yllä, sillä ohjelma oli kattava ja monipuolinen. Adaptaatioita tarkasteltiin satukirjasovelluksissa, perinteisissä saduissa, animaatioissa, sarjakuvissa kuin tietokonepeleissäkin. Mukana oli myös kirjailijavieraana Magdalena Hai, joka esitteli omaa Kurnivamahainen kissa -satukirjaansa sekä sivusi lyhyesti YA-romaaniaan Kolmas sisar. Kumpikin on ollut pitkään lukulistallani. Hai kertoi teostensa olevan kommentteja siitä, mikä häntä nykymaailmassa ahdistaa. Lapsetkin puhuvat ilmastonmuutoksesta, joten fiktio on hyvä keino käsitellä tällaisia teemoja. Kolmannesta sisaresta puhuttaessa hän huomautti, että nuorten aikuisen romaaneissa valkoinen cis-hetero ei ole enää nykyaikaa, joten hahmokavalkadin on oltava monipuolisempi. Samalla hän myös avasi teoksen mangavaikutteita: kuvauksissa on söpöyttä, pinkkiä ja glitteriä, kuten mangan taikatyttöjen taikuudessa konsanaan. 

Hanna Samola haastattelee Magdalena Haita
Nautin myös paljon tutkijavieras Minttu Ollikaisen puheenvuorosta, jossa hän avasi omaa tutkimuskohdettaan eli suomalaista reaalifantasiaa unen ja fantasian näkökulmasta. Hänen jälkeensä Claudia Nierste esitelmöi puheen illuusiosta fantasiakirjallisuudessa, mikä oli kirjoittamisen opettamisen kannalta kiinnostava aihe. Eli millä tavalla hahmot puhuvat, mitä sanavalintoja he käyttävät, ja millaisen kuvan se luo fantasiamaailmasta. Noora Raiskion esitelmä sai minut kiinnostumaan Noituri- eli Witcher-sarjasta, Oskari Rantalan puolestaan Alan Mooren eroottisesta satuadaptaatiosta Lost Girls.

Anteeksi, Noora, ilmeestä! Smithin kategoriat olivat vain kuvaamisen arvoisia.
Oma esitelmäni oli hieman päivitetty versio muutaman vuoden takaisesta Finncon-esitelmästäni, joka käsitteli Tarina vailla loppua -romaanin ankka-adaptaatiota ja sen sarjakuvallisia erityispiirteitä, kuten metalepsistä. Vaikka en ehtinytkään harjoitella esitelmääni niin hyvin kuin olisin toivonut, oli mukavaa palata takaisin ankkojen pariin ja puhua italialaisesta sarjakuvasta ja sen erityispiirteistä. Positiivista oli myös se, että vaikka meidät sarjakuvatutkijat oli niputettu illan viimeiseen sessioon, paikalla oli vielä sinnikkäitä kuuntelijoita, jotka olivat parhaimmillaan istuneet Virta-rakennuksen salissa aamusta asti.

Päivän päätteeksi Finfar oli järjestänyt pienen illanistujaisen Tullin saunalle, jonne viimeinen sinnikäs sakki kerääntyi syömään ja keskustelemaan tutkimuksesta. Pääsin jo antamaan mahdolliselle ankkagradun tekijälle lähdevinkkejä ja intoilemaan Ducktalesin hämmentävän modernista naiskuvasta. Näitä päiviä pitää saada lisää.

28.11.2018

Tehtävä Jedhassa - kokemuksia tapahtumasta 20.10.

Päivitystahtini on auttamattomasti jäljessä, mutta koettakaa kestää. Syysloman flunssa (joka olisi näin opettajana pitänyt olla ilmiselvä fakta) sotki aikatauluja, jotka olivat töiden takia muutenkin kiireisiä. Yritän nyt kuitenkin vähän kerrallaan tyrkätä teille päivityksiä olennaisista tapahtumista.

Käytin siis syyslomani kulttuuririentoihin Etelä-Suomessa. Taru sormusten herrasta -teatteriesityksen jälkeen siirryin Helsinkiin, jossa järjestettiin immersiivinen Star Wars -tapahtuma Mission in Jedha. Perjantaina 19. ja lauantaina 20. lokakuuta järjestettyjä tapahtumia mainostettiin jo kevään Popcultissa larpin kaltaisiksi tarinoiksi, joissa katsoja pääsee osallistumaan tarinaan niin halutessaan. 28 € hinta oli tällaiselle fanille pieni, joten heti kun aikataulu selvisi, ostin oman lippuni Kulttuuriareena Gloriassa järjestettyyn tapahtumaan.

