22.4.2017

Lohikäärmeen jalanjäljissä - mitä kuuluu nyt

Blogipostausta kuvittaa tällä kertaa taloutemme loharit.
Tässä fimolohari suojelee D10:ä. Ostos Ropeconista.
Uuden vuoden tinassani oli selvä lohikäärme. Noitakodon ja kansanperinneblogin mukaan se tarkoittaa suurta muutosta elämäntilanteessa ja / tai mahdollisuutta edetä uralla. (MTV3:n ja IL:n nettisivujen soopaa ei sitten tarvitsekaan lukea.)

Keskellä tätä kevään haipakkaa olen yrittänyt pitää viikonloppuisin hivenen lomaa ja muistaa päivittää blogia. Nyt voisi olla aika sellaiselle päivitykselle, joka kertoo mitä kuuluu työn ja tutkimuksen suunnalla, sillä molempia on luvassa. Tuhersin juuri eilen yliopiston työsuunnitelmani ensi vuodelle ja kirjasin sinne graduohjauksen, asiantuntijalausuntojen ja haastattelujen oheen niin opetusta kuin artikkelien kirjoittamista. Ja kaikki tämähän menee tietenkin yliopiston työsuhteen ulkopuolelle, koska työaikani keskittyy ainoastaan Näkymättömät-hankkeeseen. 
Luvassa siis hyviä ja huonoja uutisia. Ehkä jotenkin lomittain, koska päässäni on soinut koko aamun CMX:n "Kyyn pimeä puoli".

Hyviä uutisia: minulla on kaksi konferenssia heti toukokuussa. Ja ovat vielä Jyväskylän yliopistossa, joten kauas ei tarvitse karata, budjettia pohdiskella tai tuhlata aikaa matkusteluun. Kirjoittamisen tutkimuksen päivillä 17.–18.5. pidän työpajakokonaisuuden yhdessä kollegani, väitöskirjatutkija Elisa Auvisen kanssa. Käytännössä aiheeni sivuaa vahvasti esitelmää, jonka pidin Tampere kuplii goes academic -sessiossa eli puhun omaelämäkerrallisen sarjakuvan tekemisen merkityksestä omien kokemusten, vetämieni työpajojen ja kyselytutkimuksen tulosten pohjalta. Lisäksi ohjaamme Elisan kanssa yhteisen luovan, pohdiskelevan tehtävän osana työpajaamme.

Toinen konferenssi on yhdistetty Kirjallisuudentutkijain seuran ja Kulttuurintutkimuksen seuran vuosiseminaari, joka onkin sitten 22.–23.5. eli heti kirjoittamisen päivien jälkeisellä viikolla. Siellä puolestaan hyödynnän Tampere kupliissa pitämääni esitelmää Trondheimin ja Keramidaksen Mickey's Craziest Adventures -sarjakuvasta. Esitelmäni "Poistettuja sivuja, surrealistista kerrontaa – eurooppalainen kokeileva Disney-sarjakuva" loikkaa tietenkin akateemisempaan suuntaan ja pyrin hakemaan vähän lisää teoreettista taustaa huomioilleni. Ja ehkä rauhoitan hieman intoiluani.

Lego-lohikäärme on must.
Huonoja uutisia: Belgian Ghentissä on juuri päättynyt pohjoismaisen sarjakuvatutkimusverkosto NNCOREn konferenssi, joka olisi ollut äärimmäisen mielenkiintoinen ja hyödyllinen tämänhetkisen työni kannalta. Omaelämäkerralliseen sarjakuvaan keskittynyt konferenssi jäi kuitenkin minulta väliin nimenomaan opetusten takia enkä olisi saanut reissua oikein aikataulutettua sopivasti, vaikka uskonkin, että matka olisi sopinut hankkeen puitteisiin.

Hyviä uutisia: Sain uuden tuntiopettajan pestin. Alan opettaa heti ensi kuun puolivälissä kirjoitusviestinnän gradukursseja. Lisää gradukursseja ja tutkijoille suunnattua opetusta laitettiin myös ensi lukuvuoden työsuunnitelmaan, perehdytystä kurssisisältöihin on tulossa ja samalla myös lisää kokemusta erilaisesta yliopisto-opettamisesta. Työporukka tuntuu myös loistavalta.

Huonoja uutisia: Oman laitoksemme budjettiin ei taloudellisen tilanteen takia mahtunut ylimääräistä tuntiopetusta. Ensi syksynä ei sitten olekaan luvassa vuodesta 2013 saakka pitämääni sarjakuvan teoriakurssia. Se kieltämättä harmittaa, koska se on oma lempilapseni ja saanut aina opiskelijoilta loistavaa palautetta. Toivon kuitenkin, että kurssi palaa tulevaisuudessa tarjottimelle – kunhan olen saanut rahoitusta sarjakuvatutkimukselleni. Tällöin se menisi sujuvasti työn oheiseen opetukseen.

... vielä parempi, jos niitä on kaksi.
Hyviä uutisia: Lähden kollegani Karoliinan kanssa heinäkuun alussa työmatkalle Ranskan Moulin d'Andéen, jossa järjestetään eurooppalaisen kirjoittamisen opetuksen verkoston (EACWP) kesäkoulu. Olen matkasta erittäin innoissani, sillä pääsen esittelemään sarjakuvaopetuksen menetelmiäni siellä ammattilaispedagogeille ja saamaan niistä palautetta. Ja kyllähän koko paikka näytti kuvien perusteella suoraan Asterixista repäistyltä, joten mikäs sellaisessa paikassa on käydä muutaman päivän mittaista kesäkoulua.

