Koronan kirot sarjakuvamyynnille

Pari viikkoa sitten Twitter-feediini ilmestyi huomioita sarjakuvamyynnin laskusta viime vuoden aikana. Se jäi vaivaamaan. Kustannusalojen tilastojen mukaan sarjakuvia myytiin 0,3 % - ja tähän on laskettu kaikki kirjallisuudenlajit. Pelottavinta ei kuitenkaan ole katsoa näiden tilastojen piirakkakaaviota, jossa sarjakuvan osiota ei edes erotu, vaan sen alta avautuvaa taulukkoa. Sen mukaan sarjakuvien myynti laski 27 % vuonna 2020. Pudotus tuntuu järkyttävältä verrattuna kaunokirjallisuuteen, jonka myynti puolestaan nousi reilun 28 %.

Ahdistuin ja menin tilaamaan Turun sarjakuvakaupasta kasan teoksia. Ne toimivat tämän tekstin kuvituksena.

Kati Närhen Agnes-trilogiasta puuttuu enää Mustasuon mysteeri

Näin jälkikäteen ajateltuna tajusin, etten viime vuonna itsekään ostanut niin paljoa sarjakuvia kuin normaalisti. Syynä on tietenkin korona. Tyypillisesti käyn ainakin Tampere Kupliissa, Finnconissa ja Helsingin sarjakuvafestivaaleilla joka vuosi. Sen lisäksi reissuihin voi sisältyä Popcult, Ropecon, Helsingin kirjamessut ja Oulun sarjisfestarit. Joka tapahtumasta mukaan tarttuu tyypillisesti sarjakuvia: niin uutuuksia kuin alennuksessa olevia helmiä. Kierrän myös aina taidekujat ja ostan suoraan tekijöiltä omakustanteita, zinejä ja ties sun mitä oheissälää.

Tässä erään kanssanörtin kanssa keskusteltuani tajusin, miten paljon (näin introverttinakin) kaipaan näitä tapahtumia. Kaipaan tunnelmaa, ohjelmaa, samanhenkisiä ihmisiä ja niiden myyntipöytien antien selaamista. Miten ihanaa oli jo se, että pääsi taas hiihtolomalla kirjastoon pläräämään hyllyjä!

Unwrittenin käsikirjoittajan Mike Careyn piti tulla kunniavieraaksi kesän 2020 Finnconiin.

Korona-aika on taatusti herättänyt monissa ymmärryksen siitä, miten tärkeää kulttuurin kuluttaminen meille ihmisille on. Kaunokirjallisuuden myynnin kasvu on varmaan yksi konkreettinen merkki siitä. Mutta miksi sarjakuvan myynti ei ole kasvanut? Olen spekuloinut sitä tässä jonkin aikaa ja voin tarjota vain sitä: spekulointia. Mutta voisin väittää, että sarjakuva on edelleen pienen piirin harrastuneisuutta. Toki kaikki ovat lukeneet Aku Ankkansa ja Fingerporit keikkuvat sarjismyyntilistojen kärjessä. Mutta että lukija tarttuisi ennakkoluulottomasti uuteen (palkittuunkaan) sarjakuvateokseen samalla tavalla kuin kirjallisuuden Finlandia-voittajaan? Eipä olekaan niin helppoa.

Festarit, conit ja messut tarjoavat matalan kynnyksen lähestymistavan uutuusteoksiin. Siellä voit selailla painotuoreita opuksia ja albumeja, minkä väittäisin nimenomaan olevan sarjakuvan ostamisen osalta olennaista: monille piirtojäljellä on iso merkitys sarjakuvan ostopäätöstä tehdessä. Harvoissa verkkokaupoissa pääset kurkkaamaan, miltä sarjakuva näyttää sisältä. Ei romaania tarvitse selata: takakansitekstin löydät helposti myös netistä.

TV-sarjaa odotellessa sivistän itseäni sarjiksella.

Itsekin innostun uutuussarjakuvista helposti silloin, kun kuulen messuilla tekijän puhuvan teoksestaan. Parasta onkin päästä ostamaan uutukainen suoraan häneltä itseltään ja vaihtaa muutama sana, pyytää kenties nimmari tai jopa ihan piirros. Kynnys aivan uusien, itselle tuntemattomien teosten tilaamiseen verkosta onkin paljon isompi, vaikka alan tutkija olenkin. 

Olen varma siitä, että sarjakuvien myyntitilastot eivät olisi noin karua luettavaa, jos pandemian takia peruutetut tapahtumat olisivat järjestyneet normaalisti. Useimmiten matalan kynnyksen ilmaistapahtumiin, kuten Tampere Kupliiseen, Finnconiin ja Helsingin sarjakuvafestareille, eksyy vakiokävijöiden lisäksi näiden tuttuja, sukulaisia tai vaikka satunnaisia turisteja ihmettelemään, mistäs nyt on kyse. Nämä vierailijat lähtevät taatusti kotiinsa mukanaan jokin sellainen (sarjakuva)teos, jota he eivät missään nimessä olisi ostaneet verkkokaupasta. Mutta koska he pääsivät selailemaan sitä itse ja kenties juttelemaan taiteilijan kanssa, oli helppo ja mukavakin tukea kulttuuria pienellä summalla.

FreakAngels on yksi lempiverkkosarjakuvistani. Päätin näköjään ruveta keräämään sitä printtinäkin.

Toivon hartaasti, että rajoitukset purevat ja rokotustahti kiihtyy entisestään. Verkkotapahtumat ovat olleet ihan hyviä korvikkeita ja joissain tilanteissa todella toimivia ratkaisuja, mutta tällaisella henkilöllä, joka istuu työnsä puolesta päivät Zoomissa, ei ole enää intoa ja energiaa jatkaa koneen ääressä nököttämistä viikonloppuisin. Ja miten sitä edes aistisi conien tunnelman internetin välityksellä?

Toivon, että tapaamme ensi vuonna kaiken maailman kinkereissä ja kissanristiäisissä. Silloin tulen pyörimään juuri sinun myyntipöytäsi äärelle ja hiplaamaan sarjiksia, tarroja, pinssejä ja zinejä. Ostan ihan liikaa kaikkea enkä lähde ennen kuin kassi alkaa tuntua epämukavan painavalta. Sitä odotellessa saatan tehdä vielä muutaman sarjistilauksen tämän vuoden aikana ja piipahtaa lempidivarissani Antikvariaatti Lukuhetkessä selailemassa maski naamallani sarjishyllyä. Koska pitäähän nämä viimeisetkin rajoitukset jotenkin jaksaa.

Isona minusta tulee Mummo.

Tai mistäpä sen tietää, kenties kaikki menee nappiin ja kohtaamme jo lokakuussa Turun ensimmäisillä sarjakuvafestivaaleilla.

Ensimmäinen katsaus vuoteen 2020

Tammikuu oli ja meni ja tuntui kestäneen puoli ikuisuutta. Viime viikot ovat olleet sen verran hektisiä opetuksen kanssa, että aika ja tila ovat liikkuneet ihan omaan tahtiinsa. Viime tiistai tuntui iltakuuden aikoihin kestäneen jo yhden viikon verran. Nyt kuitenkin yksi tämän kevään haastavimmista työviikoista on paketissa, joten ajattelin luoda katsauksen vuoteen 2020 - mitä kaikkea on luvassa niin tutkimuksellisesti kuin muutenkin.

Vaikka viime vuosi oli todella rankka, sitä kuitenkin tasapainottivat monet hienot asiat, kuten lyhyen tutkimusapurahan saaminen Kalevala-projektiin, kolme ihanaa ulkomaanreissua ja huikea Rammsteinin konsertti. Vaikka tänä vuonna ei nyt ole suunnitelmissa elämänmittaisten haaveiden, kuten Disneyland-visiitin tai Star Wars -kuvauspaikkavierailun, kaltaisia asioita, olen ehtinyt kirjata kalenteriini ja useamman merkittävän seikan.

Kalevalaseuran apuraha mahdollisti uuden tutkimusalueen alustavan valtauksen. Jatkankin Kullervo-artikkelini työstämistä esitelmöimällä aiheesta Comics and Society -opintopiirin seuraavassa konferenssissa, joka järjestetään Tukholman Södertörnin yliopistolla 19. - 21.2. Meitä lähtee Jyväskylästä paikalle kunnon delegaatio edustamaan Mutkun sarjakuvatutkimusta. Onkin kerrassaan ihanaa päästä pitkästä aikaa puhumaan kansainväliseen konferenssiin hyvässä seurassa.

Jatkan saman aiheen parissa myös Suomessa, sillä minua pyydettiin Tampere Kuplii Goes Academiciin 20.3. puhumaan Kalevala-aiheesta. Tarkoitukseni on siis puhua Kullervosta suomalaisen miehen maskuliinisena myyttinä. Tämä tulee olemaan artikkelini näkökulma. Katsotaan, mitä saan aiheesta irti. Artikkelin ensimmäinen versio pitäisi olla valmis toukokuun alussa, jolloin esittelen sitä nykykulttuurin tutkijaseminaarissa.

