16.10.2017

Nyyppä cossaa, osat 1, 2 ja 3

Luvassa jo kesällä lupailemani virallinen cosplay-päivitys. Sisältää mm. hämmentävän hienoja kuvia vuosikymmenen takaa sekä Luminara-asuni prosessin.

Olen aina pitänyt pukeutumisesta ja naamiaisista. Minusta on useita valokuvia lapsuuden teemasynttäreiltä, joissa olen välillä musketööri, välillä Kleopatra. Yritin kaivella valokuvien parhaimmistoa tämän merkinnän kuvitukseksi, mutta en tiedä, mihin olen laittanut ne talteen. Erityisesti kenkuttaa se, että ala-asteemme vappunaamiaiskuva on kadonnut. Katja 8-v pukeutui Zorroksi ja voitti pukukilpailun. En siis prinsessaksi enkä Zorron naisystäväksi, vaan tietenkin Zorroksi. Koska kuka nyt ei olisi halunnut olla Zorro? Se on yksi rakkaimpia muistojani niiltä ajoilta.

Ehkä näistä lapsuuden kokemuksista johtuen cosplay (= costume play, cossaaminen, suom. yleensä 'pukuilu') viehättää minua enemmän kuin larppaaminen. Vaikka olenkin pelannut pöytäroolipelejä jo viisitoista vuotta, larppikertani ovat jääneet yhden käden sormilla laskettavaksi. Eläydyn kyllä mielelläni hahmoihin, mutta haluan pitää pukeutumisen ja roolipelaamisen erillään. Siihen liittynee se, että roolipelihahmoni ovat itse keksimiäni, kun taas cosplay edustaa minulle tunnetuksi hahmoksi pukeutumista. Sen viehätys piilee siinä, että saa työstää asukokonaisuuden, pukeutua siihen ja joku oikeasti tunnistaa kyseisen hahmon. Ja ehkä myös siinä, että joutuu oikeasti käyttämään luovuuttaan esimerkiksi siinä, että miten kummassa tuon ja tuon osan saa pysymään päällä, tai että mikä materiaali toimii mihinkin vaatteeseen parhaiten.

Ensimmäinen cosplayni ikinä (sanasta silloin mitään tietämättä) oli siis Zorro, kun olin 8-vuotias. Ensimmäinen virallinen cosplayni oli kuitenkin Soul Calibur III:n Tira vuonna 2007. Pelasimme roolipeliporukallamme tuolloin SCIII:sta ja jossain vaiheessa joku (lienenkö minä) heittänyt, että tehdään Ropeconiin ryhmäcossi Caliburista. Eiköhän homma lähtenyt käsistä. Sinä kesänä perustimme ompelupisteen, suunnittelimme, kaavoitimme, askartelimme ja tuskastelimme kokonaista yhdeksän pukua ja kuusi asetta. (Kolme aseista oli replikoita.) Teimme muun muassa netistä löytyneillä kaavoilla hakaman Mitsurugille.
Hulluus oli kyllä sen arvoista. Saimme pukukilpailussa ryhmäpalkinnon (josta meille ei tosin kerrottu etukäteen) ja poseerasimme vähän väliä innokkaille valokuvaajille.

Tira. Kuva: Juho Heikkilä
Valitsin Tiran värikkäiden vaatteiden, hiusten ja mahtavan ring bladen takia. Tiralla pelaaminen oli myös kivaa, mikä vaikutti hahmovalintaani. Kuvan ring blade on tehty hulavanteesta ja makuualustasta, liimattu ja teipattu kasaan, ja sen jälkeen vielä maalattu ja lakattu. Sain siihen aika roimasti apua asiantuntevalta boffoilijalta.
Ja tukka on tietenkin oma.

Ring blade roikkuu vieläkin hieman rapistuneena puutarhavajan seinällä ja Tiran asukokonaisuuskin on säärisuojia vaille olemassa. Mutta rehellisesti sanottuna en asuun enää mahtuisikaan, joten tätä cossia en aio uusia.

Tira Ropeconissa kesällä 2007. Kuva: Juha Heikkilä.
Vaikka cossaaminen oli aivan tajuttoman kivaa, vakavat pukuilut jäivät minulta melkein vuosikymmeneksi kaikenmoisten kiireiden takia. Tulihan sitä tietenkin karonkkaan pukeuduttua Milla Magiaksi, mutta se mekko on siskoni tekemä, joten en sitä laske omaksi projektikseni.

Kun Animecon tuli Jyväskylän Paviljonkiin kesällä 2016, ostin liput itselleni ja lahjaksi siskolleni. Päätimme yhdessä tehdä coniin asut, mikä aiheutti minulle hivenen paineita, sillä siskoni on koulutukseltaan vaatepuolen muotoilija. Hän päätti pukeutua Monster High'n Howleeniksi ja minä otin hahmokseni Warren Ellisin käsikirjoittaman ja Paul Duffieldin kuvittaman verkkosarjakuva FreakAngelsin KK:n. KK oli ykkösvalintani useista sarjan päähahmoista tunnistettavan korsettiasun ja lentäjänlasien takia. Ompelin oikeanväriset kankaat kirppikseltä löytämäni korsetin päälle ja takkikin on tuunattu. Korsetin "putket" ovat rautakaupasta - alun perin pyykkikoneen poistoputkia.

KK Animeconissa 2016. Kuva: Santtu Pajukanta
Tämän asukokonaisuuden tekisin mielelläni uudestaan. Putket romahtivat jo ensimmäisen parin tunnin aikana ja korsettikin voisi olla laadukkaampi ja istuvampi. Takista pidän valtavasti, mutta selkään silittämäni kuvio vaatisi voimakkaamman lämmön kuin mihin takki antoi myöten. Myös meikki pitäisi vetää voimakkaammaksi tekoripsineen ja varmistaa, etteivät violetit piilarit tapa silmiä. Ehkä hankin myös lentäjänlakin.

KK:n supersiisti pusakka. Kuva: Santtu Pajukanta
Animecon oli myös KK:lle ehkä hieman väärä paikka, sillä niissä piireissä hahmoa ei tunnistettu. Tai ainakaan kukaan ei sitä tullut sanomaan minulle päin naamaa toisin kuin Tiran tapauksessa.

Mutta sitten tuli Worldcon. Ja kun menee lupaamaan Luminara Unduli -cossia internetissä, se on vähän niin kuin pakko toteuttaa.

Force FX -merkkinen valomiekka.
Luminara on vanha irkkinikkini. Pidän hahmosta, koska hänen jediasunsa on persoonallinen, näyttävä ja taatusti tunnistettava, jos yhtään saagaa fanittaa. Asun tekemisessä eniten jännitti päähine, johon googlasinkin fiksumpien ja kokeneempien cossaajien vinkkejä. Myös oikeanlaisen (vihreän) valomiekan löytyminen oli haaste, sillä laatu maksaa - varsinkin, jos sen olisi joutunut tilaamaan esimerkiksi ThinkGeekistä. Onneksi Jyväskylän Toys 'r Ussissa oli Yodan vihreä valomiekka. En ahdistunut vääränlaisesta kahvasta saati siitä, että se oli "normaalia" valomiekkaa lyhyempi.

Kaiken kruunasi tietenkin se, että lähes 300 €:n hintainen valomiekka oli 60 % alennuksessa.

Kukaan ei kommentoinut, että valomiekkani olisi ollut väärä. Aina, kun sytytin sen, se aiheutti innostuneita huokauksia ja äännähdyksiä. Joten täydellisyyden tavoittelu oli tässä tapauksessa turhaa.

Aloitin ompeluprojektin vasta kesällä ja suoraan sanottuna liian myöhään, koska kevään ja kesän opetuskiireet veivät aika paljon ajastani. Mutta eikös cosplayhin kuulukin viime hetken paniikki ja hotellihuoneessa ja / tai autossa suoritetut viimeiset ompelut?

Luminaran hame ja pitsin nupittaminen.
Luminaran hame on täyspitkä, a-linjainen ja hyvin laskeutuva. Materiaali näytti luonnostaan ryppyiseltä. Ostin hametta varten 2,5 metriä ryppypuuvillaa, joka oli myös tarpeeksi ohutta, etten paahtuisi hameen ja viitan kanssa. Koostin hameen kuudesta palasta ja ompelin siihen viitisen metriä pitsiä. Näin jälkikäteen ajateltuna kolme pitsikoristetta ovat aivan liian lähekkäin ja liian alhaalla, mutta ajavat asiansa. Yläreunaan laitoin kankaan päälle ommeltavan Patella-kuminauhan, joka jäi sopivasti vyön alle piiloon.