Perjantain tapahtuma oli avoin koko perheelle, lauantain K-18, jolloin baarikin oli auki. Osallistuin lauantain tapahtumaan ihan vain sen takia, että aikataulu sopi minulle paremmin (ja pyrin välttelemään lapsiperheitä). Alusta asti tapahtumasta kerrottiin hyvin epämääräisesti. Sen perusteella, mitä itse olin ymmärtänyt, oletin, että meille esitettäisiin ikään kuin näytelmää, johon me saisimme halutessamme osallistua. Miten halukkuus sitten ilmaistaisiin, oli toinen juttu. Olin kuitenkin varautunut asiankuuluvasti eli pukeutunut kapinalliseksi Jyn Erso -takissani ja maihareissani. 

Kauan siinä meni, mutta sain kytättyä itselleni Jyn Erson takin EMPiltä.
Tilaisuus alkoi kuudelta ja ilmoittautuneita otettiin sisään vartin välein. Tapahtuman järjestäjät eivät olleet suomalaisia, joten kieli tulisi olemaan ainakin osittain englanti. Täytimme pienen ilmoittautumislomakkeen ja jo siinä vaiheessa olin kapinoimassa viemällä vesipulloa sisään. (Ei omia juomia, joten Stormtrooper-pulloni jäi naulakkoon.) Pääsin ensimmäisten joukossa sisään ”sukkulaan”, joka vei meidät Jedha-planeetalle. Meille kerrottiin, että olimme kauppiaita (trader), joiden tehtävä oli selvittää, mitä Imperiumi teki planeetalla. Lyhyen ohjeistuksen mukaan meille annettiin neuvo mennä torille ja selvittää, millaista kauppaa siellä käytiin.

Tässä vaiheessa siis tarina alkoi ja minä olin aivan pihalla.

Yhtä tööt kuin Tusken raider
Kun oli yksin koko tapahtumassa ilman ketään tuttua, kynnys lähteä tutkimaan ja selvittämään asioita oli suuri. Siksi käytännössä hengasin ensimmäisen tunnin Cantinassa juomassa sinistä maitoa ja tarkkailemassa ihmisiä. Paikalla oli useita näyttelijöitä, kuten Lando Carlissian, prinsessa Leia, joitain jedejä, jawa ja Boba Fett. Mitään ei näyttänyt tapahtuvan. Ihmisiä tuli kuitenkin koko ajan lisää. Jossain vaiheessa tajusin, etten ollut näyttänyt kenellekään pääsylippuani tai saanut sisäänpääsyleimaa. Kävin korjaamassa leima-asian.

Kun ensimmäiset samalla sukkulalennolla tulleet ihmiset alkoivat kantaa ympäriinsä isoja pahvilaatikkoja ja tarjoilla jawalle pieniä esineitä, tajusin, että jotainhan tässä pitää tehdä, kun ei mitään tarinaa näytä olevan. Olin tarkkaillut Landon peliä (korttiversio kivi–paperi–sakset-pelistä) ja tulin siihen tulokseen, että olen oppinut hänen korttijärjestyksensä, joten päätin kokeilla onneani. Onnistuinkin taktikoimaan niin, että voitin Landon ja sain hyödyllisen vinkin, mistä oikeasti pitää lähteä liikkeelle. Joten menin marketille, jossa minua pyydettiin tuomaan heille pahvilaatikko. Neuvottelin sellaisen itselleni jeditemppelin ovella. 

Landon pelipöytä Cantinan nurkassa
Sitten tarina alkoi kulkea eteenpäin muistuttaen puzzle-tietokonepelin ja larpin yhdistelmää: pahvilaatikkoa vastaan sain tietokonesirun, joka piti tarjota jawalle (se oli vääränlainen, joten jouduin hakemaan uuden ja paremman), joka antoi minulle pelimerkin, joka piti käydä pelaamassa alakerran uhkapeliluolassa, josta sai voitolla palkkioksi kristallin, jolla pääsi jeditemppeliin, jossa oppi jedi mind trickin, jolla huijasi palkkionmetsästäjän, jonka ohi päästyään löysi imperiumin keskuksen, josta piti napata mukaan Kuolemantähden piirustukset ja toimittaa ne kapinallisille. 

