Kesän viimeiset kirjahankinnat

Conien jälkeen tuli kerättyä muutama teos kirjahyllyn täytteeksi. Osa tietenkin tuli synttärilahjaksi, kiitos näistä!

Hyvältä ystävältäni sain W.I.T.C.H.-kirjan Pöllön varjo. Koska pöllöt. Ja koska olen fanittanut W.I.T.C.H.-sarjakuvia niiden alkuajoista asti. Parikymppisenä hiippailin nolostellen kirjaston nuorten sarjakuvahyllylle ja nappasin sieltä uusimmat lehdet niin, ettei kukaan sitä muka huomaisi. Nyt en jaksa enää nolostella moisista.

Toinen ystäväni antoi lahjaksi kirjan The Book of Nice, joka käsittelee erilaisten kohteliaisuuksien ja hyvien tapojen historiaa, sekä teoksen Superpiss, Meltykiss, Spankers and Muff. Why some products will never make it in the English-speaking world. Nimi kertoo kaiken. Hupia luvassa.

Sisko antoi lempikirjailijani Johanna Sinisalon novellikokoelman Salattuja voimia ja äidiltä sain J. R. Wardin vampyyrikirjan Paljastettu rakastaja. Tähän sarjaan en ole vielä tutustunut, joten nyt löytyi sopiva aloitussykäys, koska kyseessä on vasta sarjan yhdeksäs osa.

Kirppiksiltä tuli poimittua mukaan Nightwish-teos, jota olen tiiraillut vähän ties sun mistä, mutta vasta tällä kertaa raaskin ostaa hinnan takia. Myös Rosan Kadonneen kirjaston vartijat löysi tiensä hyllyyni ihan vain siksi, että hinta oli niin uskomattoman halpa (samainen opushan minulla on jo ennestään) ja että kyseessä oli joku omituinen painos, johon en ole ennen törmännyt. Joko teoksesta puuttuu kansipaperi tai sitten kyseessä on jokin muu mutaatio. Yritimme pienellä porukalla selvittää teoksen alkuperää, mutta mitään ei selvinnyt. Salapoliisityö jatkuu myöhemmin.
Kirjaston poistomyynnistä löysin Margareta Rönnbergin Siistiä! Ns. roskakirjallisuudesta, jota ajattelin hyödyntää erääseen artikkeliin, sillä siinä puhutaan lastenkulttuurista ja myös sarjakuvista.

Ostin myös ystävältäni tarpeettomaksi käyneen roolipelikirjan Vampire: The Requiem. Tällekin ehkä tulee käyttöä, vaikka olenkin enemmän ihmissusien ystävä.

EUPOP-konferenssista ostinkin jo aiemmin mainitsemani Fan Phenomena -kirjat Buffy the Vampire Slayer ja Star Wars. Jälkimmäinen kirja saapui lopulta kauan kaivattuna yliopiston postilaatikkooni torstaina. Mitään hyötyähän näistä ei siis tutkimuksen kannalta ole, mutta fanina ne olivat pakkohankintoja. Ensi keväänä samassa sarjassa julkaistaan mm. teokset Sherlock Holmesista, Hunger Gamesista ja Supernaturalista. Niitä odotellessa...

EDIT: Oho, yksi pinossa olevista kirjoista unohtui, nimittäin Mats Stranbergin ja Sara B. Elfgrenin nuortenfantasia Piiri. Tätä mainostettiin kesän Finnconissa runsaanlaisesti ja nyt se sitten tuli vitosella vastaan Sokkarin kirja-alessa. Hups, kun lipesi laukkuun. 

Vuoden 2012 viimeiset Don Rosa -julkaisut

Viime vuonna niitä julkaisua alkoi sitten putoilla urakalla. Eipä siinä, kyllä niiden eteen olikin tullut tehtyä töitä ja joitakin oli odotettu jo toista vuotta. Tässä merkinnässä ajattelin esitellä kaksi viimeisintä, aivan joulukuun lopuilla ilmestynyttä julkaisua.

Ankkalinnan Pamauksen numero 27 (vol. 8 / nro 4) käsitteli nimenomaisesti akateemisia Ankka-tutkimuksia. Jos kaipailet tietoa siitä, miten Aku Ankkaa ja kumppaneita on akateemisessa maailmassa tutkittu, tähän numeroon on kerätty hyvin laajasti Suomessa tehty tutkimus - lähinnä tietenkin pro gradut, koska väitöskirjoja löytyy tasan kaksi kappaletta: Suomessa vuonna 2000 Pia Toivosen ruotsinkielinen En serietidning på fyra språk, joka nimensä mukaisesti käsittelee Aku Ankka -sarjakuvien kääntämistä sekä Ruotsissa Margareta Rönnbergin tekemä väitös Why is Disney so Popular? (alun perin ruotsiksi), joka puolestaan paneutuu lähinnä animaatioihin.
Jostain syystä väitökset on siis kirjoitettu ruotsiksi. No, tähän tulee korjaus.