Rannesuojat ja esiliina alkutilassaan.
Vyöstä roikkuva "esiliina" ja rannesuojat on tehty siskolta saamastani kultaisesta kankaasta, joka muistuttaa tekonahkaa. Materiaali oli suht ohutta, vähän venyvää ja taipuisaa, joten ompelin niihin vahvikkeeksi farkkukangasta. Se oli virhe, sillä materiaalit eivät sopineet yhteen ja menivät koko ajan kurttuun ompeluvaiheessa. Nämä kuuluvat muutenkin "joskus teen vielä uudestaan" -settiin, koska päädyin maalaamaan kuviot Sinooperista ostetulla kangasmaalilla, joista muka peittävä violetti oli ihan avutonta ja alkoi halkeilla jo heti aamupäivällä. Muut värit (musta ja pronssi) olivat oikeasti peittäviä ja toimivat hyvin, mutta jos haluan tehdä tämän kokonaisuuden joskus uudestaan, harkitsen vakavasti aplikointia kankaalla.

Toinen ongelma rannesuojissa oli niiden kiinnitys, johon käytin liimattavaa tarranauhaa. Liimaukset eivät pysyneet ranteesta lainkaan (kun rannetta liikutellaan luonnollisesti eniten), joten ne olivat tarkoitukseensa varsin epäkäytännölliset. Seuraavan kerran käytän ihan oikeaa, ommeltavaa tarranauhaa.

Rannesuoja ommeltuna. Mitta ja muoto olivat äärimmäisen onnistuneita.
"Esiliinan" kuvioiden mallaamisvaihe. Piirsin muodot suoraan tussilla
ja maalasin sen jälkeen kangasväreillä.
Valmiit rannesuojat ja esiliina, sekä kummatkin vyöt päivän käytön jälkeen.
Kulumisen näkee erityisesti rannesuojissa.
Ompelin lopuksi käsin rannesuojiin ja esiliinaan vielä kanttinauhat, jotka piilottivat kurtulleen menneen ompelujäljen. Tätä tein vielä perjantai-iltana Worldconissa, kun asu meni ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan päälle lauantaina.

Luminaran asuun kuuluu myös kaksi päällekkäistä vyötä. Ne ostin muutamalla eurolla kirppiksiltä. Soljet ovat paksua pahvia, joka on maalattu sillä samalla kangasvärillä. Yritin piirtää solkien kuviointia mallista aivan tavallisella tussilla ja luoda kolmiulotteisuutta (hotellihuoneessa materiaalien puutteessa) luomivärillä! Lopuksi lakkasin soljet ja kiinnitin ne vöihin teipattavalla tarranauhalla.
Ehkä harkitsen solkienkin uusimista, jos minulla on joskus intoa ja keksin uuden tavan tehdä ne.

Keittiönpöytä oli pari viikkoa viittakankaan
valtaamana.
Luminaran pitkä viitta oli isoin projektini, koska tummanruskea, mustilla kuvioilla täydennetty kangas oli mahdoton löytää. Ostin kuitenkin Eurokankaasta viisi metriä Barran-nimistä kangasta (63 % polyesteria), joka oli pohjaväriltään juuri oikeaa, mutta ei sisältänyt villaa. Luminaran viitta ei kuvien perusteella ole yhtä paksu kuin esimerkiksi Obi-Wanin tai Anakinin, joten tämä kangas laskeutui juuri sopivasti.

Eräs toinen cossaaja oli loppujen lopuksi päätynyt itse painamaan oikeanlaisen kankaan ja niin muuten tein minäkin. Painoin käsin sen viisi metriä kangasta. (En muuten tee tätä toiste, siihen meni naurettava määrä tunteja.)
Ja tietenkin, aivan projektin loppuvaiheessa, mies tuli siihen kurkkimaan olan yli ja totesi, että olisin voinut käydä tekemässä tuon painotalossa.

P*****e, seuraavan kerran teen juuri niin ja maksan mielelläni siitä lystistä, että saan oikeanlaisen kuvion nopeammin ja ilman sitä vaivaa, että piirrän ensin käsin kalvolle sabluunan, jonka läpi tuputtelen menemään käsin mustaa kangasväriä. (Sitä meni vajaa neljä pulloa.) Silittäminenkin oli oma prosessinsa, kun jokaista kohtaa piti silittää sen viiden minuutin ajan. Ja loppujen lopuksi keittiönpöytää suojannut valkoinen lakana oli kertapesunkin jälkeen edelleen mustankirjava, joten väri tuskin sateessa lähtisi yhtään mihinkään, vaikkei sitä silittäisikään...

Viitan ompelu oli myös prosessi, sillä siinä ei ollut hihoja, vaan hiha-aukot. Jos olisin ammattimainen ompelija, olisin varmaan osannut tehdä kaavat, joiden avulla hiha-aukot olisi voinut luoda pelkästään nostamalla edestä kangasta ja ompelemalla ne kiinni olkapäille, mikä olisi samalla synnyttänyt edestä lyhyenä laskeutuvan viitan reunukset. No, en osannut tehdä näin ilman, että viitta olisi alkanut pussittaa oudosti, joten ompelin erilliset hihat, jotka kursin kasaan olkapäille, jotta ne pussittaisivat juuri oikein. Hupun mallin otin vanhasta penkkari-jediviitastani. Huppuhan ei kuitenkaan tulisi käyttöön, sillä se ei Luminaran päähineen kanssa mahtuisi päähän.

Kaulakoru maalausvaiheessa.
Luminaran kaulakoru on askarreltu mustasta Fimo-massasta. Siitä tuli hieman massiivinen, mutta se ei asukokonaisuudessa haitannut lainkaan. Melkein päinvastoin: ainakin se erottui mustasta puvusta. Muotoilun jälkeen asetin Sinooperista ja Sinellista ostetut, koruaskarteluun tarkoitetut renkaat paikalleen ja paistoin setin uunissa. Sen jälkeen hioin korun ja pisaranmalliset roikkuvat osat, maalasin ne violetilla ja annoin kuivua.

Luminaran korun väri on oikeasti arvoitus. Olen nähnyt siitä sinipohjaisia versioita, mutta oma värisilmäni (ja tietyn kuvan valaistus) viittasivat violettiin. Vähän sama juttu oli käsivarsisuojien ja esiliinan kanssa. Minusta niissä on kultaisen, mustan ja pronssin sävyjen lisäksi selvästi violettia.

Korun "punososat" tein Sinooperista saatavasta kullanvärisestä helmimassasta. Se on muovailtavaa, kiinnittyy alustaan ja kovettuu huoneenlämmössä. Se myös tarttuu itseensä tosi lahjakkaasti, joten hermo meinasi mennä useampaan otteeseen. Olin kuitenkin valmiiseen koruun suhteellisen tyytyväinen, vaikka pisarat olivatkin hivenen liian isoja (tai niiden keskinäiset välit liian pieniä), koska ne menivät vähän turhan paljon lomittain.
Valmis koru on maalattu koristelakalla ja kaulaan sidoin sen mustalla nahkanyörillä.

Valmis koru. Lakkaus ei täysin pitänyt punosta paikallaan,
vaan se alkoi irtoilla cosplay-päivän iltana.
Viimeinen projektini oli päähine, johon lunttasin apua asiantuntevilta cossaajilta, kuten Casualty Cosplayn blogista. Hän kertoi käyttäneensä apuna hyttysverkkoa, joten siitä lähdin itsekin liikkeelle. Meillä oli onneksi autotallissa rulla käyttämätöntä, kovaa hyttysverkkoa, josta tein päähineen korokeosan. Hyttysverkko on tukevaa, sitä voi ommella ja se on kaiken lisäksi kevyttä. Ompelin sen sisään myös pahvisen putken muotoilemaan ja antamaan tukea.

Hyttysverkko on hyvä keksintö.
Koska olen tuunaaja, enkä niinkään tyhjästä nyhjääjä (eikä minulla ollut käytössäni esimerkiksi peruukkipäätä), oli helpointa tehdä päähine olemassaolevan hatun päälle. Helpoin ratkaisu oli takaa säädettävä lippalakki, josta poistin lipan. Näin päähineen muotoa sai säädettyä ja hyttysverkon sai ommeltua siihen kiinni todella kätevästi.

Välitilanne: hyttysverkko ja lippis ennen päällystystä.
Viimeinen haasteeni oli päällystää päähine oikeanlaisella kankaalla niin, ettei se menisi kurttuun vaan näyttäisi suht yhtenäiseltä kokonaisuudelta. Päällystin ensin pääosan, lopuksi hyttysverkon, jonka yli jätin kankaan laskeutumaan harteille. Kangas on "Vilma" Eurokankaasta, 40 % villaa (60 % viskoosia) ja näyttää siltä, miltä perinteiset jediviitat näyttäisivät. Jos siis tekisin esimerkiksi Obi-Wanin viitan, käyttäisin tätä kangasta (joskin 24,90 € /m on aika tuskainen hinta - päähineeseen käytin puoli metriä).