Ja saatanpa puhua jotain muutakin Tampere Kupliissa.

Näin kevään hakuaikojen lähetessä minulla on myös lusikkani parissa hankehakemuksessa, kaksi yhteisartikkelia työn alla kollegoideni kanssa (toinen viimeistelyvaiheessa, toinen vielä  alkupisteessä) ja opetushommiakin on kertynyt varsin riittävästi. Siksi onkin tärkeää muistaa levätä.

Olenkin jo kevään alussa pohtinut vuoden 2020 tavoitteitani töiden ulkopuolelta. En siis tee uudenvuodenlupauksia, vaan asetan itselleni joitain tavoitteita. Tällaiset asiat listasin Facebookiin tammikuussa - nyt ne löytyvät tästä pikkuisen päivitettyinä:

1. Pidän huolta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistani. Tämä tarkoittaa kahta ällää eli lepoa ja liikuntaa (ja kivojen asioiden tekemistä) sekä sitä, että tunnistan jaksamiseni rajat ja uskallan sanoa ei.
2. Liikunta sisältää Ready.Set.Polen jäsenyyden ja sekä tankotanssin että rengastrapetsin koulutusryhmät. Eli joogaa, tanssia ja akrobatiaa useamman kerran viikossa. Tankotavoitteisiini kuuluu invertin hiominen nätiksi ja voiman kasvattaminen.
3. Vähennän vaatekulutustani. Pyrin olemaan ostamatta uusia vaatteita ja siirryn yhä enemmän käytettyihin vaatteisiin. (Kengät, alusvaatteet, sukat ja treenivaatteet ovat tietenkin poikkeuksia.)
4. Olen jo siirtynyt pitkälti kauramaitoon. Tämän vuoden tavoite on pyrkiä pitämään kasvisruokapäivä kerran viikossa.

Vuoden kivoihin asioihin kuuluu muun muassa siskosviikonloppu Pieni merenneito -musikaalin merkeissä, Rockfest Tampereella, conikesä ja talouteemme tässä kevään aikana ilmestyvä karvakaveri.

Kaiken tämän melskeen keskellä onkin tärkeää muistaa välillä hengittää ja asettua mukavasti sohvalle Darth Vader -viltin alle teemukin ja hyvän kirjan kanssa. Myös Netflix ja chill toimivat Disney+:aa odotellessa.

PS. Kuvat ovat peräisin pixabay.com-sivustolta.

Lauantain kuplinnat Tampereella

Tänä vuonna pyörähdin Tampere Kupliissa ainoastaan lauantaina päivän visiitillä. Pääsyynä siihen oli ensi viikonloppuna tapahtuva Pariisin matka, mutta osasyynä myös se, että olen viime aikoina viihtynyt vielä vähemmän ihmismassojen keskellä kuin tavallisesti. Jo tuo pelkkä lauantai sai aikaan ihmisyliannostuksen (animeteinit ovat suloisia, mutta niitä oli liikaa), joten olin tyytyväinen lyhyeeseenkin festarikäyntiin.

Sorsapuistosalin myyntipöydät vetivät väkeä mielestäni enemmän kuin viime vuonna.

Ehdin kuitenkin käydä kuuntelemassa neljä eri puheohjelmaa. Heikkisen Avi esitteli Valotusaika-sarjakuvaromaaniaan ja siinä käyttämäänsä tekniikkaa. Hän ei suositellut sarjakuvantekijöitä vaihtamaan suoraan valokuviin, sillä homma vei paljon enemmän aikaa kuin hän alun perin uskoi. Toisaalta teoksen kuvaaminen aidoilla ihmisillä oli paljon sosiaalisempaa ja mahdollisti hyvinkin erilaiset työskentelytavat. Kovasta ja tuskaisesta taipaleesta huolimatta Avi vihjaili jatko-osan suuntaan ja kiitteli vuolaasti muun muassa teoksen esilukijoina toimineita Johanna Sinisaloa ja JP Ahosta. Toinen painos olisi piakkoin tulossa.

Valotusaika-sarjakuvan tähti, Possu, päivysti Pokuton pisteellä omaan,
arvokkaaseen tyyliinsä.

Istuin Sopraano-salissa toisenkin tuntisen kuuntelemassa esittelyä oletettavasti ensi vuonna julkaisuun tulevasta Silmukka-albumista. Kimmo Lustin omaelämäkerrallinen teos käsittelee hänen lapsuuttaan päihdevanhemman varjossa. Lust kuvaili prosessia terapeuttiseksi, mutta myös ristiriitaiseksi, sillä hän on joutunut pohtimaan sitä, ketä ja mitä hänellä on oikeus teoksessaan kuvata. Millaisessa valossa hän voi piirtää äitinsä ja tavat, joilla tämä häntä kohteli? Lustille ominainen naivistinen, selkeän viivan tyyli yhdistettynä rankkaan aiheeseen tulee olemaan taatusti tutustumisen arvoinen teos.

Pii Anttonen haastattelemassa Kimmo Lustia.

Minulla on pieni aihio Kalevala-aiheisesta tutkimushankkeesta, johon ajattelin hakea rahoitusta, joten istahdin myös kuuntelemaan paneelikeskustelun "Kalevala sarjakuvissa". Sisällöllisesti siitä ei hirveästi kostunut. Paneelin porukka oli vaihtunut lennosta eikä keskustelulla ollut selvää rakennetta, joskin Petri Hiltunen on aina viihdyttävä ja Sippo Mentusen tietomäärä huikea - vaikkakin korjaus: Rosan sarjakuva on "Sammon salaisuus" ei "Sammon ryöstö". Sain kuitenkin kirjattua ylös kasan ajatuksia hakemusta varten. Katsotaan, miten käy.

Päivän päätteeksi kuuntelin vielä Rosi Kämpen haastattelun. Kämpe on tehnyt päämäärätietoisesti ja aktiivisesti töitä oman kansainvälisen sarjakuvauransa edistämiseksi, joten valtavat aplodit jo pelkästään sen takia. Kun lähdetään tavoittelemaan unelmaa työn tekemisestä Marvelille tai muuallekin, omaa tyyliä on oltava valmis kehittämään, portfolio pitää olla kunnossa ja pitää myös olla valmis lähtemään isommille turuille ja toreille, jossa alan ihmiset pyörivät. Se vaatii työtä ja panostusta. Nyt Kämpe piirtää Marvelille erityisesti Spider-Gweniä, joka tuli suurelle yleisölle tutuksi Spiderman: Into the Spider-Verse -leffan myötä, tekee 6-päiväistä työviikkoa ja piirtää yli kymmenen tuntiä päivässä. Olisitko valmis samaan?

Hulk smash! Hulk appreciates!

Päivän tyyli: kanavoin sisäistä Jyn Ersoani.

Päädyin poistumaan Tampere-talosta jo viiden pintaan, kun tajusin, että rahani olivat muuttuneet repussa sarjakuviksi ja muuksi säläksi. Oli myös kivaa olla paikalla pelkästään hengaamassa ilman paineita esiintymisestä. Yritän hieman vältellä sitä tänä vuonna, vaikka taidankin olla seuraavaksi Popcultissa osallistumassa paneelikeskusteluun...

Kupliin lootti: what - ei pöllötarroja?

Lähdin hakemaan Sarjakuva-Finlandian voittanutta Sisaret 1918 -albumia, uusinta Voroa ja Timo Ronkaisen kokoamaa opasta Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirjan oikeaoppiseksi lukemiseksi. Halusin myös Maiju Äikäksen eli Surkean zinen ja päädyin ostamaan "Angstipastaa". Kiitos Maijulle omistuskirjoituksesta! Nautin myös valtavasti kaikista hämmentävistä muotoiluista ja tavoista, joilla sarjakuvia voi tehdä, joten ostin siksi tuon ihanan "hepodolls are creepy" -c-kasetin. Minulla on varmaan vanha walkman vielä jossain olemassa... Hulk muuttaa autooni, joka on myös Hulk, ja pingviini-tarra oli must, koska pingviini on toteemieläimeni.

Kuvasta puuttuu

a) ystävälle myöhäiseksi syntymäpäivälahjaksi menevä sarjakuva

b) toiselle ystävälle syntymäpäivälahjaksi menevät korvikset

c) kolmannelle ystävälle menevä kirjanmerkki (koska hänellä ei ole yhtään sellaisia!)

d) Belzebubs-paita, jonka unohdin kuvata.

Törmäilin muutamiin tuttuihin, mutta muuten olin kovin antisosiaalinen. Pahoittelut siitä.