Huonoja uutisia: Pienten työprojektien ja lisäopetusten takia heinäkuinen kesälomani jäänee hieman lyhyeksi ja repaleiseksi. Toisaalta se päättyy huikeaan ja unohtumattomaan Worldconiin. Stay tuned.

Lohikäärmetikari on yksi aarteistani. Se on Bulgariasta.
Hyviä uutisia: Kahdeksas kerta toden sanoo. Minut hyväksyttiin Jyväskylän ammatilliseen opettajakorkeakouluun. Aloitan siellä syksyllä ja minusta tulee Se Oikea Ja Virallinen Opettaja (TM).

Huonoja uutisia: Opiskelujen, lisääntyneen opetuksen ja muiden töiden takia ensi lukuvuosi tulee olemaan vielä pahempi kuin tämä vuosi. Pitää yrittää ottaa päivä kerrallaan, pitää kalenteri ojennuksessa ja muistaa levätä viikonloppuisin. Pitäisi myös muistaa hakea tutkimusrahoitusta, kun tuo hankekin päättyy jo reilun vuoden kuluttua...

Lieneeköhän tässä jo tarpeeksi lohikäärmeelle?

Drogon, Rhaegal ja Viserion - vielä munissaan.
* * * * * 

Seuraavan kerran minut voi muuten pongata Popcultin (6.–7.5.) Haamujengipaneelista yhdessä kaltaisteni spefifanien kanssa. Lauantai-illan päätteeksi klo 17–18.15 salissa Fennia II on siis luvassa "Haamuja! Räyhähenkiä! Ektoplasmaa! Definitiivinen Haamujengipaneeli kokoaa yhteen neljä erilaista mutta yhtä innokasta Ghostbusters-elokuvien ystävää pohtimaan, mikä kaikissa kolmessa leffassa toimii ja mikä taas ei. Paneeli pui niin elokuvien lorea, estetiikkaa, käsikirjoitusta kuin taustojakin analyyttisen humoristisella otteella."

14.4.2017

Rosa-tutkimuksen esittelyä Rappetissa - tanskaksi

Tanskalainen ankisti-kollegani ja Rosa-fani Anders Christian Sivebæk  pyysi minua jo jokunen tovi sitten kirjoittamaan väitöskirjastani tanskalaiseen fanzineen, Rappetiin. (Anders on muuten se henkilö, jota voimme kiittää nerokkaasta "Ducktor"-tittelistä englanniksi.) Olin itsekin kuulunut tanskalaiseen ankistiseuraan nimeltä Dansk Donaldis-forening tukijäsenenä jo jonkin aikaa, joten mikäpä siinä, ajattelin. Kaiken muun kiireen keskellä artikkelin viimeistely venyi ja venyi. 

Lopulta se kuitenkin valmistui ja ehdin jo unohtamaan koko projektin, kunnes tämä numero 26 (maaliskuu 2017) kolahti postilaatikkoon. Englanniksi kirjoittamani artikkeli oli käännetty tanskaksi ja tieto väitöskirjastani on levinnyt nyt mukavasti Pohjoismaissa. Iso kiitos siitä Andersille ja hänen kärsivällisyydelleen kiireisen tutkijan kanssa!

Skannasin artikkelin tähän kokonaisuudessaan. Jos ruotsin kieli on suhteellisen hallussa, tästä saa aika hyvin selvän. Sen totesin jo aiemmin Rappettia lukiessani.












31.3.2017

Pelimuseo testattu - tietenkin pelaamalla!

Tere tulemast Pelimuseoon
Olin tänään Vapriikissa VTS-koulutuksessa työn puolesta. Kun tajusin, että Suomen pelimuseo löytyy samasta rakennuksesta, haistatin pitkät väsymykselle uuvuttavan, mutta antoisan koulutuspäivän jälkeen ja pyyhälsin museoon. Kaikeksi onneksi oli vielä perjantai, joten säästin sillä 12 euroa sisäänpääsymaksussa. Ei sillä, olisin sen kyllä tuosta lystistä pulittanutkin ihan mielelläni - jo pelkästään tukeakseni museotyötä. 

Suomen pelimuseo avattiin museokeskus Vapriikkiin vasta tämän vuoden tammikuussa, joten se on suhteellisen tuore tapaus Vapriikin museoperheessä. Nimensä mukaisesti pelimuseo esittelee suomalaista pelikulttuuria keskittyen digitaalisten pelien syntyyn ja kehittymiseen, mutta huomioi ansiokkaasti myös lauta- ja roolipelaamisen. Haahuilin museota läpi hämmentyneen innostuneena siitä, miten paljon erilaisia pelejä Suomessa oltiin kehitelty. Ja pohjoismainen larppihan on jo käsite itsessään.

Piiritystila-larpin (2013 ja 2016) proppeja ja muuta aineistoa.
Jyväskyläläisen Zaibatsu Interactiven pelin, Elder Goon eli Möllien konseptitaidetta.
Tässä firmassa on tuttuja.
Tämäkin peli on tuttujen käsialaa.
Bliaron-roolipeli sietää esitellä jo siitäkin syystä, että tämä magiakeskeinen kunnianhimoinen pelikirja on taidokkaasti kuvitettu ja sen tekijöinä löytyy väkeä omasta kaveripiiristä. Minunkin nimeni vilahtaa teoksen alkulehdillä - olin mukana oikolukemassa osaa teksteistä. Teos on nyt saatavilla myös ilmaisena PDF:nä täältä.