Luminaran (lähes) valmis päähine ja iloinen askartelija tiistaiaamuna klo 01.00,
kun Worldcon alkoi keskiviikkona.
Lopuksi ompelin päähineen reunaan ja helmoihin koristenauhan, jonka vielä väritin tussilla oikeanlaisemmaksi.
Olen päähineeseen erittäin tyytyväinen, vaikka sen muotoilu ei olekaan täysin oikeanlainen. Se näyttää tarpeeksi oikealta, se ei puristanut ja oli kevyt päässä. Nyypältä varsin onnistunut ensipäähine siis.

Luminaran asuun kuului myös musta pitkähihainen poolopaita, joka löytyi jo vaatekaapista, sekä mustat nahkasaappaat, joita ei myöskään tarvinnut ostaa erikseen. Meikeistä hankin kuitenkin kellertävän, rasvaliukoisen kasvomaalin (musta minulla jo oli) sekä kunnon puuterin. Sähkönsiniset piilarit tilasin EMPiltä.

Vaikka ehdin jo pohtia, etten taatusti tee tätä enää uusiksi, ajatus ensi vuoden Ropeconista Luminarana alkoi kiehtoa. Se vaatisi kuitenkin laadukkaammat rannesuojat ja esiliinan, kenties uudet vyönsoljet ja piilolinssit, jotka eivät tapa silmiä. Ehkä hankin ne vahvuuksilla.

Koko projekti tuli maksamaan (olen sattanut hukata jonkin kuitin, ainakin luulen niin) 377,35 €, josta valomiekan osuus oli noin 130 €. Puvun tekoon kulunutta kokonaisaikaa en tajunnut laskea. Pitää laskea sitten vuoden 2019 Worldconin asun tekoaika...

Lopuksi muutama kuva Worldconista - mukana myös ystäväni Sami Darth Maulina. (Sami on muuten se boffoasiantuntija.)




Ehkä Luminara palaa mukaan kuvioihin ensi kesän Ropeconissa. Lähteekö joku muu mukaan Star Wars -ryhmäcossiin?

15.10.2017

Rosan Suomen vierailut marraskuussa 2017

Rosa Tampereella 2015
Don Rosan Facebook-sivuille on pikku hiljaa päivittynyt tietoja ankkataiteilijan Suomen vierailusta marraskuussa. Alla mainitut päivät ja ajankohdat ovat jo varmistuneet ja lisäksi Rosa signeeraa muutamissa yksityistilaisuuksissa, jonne on ollut mahdollista varmistaa paikkansa Rosan Facebook-sivujen kautta.

Mutta seuraavat tapahtumat ovat siis avoinna kaikille kynnelle kykeneville:

Torstai 23.11. klo 17 - 19, Suomalainen kirjakauppa, Jumbo, Vantaa.
Perjantai 24.11. klo 15 - 17, Suomalainen kirjakauppa, Sello, Espoo.
Lauantai 25.11. klo 12 - 14, Suomalainen kirjakauppa, Aleksi, Helsinki.
Sunnuntai 26.11. klo 12 - 14, Akateeminen kirjakauppa, Pohjoisesplanadi, Helsinki.

Lisäksi Don vierailee Ateneumin taidemuseossa sunnuntaina 26.11. klo 15 - 17 - todennäköisesti tutustumassa tämän kuun alussa auenneeseen Ankallisgallerian näyttelyyn, jossa on esillä hänenkin töitään. Siitä, jakaako hän paikalla nimikirjoituksia, en ole varma. Mutta viimeisin tieto päivittyy aina hänen Facebook-sivuilleen, joten kannattaa seurata niitä ja merkitä sopivimmat aikataulut ajoissa kalentereihin.

Olen itse opettamassa perjantain ja lauantain, joten en ole varma, ehdinkö moikkaamaan Donia tänä vuonna. Jos ehdin, teen sen todennäköisimmin sunnuntaina 26.11.

1.10.2017

Tutkimusrintaman (toivottavasti) tulevat tuulet

Syyskuu on ohi, hurraa lokakuu!
Kuten edellisen merkinnän alussa totesin, syyskuu on yksi kiireisimmistä kuukausista akateemisessa maailmassa. Ei pelkästään Koneen säätiön rahoitushaut vaan myös Suomen Akatemian haut ovat silloin ja hirvittävän suuri osa ajasta menee hakemusten tekoon. Pitää miettiä budjetti ja käyttää se laitoksen rahoitusvastaavilla. Pitää kirjata aikataulu ja pohtia yhteistyötahot. Pitää kirjoittaa pirskatin hyvä tutkimussuunnitelma ja a) pohtia Koneelle, miksi tämä on rohkea avaus, ja b) sopertaa jotain fiksun kuuloista Akatemian aineistonhallintasuunnitelmaan.

Koska Näkymättömät-hanke vetelee viimeistä vuottaan, olen joutunut palaamaan takaisin tähän ihanaan apuraharumbaan, josta tutkimus valitettavasti on riippuvainen. Tällä hetkellä minulla on vetämässä neljä hakemusta: henkilökohtaiset apurahat Kordelinille ja Koneelle, Nörttikulttuuri-hankerahoitus Koneelle ja tutkijatohtorin pesti Akatemialle. Tämä oli ensimmäinen Akatemia-hakemukseni ja minun piti ottaa se iisisti.

No, eihän siitä mitään tullut, kun piti ruveta säätämään ja innostumaan projektista.

Loppujen lopuksi sekin rumba on koettu ja voi hyvillä mielin kokeilla onneaan uudestaan ensi vuonna. Akatemialla liikkuvat tunnetusti ne isoimmat rahat, mutta myös myöntöprosentti on pieni. Tällä hetkellä pidän peukkuja Koneen suuntaan ja toivon, että sieltä innostuttaisiin vertailevasta Ankka-tutkimuksestani Suomen ja Italian välillä. (Kone halusi muuten hakemuksessaan hakijan sosiaalisen median kanavalinkit, joten pitää yrittää aktivoitua taas blogin suhteen.)

Parastahan tässä on se, että sain Akatemian hakemusta varten kutsun Bolognan yliopistoon tutkijavaihtoon, mikäli rahoitus järjestyy. Siellä ollaan kasaamassa populaaritaiteen ja -kulttuurin keskusta, jonka vastuuprofessori tuntee paikallista Disney-väkeä. Totesivat, että se olisi minulle kieltämättä oikea paikka.
Olisihan se mukavaa palloilla maailman vanhimmassa yliopistossa mm. Danten, Petrarcan ja Kopernikuksen jalanjäljissä. Mutta ensin pitäisi vain saada napattua se rahoitus kolmen vuoden projektiini. Haaveenani on siis vertailla Aku Ankan kulttuurista merkitystä Suomessa ja Italiassa sekä hahmon että lehden kautta.

Viimeistelin tänään Intellectin Fandom-sarjaan (toivottavasti!) menevän artikkelini, jonka deadline oli eilen. Toivottavasti siitä ei tule hirvittävästi satikutia, vaikka palautinkin tekstin hieman myöhässä. Artikkelini avasi keväällä tekemäni Aku Ankka -kyselyn tuloksia ja suomalaisten suhdetta Aku Ankkaan. Valitettavasti sanamäärä oli naurettavan pieni, maksimissaan 3500 sanaa, joten paljon jäi sanomatta. Kirjasin tutkimussuunnitelmaani, että aion myöhemmin kirjoittaa aiheesta laajemman, suomenkielisen artikkelin osana post doc -tutkimustani.

Tyrkkäsin myös yhden yhteisartikkelivedoksen menemään Äidinkielen opettajain liiton vuosikirjaan ja seuraava deadline olisi lokakuun lopussa. Sarjainfon vuoden viimeinen (?) numero käsittelee lasten sarjakuvia ja lupauduin kirjoittamaan sinne ajatuksiani Ankoista. Katson, josko saisin kyselyn tuloksista jotain kiinnostavaa kirjattua ylös. Seuraavassa numerossahan pitäisikin tulla minun ja Viivin yhteisartikkeli sarjakuvabloggaamisesta.

Studio italiano all'università.
Panostan tällä hetkellä myös aika vahvasti tulevaisuuteen, sillä aloitin opettajan pedagogiset opinnot JAMKissa, jossa ajattelin hankkiutua eroon huijarisyndroomastani.
Lisäksi sain oikeuden italian kielen perusopintoihin tulevaa tutkimusta ajatellen, joten käyn tässä töiden ja kaiken muun ohessa italian kielen kursseja. Che bello! Pääsen sitten, kun sitä rahoitusta tulee, lukemaan Topolinoa italiaksi.

Syksyn ainut konferenssimatka onkin jo syyslomalla, eli meillä viikolla 42 (koska elämän tarkoitus on syysloma), jolloin suuntaamme kollegani Karoliinan kanssa Tampereelle Narrative & Wellbeing -konferenssiin puhumaan mielenterveyttä käsittelevistä sarjakuvista. 

Tässä ehkä kaikki olennaisimmat viime aikojen kuulumiset näin pähkinänkuoressa. 