Vuoden 2019 odotukset ja suunnitelmat

Harkitsin jo hetken, että laitan blogin virallisesti tauolle. On tuntunut siltä, ettei ole oikein ollut mitään sanottavaa eikä aikaa sanoa sitä. Olen yrittänyt levätä ja hengittää, mutta sekään ei ole auttanut. Nyt olen kuitenkin viikon talvilomalla ja päätin kasata yhteen päivitykseen tämän vuoden odotukset ja suunnitelmat - ikään kuin ponttooniksi. Kaverini ja kollegani yliopistolta kertoi kuulleensa termin "ponttoonimatka", joka tarkoittaa seuraavaa matkaa, joka pitää sinut henkisesti pinnalla. Näistä asioista tulen ainakin huutelemaan blogiin. Ja ehkä jo ennen sitä ehdin suorittaa viime vuoden lukuhaasteen ja katsoa lopultakin The Scrooge Mystery -dokumentin...

Kuvituksena toimii Instagramin #februarysbooks19 kuvahaaste eli paljon kirjoja.

Burton on Burton. Ja kirjanmerkit.

Odotukset

1. Avi Heikkisen sarjakuvaromaani Valotusaika on juuri ilmestynyt ja saapunut somen perusteella ainakin lempikauppaani Antikvariaatti Lukuhetkeen. Odottelen innolla, milloin saan teoksen omiin käsiini. Olen siinä Goon #2!
2. Valmistuminen. Minulla on aika sovittuna arviointikeskusteluun kouluttajan kanssa. Sen jälkeen minusta tulee ihan oikea, virallinen ja pätevä opettaja, joten voin nakata huijarisyndroomallani vesilintua. (Ei se ihan oikeasti niin mene, mutta parempaan suuntaan mennään.)
3. Kesäloma. Pitkä ja levontäytteinen. Kirjoja. Pelaamista. Joogaa. Tanssia. Ehkä jokin rokkifestari, jos saadaan aikataulut sovittua ystävän kanssa kohdilleen.
4. Rahoitus. Toivon, että se tulisi. Kaipaan tutkimuksen tekoa aivan valtavasti. Olen joka tapauksessa tekemässä uusia suunnitelmia syksyni varalle, joten tämä vuosi ei tule toistumaan töiden osalta ensi vuonna samanlaisena.

Lainaus Terry Pratchettin teoksesta Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät.

Suunnitelmat

1. Pyörähdän Tampere Kupliissa täydentämässä sarjakuvahyllyäni. Tarkoituksena on olla paikalla lauantaina 23.3., jos joku haluaa moikata.
2. PARIISI. Lähdemme noin kuukauden kuluttua äidin ja siskojen kanssa juhlistamaan äidin pyöreitä pidennetylle viikonloppumatkalle Pariisiin. Suunnitelmissa on ainakin piknik Versaillesin puistossa ja Disneylandin liput on jo ostettu. En malta odottaa.
3. Dara Ó Briainin stand-up-keikka Helsingissä! Sitä odotellessa voisi katsoa ainakin videopeliklipin.
4. Popcult 11. - 12.4. Olemme tänäkin vuonna puuhaamassa Populaarikulttuurin Tutkimuksen Seuran kanssa tapahtumaan paneelikeskustelua tutkimusnäkökulmasta. Joten sinne siis.
5. Finncon Jyväskylässä 5. - 7.7. Olen paikalla vähintään hengaamassa. Tarkoitukseni on olla silloin lomalla, joten en tiedä, onko minulla mitään tutkimuksellista ankka-asiaa ohjelmistoon.
6. Rammsteinin keikka Tampereella. ICH WILL.
7. Irlanti ja Worldcon elokuussa. Jäsenyys, lennot ja majoitukset on hoidettu. Luvassa Nörtteilyä ja Turisteilua isoilla alkukirjaimilla. Tavoitteena Skellig Michael ja Dublinista lähtevä Game of Thrones -kierros. En malta odottaa, osa 2.

Porgini nimi on Poppana. Se lähtee mukaan Irlantiin.

Kuplintaa Tampereella 2018

Tampere Kupliin raportointi on myöhässä, pahoittelut siitä. Todettakoon, että huhtikuu on kamala kuukausi ja yritän nyt vain kovasti selvitä siitä hengissä ilman turhia vaurioita.

Tänä vuonna Kupliin akateeminen osio jäi väliin, koska meillä oli Näkymättömät-hankkeen yhteinen päätösseminaari - sekin tosin sattumoisin ja onnistuneesti Tampereella. Pystyin sitten yhdistämään kaksi työmatkaa ja jäämään kaupunkiin viikonlopuksi. Kävin muun muassa katsomassa perjantai-iltana Tampereen teatterin Cats-musikaalin. Nautin erityisesti tanssitanko-kohtauksesta, joskin Mister Mistoffeleesin sirkustemppuilulla oli mielestäni turhaan korvattu hyvä juonellinen seikka (kyllä, tässäkin musikaalissa on oikeastaan juoni) eli Old Deuteronomyn löytyminen.

Mutta lauantaina pääsin kuitenkin mukaan sarjakuvaväen kuplintaan. Ehdin katsella hetken nörttikuoro Pixel Sistersin esiintymistä Kuplalavalla, ennen kuin minun täytyi rientää omaan esitelmääni. Sen verran haluan antaa palautetta järjestäjille, että älkää enää laittako kuoroja Kuplalavalle. Koska tila ei ole erillinen sali, kaikki käytävän ja myyntisalin meteli häiritsi esitystä todella paljon. Mikkejä oli sen verran vähän, että kuoro hukkui taustahälyyn. Harmitti todella paljon, ettei esityksestä saanut penkkirivien takaosasta ollenkaan selvää.

Pixel Sisters on juuri aloittamassa esityksensä.

Esitelmäni "Sisäistä supersankaria etsimässä - sarjakuvatyöpaja identiteettityön tukena" esitteli hankkeemme tuloksia sarjakuvatyöpajojen näkökulmasta. Koska samaan aikaan toisaalla oli sekä Sarjakuva-Finlandia-palkinnon voittajan ohjelmaa että populaarimpaa supersankariohjelmaa, vähän jännitin, tuleeko ketään paikalle. Mutta tuli ja tuli tarpeeksi, koska tavoitteenani - hankkeen työpajoissa syntyneiden supersankareiden esittelyn lisäksi - oli saada osallistujat myös piirtämään itsestään oma supersankari. Jännitin myös sitä, miten kuuntelijat suhtautuisivat osallistavaan ohjelmaan, mutta kaikki piirsivät ja näyttivät olevan ihan innoissaan asiasta. Tässä muutama tärkeä nosto Näkymättömät-hankkeen sarjakuvatyöpajojen järjestämisestä:

• Sarjakuvakerronnalle ominainen liioittelu auttoi oman osaamisen kuvaamisessa
• Supersankarien superkyvyt olivat yllättävän "tavallisia": niiden tarkoituksena oli tyypillisesti auttaa läheisiä, eläimiä tai luontoa
• Työpaja oli tärkeä luova tauko arjen keskellä
• Sekä luova prosessi että ilmaisun vapaus oli merkittävää: sai tehdä omalla tyylillä ja tavalla ilman paineita
• Omasta työstä saatu vertaispalaute oli positiivinen voimavara

Supersankari-alter egon luominen on myös hyvä tapa kehittää positiivista mielikuvaa itsestään. Tämä näkyy esimerkiksi niin sanotussa Batman-efektissä, jossa tutkittiin 4 - 6-vuotiaita lapsia. Tutkimuksen mukaan he suoriutuivat tylsistä tehtävistä paremmin, jos he kuvittelivat itsensä Batmaniksi.

Joskus aion vielä testata tätä ja tehdä apurahahakemuksen Batman-asussa.

Esitelmäni sai paljon kiitosta. Jotkut olivat saaneet siitä vinkkejä suoraan työhönsä. Paras kommentti tuli kuitenkin nuorelta tytöltä, joka tuli viimeisenä esitelmäni jälkeen kertomaan, että olen hänen uraidolinsa. Mitäpä siinä oikein kykeni änkyttämään, kun hämmennyin niin pahasti. Voin vaan todeta näin julkisesti, että jatka kirjoittamista! Oman jutun löytyminen on aina tärkeä asia.

Sarjakuvatyöpajojen järjestämisestä ja konkreettisia tehtävänantoja löytyy hankkeemme Topit-käsikirjan verkkosivuilta www.kerrotarina.fi. Ne päivittyvät vielä toukokuun ajan ja ainakaan vielä kaikkia sarjislinkkejä ei sinne ole lisätty.

H-P Lehkonen ja Kupliin hauskin ohjelma

Pyörähdin lauantaina kuuntelemassa vielä H-P Lehkosen esitelmää siitä, kuinka hänen transprosessistaan tuli sarjakuvien kautta julkinen. Jos et muuten koskaan ole käynyt kuuntelemassa H-P:tä ja sinulla on siihen mahdollisuus, mene ihmeessä. Hän on loistava ja kerrassaan hillittömän hauska puhuja, ja onnistuu kaiken sen huumorin lomassa takomaan kuulijoiden päähän tiukkaa asiaa.

