Takauma Tukholmaan

Oli aika ennen koronavirusta. Silloin pääsi näkemään kollegoja ja jopa edistämään omaa sarjakuvatutkimusta. Se aika oli helmikuun loppu ja paikka oli Tukholma, jossa järjestettiin Comics and Society -porukan talvisymposium teemanaan sarjakuva ja feminismi. Tässä lyhyt, nostalginen katsaus siihen matkaan, jolloin kolme sarjakuvatutkijaa saattoi ihan hyvin viettää kaksi yötä pienessä laivanhytissä matkoillaan Turusta Tukholmaan ja takaisin.

Tukholman Södertörnin yliopistossa järjestettiin siis kolmipäiväinen sarjakuvasymposium 19. - 21.2.2020. Se kokosi yhteen sarjakuvatutkijoita ja taiteilijoita erityisesti Pohjoismaista, mutta myös jopa Aasiasta saakka. Jyväskylän yliopistosta meitä lähti paikalle itseni lisäksi kolme tutkijaa, joten sarjakuvaedustus oli erittäin mallikasta. Matkustimme Oskarin ja Suden kanssa samaa matkaa ensin junalla Turkuun ja siitä laivalla Tukholmaan. Palasimme myös perjantaina samaa matkaa takaisin ja totesimme kumpanakin aamuna, että kenties se laivan buffetaamiainen ei välttämättä ollut paras ajatus, koska se vaati melko aikaisen aamuheräämisen.

Södertörnin yliopiston rakennus MB oli symposiumimme tapahtumapaikka.
Sen ala-aulassa oli seiniin upotettua taidetta.

Södertörnin yliopisto sijaitsee Tukholman keskustan eteläpuolella ja sinne pääsee lähijunalla noin parissakymmenessä minuutissa. Onnistuimme löytämään perille, vaikka lähin bussipysäkki olikin tieremontin takia poissa käytöstä. Suunnistamaan auttoi myös lauma paikallisia opiskelijoita, joita oli helppo seurata perille - kunhan ensin tajusi nousta juna-asemalla sinne asemalle.

Symposiumin mainosjuliste

Symposiumin ehdottomasti paras piirre oli sen suunnittelu: yksikään sessio ei mennyt toisen kanssa päällekkäin, joten olimme kaikki koko ajan läsnä ja pääsimme kuuntelemaan toistemme esitykset. Oma esitykseni oli tietenkin ensimmäisessä sessiossa, mikä sinänsä on aina ihan hyvä paikka, koska ihmiset ovat yleensä aktiivisempia ja innostuneempia kuuntelemaan. Lisäksi parasta on se, että saat esityksesi (ja jännityksen) heti pois jaloista ja pystyt keskittymään muihin. Myös verkostoitumisen kannalta se on ihan kätevää, koska sitten kaikki tunnistavat ja tietävät nimesi heti ensimmäisen päivän aikana. Oli myös mukavaa olla samassa sessiossa Oskarin ja Suden kanssa, niin saimme kaikki omat esitelmämme pois päiväjärjestyksestä.

Oskari esitelmöi Perussuomalaisten mainoskampanjasta, joka viittasi Alan Mooren V for Vendetta -sarjakuvaan.

Susi puhui gradustaan, joka käsitteli Sunstone-sarjakuvan seksuaalista leikkiä ja normatiivisia piirteitä.
Hän kysyi lopuksi olennaisen kysymyksen: kuinka monta normia yksi teos pystyy kerralla avaamaan?

Suomi-session päättivät Ralf Kauranen ja Olli Löytty aiheenaan Vihan ja inhon internet -teos.

Oma esitelmäni käsitteli Kullervoa suomalaisena, maskuliinisena myyttinä. Aineistonani oli Marko Raassinan ja Gene Kurkijärven Kullervo-teokset, joita avasin lähinnä sarjakuva-analyysin kautta. En ole vielä tarpeeksi perehtynyt sukupuolentutkimuksen termistöihin, jotta pystyisin menemään syvemmälle myös teoriatasolla, mutta toivoisin, että saisin tästä vielä tänä keväänä kirjoitettua artikkelinraakileen. Ainakin olen luvannut esitellä sen toukokuun alun seminaarissa. Katsotaan, onnistuuko.

Tästä samasta aiheesta minun piti puhua myös perutussa Tampere Kupliissa. En tiedä, olisinko saanutkaan sinne mitään uutta, kun opetushommat vievät niin paljon aikaa arjessa.

Keskiviikon muut sessiot olivatkin sitten aihepiireiltään todella rankkoja, sillä ne käsittelivät pitkälti naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa ja traumaa sarjakuvissa. Samalla kuitenkin korostui se, että sarjakuva on monille erinomainen väline käsitellä vaikeita aiheita.

Shromona Das puhui intialaisten sarjakuvien raiskauskertomuksista osin omien kokemustensa kautta.
Esitys oli pysäyttävä.

Torstai-illan päätti yhteinen vierailu Tukholman Serieteketiin eli paikalliseen sarjakuvakirjastoon. Virallinen rakennus oli itse asiassa remontissa, joten Serieteket oli siirretty väliaikaisiin tiloihin Sergelin torin kulmille. Kirjaston jälkeen päädyimme pienen porukan kanssa syömään perinteistä ruotsalaista ruokaa, kun koko valtava lössi ei tietenkään mahtunut mihinkään suosituimpiin paikkoihin. 

Sarjakuvia. Ja vähän lisää sarjakuvia. Mm. Perkeros pongattu.

Törmäsin myös tuttuihin.

Torstaina päivän aloitti ja päätti taiteilijapaneeli, jossa sarjakuvataiteilijat pääsivät kertomaan omista projekteistaan. Comics and Society -tapaamisissa on ollut hienoa seurata, miten tutkijat ja taiteilijat pääsevät jakamaan samat tilat ja tapahtumat ilman minkäänlaista erottelua, että tutkijat tuonne ja taiteilijat tuonne.  Olemme kuitenkin kaikki samassa sarjakuvaveneessä ja innostumme samanlaisista asioista. Symposiumissa olikin parasta tutustua paremmin erityisesti suomalaisiin sarjakuvataiteilijoihin ja kuulla, minkälaisia teoksia heiltä on tulossa.

Juliana Hyrri kertoi tulevasta omaelämäkerrallisesta teoksestaan. Olen edelleen hieman katkera siitä, ettei hänen loistava Satakieli joka ei laulanut -teoksensa päässyt Sarjakuva-Finlandia-finaaliin.

Ihan mahtavaa oli myös kuulla Disney-aiheinen esitelmä! Lars Wallner ja Robert Aman Linköpingin yliopistosta ovat tutkineet sukupuolinormeja sarjakuvissa, ja miten lapsilukijat tunnistavat nämä normit. Esimerkkeinä heillä on ollut tietenkin Aku Ankka -sarjakuvia. Itseäni kiinnostaa erityisesti uusi Ducktales-tv-sarja, koska siinä esimerkiksi Tepa ja ankanpoikien äiti(!) Della on tuotu mukaan kuvioihin hyvinkin epäfeminiinisinä hahmoina varsinkin pukeutumisen osalta. Jospa sitä joskus pääsisi palaamaan myös Disney-tutkimuksen pariin.

Lars Wallner & Robert Aman kertomassa tutkimusmenetelmistään.

Marco Favaro ja jokaisen konferenssin pakollinen supersankariesitelmä
- tällä kertaa feministisestä näkökulmasta.

Jenny Soep piirsi meidät puhumassa! Minä olen tuossa vasemmassa ylänurkassa.

Torstain päättäneessä taiteilijoiden pyöreässä pöydässä aina niin hillittömän hauska
H-P Lehkonen ohjeistaa oikeaoppiseen tapaan piirtää sarjakuvia.

Torstaina meille oli varattu myös mahdollisuus seurusteluun ja keskusteluun drinkkien ja kerrassaan herkullisen kasvisillallisen äärellä. Jotenkin sitä kuitenkin aina suhteellisen ujona ihmisenä päätyy juttelemaan niiden jo tuttujen suomalaisten kanssa, vaikka pöytäseurueemme vaihtuikin muutamaan otteeseen. Päädyin muun muassa tekemään Shromonan kanssa sopimuksen, että jossain vaiheessa vierailen hänen luonaan Intiassa.

Symposiumin viimeinen aamu alkoi upean Sisaret 1918 -albumin esittelyllä.

Kolme päivää on kyllä konferensseille ehdoton maksimi. Pitkät päivät vievät mehut ihan täysin, kun pitää keskittyä kuuntelemaan esitelmiä muulla kuin omalla äidinkielellä - ja samalla prosessoida niiden uutta, tieteellistä antia ja suhteuttaa sitä omaan tutkimukseen. Kaiken hyvän lisäksi huomasin olevani oikeasti vanha: vaikka meillä oli useampia taukoja, polveni eivät vain kestä tuollaista istumisen määrää. 