PS. Muistathan seurata Don Rosan Facebook-sivuja. Hän on tulossa taas loppuvuodesta Suomeen ja hänen somevastaavansa Jano päivittää päivämäärät Faceen heti, kun ne varmistuvat.

PPS. Otin sarjishaasteen vastaan ja twiittaan tässä kuussa joka päivä eri teemoista ja aiheista käsin lukemistani sarjakuvista. Twiittejä voi seurata myös tuosta sivupalkista.

22.9.2017

Sarjisfestareilla 2017

Suvilahden kattilahalli festareiden näyttämönä.
Syyskuu on akateemisessa maailmassa yksi kiireisimmistä kuukausista: Ei pelkästään siksi, että tyypillisesti silloin alkavat opetukset (paitsi minulla tänä vuonna), vaan erityisesti siksi, että kaksi isointa apurahahakua käynnistyvät ja sulkeutuvat. Näiden päälle kun lisää jokaviikonloppuisia opiskelu- ja / tai työmenoja, on kuukausi täyttynyt vauhdilla. Pahoittelut siksi blogihiljaisuudesta. Yritän kasata itseäni, mutta luulen, että pääsen takaisin viikottaiseen päivitysrytmiin vasta Akatemian haun sulkeuduttua. Palaan näihin aiheisiin kenties myöhemmin, mutta nyt lyhyt katsaus tämän vuoden sarjisfestareihin Helsingissä.

Suvilahteen siirretyt festivaalit olivat tänä vuonna vain kaksipäiväiset. Ihmisiä pohditutti se, löytävätkö festarit kävijänsä. Aikaisempina vuosina Lasipalatsin nurkilla ja Narinkkatorilla järjestettynä festareille eksyi yleensä muutakin väkeä kuin sarjiskansaa. Uudesta sijainnista huolimatta viikonloppukävijöitä oli festarisivujen mukaan yli 10 000, joten pelko tuntui jälkikäteen ajateltuna turhalta. (Seuraavat festarit järjestetään muuten Suvilahdessa 1.-2.9.2018. Tällöin teemana on Italia ja strippisarjakuva. Kuulostaa aika hyvältä!)

Se on erittäin mukavaa, kun saa järjestettyä sarjisfestarit itselleen työmatkaksi. (Erityisen mukavaa on se, että hotelli tarjoaa huoneeksi ikkunatonta elokuvahuonetta, jossa voi katsella vaikka Netflixiä valkokankaalta. Ruoholahden Radisson Blu - suosittelen kokeilemaan!) Keskityin työn puolesta erityisesti omaelämäkerralliseen sarjisohjelmaan ja sarjisblogeihin, joten vuoden teemat ja kunniavieraat jäivät vähän sivuun. Ehdin kuitenkin nähdä heti lauantaiaamuna vuoden Taivaallisin sarjakuvablogi -palkinnonjakotilaisuuden. Kunnian voitti tänä vuonna Jiipu blogillaan Tajukankaan kutoja. Jiipun blogi oli minulle aivan uusi tuttavuus, joten oli hienoa päästä tutustumaan niin kauniseen ja yksityiskohtaisesti väritettyyn blogiin.

Olin myös itse osana ohjelmaa lauantaina Kattilahallin "lavalla", jossa esiteltiin Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -hankkeen tuotoksena syntynyt sarjakuva-artikkeliliite. Tämän uusimman Kuti-ilmaisjakelulehden liite on myös vapaasti luettavissa verkosta, joten kannattaa ehdottomasti tutustua siihen!

Esittelyaukeama, katsokaa, miten kaunis se on!
Minun ja Viivi Rintasen yhteisartikkeli käsitteli siis sarjakuvabloggaamisen terapeuttisia mahdollisuuksia ja siihen liitettyjä merkityksiä. Olenkin aiheesta blogissa puhunut aiemmin, joten ei siitä sen enempää - lukekaa vain artikkeli! Se näyttää todella upealta.
Puhuimme Laura Kokon haastattelemina projektin synnystä, omasta työprosessistamme ja innostamme jatkaa tutkija-taiteilija-työparien yhteistyötä jatkossakin. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä tämäkin projekti tuo tullessaan. Erityisesti koimme, että sarjakuva on ilmaisumuotona täydellinen tiedonvälittäjä, joten tutkimustiedon saattaminen sarjakuvamuotoon olisi loistava, popularisoiva viestintäkanava tulevaisuuden tieteelle.

Kattilahallin näyttelyitä
Ent. pienlehtitaivas, nyk. Zinefest Oranssilla
Suvilahden tilat olivat pienen matkan päässä toisistaan, mikä pakotti pyörähtämään välillä ulkoilmassakin. Se oli erittäin virkistävää erityisesti siksi, koska Zinefestin paikkana toiminut Oranssi oli tilana vähän liian pieni ja aina tupaten täynnä. Lisäksi siellä oli aivan järkyttävä maalin / spriitussin käry sunnuntaina, mikä aiheutti varmasti yhden jos toisen päänsäryn niille myyjäparoille, jotka eivät päässeet haukkaamaan happea. 
Pörräsin siis pääasiassa Oranssin ja Kattilahallin väliä kuuntelemassa ohjelmaa ja hankkiutumassa rahoistani eroon. Olin ottanut periaatteekseni korjata Worldconin heikon kirjaostostuloksen ostamalla tukullisen kotimaista sarjakuvaa festareilta. Todettakoon, että suunnitelma onnistui vähän turhankin hyvin...

Rikkinäisen mielen kuvat -paneelikeskustelu aluillaan
Kävin kuuntelemassa kahteen otteeseen paneelikeskustelua Rikki-kollektiivin julkaisemasta albumista Rikkinäiden mielen kuvat - sarjakuvia mielenterveydestä. Albumiin on koottu useiden eri tekijöiden töitä, jotka käsittelevät erilaisia mielenterveydellisiä ongelmia. Monia tekijöitä oli yhdistänyt hoitoon pääsyn vaikeus. Paneelissa haastateltavina olleet tekijät kertoivat nimenomaan tekemisen olleen terapeuttista, mikä tuki kyselytutkimuksessamme saatuja tuloksia. Teoksen tavoitteena on lisätä tietoisuutta mielenterveyden ongelmista ja purkaa tabuja: mielenterveydestä pitää voida ja uskaltaa puhua!

Sarjakuvat eivät itsessään voi ratkaista yhteiskuntamme ongelmia (kuten mielenterveystyön puutteellista rahoitusta), mutta ne tekevät asian näkyväksi. Lisäksi puhumalla ja piirtämällä näistä vaikeista asioista näytetään esimerkiksi nuorille, etteivät he ole ongelmiensa kanssa yksin. Näin olennaisia huomioita sain vastaukseksi, kun sunnuntaina kysäisin, mitä sarjakuva voisi panelistien mielestä tehdä nuorten mielenterveysasioiden hyväksi.
Graffiti-seinälle syntyi viikonlopun aikana taidetta
Katsastin lisäksi paneelikeskustelun sukupuoleltaan moninaisilta sarjisbloggaajilta ja Emmi Niemisen haastattelun hänen kuvittamastaan ja Johanna Vehkoon käsikirjoittamasta reportaasisarjakuvasta, joka käsittelee verkon naisvihaa. Vihan ja inhon internet -teoksen pitäisi tulla ulos syys-lokakuun vaihteessa eli aivan piakkoin. Sekin taitaa olla pakko-ostos.

Muu ohjelma jäikin sitten kotiinlähdön takia väliin, mutta tärkeimmät tuli nähtyä, tuttuja moikkailtua ja uusiin ihmisiin tutustuttua. Ja tulihan sitä minulle eräs henkilökin kertomaan, että on lukenut väitöskirjani. Sellainen on tiedemaailman ulkopuolella sen verran harvinaista, että ilahdun asiasta vilpittömästi joka kerta.

Iloa aiheuttivat myös useat paikalla olleet tekijät, jotka signeerasivat ostamiani töitä. Näin sain Tiitu Takalon, Emmi Valveen, Apila Pepitan, H-P Lehkosen (joka piirsi kuvan minusta!), Piritta Huhtasen ja Wolf Kankareen omistukset. Taisin punastuttaa Wolfia hieman kehumalla hänen blogiaan innoissani. Sääli, etten tajunnut ottaa Kettujumala palelee -teosta mukaani. Se ansaitsisi myös omistuksen tekijältään.