Lauantain päätti omalta osaltani paneelikeskustelu "Opinnäytetyö sarjakuvista", jossa minä, kollegani Laura Antola ja Anne Heinonen sekä moderaattori Atte Timonen keskustelimme sarjakuvista tutkimuskohteena. Nostaisin tästä keskustelusta esille muutaman tärkeän seikan, jos mietit sarjakuvatutkimusta tai mitä tahansa populaarikulttuuriin liittyvää, ns. "turhaa tutkimusta".

Jos sitä ei ole tutkittu, sitä pitää tutkia.

Sarjakuva kertoo aikansa kulttuurista ja yhteiskunnasta. Se on aina julkaisuajankohtansa tulos ja sitä on tutkittava konteksti huomioiden. Siksi myös sarjakuva (kuten mikä tahansa populaarikulttuurin tuote) kertoo siitä, millainen ihminen on.

Ja olivathan sellaiset "korkeakulttuuriset tuotteet", kuten Kalevala, Shakespearen näytelmät, tai vaikka Dickensin romaanit aikansa populaarikulttuuria. Kalevalan tarinat olivat suullista kerrontaperinnettä (populaarikulttuuria), Shakespearen näytelmiä kävi katsomassa paikallinen rahvas (populaarikulttuuria) ja Dickensin romaaneja julkaistiin sanomalehdissä (populaarikulttuuria). Aika muuttaa tuotteen ja tarinan vastaanottoa. Tulevaisuudessa emme välttämättä edes muista, miksi  sarjakuvia on joskus pidetty huonona viihteenä tai vain lapsille suunnattuina kertakäyttötuotteina.

Joten tutki sitä, mikä sinua kiinnostaa. Muista tekijänoikeudet ja verkostoidu. Suomen sarjakuvatutkijoiden ryhmä löytyy Facebookista!

Vesa Kataisto haastatteli Barks-kirjan tehnyttä Timo Ronkaista

Sunnuntain tärkein ohjelma oli Ankkalinnan pamauksen päätoimittaja Timo Ronkaisen haastattelu. Juuri päivänvalon nähnyt Barks-teos Ankkamestarin salaisuus on peräisin Ronkaisen kynästä ja kirja oli totta kai Kupliin ostoslistallani. Teos koostuu Pamauksessa julkaistuista Barks-aiheisista esseistä ja on mukaan mahtunut myös paljon uutta. Voisi mennä kesälukemistoksi tämä opus. Kirjoitan siitä sitten blogiin ihan oman merkinnän.

Pyörähdin myös katsomassa, kuinka kollegani Leena Romu haastatteli Emmi Valvetta tämän omaelämäkerrallisesta Armo-teoksesta. Lisäksi kuuntelin Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon esitelmän, kuinka Vihan ja inhon internet -teos syntyi. Tämäkin Sarjakuva-Finlandia-palkintoehdokkaana ollut loistava journalistinen opus oli ostoslistallani. Se on pysäyttävä, informatiivinen ja hyödyllinen kenelle tahansa aiheesta kiinnostuneelle. Erityisen tärkeitä ovat käytännön vinkit siihen, kuinka toimia, jos joutuu itse verkkohäirinnän kohteeksi.

Kupliin loot 2018.

Tajusin hämmentyneenä, että tämän vuoden ostokset painottuivat tietokirjallisuuteen. Edellä mainittujen teosten lisäksi ostin Severi Nygårdin Sarjakuvasensuurin, jonka kannessa on muuten mielenkiintoinen jippo. Ostin kuitenkin myös pienlehtitaivaasta Merkintöjä akatemiasta, joka on sarjakuvapäiväkirja yliopistoarjesta. Rakkaus 2.0 on KESSin eli Keski-Suomen sarjakuvaseuran tämän vuoden tuotos, jonka sain liittyessäni yhdistyksen tukijäseneksi. Ankka-juliste on tietenkin Avi Heikkisen käsialaa - käykää fanittamassa häntä! Tarroja on aina pakko saada - xenomorph asettui jo tablettiini. (En muuten ostanut lainkaan pöllötarroja Myrntailta! Mikä häpeä!)

Sydämen malliset rintanapit ovat ajankohtaisia, koska katson juuri Fullmetal Alchemist - Brotherhoodia ja olen liian fiiliksissäni siitä. Näiden ostaminen tuki yhden sarjakuvakoulun nuorten pääsyä Ranskaan. Sitten loottasin pieniä figuja euron kipale. Roope on aina pop, mutta Toad on se, jolla ajan aina Mario Kartia. Ja Repe Sorsan avulla löysin jo pienenä Warner Brosin animaatioista metakerronnan ihanan maailman.

Kuvia tuli otettua tänä vuonna liian vähän. Tampere-talo oli täynnä hienoja cosseja ja oli ihanaa katsoa, miten nuoret ovat löytäneet ilmaistapahtuman ja pystyvät turvallisessa ympäristössä tutustumaan toisiin, samoista asioista innostuneisiin nuoriin. Mutta kieltämättä tunsin oloni ikälopuksi, ahdistuin ihmismassoista ja hieman ärsyynnyin siitä, että joskus sitä vaan vallataan itselleen tila keskeltä eikä huomioida muita. Mutta sopu sijaa antaa. Tampere-talolla on reilusti tilaa meille kaikille nörteille.

Keväistä Kuplintaa Tampereella

Pääsin pitkästä aikaa nauttimaan Tampere Kupliista koko viikonlopun ajaksi. Perjantai oli jopa itselleni ihan virallinen työpäivä, kun Kupliin akateemisen osion esitelmämme liittyi myös Näkymättömät-hankkeeseen. Tässä tulee nyt kännykkäkameralla otettuja laatukuvia (tarvitsisin sen järkkärin - ehkä saan sellaisen hankittua Worldconiin mennessä) ja muutamia huomioita festareilta.

Tampere Kuplii goes Academic starttasi perjantaina 17.3. klo 11 alkaneella Sarjakuva-Finlandian jaolla. Tänä vuonna valitsijadiktaattorina toimi CMX:n solisti, runoilija-muusikko A. W. Yrjänä. Yrjänä valitsi kymmenestä ehdokkaasta voittajaksi toisen ennakkosuosikeistani, Janne Kukkosen Voro - kolmen kuninkaan aarre -sarjakuvaromaanin. Yrjänän mukaan teos oli jäänyt viipyilemään hänen mieleensä. Hän piti erityisesti kuvan ja sanan liitosta ja kuvasi teosta veijaritarinaksi ja kasvukertomukseksi. Olen Yrjänän kanssa samaa mieltä ja odotan innolla Kukkosen esikoisteokselle jatkoa.

Yrjänä perustelemassa valintaansa.

Eniten harmitti, etten ujoudestani johtuen uskaltautunut häiritsemään Yrjänää ja pyytämään nimmaria hänen Arcana-runokokoelmaansa, joka on kulkenut mukanani lukiosta saakka. Kukkosen Voronkin ostin vasta myöhemmin, joten siihenkään en ehtinyt napata omistuskirjoitusta.

Akateemisen seminaarin ohjelmassa oli tänä vuonna paljon kiinnostavia esitelmiä. Erityisesti pidän siitä, miten seminaari mahdollistaa opiskelijoiden tutkimusaiheiden esille tuomisen. Tampereen yliopiston Noora Raiskio tekee kandiaan JP Ahosen Perkeroksesta ja puhui sekä akateemisessa osiossa että itse Kupliissa sarjakuvan ja metallimusiikin yhtymäkohdista aiheenaan luonnollisesti Perkeros, mutta myös Ahosen humoristinen Belzebubs-strippisarjakuva. Tämä esitelmä oli siitä erityisen kiinnostava, sillä se tarjosi minulle hyviä teorialähdevinkkejä liittyen sarjakuvan ja musiikin yhteyteen ja tehtyyn tutkimukseen. Raiskion visuaalinen analyysi oli erittäin hyvää ja tarkkaa - hän oli mm. tutkinut tarkkaan, mitä keikkajulisteita Perkeroksen treenikämpän seinillä oikeastaan on!

(Kun hän esitteli asiaa sunnuntaina Kupliin virallisessa ohjelmassa, seurasin takarivissä istuneen JP Ahosen reaktioita - mies naureskeli siellä epäuskoisena tutkijan tarkkuudelle.)

 

Musiikkia voidaan tuoda sarjakuvaan mm. lyriikoiden avulla. Tekstin fontti
ja asettelu kertovat äänenvoimakkuudesta. Ja biisi on oikeasti olemassa.

Minun ja Viivin esitelmä starttasi varttia vaille neljä pienten teknisten säätöjen tuella. Viivi onkin raportoinut esitelmästämme omassa blogissaan, joten kannattaa ehdottomasti lukea se. Sieltä löytyy mm. tekemäni hienot pylväskaaviot saamistamma tuloksista. (Minulla oli ihan liian kivaa tehdessäni niitä Excelillä! Olen selvästi löytänyt itsestäni uuden puolen.)