Mike Pohjolan Tähteä olen vetänyt itsekin. Soundtrackin suunnittelu oli taitolaji.
Lankapuhelin pelikoneena: Katja vs. Hugo
Mutta sitten - sitten löysin Hugon ja pysähdyin. Ysärillä telkkarista tullut Taru Valkeapään juontama TV-peli on aiheuttanut minulle eräät lapsuuteni suurimmat pelitraumat ja pettymykset. Seurasin Hugoa valtavalla innolla ja olin varma, että pärjäisin ja ehkä jopa voittaisin. Eräänä iltana päätimme äidin kanssa, että nyt soitamme sinne. Taisimme päästä läpi toisella yrittämällä. Yhtäkkiä minä olin telkkarissa ja juttelin Taru Valkeapään kanssa!

Voitte kuvitella sen pettymyksen, kun vanha lankapuhelimemme ei näppäimistä huolimatta yhdistänyt minua peliin, vaikka kuinka rämpytin sitä vitosta. Taru pahoitteli asiaa kovasti ja Katja tuhersi itkua. Mutta eihän sille mitään voinut. Peli jäi pelaamatta ja minä sain ikuiset arvet sieluuni.

Mutta nyt - nyt oli aika kohdata lapsuuden traumat! Juuri oikeanlaisella lankapuhelimella pelattu peli oli kolmeosainen: ensin ajettiin resiinalla, sitten lennettiin lentokoneella ja lopuksi piti veikata, mikä köysi vapauttaa Hugo-peikon perheen. Tässä versiossa ei siis ollut kallio-osiota ja isojen kivien väistelyä.

Luurista sai kuunnella peliääniä ja suurin osa pelaamisesta tapahtui painamalla joko nelos- tai kutosnäppäintä. Ja se resiinaralli oli oikeasti se haastavin, kun piti naputella näppäintä juuri oikeassa kohtaa. Tuhlasin siihen kaikki elämäni ja vedin lopun pelin läpi vikalla Hugolla. Lentäminen oli puolestaan turhankin helppoa. Ja se loppukohtaus? No, näinhän siinä pääsi käymään:

Valitsin köyden numero 3...
...ja HUMPS, noita lensi roviolle.
Perhe oli onnellisesti yhdessä!
En tiedä, voittaako pelissä joka kerta riippumatta siitä, minkä köyden valitsee. En tiedä, haluanko tietääkään. Mutta voitte kuvitella, miten tyydyttävää oli saada lapsuudesta asti vaivannut kysymys siitä, osaisinko pelata ja olisinko hyvä siinä, ratkaistua tällä tavalla. Ehkä tämä oli sitä traumanpurkua, sillä hihkuin miltei puoliääneen intoani. Sitten pitikin katsoa vähän nolona ympärille, että näkikö ja kuuliko kukaan ja oliko joku kenties jonossa odottelemassa vuoroaan. Poistuin paikalta naama punoittaen.

Museossa oli myös erilaisia sisustettuja pelihuoneita, joissa oli paljon lapsuuden
nostalgiaa. I approve this room.
Ja pitihän sitä jonottaa myös Speden Speleistä tutun näpyttelypelin eli nopeustestin äärelle. Tämä on ehdoton paheeni. 
Aina. 
Joka paikassa. 
Jos tämä peli on jossain, niin vaikka maksan siitä, että pääsen sitä räpläämään.
Tämänkertainen tulos. En muista enää enkkojani, joten sovitaan, että lähellä ollaan.
Pelimuseon pelikauppa. Tosin vain simulaatio, mitään ei voinut ostaa.
Jätti-Nokialla sai pelata ihka aitoa matopeliä!
Vietin pelimuseossa lähes pari tuntia ja helposti olisi mennyt pitempäänkin, jos olisin antautunut pelihallin iloille tai jäänyt tahkoamaan NESin vanhaa kunnon Super Mariota, kuten Joutsenon vuotena aikoinaan. 
Opin sen, että Kimble on saanut nimensä Takaa-ajettu-TV-sarjasta (johon Harrison Fordin ja Tommy Lee Jonesin tähdittämä leffa puolestaan perustuu), että Alias on oikeasti suomalainen peli, ja että sarjakuvataiteilija Tommi Musturi oli vastuussa Habbo-hotellin visuaalisesta ilmeestä. Hihittelin kasarihenkiselle sisustukselle ja muistelin kaiholla aikoja, jolloin hyvä peli mahtui yhdelle korpulle.

Vaikka museossa oli esillä myös lautapelejä, kuten Afrikan tähti ja muita ei-digitaalisia pelejä, yksi puuttui. Missä oli korona? Tuota vanhaa klassikkoa pelasin itsekin lapsena mummolassa, kunnes hävitimme sen nappulat. (Vasta myöhemmin selvisi, että peli oli suomalainen ja että kyseinen versio oli oman iskäni tekemä.)

Käskettiin ottamaan selfie. Otin.
Museokaupasta löytyi sarjakuvakirja ja Matrix-vaikutteisia karkkeja.
Suomen pelimuseo on tekemisen paikka. Sinne ei tulla vain katsomaan, sinne tullaan osallistumaan, innostumaan, pelaamaan, haastamaan kaveria ja muistelemaan aikoja, jolloin ne pelit oikeasti mahtuivat sille pienelle disketille. Käyn mielelläni museossa uudelleenkin - jos ei muuta, niin kokeilemassa uutta ennätystä nopeustestiin.

26.3.2017

Keväistä Kuplintaa Tampereella

Pääsin pitkästä aikaa nauttimaan Tampere Kupliista koko viikonlopun ajaksi. Perjantai oli jopa itselleni ihan virallinen työpäivä, kun Kupliin akateemisen osion esitelmämme liittyi myös Näkymättömät-hankkeeseen. Tässä tulee nyt kännykkäkameralla otettuja laatukuvia (tarvitsisin sen järkkärin - ehkä saan sellaisen hankittua Worldconiin mennessä) ja muutamia huomioita festareilta.