Tässä vaiheessa oltiin jännän äärellä. Olin jo ollut liian lähellä uhkapeliluolaa, kun sieltä pidätettiin joukko porukkaa. Nyt olin juuri piilottanut Kuolemantähden piirustukset hihaani ja marssimassa ulos Imperiumin tiloista, kun joukko upseereita tulee vastaan ja kysyy, milläs asioilla olen. Onnistuin nopeasti näyttämään superviattomalta ja sanomaan, etten millään, ja pääsinkin vähän liian helposti kuin koira veräjästä. (Olin jo ollut valmis vilauttamaan takkini alta Imperiumin logoa ja väittämään kivenkovaan, että olin heidän agenttinsa, mutta eipä sitten tarvinnut.)

Loppujen lopuksi tässä itse ”pelissä” minulla meni noin tunti ja sitten istuin seuraavan tunnin katselemassa ihmisiä Cantinan sohvilla ja näyttämässä tyytyväiseltä itseeni. Yhdeksältä tarina päättyi elokuvanäytökseen, joka oli odotetusti Rogue One. (Leffan alkua oli tosin pätkitty pois, joten aloitimme suoraan Jedha-kohtauksesta.) Leffan aikana näyttelijät vielä elävöittivät sotakohtauksia ammuskelemalla laseraseilla ympäri salia.

Voittajafiilis ja illan evästelyt
Illan parasta antia oli ehdottomasti muiden fanien kanssa juttelu ja vertailu, missä vaiheessa kukakin oli menossa ja mitä kannatti tehdä seuraavaksi. Oma strategiani oli ”tarkkaile ja tee sitten itse perässä”, mikä tuntui toimivan aika hyvin. Pelin juoni oli myös kivasti kirjoitettu, kunhan siihen pääsi sisään. Alussa kaikki tuntui vain todella epäselvältä. Olisin siis kaivannut hieman selkeämpää opastusta siihen, että meidän oikeasti pitää itse rakentaa se tarina.

Näyttelijät olivat mainiosti mukana rooleissaan, mutta pari kertaa koko tapahtuma keskeytettiin ja Imperiumin sotilaat käskivät meidät alakertaan seuraamaan jotain näyteltyä pätkää, mikä oli sitten mielestäni täysin juoneen liittymätön taistelukohtaus. Olisin näiden asemasta kaivannut selkeämpiä tarinapätkiä, jotka olisivat tapahtuneet eri paikoissa ja ne, jotka sattuivat olemaan paikalla, olisivat nähneet ne ja saaneet niistä jotain lisävinkkiä. Sitten olisimme osallistujinakin joutuneet pelaamaan enemmän yhteen.

Alun säädöstä huolimatta minulla oli todella kivaa, lavasteet olivat toimivia ja pelaajien kanssa vaikuttaneet näyttelijähahmot mukavia. Erityispisteet lopulle, jossa paikalle saapui itse Darth Vader. Sen ansiosta jopa leffasalin kamala kylmyys tuntui paremmalta.

Where are those transmissions you intercepted?
Salaiset piirustukset! Tämän työnsin hihaani piiloon. Kuvassa myös
pelimerkki ja kaksi kyberkristallia, jotka sain salakuljettaa pois tapahtumasta.

11.11.2018

Turun Taru sormusten herrasta ihastutti

One Ring to rule them all...
Olen kaiken sortin kiireiden takia myöhässä päivityksissäni, joten pahoittelut siitä. Yritän seuraavaksi kertoa kokemuksiani Mission in Jedha -tapahtumasta, mutta se saattaa mennä ensi viikonloppuun. Tässä kuitenkin lyhyt arvio ja ajatuksia Turun kaupunginteatterin mahtipontisesta Taru sormusten herrasta -teatteriesityksestä (josta jostain syystä puhuin pitkään musikaalina - ei mitään käsitystä, miksi tällainen harhaluulo).

Kävin siis katsomassa syyslomalla (flunssatoipilaana) nelituntisen spektaakkelin, joka sisälsi kaksi väliaikaa. Olin varannut lipun jo kesällä, kun onnekkaana löysin yhden vapaan paikan neljännestä rivistä ja vielä aivan keskeltä.