Niin. Sitä loottiahan siis tuli hankittua. Hups. Mukana kuvassa myös Avi Heikkisen upeat Ankka-posterit, joita keräilen odotellessani herralle maailmanmainetta Disney-taiteilijana. (Avin töitä on jo nähty Ankkalinnan Pamauksen kannessa ja tullaan näkemään jatkossakin, joten pankaahan nimi mieleen.)
loot loot loot
ja vielä kerran loot
Nuo Tanja Ruotsalaisen pienet zinet olivat yksinkertaisuudessaan pysäyttäviä. Ne oli pakko ostaa. Emmi Valveen Armon ehdinkin jo lukea ja siitä (sekä mm. Rikkinäisen mielen kuvista) suunnittelemme kollegani Karoliinan kanssa esitelmää Tampereella järjestettävään Narrative & Wellbeing -konferenssiin lokakuussa. Myös Ahistunut pupu, Tuuli ja myrsky sekä Blastin kolmas osa (vain 10 €!) olivat ennestään tuttuja. Moss Dashiä aloittelen tässä juuri nyt.

Täytyy vain todeta, että Suomessa tehdään todella hienoja ja tärkeitä sarjakuvia. Katja kiittää ja kuittaa.

26.8.2017

Wow - worldcon 75!

NYT lopultakin se Worldcon-päivitys! Johan sitä on odotettukin. Halusin käyttää siihen kunnolla aikaa, ettei mitään olennaista unohdu. Ja onhan se kiva näin parin viikon toipumisen jälkeen fiilistellä vuoden nörttitapahtuman tuntemuksia. (Toipumiseen meni oikeasti noin viikko myös ihan fyysisesti - sen verran aikaa käytin kosteuttavia silmätippoja lauantain cosplay-asun piilolinssien takia. Seuraavalla kerralla hankin värilliset piilarit vahvuuksilla.)

Kaksi vuotta sitten päätimme yhdessä ystäväni Tainan kanssa, että jos se Worldcon nyt kaiken pöhinän ansiosta saadaan Suomeen, niin sinnehän on sitten pakko mennä. Samalla päätin, että jos näin käy, niin minäpä cossaan sitten jedimestari Luminara Undulia.
Kun asian sanoo ääneen internetissä, sitä ei enää sieltä saa pois.

Maailman suurin fantasia- ja science fiction -kirjallisuustapahtuma The World Science Fiction Convention eli tuttujen kesken Worldcon rantautui siis ensimmäistä kertaa Helsinkiin, Suomeen ja Pohjoismaihin. Jos tämä tapahtuma on jostain syystä mennyt ohi, niin ihmettelen, sen verran hyvin valtamediakin siitä kohkasi. Paras kommentti taisi olla, että tapahtuman saaminen Suomeen on isompi juttu kuin lätkän MM-kulta vuonna 1995.
Worldcon on siitä erilainen tapahtuma, ettei sinne osteta lippuja, vaan jäsenyyksiä. Jäsenyys mahdollistaa mm. olemaan valitsemassa seuraavan parin vuoden päästä olevan conin tapahtumapaikkaa ja tietenkin äänestämään arvostetuissa Hugo-palkintosarjoissa, joista lisää myöhemmin.

Suomi tuntui olevan sen verran eksoottinen paikka, että jäsenten määrä kirjaimellisesti yllätti järjestäjät. Kaiken kaikkiaan 10516 maksanutta jäsentä (sisältäen päiväpassit), joista läsnä tapahtumassa (ei siis pelkkiä tukijäseniä) oli kaiken kaikkiaan 7119, mikä teki Suomen Worldconista kaikkien aikojen toiseksi suurimman conin. Ja tapahtumaahan on siis järjestetty vuodesta 1939 saakka. Osallistujien huikea määrä näkyi heti keskiviikkona valtavina jonoina ja epäorganisoituneita ihmismassoina, jotka eivät millään mahtuneet Messukeskuksen pieniin kokoussaleihin. Tästä otettiin heti opiksi ja järjestelytoimikunta alkoi neuvotella lisätilasta. Järkkärit ottivat myös tilan haltuun ja jonotus saatiin varsin toimivaksi, vähän tilaa vieväksi ja tunnelmaltaan paikoin jopa leppoisaksi. Keskiviikon stressaantunut ja ärtyisä mieliala oli kuin poispyyhkäisty torstaina, mikä oli huikea parannus! Tästä menee kiitokset conitealle. (Ja rehellisesti sanoen, jonot yhdysvaltalaisissa coneissa ovat kuulemma vielä pahempia, joten eihän tässä nyt vielä mitään.) Sitä paitsi suomalaiset ovat tottuneet jonottamaan.Varsinkin ämpäreitä.Mekin ostimme ämpärin. Siis ämpärillisen lakuja. 
Mutta siihen emme tosin jonottaneet.

Nimikyltti, jota sai tuunata, nauhoineen ensimmäisenä päivänä.
Päivän teema: Supernatural
Meitä pakkautui siis kolme innokasta nörttiä kapsäkkeineen, valomiekkoineen ja pukupusseineen farmariin ja ajeli Tampereen kautta Helsinkiin. Otimme Tampereen teatterikesässä etkot Tom of Finland -musikaalilla, mikä oli aivan huikea, ja jatkoimme sitten fiiliksissä keskiviikkoaamuna coniin. Pahimmat ruuhkat olivat jo loppuneet siinä vaiheessa, kun saavuimme paikalle, mutta jouduimme silti jonottamaan nimilappujamme hetkisen. Nimilappujen mukana sai kaikenlaista sälää, mm. novellikokoelman, ohjelman, ravintolaoppaan, muistokirjan ja myös Helsingin liikenteen tarjoaman matkakortin, jolla sai suhata conin aikana niin paljon kuin sielu sieti. Se oli loistava sponsorointi.

Worldconin nimikyltit ovat muuten ihan oma lukunsa. Niihin kerätään erilaisia ribboneita eli tarralla varustettuja nauhoja, joissa mainostetaan tulevia coneja, kerrotaan omasta työvastuusta tai hehkutetaan omaa fandomia vitsikkäillä lausahduksilla. Ribboneita keräillään coneissa jopa sellaisella tahdilla, että joillakin badge koristeineen hipoi sääriä. Itse olin vielä suht maltillinen, koska en halunnut tarroittaa nimikylttiäni millä tahansa. Hilpeintä oli tiskillä esitellä itsensä tittelillä "The Ducktor" ja nainen tiskin takana on ihan innoissaan, että jee, Ankkatohtori, ja kertoo olleensa mukana Pixel Sistersissä laulamassa Rosalle pari vuotta sitten Tampereella.

Pienet ovat nörttipiirit.

Olin Worldconissa töissä ohjelmanpitäjänä ja sen lisäksi minulle kuului Finfar-yhdistyksemme tiedottajana osa akateemisen ohjelman Twitter-feedin täyttämisestä olennaisilla faktoilla. Jouduinkin suhaamaan vähän ties sun missä conin ajan, joten monet alun perin MUST SEE -ohjelmat, kuten ihanien nörttikuorojen esiintymiset, jäivätkin ajanpuutteen vuoksi katsastamatta. Coni kuitenkin starttasi keskiviikkona kello 12 ensimmäisellä akateemisella paneelilla, joka esitteli Hobitti-elokuvien vastaanottotutkimuksen suomalaisen aineiston tuloksia. Vähän liian vähän kuumia kääpiöitä, mutta niitä onkin jo nähty.

Legolas oli monien fanien suosikki myös Hobitissa.
Meidän piti päästä ehdottomasti katsomaan Veera Mäkelän esitelmää Locke Lamoran valheista, mutta ensimmäisen päivän ongelma, eli pieni sali + iso ihmismäärä yllättivät. Osasyynä oli se, että jonotimme ensin välipalaa kahvilasta. Se hetki päätyi käytäväpiknikkiin, mutta opimme Worlconin säännöt: ole ajoissa tai ole ulkona.
Avajaisiin kuitenkin mahduimme, mutta lähdimme sieltä lopulta kesken kaiken pois. Uskon, että ulkomailta tulleet vieraat saivat vuodenaikojen kiertokulkuun pohjautuvasti ohjelmasta enemmän irti kuin me kantasuomalaiset, joten hipsimme sieltä jonottamaan Fashion in SF -paneeliin.

Joulupukki vieraili avajaisseremoniassa lahjomassa kiltit kunniavieraat.
Muotipaneeli oli todella kiinnostava sisällöltään. Opin muun muassa sen, että elokuvan tai tv-sarjan julkaisuajankohdan tunnistaa aina hahmojen hiuksista. (Ajattelin heti Luken tukkaa Uudessa toivossa.) Paneeli oli kuitenkin harmillisen puutteellisesti organisoitu. Ohjelmassa ei ollut selkeää rakennetta ja sitten PC:ltä kuvia vaihtavaksi vastuuhenkilöksi oli valittu se Applen käyttäjä, jolla ei ollut mitään hajua, miten kuvienkatseluohjelmat toimivat. Hirveästi ei myöskään auttanut se, että esimerkkikuvia oli ihan liikaa eikä niitä kaikkia ei ollut tallennettu kuvaavilla nimillä. Tähän säätämiseen tuhrautui sitten vähintään kymmenen minuuttia koko ohjelma-ajasta, minkä olisi voinut käyttää fiksusti pukuasiantuntijoiden esimerkkeihin ja huomioihin.