Tampere Kuplii goes Academic starttasi perjantaina 17.3. klo 11 alkaneella Sarjakuva-Finlandian jaolla. Tänä vuonna valitsijadiktaattorina toimi CMX:n solisti, runoilija-muusikko A. W. Yrjänä. Yrjänä valitsi kymmenestä ehdokkaasta voittajaksi toisen ennakkosuosikeistani, Janne Kukkosen Voro - kolmen kuninkaan aarre -sarjakuvaromaanin. Yrjänän mukaan teos oli jäänyt viipyilemään hänen mieleensä. Hän piti erityisesti kuvan ja sanan liitosta ja kuvasi teosta veijaritarinaksi ja kasvukertomukseksi. Olen Yrjänän kanssa samaa mieltä ja odotan innolla Kukkosen esikoisteokselle jatkoa.

Yrjänä perustelemassa valintaansa.
Eniten harmitti, etten ujoudestani johtuen uskaltautunut häiritsemään Yrjänää ja pyytämään nimmaria hänen Arcana-runokokoelmaansa, joka on kulkenut mukanani lukiosta saakka. Kukkosen Voronkin ostin vasta myöhemmin, joten siihenkään en ehtinyt napata omistuskirjoitusta.

Akateemisen seminaarin ohjelmassa oli tänä vuonna paljon kiinnostavia esitelmiä. Erityisesti pidän siitä, miten seminaari mahdollistaa opiskelijoiden tutkimusaiheiden esille tuomisen. Tampereen yliopiston Noora Raiskio tekee kandiaan JP Ahosen Perkeroksesta ja puhui sekä akateemisessa osiossa että itse Kupliissa sarjakuvan ja metallimusiikin yhtymäkohdista aiheenaan luonnollisesti Perkeros, mutta myös Ahosen humoristinen Belzebubs-strippisarjakuva. Tämä esitelmä oli siitä erityisen kiinnostava, sillä se tarjosi minulle hyviä teorialähdevinkkejä liittyen sarjakuvan ja musiikin yhteyteen ja tehtyyn tutkimukseen. Raiskion visuaalinen analyysi oli erittäin hyvää ja tarkkaa - hän oli mm. tutkinut tarkkaan, mitä keikkajulisteita Perkeroksen treenikämpän seinillä oikeastaan on!
(Kun hän esitteli asiaa sunnuntaina Kupliin virallisessa ohjelmassa, seurasin takarivissä istuneen JP Ahosen reaktioita - mies naureskeli siellä epäuskoisena tutkijan tarkkuudelle.)
 
Musiikkia voidaan tuoda sarjakuvaan mm. lyriikoiden avulla. Tekstin fontti
ja asettelu kertovat äänenvoimakkuudesta. Ja biisi on oikeasti olemassa.
Minun ja Viivin esitelmä starttasi varttia vaille neljä pienten teknisten säätöjen tuella. Viivi onkin raportoinut esitelmästämme omassa blogissaan, joten kannattaa ehdottomasti lukea se. Sieltä löytyy mm. tekemäni hienot pylväskaaviot saamistamma tuloksista. (Minulla oli ihan liian kivaa tehdessäni niitä Excelillä! Olen selvästi löytänyt itsestäni uuden puolen.)

Esitelmämme käsitteli siis alustavia tuloksia, joita saimme kyselytutkimuksestamme liittyen Sarjakuvamuseon Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -hankkeeseen. Kyselytutkimus oli osoitettu sarjakuvabloggaajille ja se käsitteli bloggaamiseen liittyviä merkityksiä - erityisesti sitä, voiko bloggaaminen olla terapeuttista ja voiko siitä saada vertaistukea. Tulokset olivat kiinnostavia. 45:stä vastaajasta 78 % oli sitä mieltä, että sarjakuvabloggaaminen on terapeuttista, mutta vain 42 % koki saavansa siitä vertaistukea. Tästä voidaan päätellä, että sarjakuvia piirretään ensin itselle: monet vastaajat kommentoivat sitä, että vaikean asian piirtäminen konkretisoi sen ja sitä on näin helpompi käsitellä. Samalla korostui myös se, että merkintöjen jakaminen blogissa antaa muille vertaistukea ja se nähtiin tärkeäksi. Itse he saivat useimmiten enemmän vertaistukea lukemalla muita blogeja.

Tarkemmat huomiot bloggaamisen terapeuttisuudesta julkaistaan minun ja Viivin yhteisartikkelissa, joka tulee ulos syyskuussa Kuti-ilmaisjakelulehdessä Helsingin sarjakuvafestareiden aikaan. Ja onhan mahdollista, että tämä poikii muitakin projekteja.

Ehdin perjantaina pyörähtää myös kollegani Jani Ylösen haastateltavana. Tampere Kupliin aikana julkaistiin parikin podcastia, joiden oli tarkoitus markkinoida tapahtumaa ja ohjelmaa sekä testata samalla systeemiä elokuun Worldconia ajatellen. Jani haastatteli minua liittyen Fafnirissa julkaistuun artikkeliini Rosan SF-parodiasta ja sen ajankohtaisuudesta, sekä siitä, miten scifi ja fantasia ovat kulkeneet käsi kädessä sarjakuvien kanssa. Podcastin voi kuunnella täältä

Lauantain Kuplinta alkoi osaltani ohjelmalla "Näkymätön sukupuoli - sarjakuvaa ei-binäärisistä sukupuoli-identiteeteistä". Veera Järvenpään ja Apila Pepita Miettisen esitelmä esitteli syksyllä tulossa olevaa tietokirjaa, joka starttasi Voima-lehden haastatteluista ja päätyikin isommaksi projektiksi, jota Koneen säätiö on ollut rahoittamassa. Teos sisältää valokuvia, haastatteluja ja Apila Pepitan informatiivisia sarjakuvia, ja mitä kävin Apilan kanssa juttelemassa, teoksen pitäisi soveltua kaikenikäisille.