Tarun esityskausi jatkuu joulukuun 28:aan päivään saakka, joten jos et ole vielä ehtinyt näytöstä katsastaa, varoituksen sana, sillä alla oleva teksti sisältää spoilereita muun muassa lavastuksen ja dramatisoinnin toteutuksesta.

*****

Kun oma visuaalinen mielikuva pohjaa pitkälti Peter Jacksonin filmatisointiin, ymmärtää ohjaajan ja dramatisoijan haasteet liittyen siihen, mitä kuvataan ja miten. Ymmärrän, ettei kolmiosaista eeposta voi mitenkään kattavasti mahduttaa vajaaseen neljään tuntiin, mutta Rohanin puuttuminen teki Éowynistä harmittavalla tavalla irrallisen. En tiedä, olisinkin itse kaivannut Tom Bombadilia niin paljon, että olisin kokenut tarpeelliseksi mahduttaa hänet mukaan Rohanin sijaan. Rohan olisi tietenkin vienyt todennäköisemmin isomman ajallisen osion näytelmästä kuin Tom Bombadil.
Toisaalta muun muassa Frodon ja Samin matka Klonkun johdattamana kohti Tuomiovuorta oli paljon miellyttävämpää katsella, kun se ei ollut niin pitkä ja puuduttava.

Näyttelijöistä Hannes Suomisen Sam oli herttainen ja juuri sellainen kuin Samin pitääkin olla. Teemu Aromaa ja Markus Riuttu lempihobitteinani Merrinä ja Pippininä pelasivat hyvin yhteen ja toivat tarinaan maanläheisyyttä yhdessä Samin kanssa. Mutta Miska Kaukonen Klonkkuna veti kyllä pisteet kotiin niin verbaalisella kuin fyysisellä esityksellään. Klonkun tarinan traagisuus tiivistyi kauniisti kohtaukseen, jossa tämä (tosin stunttinäyttelijän esittämänä) putoaa hitaasti katosta Tuomiovuoren laavaan. Kohtausta seuranneet pyrot lämmittivät melko hyvin neljättä riviä...

Pidin erityisesti mustista ratsastajista hevosten selässä. Ne oli toteutettu mainiosti. Kun ensimmäinen niistä saapui Kontuun, kaikki käsivarsieni ihokarvat nousivat pystyyn. Vastaava tunne tuli siitä, kun Gandalf kohtasi Balrogin. Oli muuten tyylikästä. 

Lavastus toimi mainiosti: pyörivä lava mahdollisti samojen elementtien käytön useissa eri kohtauksissa. Brii ja Pomppivan ponin majatalon toteutus oli kerrassaan mainio nousevan lavan osalta. Muihin lemppareihini lukeutui Gandalfin ja Sarumanin taistelu Rautapihassa. Lisäksi Puuparta ja muut entit olivat kerrassaan ihania!

Viihdyin ja nautin esityksestä aivan valtavasti. Siinä seikkailu ja matka nousivat tärkeämpään rooliin kuin taistelupainotteisissa elokuvafilmatisoinneissa. Tuli oikeasti tarve kaivaa romaani hyllystä ja palata pitkästä aikaa Keski-Maahan.

Kiitos kaikesta, Turku!

17.10.2018

Syyskuun Star Wars: A New Hope -konsertti

Vantaan viihdeorkesteri valmiina aloittamaan.
Olen opettajalle ominaisesti kipeänä näin syyslomaviikon, joten pidempiä postauksia odotellessa (luvassa ainakin Akatemian hakuprosessia) pieni katsaus syyskuun 8. järjestettyyn Star Wars: A New Hope in Concert -tapahtumaan. Hartwall Arenassa järjestetty konsertti oli yhtä aikaa elokuvanäytös ja sinfoniaorkesterin tähdittämä massiivinen spektaakkeli. Itkin jo siinä vaiheessa, kun Lucasfilmin logo ilmestyi valkokankaalle. 

Oli kiinnostavaa huomata, miten välillä keskittyi orkesteriin, välillä elokuvaan. Vaikka Uusi toivo on nähty niin monesti, että sen dialogin osaa jo ulkoa, löytyi silti jotain uutta. (Tällä kertaa metsästimme Han Solon kultaisia noppia.) Vantaan viihdeorkesteri tarjosi elokuvan soundtrackin - ja nimenomaan soundtrackin eli elokuvan katsojille tarkoitetun, tunnelmaa luovan musiikin. Tämä avautui minullekin siinä vaiheessa, kun pettymyksekseni Cantina Bandin tuttu tiluttelu tulikin elokuvan ääniraidalta. Cantina Bandin musiikkihan kuuluu elokuvan sisäiseen maailmaan, ei taustoittamaan sitä. Vaikka olisin kovin mielelläni kuullut myös tämän kappaleen sinfoniaorkesterin soittamana.