Pamauksen päätoimittaja Timo Ronkainen pyysi minulta artikkelia tähän nimenomaiseen numeroon ja sainkin väsättyä niitä kaksi.
Ensimmäinen oli se virallinen  osuus eli hieman akateemista maailmaa laajemmalle yleisölle suunnattu "Ankkapurhassa kummittelee. Esi-isät ja kuoleman konsepti Don Rosan The Life and Times of Scrooge McDuck -sarjassa." Tässä artikkelissa puhuin Roopen vanhasta sukulinnasta eräänlaisena välitilana, jossa Roope on yhteydessä esi-isiensä henkiin ja kosketuksissa menneisyyteensä. Kohtaaminen Sir Richard Ankanmielen kanssa sekä rajatilakokemus mahdollistivat Roopessa poikkeuksellisia kykyjä. Ja tietenkin käsittelin myös Roopen vanhempien kuolemaa, mikä on Disney-sarjakuville erittäin poikkeuksellinen ja tabuna pidetty aihe.

Toinen artikkelini oli enimmäkseen katsaus siihen, kuka olen, mitä tutkin ja mistä näkökulmasta. Eli esittelin itseäni ja tutkimustani Ankka-fandomille hieman kepeämpään sävyyn kuin akateemisissa julkaisuissa on mahdollista.
Eli tässähän samojen kansien sisällä olikin jo kaksi julkaisua, jei!
Ankkalinnan Pamauksen hankintatietoja sitten täältä.

Toista julkaisua onkin tullut odoteltua kuin kuuta nousevaa. Se on Oxfordissa syksyllä 2010 pidetyn Villains and Villainy -konferenssin kirjajulkaisu, johon oma esityspaperini (e-kirjalinkki tuossa oikeassa reunassa) äänestettiin ja sain kirjoittaa siitä laajan, pidennetyn version runsaan kuvituksen kera. Ja sen kuvituksen lupa-asioiden kanssa muuten sitten väännettiin kättä, vaikka pelkkä © Disney kuvan yhteydessä riittäisi, mutta tälle porukalle piti olla kirjalliset luvat ja kaikki. Huh huh, etten sanoisi.
Kyseessä on siis Inter-Disciplinary Pressin julkaisema, Luke Seaberin toimittama kokoelma Villains and Heroes or Villains as Heroes, jossa puhun Rosan pahuuden kolmikosta, eli millaisen kuvan Rosa haluaa antaa Roopen vihollisista. Artikkelin nimi on vanha tuttu "The Triumvirate of Evil: The Major Villains of Don Rosa's Donald Duck Comics" ja se on muuten teoksen ensimmäinen artikkeli. Pituuttakin on hienot 22 sivua.
Tätä saa muuten ostettua ID-netin nettisivujen kautta, jos teos kiinnostaa. Hintaakin on vaivaiset £19,99.

Tällä hetkellä minulla on kaksi artikkelia odottamassa julkaisua. Toinen on raakaversio tutkimuksestani Donald International -fanzineen, josta varmaan saan vielä kommentteja myöhemmin, ja se toinen on se elämäni ensimmäinen referee-julkaisu siitä NNCOREn tapaamiseen rustaamastani esityksestä, joka käsittelee fantasiaa ja intertekstuaalisuutta Rosan "Escape from Forbidden Valley" -sarjakuvassa.
Näin siitä teoksesta muuten alustavan sisällysluettelon ja huh, miten hienossa seurassa ollaan, jos sinne asti päästään. Vaikuttaa ainakin todentuvalta mahdollisuudelta koko ajan.

Winchesterin veljesten kyydissä

Heti ihan alkuun varoituksen sana. Tämä blogimerkintä saattaa sisältää tyttömäistä ihkuvouhaa, joka kohdistuu kahteen nuoreen miesnäyttelijään sekä heidän tähdittämäänsä TV-sarjaan. Herkimmät lukijat älkööt vaivautuko.
Tämä merkintä saattaa myös sisältää juonipaljastuksia henkilöille, jotka eivät ole ehtineet kolmatta kautta pitemmälle.

(www.supernatural.wikia.com)

TV-sarja Supernatural (2005-) kiinnitti huomioni jo ensimmäisillä mainoksillaan. "Scary just got sexy", "Fear is a Luxury". Valkoisiin pukeutunut nainen katoaa näkyvistä. Kaksi komeaa nuorta miestä mustassa autossa. Yliluonnollisia asioita, demoneja, kummituksia...
Aivan uusi sarja, pääosassa mm. Dark Angelista (eräs kaikkien aikojen lempisarjani) tuttu Jensen Ackles. Ah, pakko katsastaa.

Muistan vieläkin elävästi, miten sarja alkoi eräänä iltana. Olimme kokoontuneet ropettamaan erään ystäväpariskuntani kotiin ja TV oli unohtunut päälle juuri sopivasti. Jostain syystä keskittyminen herpaantui sen ropettamisen suhteen. Olin koukussa. Mennyttä. Faniutunut.
Olen masokisti siinä mielessä, että pelkään kauhuelokuvia ja -TV-sarjoja. Säikyn kaikkia säikkyefektejä ja pelkään tiivistunnelmaisia hetkiä, jolloin jokin mölli väijyy aivan kulman takana. Ihan sama, vaikka olisi nähnyt Aliensin viisi kertaa ja tietää, että kyllä se kuningatar sieltä hissistä tulee, sitä säikähtää silti. Joka ikinen kerta.
Siksi pidin X-filesista ja siksi rakastan Supernaturalia.