Teos on tulossa Helsingin kirjamessuille.

Esitelmässä tuli myös kiintoisasti esille sarjakuvan muoto oivana tiedonvälittäjänä: piirrosten kautta konkretia tulee hyvin esille, mutta ei niin hätkähdyttävällä tavalla kuin esimerkiksi pelkän tekstin ja valokuvan tapauksessa. Projektia voi seurata sekä Facebookissa että Instagramissa (at)nakymatonsukupuoli.

Toinen lauantain ohjelmatärppini käsitteli samaa aihetta kuin perjantainen esitelmämme. RIKKI-kollektiivin paneelikeskustelu puhui sarjakuvabloggaamisesta mielenterveyden näkökulmasta eli miten eri tekijät ovat käsitelleet mielenterveyttään blogeissaan. "Julkinen päiväkirja - sarjakuvablogausta mielenterveydestä" nosti esille samoja asioita kuin kyselytutkimuksemme. Taiteen tekeminen on terapeuttista, sillä pohtiessaan, miten kuvata vaikeaa asiaa kuvin ja sanoin,  asiaa käsittelee tietoisesti. Samalla ulkopuolisten palautteen kautta saa omaan asiaansa perspektiiviä, mikä voi herättää näkemään ongelmat uudesta näkökulmasta. 

Apila Pepita veti paneelikeskustelua, jota olisi voinut kuunnella kauemminkin.
Panelistit huomauttivat, ettei muissa maissa oikeastaan ole vastaavaa blogikulttuuria kuin Suomessa: täällä erityisesti avoimuus omien ongelmien suhteen ja asioiden henkilökohtainen käsittely ovat varsin poikkeavia. Tähän olen itsekin kiinnittänyt huomiota; maailmalla omaelämäkerrallinen sarjakuva on Suomessa suuntautunut varsin pitkälti blogeihin, joiden postauksia saatetaan myöhemmin koostaa printtiversioiksi.

Tein paljon muistiinpanoja ja toivon, että saan näitä kommentteja hyödynnettyä myöhemmin myös Näkymättömät-hankkeen työkirjassa tukemassa omia huomioitani sarjakuvien tekemisen merkityksellisyydestä.

Loppulauantain päädyin lähinnä haahuilemaan myyntikojulta toiselle ja ihastelemaan ihmisten töitä. Muutaman näyttelynkin ehdin Tampere-talon tiloissa katsastaa ennen illan Rocky Horror Showta.

Mikko Metsähonkalan Kronikka - erään kaupungin tarina.
Tampereen seurun työväenopiston valokuvauskurssin tuotoksia
otsikolla Aikuisten leikit.
Muumimuseo siirtyy Tampere-talolle! Onneksi sää ei ollut ihan näin luminen.
Illan ohjelmaani kuului siis Rocky Horror Show -musikaali, jota on esitetty Helsingissä ja Turussa ennen Tampereelle siirtymistä. Olen hillitön musikaali-fani ja kävinkin katsomassa viime kesänä Jyväskylän Teatteriyhdistys Kulissin version tästä Richard O'Brianin kulttiklassikosta - ja nautin aivan valtavasti. Odotin illan showlta siis vähintään yhtä paljon ja mietin, miten Simo Frangen handlaa kertojanroolinsa.

Sami Saikkonen oli Frank-n-Further
Ja sanotaanpa se nyt sitten ääneen: en hirveästi innostunut. Vaikka lavasteet olivat hulppeat ja bändi loistava ja esim. Janetin roolia vetänyt Ilona Chevakova osasi oikeasti laulaa, jäi vähän meh-olo. Yleisö osallistui yllättävän paljon - niin paljon, että näyttelijät keräilivät paniikissa lavalle lentänyttä vessapaperia, mutta pelkät URPO ja LUTKA -huudot eivät tehneet Rocky Horror -tunnelmaa. Sami Saikkonen oli kuulemma sairas, joten se saattanee selittää osin hänen vaisuutensa, mutta myöskään Rocky ei vaikuttanut.
En ollut ainoa, jonka mielestä Kulissin vetämä show oli huomattavan paljon parempi.

Sunnuntai starttasi sitten omalla esitelmälläni. Jostain kumman syystä Tampere-talon ovet päätettiin avata vasta tasan klo 11, jolloin ohjelmien olisi pitänyt jo alkaa. En tiedä, olisiko minulla ollut oikeus mennä jostain avustajien sivuovesta, mutta eipä sekään olisi hirveästi lämmittänyt, kun itse yleisö valui sisälle myöhässä.
Kymmenen viisitoista minuuttia aiemmin ovet auki, olisiko tämä liikaa vaadittu? 

Esitelmäni käsitteli tosiaan Lewis Trondheimin ja Nicolas Keramidaksen tuoretta Mikin hulluimmat seikkailut -sarjakuvaa. Niin tuoretta, että vain muutama yleisön jäsen oli siihen ehtinyt tutustua. Toivottavasti useat päättivät tutustua esitelmäni jälkeen (ainakin Turun sarjakuvakaupan myyntipisteen albumit olivat sunnuntaipäivänä jo kadonneet).