Iloa kuitenkin tuottivat herkullinen lounas, joka päivä arvotut sarjakuvat (minäkin sain!) ja koukuttavat suklaakookospallerot sekä kanelipullat, jotka pitivät sokeritasapainomme kohdillaan.

Elisabeth El Refaie esitteli keynote-luennollaan metaforan käyttöä omaelämäkerrallisissa sarjakuvissa.

Kaikesta väsymyksestä, vähistä yöunista ja kipeistä polvista huolimatta symposium oli todella antoisa. Tutustuin mahtaviin ihmisiin ja tapasin pitkästä aikaa vanhoja tuttuja. Kun samalla laivalla Suomeen palaava sarjakuvaporukka sitten vielä suuntasi yhdessä syömään, olo oli jopa hieman haikea. Ja näin takautuvasti huhtikuussa tätä kirjoittaessa olo on vielä haikeampi, kun maailmanlaajuinen pandemia on ajanut meidät kaikki eristyksiin. Mutta tätä se oli vielä helmikuussa. Sarjakuvaväen sosialisoitumista.

Yksityiskohta seinämaalauksesta Södertörnin yliopiston MB-rakennuksen ala-aulassa.

Terveyttä taiteesta - Duodecimin seminaarissa

Sain viime syksynä sähköpostia Suomalaiselta Lääkäriseura Duodecimilta. He pyysivät minua puhumaan kesän taide ja hyvinvointi -seminaarissa sarjakuvien terapeuttisuudesta. Olin ensin hieman hämmentynyt ja minun piti ihan tarkastaa, oliko viestin lähettäjä varmasti oikea henkilö. Kyllä oli ja kutsu samaten tähän Terveyttä taiteesta -seminaariin, jonka teemana tänä vuonna oli kuva. Seminaari järjestettiin Savonlinnassa 15.7., minulle maksettiin matkat ja majoitus sekä oopperaliput La Scalan Rosvot-oopperan ensi-iltaan, jonne nuorin siskoni lähti mukaan aveciksi. 

Olavinlinna ja saimaannorppa

Majoituimme siskon kanssa idyllisessä Villa Ariassa, joka oli entinen sairaala, nykyinen opiskelija-asuntola. Itse seminaari pidettiin Ravintola Paviljongissa puoli yhdeksästä eteenpäin. Arkkiatri Risto Pelkonen avasi tilaisuuden ja esitteli päivän esitystarjonnan. Olin korjannut oman esitelmäaiheeni jo pari viikkoa sitten järjestäjille, jotka (jostain syystä) olivat olettaneet minun puhuvan Aku Ankan terapeuttisuudesta (kai se voi olla joillekin terapeuttinen sarjakuva, mutta en olisi kokenut aihetta asiantuntijuudelleni sopivaksi). Tämä tieto ei kuitenkaan ollut mennyt arkkiatrin puheeseen, johon hän oli selvästi lukenut Sarjainfon artikkelini Aku Ankan suosiosta Suomessa. Olin melko nolo epäkohdasta, joten korjasin asian heti, kun arkkiatri etsi minut yleisöstä esitelläkseen salille. 

Neurotieteilijä Riitta Hari puhui kuvista ja aivoista

Selloesityksen jälkeen neurotieteilijä Riitta Hari piti valtavan kiinnostavan esitelmän siitä, miten aivot luovat kuvan mieleen: neurotieteen mukaan kyseessä on niin sanottu ennakoiva koodaus eli kuva syntyy vasta, kun sitä katsotaan. Tällä oli tietenkin suora yhteys sarjakuvatutkimukseen ja kognitiiviseen näkökulmaan siitä, että sarjakuva saa merkityksen, kun se luetaan ja ruuduista yhdistetään looginen kertomus.

Tiina Paunio ja psykologian näkökulma ikoneihin

Seuraavakin esitelmä oli oman mahdollisen postdoc-suuntimani kannalta kiinnostava. Kari Kotkavaara ja Tiina Paunio puhuivat ihmeitä tekevistä ikoneista. Pauniolla oli psykologian näkökulma aiheeseen ja hän puhui kollektiivisesta muistista. Esimerkiksi merkittävä tapahtuma kansan historiassa voi kerätä sosiaalisen voiman kautta tunnesiteen ja -kokemuksen, erilaisia symboleja ja muodostaa yhteisen tarinan, niin sanotun "master narrativen". Mielessäni pyöri heti postmodernismia edeltänyt modernismi ja suuret kertomukset, suomalaisten muistot ensimmäisestä jääkiekon MM-kullasta, sekä diojen inspiroima Kalevala, johon seuraava apurahahakemukseni liittyy.

Tällä kertaa Aku Ankan sijaan puhuin omaelämäkerrallisten sarjakuvien terapeuttisuudesta

Oma esitelmäni oli heti lounaan jälkeen, mikä voi olla hieman epäkiitollinen aika, sillä ihmiset valuvat saliin yleensä hitaasti ja saattavat olla jopa unisia lämpimän ruuan jälkeen. Esitelmäni kuitenkin herätti paljon kiinnostusta ja sain siitä todella hyvää palautetta sekä järjestäjiltä että osallistujilta. Kiitos siitä vielä teille kaikille!

Puhuin siis omaelämäkerrallisten sarjakuvien tekemisestä ja niiden mahdollisesta terapeuttisuudesta tekijälleen. Otin mukaan omat kokemukseni sekä Sanallistamis-koulutuksen että Näkymättömien työpajojen osalta. Lisäksi puhuin Rintasen Viivin kanssa tekemästäni kyselytutkimuksesta Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -hankkeeseen ja sen tuloksista koskien sarjakuvabloggaamista. Annoin myös paljon lukuvinkkejä ja toivon, että osallistujat saivat niistä jotain hyödyllistä irti. Kaiken kaikkiaan todella kiva kokemus, vaikka jännittikin hieman - oma yleisöni kun tuppaa yleensä olemaan jonkinlaisia nörttejä.

Caj Bremer ja kuuluisa Kekkos-kuva

Seminaarin viimeisenä puhujana oli kuuluisa valokuvaaja Caj Bremer, joka kertoi tarinoita ottamiensa kuvien taustalta. Yllä olevaa Kekkos-kuvaa hän oli kytännyt pitkään pihalla sormet ristissä ja kuin taikaiskusta Kekkonen oli avannut Napoleonin talon ikkunan juuri oikeassa asennossa...

Päivän päätteeksi pääsimme Savonlinnan oopperajuhlille, kun Milanon La Scala -ooppera toi Verdin Rosvot Olavinlinnaan. Esityksen ensi-ilta taisi olla loppuunmyyty ja olihan se vaikuttava kokemus. Musiikki ja koreografia olivat näin tanssijan näkökulmasta parasta, kuten myös upeat lauluäänet. Mutta se oopperapuoli ei sitten oikein iskenyt, vaikka seurasinkin esitystä italian kielen osalta mielenkiinnolla. Jos tarina olisi ollut tuttu, olisin ehkä pysynyt ensimmäisen näytöksen lopunkin paremmin hereillä...

Pääsin ulkoiluttamaan uutta ihanaa mekkoani

Kiitos vielä kerran Duodecimin mukavalle järjestäjäporukalle kutsusta. Nautin seminaarista ja oheisohjelmasta todella paljon (oopperan toisen näytöksen pysyi varsin hyvin hereillä karkkien voimalla)! Ehkä seuraavalla kerralla olen tehnyt jotain taustatutkimuksesta Aku Ankan terapeuttisuudesta ja hahmoon samaistumisesta laajemminkin.

Diagnoosi: työuupumus

Tämä on toinen postaus, jonka kirjoittamista ja sisältöä olen pohtinut ja harkinnut kauan. Mutta koska mielenterveysasioista täytyy puhua enemmän eikä niiden käsittely saa olla akateemisessa maailmassakaan tabu, päätin kirjoittaa tästä itseäni turhia sensuroimatta.

Kirjoitin noin vuosi sitten päivityksen omasta henkisestä jaksamisestani ja työuupumuksen uhasta sekä siitä, millainen työkulttuuri yliopistossa tuntuu vallitsevan. Jos olisin ollut fiksu, olisin jo silloin hakenut apua, mutta kuvittelin, että kuukauden kesäloma (=työttömyys) auttaisi.

Ei auttanut.