Pitkän iltaruokatauon jälkeen (läheistä kiinalaista mainostettiin Worldconin ravintolaoppaassa, omistaja itse oli kuullut asiasta coniaamuna eikä tietenkään ollut ehtinyt varautua asiaan lisätyövoimalla saati sopivalla ruokapolitiikalla) minä suuntasin Finfarin kokoukseen ja conitoverini Another Castlen konserttiin. Oli kuulemma ollut loistava.
Hieman ehkä harmitti.

Otin ihan liian vähän kuvia hienoista cosplay-asuista. Mutta tämän pongasin.
Game of Thronesin Brienne, Sansa ja septa Unella.
Torstaina koko conin muuttuneen fiiliksen aisti ilmassa. Jonotuskaan ei enää haitannut, kun saavuimme metsästämään kiinnostavaa ohjelmaa aamuyhdentoista pintaan. Minä liukenin supersankari ja -roisto -paneeliin, jonka mielenkiintoisin anti oli veikkaus, että Peppi Pitkätossu voisi olla slayer. Minä hyväksyn tämän teorian.
Siitä jatkoin twiittailemaan akateemista settiä genrerajojen sekoittumisesta ja tuli todettua, että kerrankin tekniikka toimii, kun yksi esitelmöitsijä piti paperinsa Skypen välityksellä Tunisiasta saakka.
Tämä oli myös kiivin ensimmäinen Worldcon.    

Torstai oli pitkälti hengailupäivä, sillä otimme "ei ole kiirettä mihinkään" -asenteen, kiersimme myyntipöytiä ja tulevia conipaikkoja mainostavia yhdistyspöytiä, ihastelimme näyttelyitä ja ostimme sen ämpärin. Vähän jo innostuimme ajatuksesta, että Worldcon pidettäisiin Uudessa-Seelannissa 2020 tai että Dublin oli ainut varteenotettava vaihtoehto vuodelle 2019.

Torstain teema-asuna oli Star Wars ja sekä siskoni vanhasta verhokankaasta ompelema mekko että melkein conia varten tilattu R2D2-laukku saivat jatkuvia kehuja. Piti mennä sitten ostamaan myös teemaan sopiva rusetti mukavilta taidekujan myyjiltä.

Torstain kiinnostavin ohjelma oli ehdottomasti illalla klo 20 alkanut bimbopaneeli, joka on monille se Finnconista tuttu klassikko-ohjelma. Olikin kiinnostavaa seurata kahden jonon muodostumista, kun toinen vei konserttiin ja toinen bimbopaneeliin. Jostain syystä suurin osa bimbojen yleisöstä oli suomalaisia. 
Mutta bimbot eivät pettäneet taaskaan. Vaikka moni internetin syövereistä kaivettu meemi olikin tuttu, oli joukossa silti helmiä, joille nauroin vedet silmissä. Osansa saivat niin Ducktales, Disney-prinsessat, supersankarit, Star Wars, Star Trek kuin moni muukin nörttikulttuurin ilmiö. Olen taas jälleen sivistyneempi internetin ihmeellisestä maailmasta.

Bimbopaneelin elämänohjeita nörteille.
Perjantai olikin sitten enimmäinen virallinen ohjelmapäivä ja sille varattu asukokonaisuus oli sen mukainen. Tilasin keväällä Popcultin myyntipuolella olleelta steampunk-henkiseltä Bard & Jester -yritykseltä 1800-luvun lopun naisten ratsastajanhatun, eli matalan silinterin sulilla ja pitsiverkolla. Sain Italiassa käsin tehdyn silkkisen silinterini conissa perjantaina suoraan käyttööni ja se kruunasikin sitten promootiomekkoni. Hiostus ja korsetin mukanaan tuoma epämukavuus olivat kuitenkin sen arvoista ja aion jatkossakin käyttää mekkoa vastaavissa tilaisuuksissa, kun se kerta on tehty.
Promootiomekko on siskon käsialaa ja täydellinen
uuden silinterin kanssa. 

Tuli myös todettua, että viuhka on tällaisissa tilanteissa täydellinen asuste.

Päivän ensimmäinen kiinnostava ohjelma oli tietenkin puolenpäivän aikaan alkanut Petri Hiltusen esitelmä fantasian ja scifin kliseistä. Ja niitähän on. Klassikkoesimerkkeinä Petri nosti esille niin "se olikin vain unta" -troopin, ennustukset, valitun, hirviön luomisen sekä hyvän ja pahan taistelun, joka kuitenkin kuuluu erityisesti fantasian genren peruspiirteisiin. Mutta senkin voi tehdä aina huonosti. Kuvastossa vilahtivat niin joukko valittuja (Matrixin Neo, Buffy yms.) kuin pino ennustuksia käsitteleviä fantasiasarjoja (Eddings malliesimerkkinä, luonnollisesti). Joskus väkisin mukaan tungetut kliseet voivat pilata alun perin toimivan ensimmäisen osan, miten kävi Riddick-sarjan Pitch Blackille, joka on hyvin toimiva elokuva. Mutta sen jatko-osa onkin sitten juoneltaan vähän turhan peruskauraa.

Minua kiinnosti erityisesti tuo uni-trooppi, sillä se oli yksi aiheistani sunnuntain akateemisessa esitelmässäni.

Petri Hiltunen puhui asiaa ja huvitti yleisöä konkreettisilla esimerkeillä.
Perjantaina isoimmat ohjelmanumerot alettiin siirtää isompiin saleihin, mikä toimi varsin mallikkaasti. Esimerkiksi High fantasy -paneeli, jossa Merja Polvinen haastatteli Anna Smith Sparkia, Robin Hobbia ja Scott Lynchiä, oli siirretty alakerran isoihin halleihin, jonne väkeä mahtuikin sitten huikean paljon enemmän. Iso kiitos tästä organisoinnista! Samassa salissa oli myös sarjakuvan visuaaliseen kieleen keskittynyt paneeli, mutta taiteilijoista koostunut porukka puhui mielestäni ohi ohjelmassa mainitun kuvauksen eikä jaksanut innostaa - varsinkin, koska kaikki oli minulle tutkijana vähän liiankin itsestäänselvää.

Päivän akateemisen somevastuun jälkeen oli ensimmäinen oma esitelmäni, joka myös oli siirretty isompaan saliin. Pelkäsin aluksi, ettei väkeä tulisi tarpeeksi, mutta onneksi sitä alkoi valua juuri sopivasti. Ja yleisössä oli sentään muitakin kuin suomalaisia ankka-faneja.
Tunnin ja vartin mittainen esitelmäni, "Donald Duck, Finland and Don Rosa", keskittyi esittelemään polkuani Suomen viralliseksi Ankkatohtoriksi ja samalla kuvasi väitöskirjani sisällön ja analyysimenetelmäni. Se oli tiukkaa asiaa monin kuvin varusteltuna ja oli yllättävän kivaa palata vanhoihin, tuttuihin näkemyksiin, joiden parissa olin puurtanut käytännössä koko yliopistoaikani.

Tästä se lähti.
Esitelmäni kuvattiin Youtubeen, joten se löytyy täältä. Ilmoittautumislomakkeessa kysyttiin kuvauslupaa, mutta enhän minä sitä enää nyt muistanut, joten oli melkoinen yllätys saada mieheltä viesti, että oletpas muuten YouTubessa. Ei se haitannut, mutta asiasta olisi ollut ihan kivaa saada muistutus.
En ole itse pystynyt katsomaan videota, kun ahdisti jostain syystä liikaa, vaikka se olisi oman opettaja- ja luennointikokemuksen ja ammatillisen osaamisen kannalta todella hyvä juttu. Ehkä sitten jossain vaiheessa uskaltaudun katsomaan sen. (En ole väitöstilaisuuttanikaan katsonut ja sekin on edelleen YouTubessa.) Mutta esitelmä meni siis todella hyvin, joten sitä nyt ei ainakaan tarvitse hävetä. Unohdin taas katsoa muistiinpanojani loppuvaiheessa, joten se kertoo jotain aiheen hallinnasta. Sain myös paljon positiivista palautetta Twitterissä, joten esitelmä oli siis varsin onnistunut siltäkin kantilta.

Lipsahdimme esitelmäni päätyttyä ihan vahingossa suoraan Hugo-palkintojenjakotilaisuuden jonoon ja mahduimme uuteen halliin ongelmitta. Tilaakin jäi vielä roimasti. (Tästä viisastuneena seurasimme samaa taktiikkaa myös lauantain naamiaisten suhteen. Mitäpä sitä turhia jonottamaan, kun taatusti mahtuu sisälle.)