Esittelin sarjakuvan konseptia, eli miten se on muka koottu 1960-luvulta peräisin olevista harvinaisista julkaisuista, jotka tekijät olisivat onnistuneet löytämään jostain kirppikseltä, ja miten tämä "vanha look" on tehty osaksi kirjan ulkoasua. Lisäksi pohdin sitä, miten teos on jatkumo Disneyn Barks/Rosa-fantasiaseikkailuille, mutta onnistuu kommentoimaan tätä trooppia postmodernilla tavalla ja tekemään siitä parodista. Lopuksi sanoin suoraan, että teoksen "puuttuvat sivut" ovat silkkaa neroutta, sillä ne mahdollistavat sarjakuvakerronnalla leikkimisen varsin poikkeuksellisella tavalla.

Porukkaa oli paikalla aamuun nähden sangen mukavasti ja kyllähän sieltä yleisön joukosta alkaa tunnistaa niitä tiettyjä naamoja aika hyvin. Minua käytiin vielä erikseen kiittämässä, että olin kertonut tuosta konseptista, sillä sarjakuva itse ei sitä kerro, vaan väittää oikeasti olevansa kokoelma 60-luvulla julkaistuja, sivun mittaisia strippejä Walt Disney's Comics and Stories -lehdistä.

Jatkan tämän aiheen parissa vielä myöhemmin keväällä, sillä esitelmäaiheeni hyväksyttiin Kulttuurintutkimuksen seuran päiville Jyväskylään. Siihen tätä settiä pitää tiivistää ja lisätä teoreettista näkökulmaa. Tämä esitys oli lähinnä konseptin ja visuaalisten piirteiden esittelyä.

Sorsapuistosalin myyntipöytien vilskettä.
Sunnuntaina pyörähdin vielä katsomassa uudelleen metallimusiikkiesitelmän sekä kuuntelemassa kotimaista sarjakuvavinkkausta. Oli siellä kuitenkin "vain" viisi teosta, joita en ole vielä lukenut, joten en ollut aivan niin nyyppä suomalaisen sarjakuvan suhteen kuin pelkäsin. (Tosin yhden niistä lainasin juuri kirjastosta ja toinen internet-sensaatio eli Milla Sundbergin Stand Still, Stay Silent on ollut ikuisuuden lukulistallani... Siitä on muuten tullut kovakantinen versio, jota voi tilata netistä!)

Kuplii jätti jälleen iloisen mielen ja innon jatkaa sarjakuvatutkimuksen parissa. Sitä tuli keskusteltua nuorten tekijöiden ja tutkijoiden kanssa, jaettua lähdevinkkejä, saatua lähdevinkkejä ja selitettyä ulkomaalaiselle kyselijälle, miksi hänen toverinsa tituleerasi minua "Duck Doctoriksi" - ja tämä random-kohtaaminen tapahtui myyntialueella ennen esitelmääni. Siistiä oli myös tavata henkilökohtaisesti Max Sarin, joka piirsi minusta sarjishahmon viime kesän Sarjainfoon. Kuva on vieläkin profiilikuvani sekä Facebookissa että Twitterissä.

Cosplay-kisoja en harmi vain ehtinyt katsastaa, mutta tässä alla muutama mieleenjäänyt puku.



Onnistuin täydentämään sarjakuvakokoelmaani jälleen erityisesti Taidekujalta, sillä nuorten tekijöiden tukeminen on lähellä sydäntäni. Kävin kuitenkin noukkimassa Tammen pisteeltä kasan Tuulen laakson Nausicaä -mangaa. Nyt minulta puuttuukin vain ne harvinaisimmat osat eli 1 ja 7.

Sarjakuva-Finlandia-voittaja sekä Miyazakin klassikkosarjan osat 3-6 lähtivät mukaan.
Muita löytöjä. Varataivas oli kaupanpäällinen. Belzebubs-hihamerkki menee reppuun.
Ostin myös ihanalta Viiviltä huikean Hulluussarjakuva-printin.
Ei conia tai festaria ilman Myrntain pöllötarroja.
Transformer-tablettini täydentyi Deadpool-tarralla.
Seuraavaksi minua pääseekin kuuntelemaan toukokuun alun Popcultissa, jossa paneelimme pureutuu Ghostbusters-elokuvasarjaan fanien ja tutkijoiden tiukan analyysin tahtiin. 

25.3.2017

Tutkijablogihaaste, osa 10: Kolme asiaa, joita rakastat työssäsi

Tampere Kupliin päivitys seuraa myöhemmin, toivottavasti jo huomenna. Sitä ennen ajattelin tehdä viime viikonlopulta poisjääneen välipäivityksen ja samalla päättää Essin heittämän tutkijablogihaasteen. Aloitan ehkä jossain vaiheessa uuden aihepiirin vastaavalla listaidealla. 
Koska listat ovat kivoja.
Listat.
L i s t a t.

Mutta asiaan. Kolme asiaa, joita työssäni rakastan. Ne ovat suhteellisen nopsaan mietittyjä ja yleensä ensimmäisenä mieleentulevat asiat ovat juuri parhaita vaihtoehtoja.