Olin jo syyskuussa siinä pisteessä, että tarvitsin lisää lomaa. Syysloma ja joululoma menivät ilman merkittäviä levon tuntemuksia. Olin ärtynyt ja unohteleva, koin, että ihmiset ovat idiootteja, huusin teini-ikäisille oppilailleni, en pystynyt keskittymään mihinkään tai kuuntelemaan mitään uutta musiikkia. Halusin olla Muumi: syödä talvivarastoon ja mennä sitten unille.

Kun siskoni kysyi tammikuussa, miten minä voin, hajosin siihen paikkaan. Silloin päätin, ettei tästä tule enää mitään, vaan on hankittava apua. Kun oikeasti istuin autossa työpaikan parkkipaikalla keräämässä energiaa siihen, että jaksan mennä opettamaan tai että istuin työhuoneen lattialla itkemässä sitä, että jokin pieni asia oli mennyt pieleen, ei se tuntunut enää normaalilta käytökseltä.  Sain opettajan paperit postissa ja vain tuijotin niitä turtana. Kymmenen vuoden tavoitteeni oli siinä eikä se tuntunut enää miltään. Olin normalisoinut itselleni ne 10 tunnin työpäivät ja sen, että ainahan sitä väsyttää ja vain viikonloppuisin ehtii tehdä jotain. Ja pahinta oli se, että olin jopa ylpeillyt sillä, millaisia työaikoja tein. Olin ahkera, pätevä ja kaikin puolin suorittaja.

Olen siinä mielessä onnekas, että minulla oli työsuhde, jonka kautta pääsin suhteellisen nopeasti työterveyden kautta työterveyspsykologille. Tein masennus- ja työuupumustestit, kritisoin masennustestin muotoiluja (luin myös Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat ja olin hänen kanssaan samaa mieltä testin ongelmallisuudesta): analyyttisenä ihmisenä tartuin kiinni sanamuotoihin ja avauduin siitä, miten testi huomioi vain unettomuuden ja ruokahaluttomuuden - minä taas halusin syödä kaiken ja vain nukkua. 

Kuva: pixabay.com

Testi totesi, että minulla on vaikea työuupumus ja lievä masennus. Mutta koska työuupumus ei ole vielä saanut virallista diagnoosiluokitusta (se hyväksyttiin vasta tässä loppukeväästä omaksi diagnoosikseen), sain merkinnäksi masennusdiagnoosin. (Siinä mielessä otsikko on siis virheellinen.)

Ja mitä minä tein? Sinnittelin vielä kuukauden töissä. Ilmoitin tosin tilanteesta kummallekin työnantajalleni. Yliopistolla pari kurssiani peruttiin ja työmääräni vähentyi huomattavasti. Seuraavalla tapaamiskerralla psykologi sanoi suoraan, etten ole työkykyinen, mitä mieltä hän oli ollut jo ensimmäisen tapaamisen jälkeen. Joko en ollut ymmärtänyt, mitä hän sanoi tai en halunnut ymmärtää. 

Lopulta kuuntelin asiantuntijoita ja jäin kokonaisuudessaan puolitoista kuukautta kestäneelle sairauslomalle maaliskuun puolessavälissä. Sain depressiohoitajan ja mielialalääkityksen, jonka otin pitkin hampain vastaan, mutta hyväksyin lopulta erään ystäväni todettua suoraan, että "Jos sinulla on jalka kipeänä, otat siihen lääkettä. Mutta jos mielesi on kipeä, miksi et ottaisi siihen lääkettä?" 

Niinpä.

Nyt olen syönyt pientä määrää mielialalääkettä kolme kuukautta. Minulla ei ole ollut mainittavia sivuvaikutuksia, mutta mieleni on paljon positiivisempi kuin aiempina vuosina. Se myös näkyy ulospäin ja tutut ovat sanoneet, että olen taas oma itseni. En vello enää epäonnistumisissani ja jaksan katsoa tulevaisuuteen optimistisemmin. Minusta tuntuu, että olen ensimmäistä kertaa sellainen kuin olin ennen iskän kuolemaa. Ja siitä tulee tässä kuussa kuusi vuotta.

Mutta lääkitys ei yksin auta. Kuten psykologini sanoi viisaasti, mielialalääkkeiden tehtävä on estää serotoniinin eli mielialaan vaikuttavan hormonin takaisinottoa eli konkreettisesti lisätä sen pitoisuutta soluissa. Jos et kuitenkaan tee mitään kivoja asioita, ei mielihyvääkään synny. Tämän takia jokainen työterveyslääkäri, -hoitaja ja -psykologi korosti minulle, että minun tulee tehdä sairauslomani aikana kivoja asioita. Ja minä tein. Disneyland oli ihana paikka. Ready.Set.Polen tanssistudio on viikottainen nautintoni tankotanssin ja ilmajoogan parissa. Löysin hot yin -joogan, jossa rentouduin niin, että nukahdin. Luin. Katsoin tv-sarjoja. Kuuntelin musiikkia. Aloin jaksaa ihmisiä. Ja myös kerroin avoimesti sairauslomastani.

Nyt olen ollut viikon oikealla kesälomalla. On kamalaa, että sitä joutuu ensin sairastumaan ennen kuin tajuaa pitää huolta itsestään, omasta terveydestään ja henkisestä hyvinvoinnistaan. Ja opettajana ensisijaisena tavoitteena on kuitenkin oppilaiden ja opiskelijoiden etu. Mutta miten pidät huolta heistä, jos et ole itse kunnossa? Kuten totesin depressiohoitajalleni, tähän tilanteeseen sopii vertaus lentokoneen turvallisuusohjeista: sinun on ensin kiinnitettävä happilaite omille kasvoillesi - vasta sen jälkeen voit auttaa muita.

Tiesin, että tarvitsen elämääni muutosta. Siksi päätin, että tämä on viimeinen vuoteni kansalaisopistolla. Vaikka jätin ihanan työyhteisön ja mahtavat teinit haikein mielin, tiesin, että tämä on oikea hetki. Seitsemän vuoden jälkeen on aika siirtyä eteenpäin. Ensi lukuvuonna opetan ainoastaan yliopistolla. Ja haen sitä tutkimusrahoitusta.

Olen seurannut ja kuullut pelottavan paljon samankaltaisia kokemuksia yliopistolta. Miten niin professorit kuin väitöskirjan tekijät uupuvat työssään. Meidän työkulttuurimme on todella pielessä, kun jatkuva paine tehdä enemmän ja paremmin on ristiriidassa työajan ja palkkauksen kanssa. Ja pahinta on tietenkin apurahatutkijoilla, joiden työajasta liian iso osa kuluu lisärahoituksen hakemiseen. Ja tästä huolimatta olen palaamassa sinne suurella innolla. Mutta nyt olen oppinut rajani.

"Dolce far niente"

Italiankielinen termi "dolce far niente - suloinen joutilaisuus" on tämän kesän tavoitteeni. Opettelen olemaan. Opettelen vähentämään suorittajan piirteitäni. Kyllin hyvä ja armollisuus itseä kohtaan ovat avainsanoja. Työnteon ohessa on muistettava kaksi ällää: lepo ja liikunta. Tätä korostin myös ensimmäistä kertaa vetämälläni graduretriitillä. Nyt en tee töitä, vaikkakin kahden kuukauden kesälomallani "joudun" pitämään kaksi esitelmää kivoissa tapahtumissa. Mutta muuten ajattelin vain nauttia olostani.

Kuva: pixabay.com

Aloitan huomenna perinteeksi muodostuneen heinäkuun somelakon. Huomasin, että sosiaalisen median tuomat uutiset kuormittavat ja vaikuttivat sairauslomalla todella negatiivisesti mielialaani. Viime kesän somelakko teki vain hyvää, joten jatkan sitä tänäkin kesänä. Palaan takaisin kuvioihin elokuussa ja teen sitten kokoavat päivitykset niin Finnconista kuin lääkäriseura Duodecimin seminaarista. Mutta nyt aion 

• treenailla nelisen kertaa viikossa
• etsiä ja testata lähimmän uimarannan
• kävellä Järvilinnalle jäätelölle
• tuunata Hulkia
• nörtteillä Finnconissa
• käydä leffassa, musikaalissa ja oopperassa
• katsoa Gilmoren tyttöjä ja Agents of S.H.I.E.L.D.iä
• pelata Assasin's Creed 2:ta ja Monkey Islandia sekä uutta Harry Potter: Wizards Unite -mobiilipeliä
• tehdä puutarhatöitä.

Ihanaa ja rentouttavaa kesää teille kaikille. Muistakaa kuunnella itseänne ja omaa jaksamistanne. Mielenterveysasiat eivät saa olla enää tabu.