Esitelmämme käsitteli siis alustavia tuloksia, joita saimme kyselytutkimuksestamme liittyen Sarjakuvamuseon Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -hankkeeseen. Kyselytutkimus oli osoitettu sarjakuvabloggaajille ja se käsitteli bloggaamiseen liittyviä merkityksiä - erityisesti sitä, voiko bloggaaminen olla terapeuttista ja voiko siitä saada vertaistukea. Tulokset olivat kiinnostavia. 45:stä vastaajasta 78 % oli sitä mieltä, että sarjakuvabloggaaminen on terapeuttista, mutta vain 42 % koki saavansa siitä vertaistukea. Tästä voidaan päätellä, että sarjakuvia piirretään ensin itselle: monet vastaajat kommentoivat sitä, että vaikean asian piirtäminen konkretisoi sen ja sitä on näin helpompi käsitellä. Samalla korostui myös se, että merkintöjen jakaminen blogissa antaa muille vertaistukea ja se nähtiin tärkeäksi. Itse he saivat useimmiten enemmän vertaistukea lukemalla muita blogeja.

Tarkemmat huomiot bloggaamisen terapeuttisuudesta julkaistaan minun ja Viivin yhteisartikkelissa, joka tulee ulos syyskuussa Kuti-ilmaisjakelulehdessä Helsingin sarjakuvafestareiden aikaan. Ja onhan mahdollista, että tämä poikii muitakin projekteja.

Ehdin perjantaina pyörähtää myös kollegani Jani Ylösen haastateltavana. Tampere Kupliin aikana julkaistiin parikin podcastia, joiden oli tarkoitus markkinoida tapahtumaa ja ohjelmaa sekä testata samalla systeemiä elokuun Worldconia ajatellen. Jani haastatteli minua liittyen Fafnirissa julkaistuun artikkeliini Rosan SF-parodiasta ja sen ajankohtaisuudesta, sekä siitä, miten scifi ja fantasia ovat kulkeneet käsi kädessä sarjakuvien kanssa. Podcastin voi kuunnella täältä. 

Lauantain Kuplinta alkoi osaltani ohjelmalla "Näkymätön sukupuoli - sarjakuvaa ei-binäärisistä sukupuoli-identiteeteistä". Veera Järvenpään ja Apila Pepita Miettisen esitelmä esitteli syksyllä tulossa olevaa tietokirjaa, joka starttasi Voima-lehden haastatteluista ja päätyikin isommaksi projektiksi, jota Koneen säätiö on ollut rahoittamassa. Teos sisältää valokuvia, haastatteluja ja Apila Pepitan informatiivisia sarjakuvia, ja mitä kävin Apilan kanssa juttelemassa, teoksen pitäisi soveltua kaikenikäisille.

Teos on tulossa Helsingin kirjamessuille.

Esitelmässä tuli myös kiintoisasti esille sarjakuvan muoto oivana tiedonvälittäjänä: piirrosten kautta konkretia tulee hyvin esille, mutta ei niin hätkähdyttävällä tavalla kuin esimerkiksi pelkän tekstin ja valokuvan tapauksessa. Projektia voi seurata sekä Facebookissa että Instagramissa (at)nakymatonsukupuoli.

Toinen lauantain ohjelmatärppini käsitteli samaa aihetta kuin perjantainen esitelmämme. RIKKI-kollektiivin paneelikeskustelu puhui sarjakuvabloggaamisesta mielenterveyden näkökulmasta eli miten eri tekijät ovat käsitelleet mielenterveyttään blogeissaan. "Julkinen päiväkirja - sarjakuvablogausta mielenterveydestä" nosti esille samoja asioita kuin kyselytutkimuksemme. Taiteen tekeminen on terapeuttista, sillä pohtiessaan, miten kuvata vaikeaa asiaa kuvin ja sanoin,  asiaa käsittelee tietoisesti. Samalla ulkopuolisten palautteen kautta saa omaan asiaansa perspektiiviä, mikä voi herättää näkemään ongelmat uudesta näkökulmasta. 

Apila Pepita veti paneelikeskustelua, jota olisi voinut kuunnella kauemminkin.

Panelistit huomauttivat, ettei muissa maissa oikeastaan ole vastaavaa blogikulttuuria kuin Suomessa: täällä erityisesti avoimuus omien ongelmien suhteen ja asioiden henkilökohtainen käsittely ovat varsin poikkeavia. Tähän olen itsekin kiinnittänyt huomiota; maailmalla omaelämäkerrallinen sarjakuva on Suomessa suuntautunut varsin pitkälti blogeihin, joiden postauksia saatetaan myöhemmin koostaa printtiversioiksi.

Tein paljon muistiinpanoja ja toivon, että saan näitä kommentteja hyödynnettyä myöhemmin myös Näkymättömät-hankkeen työkirjassa tukemassa omia huomioitani sarjakuvien tekemisen merkityksellisyydestä.

Loppulauantain päädyin lähinnä haahuilemaan myyntikojulta toiselle ja ihastelemaan ihmisten töitä. Muutaman näyttelynkin ehdin Tampere-talon tiloissa katsastaa ennen illan Rocky Horror Showta.

Mikko Metsähonkalan Kronikka - erään kaupungin tarina.

Tampereen seurun työväenopiston valokuvauskurssin tuotoksia
otsikolla Aikuisten leikit.

Muumimuseo siirtyy Tampere-talolle! Onneksi sää ei ollut ihan näin luminen.

Illan ohjelmaani kuului siis Rocky Horror Show -musikaali, jota on esitetty Helsingissä ja Turussa ennen Tampereelle siirtymistä. Olen hillitön musikaali-fani ja kävinkin katsomassa viime kesänä Jyväskylän Teatteriyhdistys Kulissin version tästä Richard O'Brianin kulttiklassikosta - ja nautin aivan valtavasti. Odotin illan showlta siis vähintään yhtä paljon ja mietin, miten Simo Frangen handlaa kertojanroolinsa.

Sami Saikkonen oli Frank-n-Further

Ja sanotaanpa se nyt sitten ääneen: en hirveästi innostunut. Vaikka lavasteet olivat hulppeat ja bändi loistava ja esim. Janetin roolia vetänyt Ilona Chevakova osasi oikeasti laulaa, jäi vähän meh-olo. Yleisö osallistui yllättävän paljon - niin paljon, että näyttelijät keräilivät paniikissa lavalle lentänyttä vessapaperia, mutta pelkät URPO ja LUTKA -huudot eivät tehneet Rocky Horror -tunnelmaa. Sami Saikkonen oli kuulemma sairas, joten se saattanee selittää osin hänen vaisuutensa, mutta myöskään Rocky ei vaikuttanut.

En ollut ainoa, jonka mielestä Kulissin vetämä show oli huomattavan paljon parempi.

Sunnuntai starttasi sitten omalla esitelmälläni. Jostain kumman syystä Tampere-talon ovet päätettiin avata vasta tasan klo 11, jolloin ohjelmien olisi pitänyt jo alkaa. En tiedä, olisiko minulla ollut oikeus mennä jostain avustajien sivuovesta, mutta eipä sekään olisi hirveästi lämmittänyt, kun itse yleisö valui sisälle myöhässä.

Kymmenen viisitoista minuuttia aiemmin ovet auki, olisiko tämä liikaa vaadittu? 

Esitelmäni käsitteli tosiaan Lewis Trondheimin ja Nicolas Keramidaksen tuoretta Mikin hulluimmat seikkailut -sarjakuvaa. Niin tuoretta, että vain muutama yleisön jäsen oli siihen ehtinyt tutustua. Toivottavasti useat päättivät tutustua esitelmäni jälkeen (ainakin Turun sarjakuvakaupan myyntipisteen albumit olivat sunnuntaipäivänä jo kadonneet).

Esittelin sarjakuvan konseptia, eli miten se on muka koottu 1960-luvulta peräisin olevista harvinaisista julkaisuista, jotka tekijät olisivat onnistuneet löytämään jostain kirppikseltä, ja miten tämä "vanha look" on tehty osaksi kirjan ulkoasua. Lisäksi pohdin sitä, miten teos on jatkumo Disneyn Barks/Rosa-fantasiaseikkailuille, mutta onnistuu kommentoimaan tätä trooppia postmodernilla tavalla ja tekemään siitä parodista. Lopuksi sanoin suoraan, että teoksen "puuttuvat sivut" ovat silkkaa neroutta, sillä ne mahdollistavat sarjakuvakerronnalla leikkimisen varsin poikkeuksellisella tavalla.

Porukkaa oli paikalla aamuun nähden sangen mukavasti ja kyllähän sieltä yleisön joukosta alkaa tunnistaa niitä tiettyjä naamoja aika hyvin. Minua käytiin vielä erikseen kiittämässä, että olin kertonut tuosta konseptista, sillä sarjakuva itse ei sitä kerro, vaan väittää oikeasti olevansa kokoelma 60-luvulla julkaistuja, sivun mittaisia strippejä Walt Disney's Comics and Stories -lehdistä.