Sarja kertoo Winchesterin veljeksistä, vanhemmasta Deanistä (mainittu Jensen Ackles) ja nuoremmasta Samista (Jared Padalecki). Aivan sarjan alussa pojat etsivät isäänsä Johnia, joka on kadonnut metsästysmatkalla. Ja kun puhun metsästyksestä, eivät kanalinnut tai riista riitä. John, Sam ja Dean metsästävät yliluonnollista. Demoneja, noitia, vampyyreja, ihmissusia, henkiä... kaikenlaisia myyttisiä pahoja olentoja aina maan pinnalle jumiin jääneistä kuolleista sieluista muinaisiin jumaliin, jotka tahtovat pahaa ihmiskunnalle.
Tarina seuraa kausittain taustajuonta, jossa kyse on jostain suuremmasta tehtävästä, kuten ensimmäisellä tuotantokaudella poikien isän löytämisestä, tai kolmannella Deanin pelastamisesta sopimuksesta demonin kanssa. Sen lisäksi tällaiselle sarjalle tyypillisesti tietyt jaksot keskittyvät "viikon mörköön", joka etsitään, jolta otetaan turpaan ja joka sitten loppujen lopuksi päihitetään.

Sarjan koukuttavimpia syitä ovat Samin ja Deanin henkilöhahmot. Isoveli Dean yrittää ottaa vastuun veljestään, mutta on samalla hieman holtiton naistenmies, joka toimii ja miettii tekojaan vasta jälkikäteen. Dean on ajattelussaan usein melko mustavalkoinen: se, mikä on pahaa, on aina pahaa. Harmaan sävyjä ei ole. Dean on se huumoriveikko, joka kertoo vitsejä ja vetää showta ja saa naisten puhelinnumerot, mutta pystyy vakavoitumaan hyvinkin äkkiä pahan tehtävän sattuessa kohdille.

Sam on perheen kuopus, joka ei halunnut mukaan perheen harrastukseen, mutta jonka kihlatun kuolema sysäsi veljensä mukaan. Sam on nörtti, joka kaivaa tietokoneeltaan tiedot ja faktat, miettii ennen kuin toimii ja on sitä mieltä, että pahoillakin olennoilla voi olla hyvä sydän. Sam kokee välillä Deanin levottomaksi eikä aina hyväksy tämän tekoja ja veljekset ovat vastakohtaisista persoonallisuuksistaan aina pienessä kilpailutilanteessa tai kinastelemassa pikkuasioista kesken pahiksen kanssa tappelun.
Näiden kahden hahmon ja kahden erittäin silmille miellyttävän näyttelijän (enpä olisi arvannut ruutupaitojen näyttävän noin hyvältä) välinen dynamiikka tekee sarjasta loistavan. Kun mukaan vielä lisätään poikien setähahmo Bobby ja sarjaan neljännellä kaudella ilmestyvä Castiel, on henkilöhahmogalleria kerrassaan mainio.
Vaikka pelottaa, on pakko nauraa.

Toinen sarjan viehätykseen liittyvä seikka on sen käyttämät myyttiset ainekset. Kaikki olennot ovat jostain päin maailmaa eri kulttuureista peräisin olevia mytologisia hahmoja. Oli kyseessä sitten "perinteinen" vampyyri tai japanilainen alkoholin henki, sarjan käsikirjoittajat poimivat näitä folkloreen ja erilaisiin taruihin liittyviä hahmoja oikeista kulttuureista eivätkä keksi niitä itse. Erityisen mielenkiintoinen on trickster-hahmo Loki, joka piipahtaa useammassa jaksossa tekemässä veljeksille kiusaa. Ja tietenkin päätyy aina vetämään pisimmän korren. Älyttömän kiinnostava oli myös jakso, jossa useiden eri kulttuureiden muinaiset jumalat istuivat saman pöydän äärelle keskustelemaan maapallon tulevaisuudesta ja veljekset olivat siinä keskellä ainoina kuolevaisina kaiken sen myyttisen voiman keskellä.

Näiden seikkojen lisäksi sarja tekee jatkuvia viittauksia populaarikulttuuriin, mikä on kaltaiselleni tutkijalle mitä suurinta herkkua. Viittaukset muihin TV-sarjoihin tai elokuviin ovat loppujen lopuksi perin normaaleja, mutta siinä vaiheessa, kun sarja alkaa tehdä metaviittauksia itseensä, ollaan jo melkoisen jälkiruoan äärellä. Winchesterin veljekset päätyvät Hollywoodin kulisseihin etsimään elokuvaa terrorisoivaa kummitusta ja Dean vihjailee kiertoajelulla Samille, että käydäänkö katsomassa Gilmoren tyttöjen kuvauspaikkaa. (Jared Padalecki tuli tunnetuksi juuri mainitusta sarjasta.)
Toisessa jaksossa veljekset päätyvät vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa he ovat näyttelijöitä nimeltä Jensen ja Jared, ja tekevät TV-sarjaa nimeltä Supernatural.
Kolmannessa tapauksessa Dean ja Sam löytävät kirjailijan, joka kirjoittaa kirjasarjaa, joka kertoo heistä ja kaikista niistä möröistä, joita he ovat tappaneet, ja kuvailee heitä paremmin kuin he itse.
Hillitön on myös tapaus Supernatural-konferenssi (tällaisia siis järjestetään myös oikeasti), jossa joukko nörttimiehiä cosplayaa Deania ja Samia ja muka "metsästää" tapahtumaan suunniteltua kummitusta. Olisiko sinusta hauska kuulla, ettet ole ihan täysin onnistunut pukeutumaan omaksi itseksesi?