Satuja, fantasiaa ja adaptaatioita Tampereella

Perjantaina 16.11. järjestettiin Tampereen yliopistolla kirjallisuustieteen syysseminaari otsikolla ”Ihmesaduista adaptaatioihin. Näkökulmia sadun ja fantasian tutkimukseen”. Olen koko syksyn kaivannut vahvemmin ja vahvemmin paluuta täysipainoisen tutkimuksen pariin, mutta koska se ei vielä ole mahdollista, ajattelin aloittaa kevyesti ja tarjota abstraktia seminaariin. Kun se meni läpi, olin todella iloinen ja innostunut, että pääsisin edes päiväksi esittämään oikeaa tutkijaa.

Päivä alkoi puoli kymmeneltä ja kesti huimat yhdeksän tuntia. Mutta mielenkiinto pysyi mukavasti yllä, sillä ohjelma oli kattava ja monipuolinen. Adaptaatioita tarkasteltiin satukirjasovelluksissa, perinteisissä saduissa, animaatioissa, sarjakuvissa kuin tietokonepeleissäkin. Mukana oli myös kirjailijavieraana Magdalena Hai, joka esitteli omaa Kurnivamahainen kissa -satukirjaansa sekä sivusi lyhyesti YA-romaaniaan Kolmas sisar. Kumpikin on ollut pitkään lukulistallani. Hai kertoi teostensa olevan kommentteja siitä, mikä häntä nykymaailmassa ahdistaa. Lapsetkin puhuvat ilmastonmuutoksesta, joten fiktio on hyvä keino käsitellä tällaisia teemoja. Kolmannesta sisaresta puhuttaessa hän huomautti, että nuorten aikuisen romaaneissa valkoinen cis-hetero ei ole enää nykyaikaa, joten hahmokavalkadin on oltava monipuolisempi. Samalla hän myös avasi teoksen mangavaikutteita: kuvauksissa on söpöyttä, pinkkiä ja glitteriä, kuten mangan taikatyttöjen taikuudessa konsanaan. 

Hanna Samola haastattelee Magdalena Haita

Nautin myös paljon tutkijavieras Minttu Ollikaisen puheenvuorosta, jossa hän avasi omaa tutkimuskohdettaan eli suomalaista reaalifantasiaa unen ja fantasian näkökulmasta. Hänen jälkeensä Claudia Nierste esitelmöi puheen illuusiosta fantasiakirjallisuudessa, mikä oli kirjoittamisen opettamisen kannalta kiinnostava aihe. Eli millä tavalla hahmot puhuvat, mitä sanavalintoja he käyttävät, ja millaisen kuvan se luo fantasiamaailmasta. Noora Raiskion esitelmä sai minut kiinnostumaan Noituri- eli Witcher-sarjasta, Oskari Rantalan puolestaan Alan Mooren eroottisesta satuadaptaatiosta Lost Girls.

Anteeksi, Noora, ilmeestä! Smithin kategoriat olivat vain kuvaamisen arvoisia.

Oma esitelmäni oli hieman päivitetty versio muutaman vuoden takaisesta Finncon-esitelmästäni, joka käsitteli Tarina vailla loppua -romaanin ankka-adaptaatiota ja sen sarjakuvallisia erityispiirteitä, kuten metalepsistä. Vaikka en ehtinytkään harjoitella esitelmääni niin hyvin kuin olisin toivonut, oli mukavaa palata takaisin ankkojen pariin ja puhua italialaisesta sarjakuvasta ja sen erityispiirteistä. Positiivista oli myös se, että vaikka meidät sarjakuvatutkijat oli niputettu illan viimeiseen sessioon, paikalla oli vielä sinnikkäitä kuuntelijoita, jotka olivat parhaimmillaan istuneet Virta-rakennuksen salissa aamusta asti.

Päivän päätteeksi Finfar oli järjestänyt pienen illanistujaisen Tullin saunalle, jonne viimeinen sinnikäs sakki kerääntyi syömään ja keskustelemaan tutkimuksesta. Pääsin jo antamaan mahdolliselle ankkagradun tekijälle lähdevinkkejä ja intoilemaan Ducktalesin hämmentävän modernista naiskuvasta. Näitä päiviä pitää saada lisää.

Tiede sanoi POP Turussa

Lauantaina 28.4. Suomen Populaarikulttuurin Tutkimuksen Seura järjesti Valtavirrasta marginaaliin - ulkopuolisuus populaarikulttuurissa -nimisen seminaarin. Seminaarin yhteistyökumppanina oli Turun yliopiston musiikkitieteen oppiaine, mikä mahdollisti tapahtuman järjestämisen yliopiston tiloissa, Sirkkalan kampuksella. Se näkyi myös seminaarin esiintyjissä, joista moni oli erikoistunut musiikintutkimukseen.

Seminaari oli jo monipuolisen ohjelmakattauksensa puolesta varsin kiinnostava, mutta minulle se oli merkittävä askel urapolullani, koska minut kutsuttiin sen keynote-puhujaksi. (Niille, jotka eivät ole varmoja, mitä keynote tarkoittaa, se on seminaarin tai konferenssin pääpuhuja, tyypillisimmin kyseisen teeman asiantuntija ja alansa isoja nimiä. Se, jolle maksetaan tilaisuudesta vähintäänkin matkakulut.) Kyseessä oli toinen keynote-luentoni, joten kunnia oli suuri ja jännitys valtava. Viimeistelin puhettani vielä perjantaina ja kasasin dioja hostellissa puolenyön aikaan naapurihuoneen asukkaan kuorsauksen saattelemana. Mutta hyvä siitä tuli, ainakin palautteen perusteella.

Nimesin keynote-luentoni tämän blogini mukaan eli puhuin otsikolla "Akateemisen ja populaarin välimaastossa. Kun tyttö Aku Ankkaa halusi tutkia". Keynoteni käsitteli omaa polkuani tutkijana hyvänä esimerkkinä siitä, millaisia ennakkoluuloja populaarikulttuurin tutkija voi urallaan kohdata niin akatemian kuin Ankkalinnankin (eli sen muun väestön) taholta. Esittelin muutaman kiinnostavan forum-keskustelun aiheesta, joista tässä alla yksi, joka on peräisin potku.netin keskustelupalstalta. 

Lähteenä ollut pätkä ja koko keskustelu on luettavissa täältä. 

Samaan syssyyn voin todeta, että aina voi lukea meriitiksi sen, jos sinut mainitaan vauva.fi-foorumilla...

Perustelin myös miksi sitä Aku Ankkaa pitää tutkia eli jaoin muutamia olennaisuuksia viime keväänä tekemästäni kyselytutkimuksesta ja Aku Ankan merkityksestä suomalaisille. Niistä voi lukea lisää Sarjainfon artikkelista 4/2017, josta kirjoitin tarkemmin täällä. 

Lopuksi koostin muutaman olennaisen perustelun, miksi on tärkeää tutkia populaarikulttuuria: 

1. Jos aihetta ei ole tutkittu, sitä pitää tutkia. Koska tutkimus on itseisarvo.
2. Ihminen on kulttuurinen eläin. Kun me tutkimme kulttuuria, me tutkimme ihmistä.
3. Populaarikulttuuri on aikansa tuotetta. Se kuvaa niitä historiallisia, yhteiskunnallisia ja sosiaalisia konteksteja, joissa se on luotu.

Näistä asioista puhuinkin jo hieman Tampere Kuplii -postauksen yhteydessä, mutta haluan tuoda esille myös yleisöstä tulleen olennaisen huomion. Ihmisten arvot ja maailmankuva voivat perustua fiktiivisten tarinoiden ja niissä esiintyvien hahmojen pohjalle. Jotta voidaan ymmärtää ihmistä, on tutkittava näitä fiktiivisiä ilmiöitä - eli siis populaarikulttuuria.

Tästä ääriesimerkki on Kapteeni Amerikka -sarjakuvien käsikirjoittajien saamat tappauhkaukset Hail Hydra -yllätyskäännöksen myötä pari vuotta sitten. Näistä pahin oli tämä, nyt tumblrissa luettavissa oleva teksti. Oli kyseessä trolli tai ei, ihmisten tunnepitoiset reaktiot populaarikulttuurin tuotteisiin, tarinoihin ja hahmoihin voivat olla häkellyttäviä. Siksi näitä ilmiöitä pitää tutkia ja näin niitä voi perustella esimerkiksi rahoitushakemuksissa.

Päätin puheeni jakamalla muutaman henkilökohtaisen tavoitteen akateemisella uralla. Todettakoon, että aion olla seuraavan viiden vuoden sisällä alani päivystävä dosentti. Lisäksi haluan muuttaa alla olevaa urbaanin sanakirjan määritelmää sinne positiivisempaan suuntaan. (Tämäkin oli löytö internetin ihmeellisestä maailmasta.)