Jatkan tämän aiheen parissa vielä myöhemmin keväällä, sillä esitelmäaiheeni hyväksyttiin Kulttuurintutkimuksen seuran päiville Jyväskylään. Siihen tätä settiä pitää tiivistää ja lisätä teoreettista näkökulmaa. Tämä esitys oli lähinnä konseptin ja visuaalisten piirteiden esittelyä.

Sorsapuistosalin myyntipöytien vilskettä.

Sunnuntaina pyörähdin vielä katsomassa uudelleen metallimusiikkiesitelmän sekä kuuntelemassa kotimaista sarjakuvavinkkausta. Oli siellä kuitenkin "vain" viisi teosta, joita en ole vielä lukenut, joten en ollut aivan niin nyyppä suomalaisen sarjakuvan suhteen kuin pelkäsin. (Tosin yhden niistä lainasin juuri kirjastosta ja toinen internet-sensaatio eli Milla Sundbergin Stand Still, Stay Silent on ollut ikuisuuden lukulistallani... Siitä on muuten tullut kovakantinen versio, jota voi tilata netistä!)

Kuplii jätti jälleen iloisen mielen ja innon jatkaa sarjakuvatutkimuksen parissa. Sitä tuli keskusteltua nuorten tekijöiden ja tutkijoiden kanssa, jaettua lähdevinkkejä, saatua lähdevinkkejä ja selitettyä ulkomaalaiselle kyselijälle, miksi hänen toverinsa tituleerasi minua "Duck Doctoriksi" - ja tämä random-kohtaaminen tapahtui myyntialueella ennen esitelmääni. Siistiä oli myös tavata henkilökohtaisesti Max Sarin, joka piirsi minusta sarjishahmon viime kesän Sarjainfoon. Kuva on vieläkin profiilikuvani sekä Facebookissa että Twitterissä.

Cosplay-kisoja en harmi vain ehtinyt katsastaa, mutta tässä alla muutama mieleenjäänyt puku.

Onnistuin täydentämään sarjakuvakokoelmaani jälleen erityisesti Taidekujalta, sillä nuorten tekijöiden tukeminen on lähellä sydäntäni. Kävin kuitenkin noukkimassa Tammen pisteeltä kasan Tuulen laakson Nausicaä -mangaa. Nyt minulta puuttuukin vain ne harvinaisimmat osat eli 1 ja 7.

Sarjakuva-Finlandia-voittaja sekä Miyazakin klassikkosarjan osat 3-6 lähtivät mukaan.

Muita löytöjä. Varataivas oli kaupanpäällinen. Belzebubs-hihamerkki menee reppuun.

Ostin myös ihanalta Viiviltä huikean Hulluussarjakuva-printin.

Ei conia tai festaria ilman Myrntain pöllötarroja.

Transformer-tablettini täydentyi Deadpool-tarralla.

Seuraavaksi minua pääseekin kuuntelemaan toukokuun alun Popcultissa, jossa paneelimme pureutuu Ghostbusters-elokuvasarjaan fanien ja tutkijoiden tiukan analyysin tahtiin. 

Tutkijablogihaaste, osa 10: Kolme asiaa, joita rakastat työssäsi

Tampere Kupliin päivitys seuraa myöhemmin, toivottavasti jo huomenna. Sitä ennen ajattelin tehdä viime viikonlopulta poisjääneen välipäivityksen ja samalla päättää Essin heittämän tutkijablogihaasteen. Aloitan ehkä jossain vaiheessa uuden aihepiirin vastaavalla listaidealla. 

Koska listat ovat kivoja.

Listat.

L i s t a t.

Mutta asiaan. Kolme asiaa, joita työssäni rakastan. Ne ovat suhteellisen nopsaan mietittyjä ja yleensä ensimmäisenä mieleentulevat asiat ovat juuri parhaita vaihtoehtoja.

Tutkijan työmateriaaleja

1. TYÖAIKA

En ole kahdeksasta neljään -ihminen. Osasyynä on se, että opetusaikani keskittyvät iltaan. Tästä syystä olen viime aikoina ollut usein yhdeksästä tai kymmenestä kahdeksaan -ihminen. Kaipaan väitöskirja-aikaa, koska silloin kokoaikainen rahoitus mahdollista pelkästään tutkimukseen keskittymisen. Ja silloin sain oikeasti päättää, milloin tein töitä. Vaikka luovuinkin viikonlopputöistä henkisen hyvinvointini takia, koin, että tutkimuksen aikatauluttaminen oli ihan äärettömän vapaata. Jos joskus huvitti jäädä kotiin, sitten jäin kotiin. Saatoin kirjoittaa kotona tai syödä hyvin myöhäisen aamiaisen sarjakuvien ääressä. Jos sitten huvitti mennä aamuysiltä yliopistolle, sitten menin. Kukaan ei kytännyt, milloin olen missä ja milloin teen mitäkin. Kunhan sain ne tehtyä. (Ja tämä ideaalitilanne kyllä jatkuu muutenkin - miinus ne opetusaikataulut ja sovitut palaverit.)

2. KIRJOITTAMINEN JA LUKEMINEN

Jos olen jotain aina harrastanut ja ollut aina siinä hyvä, niin lukemisessa ja kirjoittamisessa. Opin lukemaan joskus 5-vuotiaana ja kirjoittamaan varmaan piakkoin sen jälkeen. Tästä minulla ei ole selvää muistikuvaa. Mutta koko elämäni on ollut kirjoittamista ja lukemista jossain muodossa. Ja kun sitä pääsee tekemään työkseen ja välittämään kirjoituksillaan omia havaintojaan muille - mikä olisi sen parempaa? Muistan joskus havahtuneeni yliopistolla siihen, että mitä hittoa oikein teen, tässä vain istun ja luen sarjakuvia, minunhan piti tehdä töitä?!

Ai niin - tämähän on sitä työtä...

3. UUDEN LÖYTÄMINEN

Tutkiminen on salapoliisityötä. Asioiden penkomista, pohdiskelua ja yhdistelyä. Siinä joutuu tekemään taustatyötä ja sovittamaan vanhoja huomioita uuteen. Ja sitten jossain vaiheessa jokin sanoo KLIK ja tajuat, että hei - näinhän tämä asia muuten onkin. Ja se on yksi parhaimmista tunteista ikinä. Viimeksi innostuin toissapäivänä, kun tajusin, miksi Mickey's Craziest Adventures -sarjakuva on kokonaisuudessaan postmoderni.

Pienenä halusin salapoliisiksi, mutta päädyinkin tutkijaksi. Eivät nämä ammatit ole kaukana toisistaan. Kummassakin uuden faktan ja yhtymäkohdan löytäminen on valtava ilon ja inspiraation lähde. Enkä tällä epävarmalla, pätkätöiden ja projektien luvatulla työmaalla olisikaan, jos en tästä nauttisi.

Tämä ei ole uutisankka: uusi artikkeli ja esitelmä

Nyt seuraa ankka-aiheisia uutisia peräti kaksin kappalein! 

Tarkkasilmäisimmät ovat kenties huomanneet, että sivupalkissa olevaan verkkojulkaisulistaani on ilmestynyt uusi nimike. Pitkien vaikeuksien (mm. henkilövaihdokset ja kyberhyökkäys) jälkeen Fafnirin numero 4 / 2016 on julkaistu. Siellä komeilee artikkelini "Science fiction parody in Don Rosa's 'Attack of the Hideous Space-Varmints'". Nimensä mukaisesti artikkeli käsittelee Rosan avaruusseikkailua, joka on julkaistu suomeksi nimillä "Maa hyökkää" ja "Kaksisilmäisten avaruushirviöiden hyökkäys". Englanninkielinen artikkelini erittelee Rosan tapoja hyödyntää scifin kliseitä parodioidessaan invaasioteemaa sekä käsittelee äärimmäisen ajankohtaista asiaa: erilaisuuden pelkoa ja sitä, kuka oikeastaan on se muukalainen. Artikkelin voi siis lukea vapaasti täältä.

 

 

Star Trek -viittauksia löytyy peräti kaksi. © Disney (Rosa 1997, #615, 8.)