(En myöskään muistanut, että The Imperial March todellakin soi vasta Imperiumin vastaiskussa. Sen leffanäytöstä odotellessa...)

Paikkamme olivat mukavasti permannolla, joten meillä ei ollut joidenkin katsojien kommentoimia ääniongelmia. Dialogista sai selvän lähes poikkeuksetta eivätkä äänet särkyneet tai kadonneet.

Olen elokuvien katsojana vahvasti visuaalinen ja muistan asioita herkemmin näkömuistini kautta. Siksi en pysty aina paikantamaan tietyn taustamusiikin kohtaa, ellei musiikki ole pääroolissa esimerkiksi dialogin kustannuksella. Konsertti oli siksikin kiinnostava kokemus tarkkailla niitä hetkiä, jolloin taustalla ei soinut mitään suhteessa niihin hetkiin, jolloin dialogia säesti hienovarainen tunnelmointisävel.

Nautin kovasti ja toivon lisää vastaavia elämyksiä!
  
BB-8 ja R2-D2 hyväksyivät myös.

30.9.2018

Don Rosan Suomen vierailun aikataulut 2018

Don Rosa saapuu tänäkin vuonna Suomeen! Sillä mitä olisikaan vuosi ilman Donia? Aikataulut ovat nyt päivittyneet Rosan virallisille Facebook-sivuille, joten jaan ne kootusti tänne tiedoksi myös teille kaikille, jotka ette käytä Facea. 

Rosan voi tavata seuraavissa paikoissa jakamassa nimikirjoituksia. Mukana myös kirjamessujen haastatteluaika.

TURKU ti 23.10.2018
Suomalainen kirjakauppa klo 16.30 - 18.00

OULU ke 24.10.2018
Suomalainen kirjakauppa (Kirkkokatu 17)  klo 16.30 - 18.00

HELSINGIN KIRJAMESSUT to 25.10.2018
Haastattelu Senaatintori-lavalla klo 16.00 - 16.30
Suomalaisen kirjakaupan messuosasto klo 18.00 - 20.00

TAMPERE pe 26.10.2018
Akateeminen kirjakauppa (Hämeenkatu 6) klo 16.30 - 18.00

HELSINKI la 27.10.2018
Suomalainen kirjakauppa Kamppi klo 12.00 - 15.00

HELSINGIN KIRJAMESSUT su 28.10.2018
Suomalaisen kirjakaupan messuosasto klo 14.00 - 16.00.

Rosalta ilmestyy juuri uusi kokoelma Don Rosan parhaat – Mestarin omat suosikit, johon on nimensä mukaisesti koottu Rosan lempitarinoita omasta tuotannostaan. Ei ole tiedossa, onko Rosalla omaa kojua kirjamessuilla tänä vuonna, mutta päivittelen sen tänne, jos ja kun asia selviää. 
Itse harkitsen pyörähtäväni messuilla lauantaina, jolloin Rosa tosin on Kampin Suomalaisessa. Joten katsotaan vielä asiaa.

*****

Sivuhuomiona, sain juuri myöhäisen syntymäpäivälahjan mieheltäni. Kyseessä on Alex Jakubowskin ja Lois Lammerhuberin koostama järkäle Don Rosa - I Still Get Chills!, joka kuvaa itseään "The amazing life and work of Don Rosa". Teos on siis eräänlainen elämäkerta, jossa on paljon kuvia Rosasta kotonaan Kentuckyssa. Muistan Donin mainostaneen tätä pari vuotta sitten kirjamessuilla ja hän onkin ollut aktiivisesti mukana teoksen synnyssä.

Kansikuva. Kirjan koko on muuten huikeat n. 27 x 27 cm!

Sukupuun synty
Huomioi Donin paita.


Kirjassa on huikeat 295 sivua kuvia ja tekstejä sekä englanniksi että saksaksi. Sänkyyn en sitä kuitenkaan iltalukemiseksi suosittele ottamaan, sillä se painaa melko paljon.