Yhdeksästä puoli kuuteen kestänyt seminaari herätti paljon ajatuksia. Riikka Taavetti toi esitelmässään esille sen, miten viime vuonna julkaistu Tom of Finland -elokuvassa  sotasankaruus oli tapa tuoda homous esille hyväksyttävänä. Sota-ajan muistelu on yksi osa suomalaista kansallista kertomusta ja sota itsessään voidaan nähdä liminaalitilana, jossa homous on mahdollista ja jopa normaalia käytöstä. Mutta sodan jälkeen seurasi "kollektiivinen muistinmenetys", mikä aiheutti sen, ettei sodan aikana tapahtuneista asioista puhuttu. Kannattaa myös lukea Antu Soraisen Tom of Finlandia käsitteleviä artikkeli AntroBlogista. 

Aila Mustamo puhui natsimetallin toiseudesta ja siitä, miten rock-musiikin tarkoitus on järkyttää. Ja kun kirkonpolttometalli ja saatana eivät enää järkytä tarpeeksi, siirrytään natseihin.

Kiinnostavaa oli kuulla, millaista palautetta Mustamo oli saanut esimerkiksi artikkelinsa tarkastajilta. Tutkijankin olisi kuulemma pitänyt tuomita natsit tieteellisessä tekstissään. Natseista ei siis voi puhua neutraalisti edes tutkimuskontekstissa.

Riikka Taavetti ja Tom of Finland satavuotiaassa Suomessa

Lisäksi nautin hieman liikaa sarjamurhaajia käsittelevistä puheenvuoroista, sain muutaman hyvän tieteellisen lähdevinkin liittyen steretypioihin ja kulttuuriseen identiteettiin ja söin todella hyvää omenapiirakkaa. Päivä oli pitkä, mutta antoisa. Ja loppujen lopuksi olisi voinut olla melkein pidempikin, koska osa esitelmistä oli vain 15 minuutin mittaisia ja sellaisen aikana ehtii vain raapaista pintaa!

Katja kiittää ja kumartaa. Toivottavasti Tiede sanoo POP ensi vuonnakin!

Mitä tapahtuu keväällä 2018? Katso kuvat!

Aloitin viime viikolla kirjoitusviestinnän oppiaineeseen kuuluvan Tutki(ja) bloggaa -kurssin opettamisen ja yksi vältettävistä otsikoista oli keltaisen journalismin suosiossa oleva klikkiotsikko. Joten mikä olisikaan oivallisempi tapa tehdä siitä pilkkaa kuin käyttää sitä itse? Varsinkin, kun tekstissäni on tällä kertaa huikea yksi (1) kuva!

Ennen kuin jaan hieman Tampere Kupliin kuulumisia, ajattelin tehdä koosteen tämän kevään olennaisista tapahtumista ja tutkijanuraani koskevista asioista. Ja ei, odottelen edelleen apurahapäätöksiä, mutta jotain kivaa kuitenkin luvassa.

Tapahtumia:

Näkymättömät-hanke päättyy toukokuussa, joten on aika pistää kokemukset ja tulokset kasaan. Järjestämme Jyväskylän yliopistolla perjantaina 13.4. seminaarin, jossa me Jyväskylän yliopiston osatoteuttajat kerromme omista osaamisalueistamme (terapeuttinen kirjoittaminen, sarjakuva, räp). Lisäksi järjestämme aiheistamme työpajat. Tapahtumalle on Facebook-sivut, josta löytyy tarkempi ohjelma sekä ilmoittautumisohjeet. Seminaari on ilmainen ja avoin kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Suomen Populaarikulttuurin Tutkimuksen Seura järjestää Turun yliopistolla Sirkkalan Janus-salissa (Kaivokatu 12) lauantaina 28.4. seminaarin nimeltä Valtavirrasta marginaaliin – Ulkopuolisuus populaarikulttuurissa. Tapahtuma on toinen osa Tiede sanoo pop -teemaista seminaariohjelmaa, jonka tavoitteena on tuoda populaarikulttuurin tutkimusta tunnetuksi. Minut kutsuttiin tapahtuman keynoteksi (!), ja annoin puheeni otsikoksi blogiani seuraten "Akateemisen ja populaarin välimaastossa. Kun tyttö Aku Ankkaa halusi tutkia." Ohjelmassa koko päivän edestä kiinnostavia esitelmiä toiseudesta, ulkopuolisuudesta ja marginaaleista populaarikulttuurissa.

Samaa aihetta sivuten Popcult Day tulee taas, tällä kertaa lauantaina 12.5. Helsingin Kulttuuritalolla. Olin jo menossa tapahtumaan ihan vain hengaamaan (harkitsin jo Olivia Moore -cossia iZombiesta), kun vielä voitin FB-kisasta ilmaislipunkin, mutta sitten yllä mainittu seura kutsui minut tiimiinsä keskustelemaan aiheesta "Poptutkija fanina, fani poptutkijana – Paneeli popkulttuurin tutkimuksesta". Paneelikeskustelumme järjestetään tapahtumassa klo 16.30 - 17.15 Henrik-salissa. Meitä tutkijoita paikalla on itseni lisäksi adaptaatiotutkija Anna-Leena Harinen, Noora Kallioniemi, Elina Karvo, Pokémon-tutkija Johannes Koski ja vetäjänä toimii seuran puheenjohtaja Pekka Kolehmainen. Kiinnostavaa keskustelua fandomista siis luvassa.

Meriittejä ja julkaisuja:

Minut valittiin toiseksi Suomen edustajaksi pohjoismaisen sarjakuvatutkijaverkosto NNCORE:n johtoryhmään. Seuraava konferenssi vaikuttaisi olevan syyskuussa Tukholmassa manga- ja Japani-aiheisella teemalla. (Abstrakteja voi lähettää 15.4. saakka.) Uusi johtoryhmä kohdannee konferenssissa ensimmäisen kerran.

Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja on ilmestynyt. Siinä on yhteisartikkeli kollegani Elisa Auvisen kanssa. Otsikkomme on "Monialaiset taiteet identiteettityön välineinä yläkoulussa ja lukiossa - esimerkkinä kirjallisuusterapiasta inspiroituva sarjakuva". Artikkeli nojaa pitkälti Näkymättömät-hankkeessa järjestettyjen sarjakuvapajojen kokemuksiin, joiden pohjalta pidimme Elisan kanssa esitelmän viime kevään Kirjoittamisen tutkimuksen seminaarissa. Siitä tämäkin artikkeli sai alkunsa.

Vuosikirjaa voi tilata sekä painettuna että sähköisena Äidinkielen opettajain liiton verkkokaupasta. 

Näkymättömät-hankkeen hieno Topit-käsikirja on julkaistu verkossa! Se löytyy osoitteesta www.kerrotarina.fi ja täydentyy vielä varmaan toukokuun puolelle linkkien ja videoiden osalta. Sisällöt ovat muuten jo aika pitkälti olemassa ja tutustuttavissa. Käsikirja esittelee luovia taide- ja medialähtöisiä menetelmiä ja tarjoaa konkreettisia ohjeita erilaisten työpajojen järjestämiseen. Lisäksi sieltä voit lainata, kopioida ja varastaa vinkkejä erilaisiin tehtävänantoihin omaa työtäsi ajatellen. Mukana on myös linkkejä tutkittuun tietoon, esimerkiksi Simo Niemisen räpterapiaa käsittelevän gradun voit löytää tätä kautta.

Muuta pientä kivaa:

Kivaa ei ole se, että minulta jää ensimmäistä kertaa vuosiin Finncon väliin. Sen sijaan kivaa on se, että lähden parhaan ystäväni kanssa nostalgisoimaan Ilosaarirockiin, jossa olen viimeksi ollut... hetkinen... No, ainakin 12 vuotta siitä on. Katsotaan, miten vanha jaksaa. Odotan innolla Nightwishiä ja CMX:n yhteiskeikkaa Joensuun kaupunginorkesterin kanssa.

Lisäksi ostin juuri lipun ensi vuoden Worldconiin. Nähdään Dublinissa!

* * * * *

Kevät menee muutoin aika pitkälti opettaessa yliopistolla ja sanataidekoulussa sekä opeopintoja tehdessä. Lisäksi minulla on kesäopetusta yliopistossa. Heinäkuun kohdalle kirjoitin isolla, pinkillä tussilla LOMA ja nautin ajatuksesta. Joskin tulipa siihenkin yksi artikkelipyyntö, jota saatan hieman lomalla työstää. Eihän tässä nyt ihan ranttaliksi tätä loma-asiaa vedetä...