Katsoin juuri sarjan seitsemännen tuotantokauden ja odotan kauhunsekaisella innolla kahdeksatta kautta, joka starttaa Jenkeissä ensi kuun alussa. Kirjaimellisesti kauhunsekaisella innolla, koska toivon, että sarja ei seuraa X-Filesin jalanjälkiä ja löpsähdä ihan täysin. Mielestäni viides kausi on ehkä kaikista paras, eikä kuutonenkaan ole huono, mutta sarja olisi voinut päättyä jo siihen, kun kaikki oli vielä hienoa ja lupaavaa. Pelko siitä, että sarja alkaa toistaa itseään, elää ilmassa. Kun molemmat veljekset ovat käyneet helvetissä ja tulleet takaisin, on tapeltu demoneita ja enkeleitä vastaan, niin mitä tässä vielä voi odottaa?
Toisaalta tähän mennessä en ole pettynyt. Joka ikisellä tuotantokaudella olen haukkonut henkeäni yllättävien käänteiden yllättäessä, itkenyt, kun joku tärkeistä henkilöistä on kuollut, nauranut itseni tärviölle ja ennen kaikkea pelännyt niin älyttömästi.
(Jaan Samin kanssa tämän irrationaalisen pelon klovneja kohtaan. Samilla syypää on Dean, joka vissiin aiheutti jonkin trauman poikien lapsuudessa. Oma syypääni on Stephen Kingin It ja Tim Curry. Hyi kamala.)

Jotain sarjasta kertoo myös se, että minä, joka en koskaan ole ymmärtänyt ihmisten viehtymystä ostaa autoja niiden ulkonäön ja keräilyarvon takia, olen alkanut himoita vuoden -67 Chevrolet Impalaa. Harkitsen talomme ympäröintiä suolalla demonien ja pahojen henkien varalta (mies ajatteli lähinnä etanoita) ja mietin, ettei se Devil's trap olisi huono idea piirtää lattiaan. Tiedän hämmentäviä asioita erilaisten olentojen tappamisesta ja siitä, miten estän, ettei minusta koskaan tule räyhähenkeä. En myöskään koskaan, edes leikilläni, halua hokea peilin edessä kolmea kertaa "Bloody Marya".


Tiedän myös nukkuvani yöni aina hieman paremmin, kun Winchesterin veljekset ovat liikkeellä.

Lopuksi haluan myös jakaa jotain erittäin hauskaa, sillä eräs sarjan toimivimmista seikoista on hieno soundtrack: Supernatural - Eye of the Tiger.

Ropeconin fantasiamaailmassa

Juuri kun toipuminen Finnconista alkoi olla ohi, pääsi sitten hyppäämään seuraavaan nörttimaailmaan - kesän Ropeconiin, jonka teemana olivat fantasiamaailmat ja erilaiset rajapinnat. Coni oli must myös siinä mielessä, koska oma väitöstutkimus käsittelee nimenomaan fantasiaa ja fantasiamaailmoja, joten odotin ohjelmalta huvin lisäksi myös jotain oikeasti hyödyllistä.
Punkkasin viikonlopun hyvän ystävän luona Haagassa, mikä mahdollisti rauhalliset yöunet ja kunnon suihkun. Sieltä coniin raahautuminen tietenkin aina kesti, vaikka välillä sai autokyydinkin, mikä on aina luksusta.

Perjantaina tuli lähinnä palloiltua alueella, pongattua kiinnostavia asuja ja kierreltyä kaubamajaa. Saldona Hunger Games -trilogian osa 3 eli Mockingjay. Nyt puuttuu enää se ykkönen. Harmitti myös Varustelekan kojun puuttuminen, koska sieltä löytää aina jotain kivaa.
Illan pongaus oli prinsessa Leia korvapuustikampauksessaan. Asu oli muuten aika ookoo, mutta ne korkosaappaat... ei ei ei.
Ohjelmaa piipahdin katsomaan sen verran, että ehdin nähdä avajaiset ja sitten piti katsastaa "Get Real: Huumausaineet" (viime vuoden Get Real oli mainio), mikä oikeasti olikin mielenkiintoinen varsinkin roolipelaamisen kannalta katsottuna, mutta 45 minuuttia oli aivan liian lyhyt aika, kaikkea ei ehditty käsitellä ja tosiaan olisin kaivannut myös enemmän aiheen analysointia pelaamisen kannalta. Pari tuntia olisi tullut hyvinkin tarpeeseen.