Tältä perspektiiviltä katselimme Hugoja.
Kuten kaikki Worldconin jäsenet, minullakin oli mahdollisuus olla mukana valitsemassa Hugo-ehdokkaita ja totta kai tällainen mahdollisuus piti hyödyntää. En tietenkään ollut ehtinyt lukenut mitään tuoreita romaaneja, joten osasin äänestää käytännössä vain mediakategorioissa (elokuva ja tv-sarja), sarjakuvista, aiheeseen liittyvästä tietokirjallisuudesta ja fanitaiteilijasta. Jäsenet saivat mahdollisuuden tutustua useisiin finalisteihin lataamalla itselleen e-versiot, joista ajattelin tutustua vielä ainakin muutamiin sarjakuviin tarkemmin. 

Hugo-gaala oli pitkä ja paikoitellen hieman puuduttavakin, kuten useimmat isot palkintogaalat tuppaavat olemaan. Parhaita hetkiä oli kuitenkin kuolleita valaita ja zombi-matoja käsitellyt kiitospuhe sekä Game of Thrones -näyttelijä Sibel Kekill, joka jakoi pystin parhaasta elokuvasta. Game of Thrones ei itse saanut palkintoa parhaasta jaksosta, se meni Expanselle. Parhaan elokuvan kategorian puolestaan voitti upea Arrival ihan ansaitusti. Fanitaidesarjassa ei kumpikaan suomalaisista ehdokkaista saanut palkintoa.
Kiinnostavaa oli huomata naisvoittajien suuri määrä. Lieneekö Hugojen meininki muuttunut parin vuoden takaisen sad puppies -kohun jälkeen positiivisempaan suuntaan?

Lauantai oli pelolla ja jännityksellä odotettu cosplay-päivä. Olin viimeistellyt asuni perjantaiyönä ja sain sen kokonaisuudessaan ylleni vasta lauantaiaamuna ennen lähtöä coniin. Pelkoni oli turha, sillä asu näytti ja tuntui todella hyvältä! Vaikka värilliset shokki-piilarit alkoivat kutitella silmiä heti aamusta, senkin kesti. Hullu projekti oli onnellisesti päätöksessään.

Luminara Unduli -projektistani ja cosplay-kokeiluistani seuraa myöhemmin oma postauksensa, joten en mene siihen kovin syvällisesti. Mutta haluaisin todeta, että parasta siinä on valmis asu ja huomio, jonka sillä saa muilta kanssafaneilta. Vietin lauantain poseeraten valokuvaajille ja nautin erityisesti yhteishengestä, joka muiden Star Wars -pukuilijoiden kanssa tuli heti ensinäkemältä. Vaikka olin varma, että argh, ei tästä tule mitään ja pitäisi tehdä parempi asu, aloin jo miettiä seuraavaa kertaa, jolloin puvun saisi päälle. (Tosin koristeellinen essu ja rannekkeet on tehtävä uusiksi, koska violetti maali oli todella huonoa ja jätti rumia murtumajälkiä materiaaleihin.)
   
Jedimestari Luminara Unduli
Hyväntekeväisyyttä harrastava cosplay-ryhmä 501st Nordic Garrison
oli paikalla, joten kuvausseuraa riitti.
Darth Maulia cossasi ystäväni Sami, jolle en osannut editoida hienoa
valomiekkaa, sori!
Lauantaina jätin Twitter-vastuut muille, sillä esiinnyin kahdessa paneelikeskustelussa. "40 years of Star Wars" oli äärimmäisen antoisa pätevän paneeliporukkamme ja keskinäisen kemiamme takia. Keskustelu kulki sujuvasti ja esille tuli useita sellaisia huomioita, joita en itse ollut tullut edes ajatelleeksi. Esimerkiksi Luke Skywalkerin asujen värit saagassa: hän siirtyy alkuperäisen trilogian aikana suoraan valkoisesta mustaan, mutta näyttäytyi Force Awakensissä harmaissa. Ehkä tämä on symbolinen viittaus jedikoodiston siirtymiselle ääripäiden väliin? Paneelin ainoat ongelmat olivat aika ja tila: Star Warsista voisi puhua ongelmitta puoli päivää ja tuplaten isommassa salissa. Nytkään kaikki innokkaat eivät mahtuneet sisään.

Toinen paneelini oli "Trailer Park", jossa katsottiin fantasia- ja scifi-leffojen trailereita ja kommentoitiin niitä. Koen aina olevani jotenkin vierailla vesillä tilanteissa, joissa pitäisi väkisin tuottaa jotain hauskaa kommenttia - varsinkin vieraalla kielellä. Tästä paneelista ei jäänyt niin onnistunut fiilis, vaikka olinkin liian innoissani The Last Jedin trailerista, jota en ollut vielä nähnytkään.

Illan päättivät naamiaiset ja kyllä oikeasti tuntui siltä, että siellä lavalla olisi omalla asullaan pärjännyt ihan hyvin. Kalevala oli jokseenkin vahvasti edustettuna, mutta lemppareihini kuuluivat jo Archipelaconista tuttu Skeletor, Halleyn komeetta (!) ja Louhi, joka oli lopultakin saanut samponsa. Päivä oli ollut pitkä ja rankka, piilareista kärsineet silmäni tahtoivat torkkua ja huomasin ystävieni katselevan puhelimiaan liian pitkän välishown aikana, joten päätimme jättää lopputulokset kuuntelematta.

(Kaiken tämän aikana oli ollut muuten se Kiira-myrsky, mutta mehän emme asiasta mitään tienneet Messukeskuksen sisällä. Kastumatta emme kuitenkaan takaisin hotelliin selvinneet.)

Päädyin myös ahdistelemaan Darth Vaderia.  
Vaikka niin lupasin kaverilleni olla kiltisti.
Lauantaina coniyhteisöllisyys nousi muuten äärimmilleen. Eikä pelkästään siksi, että kesken pihahengailun kuuluu Messukeskuksen ovilta huuto "Kuka lähtee Zapdos-raidiin?", mikä keräsi sitten kasan meitä Pokémon Gon pelaajia nappaamaan Zapdosta. Vaan myös siksi, että conit ovat pieniä taskumaailmoja, joissa voi tuntea olevansa kaltaistensa seurassa. Heti, kun sieltä poistui, tuli paljon selkeämmin tietoiseksi Helsingin keskustan baarien edustalla hengaavista känniääliöistä. Tuntui taatusti samalta kuin Harry Potterista hänen palatessaan kouluvuoden jälkeen takaisin jästien keskuuteen.

Coniväsymys alkoi lopulta painaa päälle sunnuntaina. Osasyynä siihen tosin olivat piilareista väsyneet ja kipeät silmät, eikä asiaa auttanut tietenkään yhtään se, että olin jo aamukymmeneltä alkavan akateemisen session puheenjohtajana. Sessio oli kyllä erinomainen: puhujat olivat täsmällisiä ja lasten- ja nuortenkirjallisuutta käsittelevät esitelmät kiinnostavia. Lisäksi yleisöä tuli paikalle kunnioitettava määrä huolimatta sunnuntaiaamun aikataulusta. Everything went better than expected.

Omakin akateeminen esitelmäni oli sunnuntaina sarjakuvapaneelissa, joka päätti koko akateemisen ohjelman. Meidän jyväskyläläinen sarjakuvatutkijadelegaatiomme oli vallannut tuttuun tapaan koko paneelin ja esitelmäaiheet liikkuivat (myöskin niin tuttuun tapaan) Sandmanissa, Alan Mooren sarjakuvissa ja Disneyn ankoissa. Oma esitelmäni käsitteli italialaisten taiteilijoiden tekemiä sarjakuvia Tzvetan Todorovin "fantastisen" kautta, eli kuinka sarjakuvissa usein sekä hahmot että lukija jätetään tietynlaiseen epävarmuuteen siitä, olivatko tapahtumat pelkkää unta vai totta. Tämä on yksi aiheista, joita suunnittelen sivuavani tulevaisuuden post doc -tutkimuksessani.

Conin virallinen kulmakarvakuva. Suspicious.
Päätösjuhlan myötä Worldcon alkoi olla ohi. Olimme häkeltyneitä, väsyneitä, mutta ihmeen innoissamme. Worldcon oli lunastanut odotuksemme tapahtumasta, jossa olisi liikaa ihmisiä, liikaa kiinnostavaa ohjelmaa ja liikaa asioita, joita ei vain huomaa. Olimme nähneet hyvää ohjelmaa ja huonoa ohjelmaa, jonottaneet kumpaankin, varanneet jokaiselle päivälle erilaisen asukokonaisuuden ja muuttaneet sitten suunnitelmia, kun ei tunnu hyvältä, tai jokin osa asusta jäi kotiin, tai sitten tulikin ostettua jotain uutta ja parempaa.
Olimme tunteneet olevamme osa suurempaa nörttiyhteisöä, joka ei aina ymmärrä toisiaan (esim. conin larp-kohu), mutta joka kuitenkin yrittää parhaansa.
Söimme paljon hyvää ruokaa Messukeskuksen ulkopuolella, muistimme nesteyttää ja aina oli olemassa lakuämpäri.