Tutkijan työmateriaaleja

1. TYÖAIKA

En ole kahdeksasta neljään -ihminen. Osasyynä on se, että opetusaikani keskittyvät iltaan. Tästä syystä olen viime aikoina ollut usein yhdeksästä tai kymmenestä kahdeksaan -ihminen. Kaipaan väitöskirja-aikaa, koska silloin kokoaikainen rahoitus mahdollista pelkästään tutkimukseen keskittymisen. Ja silloin sain oikeasti päättää, milloin tein töitä. Vaikka luovuinkin viikonlopputöistä henkisen hyvinvointini takia, koin, että tutkimuksen aikatauluttaminen oli ihan äärettömän vapaata. Jos joskus huvitti jäädä kotiin, sitten jäin kotiin. Saatoin kirjoittaa kotona tai syödä hyvin myöhäisen aamiaisen sarjakuvien ääressä. Jos sitten huvitti mennä aamuysiltä yliopistolle, sitten menin. Kukaan ei kytännyt, milloin olen missä ja milloin teen mitäkin. Kunhan sain ne tehtyä. (Ja tämä ideaalitilanne kyllä jatkuu muutenkin - miinus ne opetusaikataulut ja sovitut palaverit.)

2. KIRJOITTAMINEN JA LUKEMINEN

Jos olen jotain aina harrastanut ja ollut aina siinä hyvä, niin lukemisessa ja kirjoittamisessa. Opin lukemaan joskus 5-vuotiaana ja kirjoittamaan varmaan piakkoin sen jälkeen. Tästä minulla ei ole selvää muistikuvaa. Mutta koko elämäni on ollut kirjoittamista ja lukemista jossain muodossa. Ja kun sitä pääsee tekemään työkseen ja välittämään kirjoituksillaan omia havaintojaan muille - mikä olisi sen parempaa? Muistan joskus havahtuneeni yliopistolla siihen, että mitä hittoa oikein teen, tässä vain istun ja luen sarjakuvia, minunhan piti tehdä töitä?!
Ai niin - tämähän on sitä työtä...

3. UUDEN LÖYTÄMINEN

Tutkiminen on salapoliisityötä. Asioiden penkomista, pohdiskelua ja yhdistelyä. Siinä joutuu tekemään taustatyötä ja sovittamaan vanhoja huomioita uuteen. Ja sitten jossain vaiheessa jokin sanoo KLIK ja tajuat, että hei - näinhän tämä asia muuten onkin. Ja se on yksi parhaimmista tunteista ikinä. Viimeksi innostuin toissapäivänä, kun tajusin, miksi Mickey's Craziest Adventures -sarjakuva on kokonaisuudessaan postmoderni.
Pienenä halusin salapoliisiksi, mutta päädyinkin tutkijaksi. Eivät nämä ammatit ole kaukana toisistaan. Kummassakin uuden faktan ja yhtymäkohdan löytäminen on valtava ilon ja inspiraation lähde. Enkä tällä epävarmalla, pätkätöiden ja projektien luvatulla työmaalla olisikaan, jos en tästä nauttisi.

11.3.2017

Logicomix, eli kuinka sarjakuva taipuu oopperaksi

Kun luin viimeisestä Sarjainfosta, että Logicomix-sarjakuvasta ollaan tekemässä Turussa oopperaa, ensireaktioni oli puhdas WTF. Sitten tajusin projektin mahdollisuudet ja pian olinkin ostamassa lippuja ensi-iltaan. Vaikka olen harrastanut teininä teatteria ja rakastanut musikaaleja siitä asti, kun... no, siitä asti, kun näin Disneyn Pienen merenneidon, koska sitähän Disneyn klassikot ovat, ooppera on ollut minulle turhankin kaukainen ja epäkiinnostava taidemuoto. Nyt oli siis aika korjata tämä aukko sivistyksessäni.

Logicomixin löysin parisen vuotta sitten Jyväskylän kirjamessuilta, mutta se on seissyt kirjahyllyssäni odottamassa sitä sopivaa lukuhetkeä. Logicomix - nerouden ja hulluuden rajalla on kreikkalaisten Apostolos Doksiadiksen ja Khristos H. Papadimitrioun käsialaa. Alekos Papadatoksen ja Annie Di Donnan kuvittama sarjakuvaromaani kertoo englantilaisen matemaatikon ja filosofin Bertrand Russellin elämäntarinan. Russell pyrki löytämään parhaan tavan selittää maailmaa järjellä ja logiikalla, mutta päätyi vetämään pohjan aiemmalta logiikalta kuuluisalla Russellin paradoksillaan. Joukko-oppiin liittyvää paradoksia voidaan parhaiten kuvata parturitarinalla.

Logicomix, s. 164, pahoittelut valokuvan laadusta.
Tästä herää paradoksin aiheuttava kysymys - kuka ajaa parturin parran? Sillä parturi ajaa niiden parran, jotka eivät aja itse partaansa.
Paikoitellen teos uuvutti ja sekoitti pään, sillä filosofian perusopinnoistani on jo aikaa, mutta sen pääpointti ei olekaan olla mikään filosofinen logiikan tietokirja, vaan kertomus miehestä, joka etsi tapaa kuvata maailmaansa järjellä.
 
Sarjakuva on piirretty selkeällä viivalla ja hahmot ovat näennäisesti realistisia, mutta pelkistettyjä. Ruutukerronta on suhteellisen perinteistä, mutta satunnaiset koko sivun ruudut keskeyttävät kerronnan rytmiä sopivasti. Teos jakautuu useisiin lukuihin, jotka etenevät päätarinan kannalta kronologisesti eteenpäin. Kerronnassa on kuitenkin eri tasoja: kehyskertomuksena toimiva vanhan Russellin esitelmä Yhdysvalloissa 1930-luvun lopulla ja metataso - tekijät kertomassa lukijalle, miten teos etenee ja mihin asioihin heidän piirtäjinä ja tarinankertojina kannattaisi tarttua seuraavaksi. Kehyskertomuksen erottaa menneisyydestä ruutujen pyöristetyistä reunoista, mutta metatasoa ei - se saattaa keskeyttää sarjakuvan tarinan aivan yllättäen. Tällainen tekijöiden postmoderni kommentaari, jossa he piirtävät itsensä mukaan teokseensa, on tutkijalle huikeaa materiaalia.