Lauantaina pistettiin sitten hyvän ystäväni kanssa kamppeet niskaan ja suunnattiin coniin omiemme pariin. Jos siis satuitte pongaamaan haltiasoturin yhdessä piraatin kanssa - siinä olimme me.

Lauantai on yleensä se päivä, jolloin tyypit panostavat pukeutumiseen. Ei voikaan muuta sanoa kuin että aivan mahtavia asuja tuli vastaan ja erityisesti Nazgul eli sormusaaveet (sekä upea Angmarin noitakuningas) aiheuttivat meissä kahdessa Lotri-fanissa pientä kiljuntaa ja kameran esiin kaivamis -operaation. Asian hienoutta lisäsi se, että asujen sisällä oli tyttöporukka - vaikka se tekikin sormusaaveista huomattavasti lyhyempiä.

Steampunk oli voimakkaasti edustettuna, pongasin myös Johnny Deppin hullun hatuntekijän sekä Alienin, jonka asuun oli taatusti käytetty aikaa, mutta tällaista Giger-fania on erittäin vaikea miellyttää. En usko, että koskaan tulee vastaan sellaista Alien-asua, joka saisi minut kuolaamaan.
Kaikista eniten harmitti se, että juuri ruokatauon aikaan meinasin tukehtua wokkiini, kun ohi asteli kolme kuunatsia.
Kahdesti.
Sitten kun lopulta sain ruuat pois häiritsemästä, se hieno kolmikko oli kadonnut tyystin. Ehkä palannut takaisin kuuhun, kuka tietää.
Mutta en saanut niistä kuvaa!
Joukossa oli upseeri ja kaksi sotilasta, kaikki pitkissä mustissa nahkatakeissa ja kaasunaamareissa. Toinen sotilaista oli myös selvästi radisti ja ne kamppeet, voi ihanuus.
(Tässä vaiheessa pitää kysyä ääneen, että onko sitä jotenkin häiriintynyt, kun sattuu pitämään kuunatseja ihanina?)

Lauantain ohjelmistoon kuului luento keskiajan enkeleistä, demoneista, sankareista ja pyhimyksistä, joka oli sijoitettu täyteen Klondyke-saliin, mikä tietenkin aiheutti väsymystä ja päänsärkyä. Ilma oli melko huonoa ja vettä piti kitata koko ajan.
Aihe oli tosi mielenkiintoinen ja puhuja selvästi tiesi siitä paljon, mutta esitystapa vaikutti myös siihen väsymystilaan ja täytyy tunnustaa, että pilkittyäkin tuli. Harmitti.

Eniten kuitenkin odotin illan paneelia nimeltä "Fantasian olemus", jossa oli edustettuna musiikki, roolipelit, kirjallisuus ja sarjakuvat. Mike Pohjola veti paneelia ja sitä oli päästävä katsomaan myös Petri Hiltusen takia.
Paneeli siis käsitteli fantasian olemusta näissä eri genreissä muun muassa kliseiden kautta ja mikä tekee fantasiasta tällä hetkellä niin suosittua.
Pari tuntia kestäneeseen paneeliin oli valittu sen verran mielenkiintoinen porukka, että heitä olisi jaksanut kuunnella vielä pidempäänkin. Ensimmäistä kertaa otti päähän, etten ollut ottanut mukaan muistiinpanokirjaani. Raapustin sitten conilehdykän sivun nurkkiin hienoja merkintöjä, esimerkiksi sen, että suomentaja Kersti Juva toi suomen kieleen sanat 'örkki', 'hobitti' ja 'haltia' ilman j:tä.
Suositeltua lukemistoa oli esimerkiksi Diane Wynne-Jonesin teos Tough Guide to Fantasy Land, joka esittelee kaikki fantasian suurimmat kliseet - aloittelevan fantsukirjailijan opas siihen, miten asioita EI kannata tehdä.
Petri Hiltunen esitti myös illan parhaan kommentin, kun tuli puhe Twilightista, jonka suosio sai aikaan elokuvat, jotka sitten omalta osaltaan loivat fanficia, josta tuli niin suosittua, että nyt siitä fanficistä pitää tehdä elokuva. Hiltunen kommentoi olevansa ekoihminen, mutta "kaikkea biojätettä ei tarvitse kierrättää".
Tälle koko sali tipahti.

Paneelin päätteeksi jokainen osallistuja kertoi vaikuttavimman fantasiaelämyksensä, jonka johdosta uskaltauduin ohjelman loputtua kävelemään lavalle ja kiittämään Petri Hiltusta sekä paneelista että siitä, että hän fuksivuotenani keväällä 2004 oli Jyväskylän yliopistossa pitämässä luentoa fantasiasta sarjakuvissa, ja mainitsi sivulauseessaan, että itse asiassa sekä Carl Barksin että Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvat ovat silkkaa fantasiaa.
Kerroin Petrille, että tämä oli minun elämykseni ja nyt teen aiheesta väitöskirjaa.
Hiltunen oli erittäin innoissaan asiasta ja onnitteli minua kovasti, mikä teki oloni ihan mahtavaksi, koska niin monta vuotta olin miettinyt, että haluan kertoa hänelle tästä asiasta ja nyt sen sitten ääni täristen sain sanottua ja kiitettyä inspiraatiosta. Petri käski minun laittaa Facebookiin linkin sitten kun väitös on valmis ja minä annoin hänelle käyntikorttini - jos hän joskus vaikka ehtisi vilkaista tätä blogiani...