Sarjakuvatutkijat kokoontuivat Turussa - Comics and Society symposium

Maaliskuun 16. ja 17. päivänä järjestettiin Turun yliopistolla Comics and Society -symposium. Nimensä mukaisesti yhteiskunnalliseen teemaan paneutunut tapahtuma keräsi yhteen sekä suomalaisia että ulkomaalaisia tutkijoita keskustelemaan ja puhumaan siitä, miten sarjakuva käsittelee yhteiskunnallisia asioita. Symposium alkoi perjantaina jo yhdeksältä, joten varhaisista aamuherätyksistä viisastuneena saavuin paikalle jo torstai-iltana. Yövyin Turussa jo vakipaikaksi muodostuneessa Hamburger Börssissä, joka piristi tarjoamalla Chromecasteja lainaan respasta. Hotelli-ilta ja Netflix! (Näin vietän aikaani työmatkoilla.)

Turun symposium oli osa NSU:n (Nordic Summer University) toimintaa. Tällä hetkellä porukalla on myös vetämässä rahoitushakemus useamman vuoden mittaiselle sarjakuva-aiheiselle kesäkoululle, joka kiertäisi nyt ainakin Pohjoismaita. Ilmaisin tukeni hankkeelle jo hakemuksessakin, joten toivotaan, että projekti saa rahaa.

Symposiumin järjestäjinä toimineet Laura Antola ja Anna Vuorinne toivottivat
meidät tervetulleiksi.

Koska teema oli yhteiskunnallinen, ei vaikeilta aiheilta vältytty. Sessiot käsittelivät niin sukupuolta, historiaa, politiikkaa, maahanmuuttoa kuin osallisuutta ja terapeuttisuuttakin. Oslon yliopistosta keynoteksi saapunut Rebecca Scherr esitteli vavahduttavan teoksen, monille (kuten minulle) tuntemattoman Phoebe Gloecknerin La Tristezzan, joka käsittelee murhien aaltoa Meksikon Juarezissa. Nukkeja valokuvin esittelevä teos haastaa lukijan pohtimaan naisten kokemaa seksuaalista väkivaltaa.

Rebecca Scherr ja ote La Tristezzasta

Leena Romu esitteli Kati Kovácsin freudilaista symboliikkaa teoksessa Kuka pelkää
Nenian Ahnavia?

Alan Mooren teoksista väitöskirjaansa tekevä Oskari Rantala esitti, että Moore kommentoi Comics Coden sääntöjä ja sen aloittaneen psykiatri Fredric Werthamin ajatuksia humoristisesti sarjakuviensa 1963, Supreme ja Tom Strong metatasoilla.

Olennaista oli kerrata Comics Coden pääpiirteet.

Ohjelman päätteeksi pyörähdin Turun Kirjakahvilassa katsomassa Siiri Viljakan näyttelyn (nautin erityisesti valon ja varjon suhteesta sekä inhimillistettyjen eläinten ilmeistä ja erikoislähikuvista) ja ehdin myös kuuntelemaan sarjakuvantekijöiden paneelikeskustelua Turun kirjastoon. Historiaa ja konfliktia käsittelevässä paneelissa olivat paikalla mm. Hanneriina Moisseinen sekä symposiumin julisteen tehnyt Mika Lietzén. Minulle kiinnostavin ja uusin tieto oli se, että Hanneriina Moisseisen koskettavalla Kannas-sarjakuvaromaanilla on myös soundtrack! Sitä voi kuunnella Soundcloudista täältä. (Teos on muuten edelleen ostoslistallani.)

Perjantai-ilta päättyi herkulliseen ateriaan Tårget-ravintolassa. Voin todeta, että 45 euron konferenssimaksu oli todella hintansa väärti: kaksi lounasta ja kolmen ruokalajin illallinen olivat kertakaikkisen onnistuneita. Myös seura oli loistavaa, kun pääsin pitkästä aikaa vaihtamaan kuulumisia lelututkija Katriina Heljakan kanssa. Tapasimme silloin joskus muinoin ensimmäisellä PCA-vierailullani Seilin saarelle. Kati kertoi seuranneensa urakehitystäni ja minä hänen reissujaan pienten leluhahmojensa kanssa. Päädyin lähtemään symposiumista hänen väitöskirjansa matkalaukussani. Kenties kokeilemme tehdä jotain yhteistyötä tulevaisuudessa.

Neuvostoliiton poliittisissa pilapiirroksissa viholliset kuvattiin usein eläimiksi.
Tässä Yelimovin teoksessa Goebbels on kuvattu Mikki Hiirenä!

Lauantaina saimme aamupäivällä aimo annoksen sarjakuvan politiikkaa mm. Hipster Hitlerin ja neuvostoliittolaisten pilapiirrosten merkeissä sekä esimerkkejä sarjakuvan mahdollisuuksista. Näistä Katriina Heljakan esitelmä oli ehdottomia lemppareitani. Vaikka tietokone teki tenän esitelmän ajaksi, ei se kuulijoita haitannut, kun Kati laittoi kiertämään jättimäisiä, pahvista askartelemiaan Ugly dolls -aiheisia sarjakuvanoppia. Noppia saattoi asetella haluamaansa asentoon ja kuvakulmaan ja rakentaa näin päällekkäisen tai rinnakkaisen tarinan ikään kuin pelinä. Idea on lähtöisin Ranskan oubapo-ryhmältä (ouvroir de bande dessinée potentielle). Tiesin, että kirjallisuudella on samanlainen ryhmä (oulipo), mutta sarjakuvaporukasta en ollut kuullutkaan. Nopealla googletuksella selvisi, että kokeelliseen sarjakuvaan kuuluu noppien lisäksi mm. sarjisdominoita (DoMiPo), joissa sarjakuva muotoutuu järjestelemällä dominopalikoita haluamallaan tavalla. Olin aivan myyty - sarjakuvilla on myös tällaisia sovellus- ja toteutusmahdollisuuksia!

Yksi Katriina Heljakan sarjisnopista. Se istuu sylissäni, joten ehkä hahmotatte sen todellisen koon...

Oma esitelmäni oli samassa sessiossa Viivi Rintasen kanssa. Viivi esitteli Hulluussarjakuvia-projektiaan ja sarjakuvan tekemisen terapeuttisia mahdollisuuksia. Oli hienoa seurata, miten Viivi pääsi puhumaan arvokkaasta työstään myös kansainväliselle yleisölle.

Viivi Rintasen kysymys meille yleisön edustajille.

Esittelin symposiumissa Näkymättömät-hankkeemme sarjakuvatyöpajoja ja erityisesti supersankariteemaista settiäni, jonka tavoitteena on saada nuoret pohtimaan omaa osaamistaan ja visualisoimaan sitä sarjakuvan liioittelun keinoin. Näytin esimerkkejä nuorten tekemistä, hyvin arkisiakin superkykyjä omaavista supersankareista ja kerroin hankkeen herättämistä ajatuksista. Nostin esille muun muassa nuorten tarpeen luovalle toiminnalle, joka ei vaadi tiettyjen mallien noudattamista, vaan on vapaata ja omaa ilmaisua tukevaa. Vertaispalaute koettiin pidemmillä sarjiskursseilla mielekkäänä, ja jotkin tehtävänannot antoivat virikkeitä jopa oman tulevaisuuden konkreettiseen suunnitteluun.

(Puhuin tästä samasta aiheesta myös tänään Tampere Kupliissa, joten palaan muihin yksityiskohtiin Kupliin postauksen yhteydessä.)

Sain esitelmästäni hyvää palautetta ja työmme nuorten parissa koettiin merkittäväksi. Mainitsin myös tehtävänantojen sovellutusmahdollisuuksista: olemme muun muassa tehneet akateemisia supersankareita yliopistolla, ja miksi tätä ei voisi käyttää vaikka työpaikalla työhyvinvointipäivän yhteydessä. Olennaista on kuitenkin se, että on itsestä hyvä, positiivinen kuva, mikä voi auttaa saavuttamaan isompiakin tavoitteita.

Juna-aikataulun vuoksi jouduin lähtemään kesken viimeisen session kohti Jyväskylää. Mutta ehdin kuitenkin napata Turun rautatieaseman vieressä olevasta Gaggui-kahvilasta tuliaiskakkua ystävälleni, joka piti autostani huolta reissun ajan. Suosittelen gagguja kaikille!

Symposium jätti hyvin fiiliksen ja yhä kasvavan kaipuun tutkimuksen pariin. Pidän edelleen peukkuja rahoitushakemuksilleni, vaikka suunnitelma B (opettamiseen keskittyminen) on täysin mahdollinen vaihtoehto ensi lukuvuodelle.