 

 

Toinen ajankohtainen uutinen liittyy Tampere Kupliin ohjelmatarjontaan. Parin viikon päästä Tampereella järjestettävän sarjakuvafestivaalin virallinen ohjelma on julkaistu. Sen lisäksi, että minut voi löytää Tampere Kuplii goes Academicin ohjelmasta, kuten bloggasin jo aiemmin, esiinnyn myös tutun ja turvallisen Disney-sarjakuva-aiheen parissa heti sunnuntaiaamuna 19.3. klo 11-12. Puhun Tampere-talon salissa Duetto 1 otsikolla "'Kadonnut' Disney-sarjakuva, eli kuinka leikkiä sarjakuvan muodolla ja kielellä". Tässä kuvaus esitelmäni sisällöstä:

Trondheimin & Keramidaksen kansikuva

Ranskalaiskaksikko Lewis Trondheim ja Nicolas Keramidas julkaisivat viime vuonna Disney-sarjakuvan Mickey's Craziest Adventures.
Albumin idea on nerokas: se koostuu mukamas kirpparilta löytyneistä, "kadonneiksi luulleista" sarjakuvista, joista tekijät onnistuivat löytämään vain osan. Miten puuttuvat sivut ja repeytyneet lehdet vaikuttavat tarinankerrontaan ja sarjakuvan muotoon? Mikä tekee tästä sarjakuvasta postmodernin ja miten fantasian genre sopii tähän kaikkeen?
Ankkatohtori Katja Kontturi intoilee uudesta teoksesta ja siitä, miten se ylipäätään kommentoi Disney-sarjakuvia.

Ja kyllä, kirjaimellisesti intoilen. Oli nimittäin viime vuoden parhaita sarjakuvia tuo teos. Nähdään Tampereella!

Sarjakuvabloggaamiskyselyn ensimmäiset tulokset TKGA:ssa

Joskus sarjakuvabloggaaminen mahdollistaa myös painotuotteen
julkaisun.

Kyselymme sarjakuvabloggaamisen merkityksistä erityisesti vertaistuen ja mahdollisen terapeuttisuuden näkökulmasta päättyi viime sunnuntaina. Vastauksia tuli yhteensä 45 kappaletta. Haluamme yhdessä Viivi Rintasen kanssa kiittää kaikkia vastanneita! 

Hyödynnämme kyselyn tuloksia Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -projektin visuaalisessa artikkelissa, joka julkaistaan syksyllä Helsingin sarjakuvafestareilla. Tällöin luvassa on myös tekijöiden haastatteluja. Ensimmäisiä tuloksia (kauniita taulukoita ja kaavioita) pääsee kuitenkin kuulemaan jo maaliskuussa. Pidämme yhdessä Viivin kanssa Tampere Kuplii Goes Academic -tilaisuudessa esitelmän aiheella "Sarjakuvabloggaaminen – vertaistukea ja terapiaa?".

Esitelmämme keskittyy nimensä mukaisesti 2000-luvulla alkunsa saaneeseen omaelämäkerralliseen ilmiöön eli sarjakuvablogeihin. Abstraktiamme lainatakseni:

Suomalainen sarjakuvablogikulttuuri on maailmanlaajuisestikin varsin poikkeuksellinen sarjakuvan kentällä, sillä se hälventää rajaa taiteilijan ja harrastajapiirtäjän välillä. Kuka tahansa voi jakaa arkeaan sarjakuvien muodossa esimerkiksi sarjakuvablogit.com-portaalissa joko omalla nimellään tai turvallisen anonymiteetin takaa. Onko sarjakuvien tekemisessä ja jakamisessa jotain terapeuttista? Miksi niin monet nuoret bloggaavat nimenomaan sarjakuvamuodossa perinteisten päiväkirjamaisten blogien sijaan? Esitelmässä käsitellään kyselytutkimuksessa saatuja tuloksia: mikä on nuorten näkemys sarjakuvan tekemisen terapeuttisista mahdollisuuksista? Lisäksi sivutaan myös esitelmöitsijöiden omia kokemuksia.

Esitelmämme on siis perjantaina 17.3.2017 klo 15.45-16.15, paikkana Tampereen yliopiston pääkirjasto Linna, Väinö Linna -sali (Kalevantie 5). Kannattaa tulla tosin paikalle jo klo 11, mikäli mahdollista, kuuntelemaan, kuinka rock-muusikko, CMX:n solisti A. W. Yrjänä jakaa Sarjakuva-Finlandia -palkinnon. Ehdokkaat pääset lukemaan täältä. 

Palaveerasimme projektista eilen Helsingissä ja olimme kaikki tapaamiseen päässeet varsin innokkaita aiheistamme ja koko konseptista. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä tämäkin hanke mahdollistaa jatkossa.

Päädyin myös tietämättäni Aamulehteen (13.2.2017)

Suomi 100 vuotta sarjakuvassa: sarjakuvabloggaaminen

Suomi juhlii satavuotista itsenäisyyttään kaikenlaisilla projekteilla, hankkeilla ja tapahtumilla. Yksi näistä on hanke "Suomi 100 vuotta sarjakuvassa - historian tutkiminen nykysarjakuvan keinoin". Kyseessä on Suomen Sarjakuvamuseon järjestämä projekti, jossa neljä tutkijaa ja neljä taiteilijaa työstävät yhteistyössä neljä artikkelia. Tavoitteena on tutkia itsenäisyyden ajan historiaa ja sarjakuva-alaa: uusi tutkimustieto ja taiteellinen sisältö yhdistyvät poikkeuksellisiksi artikkeleiksi, jotka julkaistaan syyskuussa Helsingin sarjakuvafestivaalien yhteydessä Kuti-ilmaisjakelulehdessä. Artikkelit tulevat siis rikkomaan tieteellisen artikkelin muotoa ja rajoja visuaalisen sisällön kautta.

Projekti on jo itsessään valtavan mielenkiintoinen ja olen ollut todella innoissani, että se sai rahoitusta. Pääsyynä tähän innostukseen on kuitenkin se, että minua pyydettiin projektiin mukaan! Ja vielä enemmän innostuin, kun sain taiteilijaparikseni huikean Viivi Rintasen, jonka Mielisairaalan kesätyttö oli pysäyttävä lukukokemus sekä sisällölliseltä että visuaaliselta anniltaan. Jos et ole vielä lukenut Viivin Hulluussarjakuvia, nyt on korkea aika. 

Mukana projektissa ovat myös kollegani Leena Romu yhdessä Aiju Salmisen kanssa, Petteri Enroth ja Roope Eronen sekä Tuomas Tepora ja Terhe Ekebom. 

Joskus pienikin viesti omalla seinällä voi olla
merkityksellinen bloggaajalle. Kuva: Katja Kontturi

Minun ja Viivin artikkeli tulee käsittelemään sarjakuvan lähihistoriaa. Aiheenamme on omaelämäkerrallinen sarjakuvabloggaaminen ja erityisesti sen tuottamat merkitykset. Saako bloggaamisen kautta vertaistukea ja voiko sitä pitää välillä jopa terapeuttisena kokemuksena? Tätä selvittääksemme teimme pienimuotoisen kyselyn aiheesta. Kysely avautui maanantaina 23.1. Jos siis harrastat sarjakuvabloggaamista, etkä ole vielä vastannut kyselyyn, sinulla on aikaa vielä sunnuntaihin 12.2. asti. Kyselyyn vastaaminen vie kirjoitusinnostasi riippuen noin 10-15 minuuttia. Olemme erittäin kiitollisia kaikista vastauksista! 

(Vilkaisin tämänhetkistä tilannetta perjantaina ja silloin olimme saaneet jo peräti 33 vastausta! Mahtavaa!)

Työstämme artikkelia tässä keväällä ja ensimmäiset tiedonmuruset saamistamme tuloksista pääset kuulemaan perjantaina 17.3. Tampere Kuplii Goes Academic -tapahtumassa, jossa puhumme aiheesta otsikolla "Sarjakuvabloggaaminen - vertaistukea ja terapiaa?". Kannattaa siis pyörähtää Tampereella, jos aihe kiinnostaa. Raportoin projektin etenemisestä myös täällä blogissa.

Tampereen kuplintoja sunnuntain verran

Pauli Kallion & Ville Pirisen sarjis ei saanut
Moomin Charactersin hyväksyntää julkaisuun.

Tänäkin vuonna Tampere Kuplii goes Academic jäi töiden takia välistä ja niin jäi myös päätapahtuman lauantaikin. Paikkasin sarjakuvatapahtumavajetta sillä, että änkesin itseni sunnuntaille esitelmöimään. Päivän reissu Tampereelle oli varsin piristävä tuulahdus keskelle arkea.

Kuplii järjestettiin ensimmäisen kerran Tampere-talossa, mikä haki tilana vielä vähän paikkaansa. Sitä tilaa kun oli sen verran, että sitä soisi hyödynnettävän vielä enemmänkin. Ehkä kotiutuminen alkaa tapahtua seuraavien vuosien mittaan. Eniten tällaisena Tampereen ulkopuolisena noobina (joka on kerran elämässään käynyt Tampere-talossa) kenkutti ruuan puute. Lauantain osalta en tietenkään osaa sanoa, mutta sunnuntaina vain alakerran kahvio oli auki ja toisessa kerroksessa oli pieni välipalan mahdollisuus. Sitä kahviotakin metsästäessä meni aikaa, kun se oli jokseenkin hyvin naamioitunut ykköskerroksen tasanteen "alle".