Kylläpäs se jännitti. (Itse asiassa enemmän kuin sunnuntainen puheeni.)

Lauantain muuta antia oli kaubamaja, josta jo aiemmin päätökseni tehtyä kävin hakemassa itselleni söpön pöpön eli kirjatoukan. Olenhan itsekin sellainen kirjoja ahmiva tapaus.
Eräs myyntitykki onnistui myös kiinnittämään huomioni hihkaisemalla, että tarjolla olisi piraatille sopiva peli. Mukaan lähtikin sitten korttipeli Hounds of the Sea, jonka tekstikortit aiheuttivat hillitöntä repeilyä Jack Sparrow -viittauksillaan.

Ja kyllähän joku innokas halusi ottaa minunkin (vaisusta) merirosvoasustani kuvan. Hämmentävää.

Sunnuntai olikin sitten tulikoe eli esitykseni aiheesta "Don Rosan Ankkalinna fantasiamaailmana". Meidän peliporukka oli muutenkin sunnuntaiaamuna hyvin edustettu ohjelman suhteen, kun neljä tyyppiä piti esitelmänsä viiden tunnin aikana.
Tällä kertaa puhuin salissa 25, joka tuli niin tupaten täyteen, että porukka istui lattialla ja seisoi oviaukossa. Ilma oli niin huonoa, että ovea piti muutenkin pitää selällään, koska muuten me olisimme varmaan kaikki pökertyneet sinne. Onneksi oli viuhkoja ja vesipulloja - 45 minuutin puhe oli juuri riittävä, pitempi olisi aiheuttanut lämpöhalvauksia, kun ikkunoitakaan ei saanut auki.

Puhuin siis tutkimukseni perushypoteesista, eli siitä, miten Ankkalinna on eräänlainen portti fantasiamaailman (tai itse asiassa maailmojen) ja normaalin primaarimaailman välillä. Esittelin Ankkalinnassa tapahtuvia outoja ilmiöitä, jotka yleensä olivat Pellen, Millan tai nimettömiksi jääneiden tiedemisten tekosia ja pohdin sitä, miten Roope Ankka tavallaan loi Ankkalinnan ja teki siitä sellaisen kuin se on - Roope siis toi fantasian Ankkalinnaan.
(Tätä pohdintaa esiintyy jo gradussanikin, kannattaa vilkaista sitä.)
Halusin paljon kommentteja ja kysymyksiä, koska aihe edusti oman teoriani ydintä ja halusin etsiä sen mahdollisia puutteita ja ongelmakohtia. Sainkin valtavasti kommentteja ja on aina hienoa huomata, miten suomalainen yleisö tietää Rosan tyylin, muistaa tarinat ja pystyy antamaan hirvittävän yksityiskohtaisia kommentteja.

Haluankin tässä kiittää kaikkia ja erityisesti niitä, jotka tarjosivat minulle uusia näkökantoja Roopen ja Akun persooniin ja heidän erikoiskykyihinsä. Tulen käsittelemään niitä ehdottomasti myös tutkimuksessani.

Hienointa oli myös kuulla sekä paikan päällä että jälkikäteen, että esityksestä oli pidetty ja että se eräänkin henkilön mukaan oli paras ja hauskin esitys koko conissa.
Myöhemmin minulle tultiin myös juttelemaan, kun joku tunnisti minut Finnconissa Ankoista puhuneeksi.
(Finnconista ostamani liittyvät rintamerkit "KÄÄK!" ja "Pim! Olet hypnotisoitu!" tulevat olemaan jatkossa mukana aina suomalaisissa esityksissäni - niistä voi minut ainakin tunnistaa, jos naama ei jää mieleen.)

Coni ja esitys tappoivat myös saappaani, jotka olivat melko kuolleita jo lauantai-iltana, mutta päättivät sitten hajota Ankkalinnan aikana lopullisesti. Kiitos saappaille, jotka olivat mukanani jo keväällä 2002, jolloin penkkariasunani oli Jedikaapu.

Sunnuntain viimeinen kiinnostava ohjelma oli englanninkielinen "Science killed the zombies", joka esitteli ne tieteelliset pöpöt, jotka eivät voi levittää zombiutta ja ne pöpöt, joilla olisi jotain teoriapohjaista mahdollisuutta asiaan. Todennäköisin zombiuden aiheuttaja olisi prioni (vrt. BSE), mutta se tekisi uhrin aivoista reikäjuustoa hirvittävän hitaassa ajassa ja vaikka uhrista tulisi zombi, se todennäköisimmin hajoaisi hiljaa palasiksi ennen kuin saisi meidät kiinni.
Hurray for science!