PS. Symposium kiinnitti myös median huomion. Tässä Annan ja Lauran haastattelu Ylen uutisissa.

Mukaan rahoittamaan tiedetapahtumaa?

TIEDE SANOO POP! POPULAARIKULTTUURIN TOISEUDET -TIEDETAPAHTUMA

Yleisölle avoimessa tapahtumassa populaarikulttuurin tekijät ja tutkijat käsittelevät yhdessä mm. sitä, kuinka populaarikulttuuri osallistuu yhteiskunnan valtarakenteiden tukemiseen tai purkamiseen ja kuinka populaarikulttuuri käsittelee toiseutta.

Miten populaarikulttuuri osallistuu yhteiskunnan valtarakenteiden tukemiseen ja/tai purkamiseen? Miten sitä on käytetty ihmisryhmien marginalisointiin ja miten on se puolestaan tarjonnut mahdollisuuksia marginaaliäänteen esilletuontiin? Miten populaarikulttuurissa on käsitelty toiseutta?

Näitä kysymyksiä ja muitakin pohdimme Suomen Populaarikulttuurin Tutkimuksen Seura ry:n "Tiede sanoo pop!"-seminaarisarjan toisessa tapahtumassa.

Esittelemme laajalle yleisölle populaarikulttuurin, toiseuden ja toiseuttamisen teemoja sekä aiheesta tehtävää tutkimusta. Samalla tuomme keskusteluun mukaan tekijöitä, jotka käsittelevät, kuvaavat ja purkavat työssään toiseutta ja toiseuttamista reaalimaailman tai fiktiivisten maailmojen kautta. Tapahtuma läpivalaisee toiseuden ja toiseuttamisen ilmiötä populaarikulttuurissa, lähtökohtinaan esimerkiksi sosiaaliset sukupuolet, etniset identiteetit, erilaiset marginaalit, ihmisryhmien väliset suhteet ja kaikkien näiden väliset neuvotteluprosessit. Avaamme tieteen ja kaikkialla läsnäolevan populaarikulttuurin rajapintoja katse kohti yhteiskuntaa ja ajan ilmiöitä. Turku toimii näyttämönä koko Suomen kattavalle ja ulkomaillakin tunnetuiden tekijöiden ja tutkijoiden keskustelulle, johon kutsumme nyt sinutkin mukaan!

Järjestäjä

Suomen Populaarikulttuurin Tutkimuksen Seura on rekisteröity yhdistys, sen kotipaikka on Turussa mutta se toimii koko maassa, jäseniämme tulee mm. Itä-Suomen yliopistosta, Jyväskylän yliopistosta ja Helsingin yliopistosta Turun yliopiston ja Åbo Akademin lisäksi. Olemme sangen tuore tapaus tieteellisten seurojen kentällä ja meillä on unelmia. Toimintaperiaatteisiimme kuuluu monitieteisyys, kulttuurikriittisyys, tieteen popularisointi, tekijyyden ja tutkimuksen yhdistäminen sekä nuorten tutkijoiden tukeminen. Meitä kiinnostaa myös uusien, kestävien toimintatapojen kuten puhujapalkkiokäytännön vakiinnuttaminen.

Haluamme etsiä ja kehitellä uusia yhteistyömalleja tuomalla yhteen tekijöitä, tutkijoita ja yleisöä yhteen ja kehittelemällä uusia rahoitusmalleja. Siksi löydätkin meidät nyt esimerkiksi Mesenaatti.me:n joukkorahoituskampanjaa tekemästä. Haluamme olla mukana kehittämässä joukkorahoitusta Suomessa ja osoittaa sen mahdollistavan myös ei-materiaalisia asioita, kuten tapahtumia.

Tapahtuman ohjelmaa

Kolmikielisen (suomi, ruotsi ja englanti) seminaaritapahtuman alustavaan ohjelmaan kuuluu pääpuhujana Gavan Titley (FT), joka on yksi tunnetuimmista eurooppalaisen politiikan, median ja rasismin tutkijoista; hän on perehtynyt mm. vihapuheeseen sosiaalisessa mediassa. Seminaariin on tulossa useita teemoja.

Esimerkiksi fantasiakirjallisuudesta on tulossa puhumaan fantasiakirjailija Magdalena Hai.

Stand up -teemassa session jakavat feminististä stand upia tekevä Jamie MacDonald sekä tutkija Antti Lindfors Turun yliopistosta.

Sarjakuvateemassa puhumassa ovat Suomen ainoa “Ducktor” eli Aku Ankka -sarjakuvataituri Don Rosan töistä väitellyt, Jyväskylän yliopiston tutkijana toimiva Katja Kontturi (FT) sekä sarjakuvataiteilijan roolissa tapahtumassa työstään puhuva Hanna-Pirita Lehkonen.

Ohjelma täydentyy ja päivittyy vielä.

Voit tukea tapahtumaa osoitteessa:

https://mesenaatti.me/campaign/?id=731#single/view

Tapahtuman Facebook.

Kirtut ja Kultut - seminaaria seminaarin perään

Ote Minna-Riitta Luukan plenaarin dioista: tältä näytti kirjoittamisen
tutkimuksen päivien ohjelma keväällä 2017.

Toukokuussahan ehtii tehdä vaikka mitä, kuten osallistua kahteen eri seminaariin (tai siis konferenssiin) peräkkäisillä viikoilla. Eihän silloin oikeastaan ole edes töitä!

No joo. Ehkä tämä päätös oli pikkuisen vikatikki ajankäytön osalta, mutta en kyllä kadu, sillä kumpikin tapahtuma oli varsin antoisa.

Kirjoittamisen tutkimuksen päivät järjestettiin Jyväskylän yliopistossa 17.-18.6. eli viime viikon keskiviikkona ja torstaina. Osallistuin ohjelmaan keskiviikkona Näkymättömät-hankkeen työn takia ja merkitsin torstain puolestaan koulutuspäiväksi sanataidekoulun puolesta, joten hyödynsin tapahtumaa kaksin verroin. Toisaalta myös keskiviikko antoi paljon ideoita ja inspiraatiota sanataiteen opetukseen, joten mikäs siinä istuessa ja kuunnellessa puheita taiteidenvälisestä kirjoittamisesta, opettajien kirjoittamisryhmästä sekä fanifiktiosta spekulatiivisena omaelämäkerrallisena kirjoittamisena. Jälkimmäinen Sanna Lehtosen esitelmä erityisesti antoi virikkeitä ja menetelmiä varsinkin nuorimpien oppilaiden omaelämäkerrallisiin kirjoitusharjoituksiin. Uskoisin, että melko moni meistä on kirjoittanut itsensä erilaisiin fiktiivisiin maailmoihin ja se on pienimmille varmaan helpoin tapa kokeilla genreä. Lisäksi se voi varttuneemmille kirjoittajille olla jopa minuuden ja identiteetin tutkiskelun väline.

Elisa Auvinen kertoo kirjoittamisen oppiaineeseen tulevasta väitöskirjastaan.

Keskiviikon iltapäivä menikin oman työpajan parissa. Järjestimme kollegani, väitöskirjatutkija Elisa Auvisen kanssa työpajan "Sarjakuvan ja lähettämättömän kirjeen terapeuttisia mahdollisuuksia". Avasimme ensin taustoja: Elisa kertoi väitöskirjatutkimuksestaan ja minä suhteestani sarjakuvan terapeuttisuuteen ja sarjakuvabloggaajille tehdyn kyselyn tuloksista.

Koska kyseessä oli kirjaimellisesti työpaja, osallistujat pääsivät myös itse tekemään valitsemiamme harjoituksia ohjatusti. Tavoitteena oli antaa kokonaisvaltainen kuva siitä, miten kuvan ja sanan yhdistäminen, luovat menetelmät ja identiteettiteemat voivat avata mielessä olevia pulmia ja ongelmakohtia. Piirrätimme, kirjoitutimme. Syntyi menneisyyden hahmoja, postikortteja, pohdintoja. Lopuksi koontikierros kertoi osallistujien fiilikset Aku Ankka -kortein. 

Työpaja oli koskettanut monia. Kysymyksiä ja kommentteja ei tullut niinkään esityksistä, vaan siitä, millaisia ajatuksia tekeminen oli itsessä herättänyt. Moni ei kyennyt sanomaan mitään tai pukemaan asioita sanoiksi. Kiitoksia tuli kuitenkin paljon ja kahvitauko oli ansaittu hetki kasata itsensä henkisesti seminaaripäivän viimeisiä esitelmiä ajatellen.

Työpajatyöskentelyä. Pajaamme kommentoitiin myös Kirjoittajan matkassa -blogissa.