Tällaista kokemusmahdollisuutta tuskin Suomeen toista kertaa tulee, vaikka villit huhut tietävätkin kertoa suunnitelmista Tampereelle 2032. Mutta me tiedämme, että seuraava kohtaamisemme kansainvälisen fandomin kanssa on Dublinissa 2019, koska sinne on jo cossiasutkin suunnitteilla.

Conin ribbon-saldo oli suhteellisen kevyt.
Kiitos, Worldcon!





















KIITOS, NÖRTIT!


                            Loot loot loot                             
PS. Conilootin määrä oli hämmentävän pieni. Yritin etsiä itselleni uutta lompakkoa, mutta mitään sopivaa ei tullut vastaan. Mutta uuden hiirimaton päädyin ostamaan, koska se yhdisteli hilpeällä tavalla Burtonin Alice in Wonderlandia ja Nolanin Yön ritaria. Samasta paikasta ostin myös vanhan merirosvokolikon.

Scifikirppis oli tällä kertaa harvinaista kyllä pieni pettymys, mutta aina on löytö pongata Anne Ricen kovakantinen kirja kympillä. Näistä pyydetään divareissakin kuuttakymmentä euroa. Sivistin myös itseäni suomalaisella kauhulla eli Marko Hautalan Kuokkamummolla, jonka tekijä sattui sopivasti paikalle nimmaroimaan teokseni.

Star Wars -rusetti ja Kylo Ren -avaimenperä ovat taidekojuilta, kuten myös ennakkoon synttärilahjaksi saadut lohikäärmeensuomuiset korvikset ja sormus. Alien-kaulakoru puolestaan oli huikea löytö. Worldconin rintanapit piti ostaa muistoksi, kun isompaa kangasmerkkiä ei enää ollutkaan saatavilla.

Kuvasta puuttuu miehelle tuliaisiksi ostettu Nostromo-t-paita, joka oli kyllä melko tyylikäs. Tällä kertaa enemmän kokemuksia kuin sälää. Välillä näinkin päin.

21.8.2017

Rosa-dokumentin kuvaukset Helsingissä

Minun piti kirjoittaa Worldcon-raporttini eilen, mutta joudutte odottamaan sitä vielä viikon verran. Sitä ennen seuraa lyhyt katsaus eiliseen, sillä ohjaaja Morgann Gicquel kuvaustiimeineen saapui Suomeen kuvaamaan osia Don Rosaa ja ankkafaniutta käsittelevään The Scrooge Mystery -dokumenttiin. Tarkoituksena oli kuvata kahden fanin pätkät Helsingissä ja Tampereella. Ja minähän olin se toinen fani.

Ohjaaja Morgann Gicquel siteeraa The Scrooge
Mystery
-dokumentin käsikirjoitusta.
Alun perin osuuteni piti kuvata Jyväskylän yliopistolla, mutta tyypilliset aika ja raha estivät sen, joten päädyimme Helsinkiin ja paikkaan, jossa näkyisi ”Sammon salaisuudesta” tuttu Tuomiokirkon kupoli. Samalla pääsin myös kuulemaan, millainen dokumentti olisi rakenteeltaan ja mikä olisi oma roolini siinä. Aiemmin oli jo tiedossa, että 12 fania kertovat kukin omasta taustastaan vierellään yksi Rosan piirtämistä Roopen nuoruusvuosien kuvista.

Olin arponut omaa kuvaani ja olin melkein varma, että kyseessä olisi haarniska-asuinen Roope, mutta sainkin seurakseni vielä nuoremman Roopen, ”Mississipin mestarin”. Kuvauspaikaksi oli valikoitunut Etelärannan satama-alue, josta filmille rajautui sekä Roopen kuvaan sopivasti vene että kaukana siintävä Tuomiokirkko. Ankkatohtorina minulle oli luonnollisesti tohtorinhattu päässä Morgannin toiveesta. Kun tiimi kuuli, että lähes kaikki Suomessa väittelevät tohtorit (vähän tiedekunnasta riippuen) saavat hatun lisäksi myös miekan, heitä melkein harmitti, etten ollut tuonut sitä mukanani. Olisi kuulemma ollut hieno rekvisiitta.

The Scrooge Mystery kuvaa sitä, miten Rosa muutti ja uudisti Disney-sarjakuvia jopa Barksiin nähden. Me fanit esittäydymme filmillä ja jokainen meistä jatkaa yhtenäistä juonta kertomalla pienen osan kokonaisuudesta. Minä löpisin väitöskirjaani sopien fantasian teoriasta, hahmojen inhimillisyydestä ja jatkotutkimuksestani suomalaisesta ankkafaniudesta. Kokemus oli hämmentävä, mutta ei niin jännittävä kuin ensi alkuun ajattelin, sillä sain vetää löpinäni suomeksi. Morgann kertoi, että haluaa dokumentillaan näyttää, etteivät kaikki ihmiset puhu sitä englantia äidinkielenään, ja korostaa samalla, miten monista eri kielistä ja kulttuureista me ankkafanit oikeastaan tulemme. Kerrassaan kunnioitettava periaate.

Franklin ja Morgann valmistelevat kameraa.
Vietimme pari tuntia satamassa kuvaten puheenvuoroani ensin osissa, sitten yhteen pötköön. Morgann itse kuvasi yhdessä tanskalaisen Franklin Henricksenin kanssa ja äänestä vastasi Margaux Caroff, joka on toiminut myös tiimin kääntäjänä. Kaikki olivat kerrassaan mukavia ja innostuneita, pitivät huolta haastateltavan (eli tässä tapauksessa minun) mukavuudesta ja tarjosivat lounaankin.

Kameran nimi on Molly.
Olin kuulemma luonteva ja hyvä puhuja, mistä voin syyttää opettaja- ja luennoitsijakokemustani. Se oli projektin kannalta todella hyvä, koska Morgannin ei tarvinnut ottaa useita eri ottoja. Kuvaukset kun eivät sujuneet täysin ongelmitta. Vastarannalla oli bileet ja aluksi piti varmistaa useaan otteeseen, ettei musiikki vain kuulu nauhalla. Viking ja Silja Linen alukset lähtivät kummatkin satamasta kesken kuvausten ja töräyttelivät mennessään. Onneksi sillä hetkellä pidimme pientä taukoa. Sitten tuli sadekuuro, joka katkaisi filmauksen hetkeksi.
Ja sen jälkeen alkoi tuulla.

Mississipin mestari Helsingin satamassa.
Näin miltei hidastettuna Morgannin kauhistuneen ilmeen, joka kohdistui viereeni. Tuuli tempaisi maalaustelineen nurin ja hetken olin jo valmis sukeltamaan satama-altaaseen Roopen kuvan perässä. Onneksi minun ei tarvinnut tehdä sitä, sillä kuva jäi turvallisesti maan kamaralle. Kehyksen lasi kuitenkin hajosi ja loppukuvaukset piti hoitaa ilman sitä.
Mutta sekään ei kestänyt kauaa. Tällä kertaa tuuli kaatoi maalaustelineen uudestaan kuva edellä. (Tästä kohdasta on muuten loistava taltiointi videolla, miten melkein loikkaan ilmaan, kun kuva läsähtää jalkojeni juureen. Toivottavasti se menee pilalle menneisiin otoksiin.) Roope selvisi kuin ihmeen kaupalla vahingoittumattomana ja loppukuvaukset hoidettiin erikoislähikuvalla minusta. (Kääk.)

Margaux suojeli Roopea tuulelta, kun Franklin sääti kehysten kanssa.
Kuvaukset päättyivät siihen, että me muut suuntasimme taksilla takaisin hotellille, kun taas Morgann lähti etsimään uutta kehyslasia. Se olikin haaste, sillä lauantaina kello kuudelta ei mikään kehysliike ollut auki. Lasin sijaan hän sai Clas Ohlsonilta kehyksen, jonka muovisuojan hän sitten askarteli mattoveitsellä oikeaan muotoon. Muovi onkin jatkon kannalta huomattavasti parempi ja kevyempi, joskin ikävämmin heijastava.

Dramaattisista käänteistä huolimatta kaikki kääntyi siis parhain päin. Pääsin näkemään jo kuvattuja pätkiä dokumentin alusta ja kuulemaan kuvausryhmän seuraavia suunnitelmia. Päätimme illan viikinkiravintola Haraldiin, jota suosittelin turisteina häärineelle tiimille, ja se olikin kaikkien mielestä erinomainen tapa kuitata pitkä päivä.

Ollaan yhdessä rakeisia Haraldissa.
Sunnuntaina kuvausryhmä suuntasi vielä Särkänniemeen ja Angry Birds -teemapuistoon kuvaamaan seuraavaa fania. Puolet materiaalista on kuulemma nyt valmiina. En malta odottaa lopullista versiota.

Minä ja Roope! Itkettää.