Kävin vielä ostamassa miehelle Tulen ja jään laulun toisen osan, niin on vähäksi aikaa taas mielenkiintoista lukemista eikä tarvitse mennä kirjahyllyilleni sanomaan, ettei täällä ole mitään luettavaa. (Vain noin kolme ja puolisataa romaania, plus sarjakuvat, plus sadut, plus tietokirjat.)

Kuunatsien katoamisen tuska häipyi, kun ulko-oven edessä seisoi Boba Fett.
Fanityttökiljahdus ja yhteiskuvaanhan siinä pääsi.

Katja kiittää conista, oli aivan mahdottoman hienoa. Palataan asiaan ensi vuonna.

Auktoriteetin painava sana

Gradua kirjoittaessa tarkoitukseni oli todistaa sekä itselleni että epäilevälle professorilleni, että erityisesti Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvat ovat silkkaa fantasiaa.
Nyt väitöskirjavaiheessa tätä todistelua ei enää tarvitse tehdä, vaan pitää löytää syvempiä tutkimusongelmia tästä genren tarkastelusta. Koska joillekin tahoille sanojen "Aku Ankka" ja "fantasia" yhdistäminen on edelleen jotenkin outo asia, huomaan vieläkin joutuvani selittelemään ja todistelemaan asiaa.
Mutta!

Kaivelin kaupunginkirjastosta John Cluten ja John Grantin toimittaman valtaman järkäleen nimeltä The Encyclopedia of Fantasy (1997), koska tarvitsin tarkan määrittelyn science fantasylle FINFAR-esitelmääni varten. Yllättäen tästä hakuteoksesta (jonka pimitän kirjastosta tasan tarkkaan niin kauan kuin onnistun - ja sitten yritän hankkia sitä omaksi) löytyi eräs yllättävä hakusana, Scrooge McDuck. Lainaan tässä suoraan kirjan sivulta 845:

SCROOGE MCDUCK US Comics character, sometimes rendered as $crooge McDuck, created by Carl BARKS in "Christmas on Bear Mountain" (1947) for a one-shot DONALD DUCK comic. Scrooge, Donald's uncle, rapidly became more popular in the DISNEY comics than Donald himself; he also picked up along the way Donald's nephews Huey, Dewey and Louie as COMPANIONS as he embarked on ever more fantasticated adventures. Barks's Scrooge tales are now generally regarded as major achievements of 20th-century fantasy, although Disney was slow to realise the artist/writer's genius. [- -] (EoF 1997, 845.)

Sen lisäksi teoksesta löytyy tietenkin sekä Carl Barks että Walt Disney, mutta myös Aku, josta mainitaan aivan lopuksi tällaista:

[- -] DD can be seen as an UNDERLIER in many fantasy texts where short-fused characters prove to have hearts of gold; because of the age-group of modern fantasy writers, one is tempted to regard the DD shorts as a sort of TAPROOT TEXT, to be drawn upon consciously or unconsciously. (EoF 1997, 282.)

Eli auktoriteetti on puhunut: Aku Ankka -sarjakuvat ovat myös muidenkin kuin minun mielestäni fantasiaa. Kyse on tietenkin erityisesti Barksin tarinoista, mutta teos on sen verran vanhahko, ettei se ole ottanut huomioon Don Rosaa, joka Barksin työn jatkajana menee fantasian käytössä vieläkin pidemmälle. Barkshan ei siis Thomas Andraen mukaan halunnut piirtää yliluonnollisia asioita käsitteleviä sarjakuvia, koska ei itse uskonut moiseen. Sen tähden esimerkiksi "Vanhan linnan salaisuudessa" ("The Old Castle's Secret" 1948) ollut kummitus paljastui huijaukseksi. Rosallahan Ankkapurhan linnassa kummitteli oikeasti, kuten Roope Ankan elämä ja teot -teoksen lukeneena tiedämme.

Tutkija on innoissaan ja kirjoittaa tämänkin seikan väitöskirjaansa.

Mainos fantasia- ja scifitutkijoille!

Seuraava ilmoitus on viipynyt sähköpostissani jo miltei pari kuukautta, mutta vielä ehtii mukaan!
Omakin abstraktini on vielä aloittamatta, mutta tänne olisi tarkoitus suunnata...


MUUKALAISET, TULKAA KOTIIN - XIII SCIFI- JA FANTASIATUTKIJATAPAAMINEN
Tampereella torstaina 19.7. & perjantaina 20.7. 2012

Finnconin yhteydessä järjestettävän kolmannentoista scifi- ja fantasiatutkijoiden tapaamisen teemana on muukalaisuus. Muukalaisuutta voidaan käsitellä spekulatiivisessa fiktiossa koomisesti tai kauhukuvitelmana, mutta myös analyyttisesti. Kummeksutun hahmon vieraudessa kiteytyy usein teoksen tematiikka. Tutkijatapaamiseen toivomme pohdintoja esimerkiksi siitä, millaisia ovat etniset konfliktit fantasiassa tai millaista vertauskuvallisuutta kätkeytyy tieteisfiktion alieneihin.