Illan ohjelman antoisin anti oli Sonja Kniivilän esitelmä äänestä tieteellisen kirjoittamisen opetuksessa. Kniivilä on pitkän linjan kirjoittamisen opettaja ja erikoistunut tieteelliseen kirjoittamieen, joten tietoa ja osaamista oli. Vaikkakin esitelmä käytiin läpi vähän liiankin nopeasti, että asioita olisi ehtinyt makustella, sieltä nousi monta hyödyllistä pointtia omille gradukursseilleni. Opiskelijoiden (ja miksei varttuneempienkin tutkijoiden) olisi hyvä tutkailla tieteellisiä tekstejä siitä näkökulmasta, että kuka siellä puhuu ja kenen ääni kuuluu. Onko se toinen tutkija, tiedeyhteisön kenttä vai tutkija ja kirjoittaja itse?

Keskiviikkoilta päättyi hulppeaan illalliseen Lutakossa sijaitsevassa ravintola Le Qulkurissa. Ruoka oli maittavaa ja seura hyvää, vaikka jokseenkin väsynyttä. Kymmenestä kuuteen kestänyt seminaaripäivä oli aivan liian pitkä - varsinkin ottaen huomioon sen, että torstaiaamulle oli varattu vain yksi sessio sekä Minna-Riitta Luukan paneeli.

Torstain setti tiivistyi yhteistoiminnalliseen kirjoittamiseen. Sitä oli tutkittu niin alakouluikäisten kuin lukiolaistenkin osalta ja vaikutti siltä, että yhteistoiminnallista kirjoittamista pitäisi alkaa opettaa jo varsin varhaisessa vaiheessa, jotta yhteisten tekstien suunnittelu ja tuottaminen ei muodostuisi kynnykseksi myöhemmin. Lukioikäiset tuntuivat kokevan kirjoittamisen enemmänkin henkilökohtaisena työskentelynä - ihan kuin kaverin kanssa kirjoittaminen olisi jotenkin vaikeampaa ja ei niin aitoa. Tämä menee työn alle ensi lukuvuonna ja katsellaan, millaisia projekteja sitä saadaankaan aikaan.

Minna-Riitta Luukka googletti, mitä kirjoittaminen on.

Kirjoittamisen tutkimuksen päivät olivat antoisa paketti sekä tekemisen että kuuntelun saralta. Järjestyspuolella asioita olisi voinut hoitaa vähän paremmin. Järkyttävän raskas englanninkielinen abstraktien jättämissivusto (ja kun niitä pitä vielä päivittää itse myöhemmin) sekä tiedotus ohjelmanpitäjille olisi voitu tehdä toisinkin. Kaikesta kuitenkin selvittiin eikä mikään jäänyt kaivelemaan. Missä päivät seuraavan kerran järjestetään, se on vielä avoinna.

Juuri kun ensimmäisestä seminaarista päästiin, tuli jo toinen tulille. Ensimmäistä kertaa yhdistetyn Kirjallisuudentutkijain seuran ja Kulttuurintutkimuksen päivät järjestettiin (myös) Jyväskylän yliopistolla 22.-24.5.2017. Kummassakin tapahtumassa olen ollut kerran aikaisemmin ja olinkin hieman hämmentynyt, ettei tapahtumia ole aiemmin järjestetty yhdessä. Ohjelmassa oli ympäristöt-teeman mukaista kulttuurintutkimusta kaikissa muodoissaan kahden päivän verran sekä väitöskirjatyöpaja ennakkoon ilmoittautuneille.

Maanantai alkoi klo 11 kummankin seuran puheenjohtajan tervetuliaissanoilla. Erityisesti Kulttuurinutkimuksen seuran puheenjohtajan, Toni Lahtisen intohimoinen puolustuspuhe suomesta tieteen kielenä sykähdytti ja osui ytimeen. Vaikka rahoitus on välillä pitkälti kiinni siinä, missä julkaisemme ja millä kielellä, meidän tutkijoiden on pidettävä huolta siitä, että suomi säilyy tieteen kielenä. Yksi tapa on pitää yllä suomalaisia tieteellisiä aikakauslehtiä ja toimia näiden toimituskunnassa.

Maanantain osalta minulla ei ollut ongelmia valita työryhmiä, joihin halusin osallistua. Aloitin pääosin sarjakuvaesitelmistä koostuvasta sessiosta, jonka teemana oli ylirajaisuus. Turun sarjakuvatutkijaedustuksesta vastasivat Ralf Kauranen, Aura Nikkilä ja Anna Vuorinne, joiden esitelmät lomittuivat keskenään oivalliseksi kokonaisuudeksi. Kauranen esitteli suomalaisen sarjakuvakentän reagointia vuonna 2015 alkaneeseen "pakolaiskriisiin". Hän puhui mm. Nyt riittää! -pamfletista ja Ville Rannan pilapiirroksista. Kiinnostavaa oli myös kuulla "Illustrating Me" -projektista, jossa turvapaikanhakijat piirtävät omaa tarinaansa sarjakuvaksi.

Ralf Kauranen esitteli Ville Rannan kommentteja pakolaiskriisistä.

Aura Nikkilän esitelmä keskittyi ylirajaisuuden visuaalisiin ilmentymiin sarjakuvissa. Hänen painopisteensä oli karttojen ja valokuvien hyödyntämisessä, mikä oli kiinnostava näkökulma omaelämäkerralliseen sarjakuvaan. Nappasin häneltä muutaman lähteen, joita uskoisin voivani hödyntää tulevaisuudessa, jos suuntaan enemmän omaelämäkerralliseen sarjakuvaan. Anna Vuorinteen esitelmä oli puolestaan teoslähtöinen ja analysoi saksalaista muistikulttuuri Birgit Weyhen Madgermanes-sarjakuvan kautta.

Aura Nikkilä viittasi esitelmässään mm. Mitä sä täällä teet?
- Tarinoita maahantulosta -kokoelmaan.

Viimeinen paneeli olikin sitten oma paneelini. Esitelmäni "Poistettuja sivuja, surrealistista kerrontaa - eurooppalainen kokeileva Disney-sarjakuva" oli päivitetty versio Tampere Kupliissa pitämästäni esitelmästä. Sen aiheena oli tietenkin Trondheimin ja Keramidaksen nerokas Mikin hulluimmat seikkailut. Esitelmän viimeisely jäi viime tinkaan enkä ehtinyt puhua sitä läpi, jotta olisin hahmottanut ajankäyttöni, mutta kaikki meni kuitenkin nappiin. Sain myös hyviä näkökulmia kollegoiltani, joita voisin hyödyntää, jos ja kun alan työstää asiasta artikkelia.

Illallinen jäi tällä kertaa väliin, koska syöksyin pitämään viimeiset sanataidekoulun opetukseni, mutta tiistaiaamuna homma jatkuikin sitten heti aamuyhdeksältä. Valitettavasti graduohjattavani lapsi oli sairastunut yön aikana, joten hänen esitelmänsä Sunstone-sarjakuvasta jäi ohjelmasta pois. Päädyin sen sijaan "kaupunkiympäristöt"-sessioon, jossa sain kiinnostavan vinkin minulle täysin tuntemattomasta sarjakuva-adaptaatiosta eli Paul Austerin City of Glass -teoksesta tehdystä sarjakuvasta. Kiinnitin asiaan huomiota siksi, koska yksi tekijöistä oli loistava David Mazzuchelli.

Lounaan vietimme verkostoituen. Olimme sopineet sarjakuvatutkijoiden tapaamisen yliopistoravintola Tiliaan ja meitä olikin paikalla mukavat seitsemän kappaletta ja tiesimme, että muitakin kiinnostuneita oli. Järjestäytyminen on ollut haaveenamme jo jonkin aikaa, mutta tämä oli ensimmäinen askel konkretiaan. Katsomme, mihin verkoston syntyminen johtaa, mutta suunnitelmissamme on järjestää ainakin seminaareja ja paperityöpajoja. Tampere Kuplii goes academic tulee olemaan jatkossakin kohtaamispaikkamme. Rohkaisemme myös graduntekijöitä mukaan toimintaamme. 

Jos olet kiinnostunut aiheesta, ota ihmeessä yhteyttä!

Essin tekemä kyltti ohjasi verkostoitujat paikalle.

Seminaarin loppu jäi itseltäni hieman vajaaksi, koska rästityöt painoivat sen verran ikävästi päälle. Päädyin sitten iltapäiväkahvien jälkeen suuntaamaan töihin ja se oli aivan oikea ratkaisu. Mutta kiireestä huolimatta fiilis oli kaiken puolin tyytyväinen.