Joten kysymys kuuluu, miten tällainen teos voi taipua oopperaksi?
Tästä se alkoi.
Oopperan ensi-ilta oli siis eilen perjantaina 10.3. klo 19 Turun konservatorion Sigyn-salissa. Esitys kesti noin pari tuntia, jonka keskelle oli sijoitettu 20 minuutin väliaika. Kirjaimellisesti nerouden ja hulluuden rajalla liikkuvan projektin olivat työstäneet Turun AMK:n taideakatemia, Turun konservatorio, Oopperakammari ry., Åbo Svenska Teater, Puolalan koulu ja Puolalanmäen musiikkilukio. Teoksen oli säveltänyt kapellimestarina toiminut Marko Autio ja libreton (eli teoksen tekstiosuuden - nyt opin tämänkin termin!) oli kirjoittanut Jukka Aaltonen. Sigyn-sali oli lähes täynnä väkeä, vaikka uskonkin, että valtaosa paikallaolijoista oli esiintyjien perheenjäseniä ja lähisukulaisia.

Koska minulla ei ole käsitystä oopperasta, en voi verrata esitystä laajempaan perinteeseen, mutta voin tietenkin tehdä omia huomioitani. Euron hintaisen käsiohjelman lisäksi jaossa oli synopsiksia, jotka koostivat oopperan juonen pähkinänkuoressa. 
Pidin paljon pelkistetystä lavastuksesta: kirjapinot ja tikkaat, joita hyödynnettiin eri kohtauksissa, toimivat erittäin hyvin. Valkokankaalle heijastettiin sarjakuvaruutuja, jotka kertoivat katsojalle, missä ajassa ja paikassa kulloinkin liikutaan. Nämä ruudut oli pyydetty taiteilijoilta itseltään, jotka olivat varsin perillä sarjakuvansa ooppera-adaptaation ensi-illasta - Papadatos pongasi suomenkielisen twiittini ja ehti jo jakaakin sen eteenpäin.

Vaikka kunnianhimoinen esitys olikin niin sanotusti amatöörien käsialaa, mikään esiintymisjännitys tai vajavainen taito ei näkynyt ensi-illassa. Vanha Russell (Sakari Eirola) oli maskeerattu taitavasti muistuttamaan sarjakuvahahmoa, nuorta Russellia esittänyt Akseli Vanamo vakuutti äänenkäytöllään, mutta erityisesti Russellin ensimmäisen vaimon Alysin esittäjä Nathalia Hyvärinen Kanerva oli kerrassaan huikea. Pidin myös valtavasti asenteellisesta Ludwig Wittgensteinista (Teemu Mustonen). Hänen teemansa jäi soimaan päähän esityksen jälkeen.
Sarjakuva kohtaa käsiohjelman
Esityksen koreografia oli toimivaa. Omiin lempikohtauksiini kuuluivat erityisesti Wittgensteinin pienoismalliasettelu toisen maailmansodan aikana sekä Principia Mathematica -teoksen vuosia kestänyt suunnittelu, jossa Russell ja hänen kollegansa Alfred Whitehead (Pekka Alonen) kaivelivat kirjoja, heittelivät kirjoja, repivät kirjoja ja jopa söivät kirjoja - siinä päästiin niin lähelle neroutta ja hulluutta kuin alkuperäinen sarjakuva onnistui kuvaamaan. (Vaikka sieluuni sattuikin se kirjojen kohtelu.)

Klassinen orkesterimusiikki livenä nostaa minulle aina kylmiä väreitä. Kerran sarjakuvan lukeneena en voi kovin syvällisesti analysoida, miten musiikki kuvasti teoksen tunnelmaa, mutta pidin sen voimakkaista sävyistä. Vauvan "itkun" olisi ehkä voinut erottaa muusta hieman selkeämmin, mutta esimerkiksi ampumakohtauksen äänimaisema toimi mielestäni hienosti.

Lempiasioitani oli kuitenkin oopperan postmoderni kommentaari eli aina niin ihana metataso. Olin miettinyt, miten sen saa siirrettyä sarjakuvasta oopperaan, mutta siinä vaiheessa, kun kapellimestari keskeytti shown ensimmäistä kertaa ja alkoi avautua, miten surkea tämä esitys on, olin jo ihan pähkinöinä. Ooppera keskeytyi siis muutamaan otteeseen siihen, miten kapellimestari ja libretisti (Juho Vähäkuopus) alkoivat kinastella teoksen toimivuudesta ja kiinnostavuudesta räppäämällä. Kiitos tästä. Se oli parasta ikinä.

Ainut asia, mikä jäi harmittamaan oli lauluäänten voimakkuus. Välillä kaikki laulu ei erottunut musiikin alta minun rivillenikään (varsinkin libretistin räppi, jos hän oli selin), joten mitenhän takarivi sai selvää sanoista. Tämä on tietenkin osin oopperan tyyli, sillä klassisessa laulussa lyriikat jäävät usein äänen varjoon.

Käsiohjelmassa oli myös hyödynnetty sarjakuvaruutuja.
Huikeaa työskentelyä joka tapauksessa koko porukalta. Erityiskiitos lapsikuorolle koulukohtauksesta, jossa he pääsivät huutelemaan opettajalle rumia sanoja.

Esitys päättyi Wittgensteinin sanoihin, joihin voisin päättää myös tämän raporttini: "Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen" - Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.