Se lämmin ruoka olisi välillä ollut pop, vaikka coneissa ja festareilla yleisin ongelma onkin, että missä ihmeen välissä sitä syö, kun kiinnostavaa ohjelmaa on koko ajan jossain. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että ruokaa olisi ollut hyvä olla jossain, erityisesti siksi, kun narikkamaksu oli hulppeat kolme euroa. Sitä ei hirveän montaa kertaa haluaisi maksaa, jos pitää hakea ruokaa tapahtuman ulkopuolelta.

Tällaiset paneeliverhot kelpaisivat minullekin.

Päädyin harhailemaan Tampere-talossa koko aamupäivän ennen omaa esitelmääni. Minun piti mennä alun perin kuuntelemaan Sandman-esitelmää, mutta jäin suustani kiinni Cosvisionin mainostiskille ja se ohjelma unohtui täysin. Mutta ehdinpähän kiertää kaikki kojut ja ostaa sarjakuvia kaikessa rauhassa. Päädyin myös tarkastelemaan ympäri Tampere-taloa viritettyjä näyttelyjä ja räpsimään valokuvia teoksista.

Tässä vaiheessa Dalek oli vielä nätisti...

Tampere-talo oli täynnä nuorta anime- ja manga-cossaajia, mukana oli jopa ihania turreja. Tällainen sivistymätön moukka tunnisti ehkä yhden tai kaksi hahmoa siitä laumasta ja oli ehkä hieman nolona. Supernaturalin Castiel käveli kuitenkin vastaan ja jokunen Potter-hahmokin. Myöhemmin tuota yllä olevassa kuvassa olevaa Dalekia piti jo väistää, kun se oli karannut vankilastaan kesken päivän. Parhaimpia cosseja oli kuitenkin Muumien Mörkö, josta en ehtinyt napata hyvää kuvaa. Möröllä oli kaiuttimet jossain kaapunsa alla ja siitä Mörön tunnusmusiikista tiesi aina, milloin otus lähestyi. Hui.

Edesmenneen sarjakuvataiteilija Toni Tirrin muistonäyttely

Taidetta Marja Siiran sarjakuvasta Kirjoitukset

Oma esitelmäni, "Kertojanlaatikoiden hyökkäys! Neljännen seinän rikkominen Disney-sarjakuvissa", oli laitettu Studioon, mikä oli isoin käytettävissä oleva tila. Kunnianosoitus sinänsä, mutta jos tila ei tule melkein täyteen, se näyttää paljon tyhjemmältä kuin pienempi tila, ja näin vähän pääsi tällä kertaa käymään. Ja kun yleisö oli jotenkin kaukana nousevassa katsomossa, olo oli hivenen yksinäinen siellä edessä ja tunnetta vain lisäsivät erilaiset spottivalot, niin ei oikein tiennyt, kenen ystävällisiä kasvoja katselisi puheen aikana. 

Tunnin mittainen esitelmäni oli päivitetty versio viime kesän Archipelacon-esitelmästä ja se käsitteli erilaisia tapoja, joilla Disney-taiteilijat rikkovat niin sanottua neljättä seinää: eli miten hahmot katsovat lukijaa ja puhuttelevat tätä tai kertojaa, tiedostavat olevansa sarjakuvassa, tai rikkovat ruutujen reunojen rajoja. Olen valtavan innostunut tästä ilmiöstä, josta käytetään myös nimitystä metalepsis. Tätä toivon voivani tulevaisuudessa tutkia enemmänkin erityisesti Disney-sarjakuvien kontekstissa. Puhuin nyt siis muistakin kuin Rosan sarjoista, minulla oli päälähteenä jopa sarjis, jonka päähenkilö oli, *GASP*, Mikki Hiiri.

Veljeilin kahden eri mikin kanssa, kun piti juosta näyttämään kankaalta jotain esimerkkiä, mikä oli paikoitellen vähän epäkäytännöllistä. Yleisöltä tuli ihan kiitettävästi kysymyksiä ja huomioita ja sain jopa pari hyvää vinkkiä jatkoa varten, mikä on aina parasta esitelmien pitämisessä. Oma ajoituksenikin oli varsin hyvä ja ehdin siitä huolimatta löpisemään aika paljon olennaista.

Ainut, mitä jäin järjestäjien puolelta ihmettelemään, oli se, ettei salivänkärillä ollut ohjelmaa salissa paikan päällä, vaan hänen piti kysyä minulta, mitä olen pitämässä. (Hetken, aivan iikkipikkisen hetken, ehdin jo turhamaisena miettiä "eksää tiedä kuka mää oon?", ennen kuin läpsin itseäni mentaalisesti poskille.) Hämmennyin siitä kovasti. Oletin, että joka salissa olisi ohjelma ja lista, kuka pitää ja mitä ja miten kauan, niin vänkärit pysyvät kartalla asioista. 

Ehdin esitelmäni jälkeen katsomaan muutakin puheohjelmaa. Maaret Stepanoff eli Twitterin AranaRain piti uusintakierroksen viime keväänä Popcultissa missaamastani prinsessaluennosta eli aiheesta "Naiskuva Disneyn klassikoissa". Puolessatoista tunnissa Stepanoff ehti käymään läpi koko Disneyn klassikoiden historian aina uusimpaan Zootropolikseen asti. Vaikka Disney-elokuvat ovat hänelle omien sanojensa mukaan vain harrastus, hänen huomionsa olivat näin tutkijan silmin katsottuna erittäin tarkkaavaisia ja esitinkin hänelle toiveen, että jos häntä joskus kiinnostaisi loikata akateemiselle polulle, niin tästä aiheesta kyllä saisi paljonkin irti.

Näiden sankarittarien parissa kasvoin.

Maaret Stepanoff oli jaotellut Disneyn sankarittaret eri tyyppeihin ja kyllähän ne ysärin prinsessat ja prinsessankaltaiset nuoret naiset sieltä heti osuivat silmiin. Stepanoff totesi osuvasti, että Disneyn ysärinaiset eivät ole elämäänsä tyytyväisiä, vaan haluavat enemmän - toisin kuin alkuaikojen eteeriset prinsessat, jotka nyyhkivät hieman ja tyytyivät sitten kohtaloonsa. Belle on edelleen idolini.

Toivottavasti ensi vuonna en ole mennyt osallistumaan mihinkään koulutukseen, joka menee päällekkäin Kupliin viikonlopun kanssa. Lauantaina olisi ollut sen verran paljon kiinnostavaa ohjelmaa, että mielelläni olisin pyörinyt maisemissa useammankin päivän.

Ropecon-pallo Tampere-talon aulassa.

Ns. pakollinen vessaselfie t-paidasta, joka sai kehuja.

Kassillinen kevyitä ostoksia.

Minulla ei ollut oikein mitään fiksattua päätöstä siitä, mitä Kupliista olisin lähtenyt hakemaan. Ainahan sitä voi ostaa Myrntailta uusia tarroja, oli ainut mielessä ollut ajatus. Tällä kertaa onnistuin pysymään erossa krääsästä, vaikka päädyinkin ostamaan itselleni uudet, kertakaikkisen ihanat Kuoleman varjelukset -korvikset. Ne ovat Purple Octopus Jewelleryn käsialaa ja maksoivat vain kahdeksan euroa. Muista myyntipöydistä haalin itselleni kympillä kolme Aron morsiamet -pokkaria, joihin jäin koukkuun erään sarjakuvakurssilaisen esseen myötä, Cyril Pedrosan upean Kolme varjoa -sarjakuvan ja Wolf Kankareen koskettavan Miska Pähkinän, joka on trans-aiheellaan valtavan ajankohtainen.

Pienlehtimarssista ostin Taina "Myrntai" Koskiselta niitä yli-ihania pöllötarroja, kauniin kirjanmerkin ja Otus Opuksen kolmannen osan, joka oli valmistunut! Pöllöjä! Lisää pöllöjä!

Tuin myös muita taiteilijoita: tuo c-kasetti on siis sarjakuva, Juho Sihvosen nerokasta muotoilua esittelevä Etusilmä. Sen vieressä on Tiina M. Vanhapellon Dolls are Creepy - Nuket on karmivia, jonka mukana tulee puolestaan soundtrack cd-singlen muodossa. Nämä kaksi edustavat hienosti kokeilevaa sarjakuvaa ja niitä pitää esitellä seuraavalla sarjiskurssilla.

Lisäksi ostin nimimerkin Mae Vaan sarjakuvan Kuoressa, joka käsittelee koulukiusaamista ja vloggaamista. Tähän pitää tutustua jo hankkeenkin puitteissa. 

Kävin härkkimässä Ropeconinkin pöydällä. Heijastin on sieltä. Lupauduin laittamaan sinnepäin ohjelmaehdotusta. Tällä kertaa ei kuitenkaan ankkoja, vaan jotain aivan muuta.

Kiitos Kupliille jo pelkästä sunnuntaista. Toivottavasti meillä on enemmän aikaa toisillemme ensi vuonna.