Tutkimuksen kohteena voivat olla kirjat, elokuvat, tv-sarjat tai muut scifiksi tai fantasiaksi laskettavat kulttuurituotteet. Toivomme saavamme tutkijatapaamiseen papereita teemaan sopivista tutkimuksista, olipa tavoitteena essee, seminaarityö tai väitöskirja. Tutkijatapaamisen erityisvieraiksi toivotaan gradu-vaiheessa olevia opiskelijoita, mutta kutsu on suunnattu tänä vuonna myös Pohjoismaihin ja Baltiaan. Paperit voivat olla joko suomeksi tai englanniksi.

Tutkijatapaamisen tavoitteena on edistää monitieteistä tieteiskirjallisuuden ja fantasian tutkimusta sekä suomalaisen tutkijaverkoston kansainvälistymistä. Työskentelyä ohjaavat tutkija Irma Hirsjärvi (JY), prof. Liisa Rantalaiho (TaY), prof. Frans Mäyrä (TaY), tutkija Sofia Sjö (Abo), tutkija Merja Leppälahti (TuY), sekä tutkija Paula Arvas (HY).

Lähetä 500 sanan abstrakti aiheestasi 27.4.2012 mennessä Word- tai RTF-tiedostona osoitteeseen csmaso [at] uta.fi. Väitöskirjaan tai sitä seuraavaan tutkimukseen liittyvien papereiden toivomme olevan englanniksi. Lähetämme tiedon hyväksymisestä ja jatko-ohjeet 21.5. mennessä. Itse seminaariin toivomme 4-8 sivun paperia kultakin. Mikäli osanottajien määrä antaa myöten, käsitellään papereita myös teeman ulkopuolelta. Huom! PORTTI-lehti on tarjonnut joillekin papereille mahdollisuuden tulla julkaistuiksi artikkeliksi muokattuina.

Järjestäjät:
FINFAR - Finnish Network of Fantasy Research ja Finncon (2012.finncon.org/).
Koordinaattori: Markku Soikkeli (csmaso [at] uta.fi)

Twilight-avautuminen, osa 1: Houkutus

Koska olen tehnyt maisterin tutkintoni yleisestä kirjallisuudesta ja kirja-analyysien tekeminen oli lempipuuhaani, ajattelin kiusata teitä kaikkia tekemällä omat analyysini Stephenie Meyerin Twilight-sarjasta. Koska en jostain kumman syystä voi käsittää, mikä sarjassa viehättää, päätin kiduttaa itseäni lukemalla kaikki neljä osaa ja avautua sitten täällä blogissa kunnolla siitä, mitä kirjoissa oikeasti tapahtuu.

Stephenie Meyer: Houkutus (alkuteos Twilight), 2010, kahdeskymmenesviides (!!!) painos, WSOY.

"Ensinnäkin: Edvard oli vampyyri. Toiseksi: osa hänestä - enkä tiennyt, kuinka voimakas se osa oli - janosi minun vertani. Ja kolmanneksi: olin silmittömästi, peruuttamattomasti rakastunut häneen."
- Houkutus, takakansitekstistä.

Voi työ ja tuska, mihin sitä tulikaan ryhdyttyä. Kirjan perusideasta ei ole paljoa sanottavaa, koska se on lähes kaikkien tiedossa. Tyttö muuttaa uudelle paikakunnalle. Tyttö tapaa pojan. Tyttö rakastuu poikaan. Tytön ja pojan suhteessa on ongelmia, koska ympäristö ei hyväksy sitä.
Klassinen kertomus, joka tietyissä pisteissä alkaa muistuttaa jotain tuttua. Sanooko Shakespeare kellekään mitään? Ensimmäisen kirjan Romeo ja Julia -viittaukset paistavat tekstin läpi, mutta tästä saadaan vielä lisää avautumisen aihetta osassa kaksi.
Kirjailijoilla on ongelma, koska käytännössä kaikki olemassa olevat tarinat on jo kerrottu. Saadakseen kiinnostuneita lukijoita heidän on pystyttävä yhdistämään olemassa olevia tarinoita uudella, tuoreella tavalla.
Hei, tehdään pojasta vampyyri!
Kielletty rakkaus ja silaus vampyyrien mystiikkaa tuovat taatusti lisää lukijoita ja valitettavasti näin on käynyt.
Vampyyrien ja ihmisten suhteesta voisi kirjoittaa ihan laadukkaan kirjan, mutta tässä Meyer on valitettavasti mennyt metsään ja kerron nyt miksi.

Juoni on hyvin yksinkertainen. (Isa)Bella Swan muuttaa isänsä luokse uudelle paikkakunnalle, jossa hän tapaa koulussa pojan nimeltä Edvard. Bella ihastuu, mutta Edvardilla on salaisuus: hän on vampyyri. Ja loppukirja sitten puidaankin ihmisen ja vampyyrin välistä teiniromanssia. Tämäkin vielä menettelisi, jos kerronta ja henkilöhahmot olisivat mielenkiintoisia, mutta kun ei niin ei.
Bella on kirjan minäkertoja, joten kaikki tapahtumat nähdään hänen silmiensä läpi. Muiden henkilöiden sisälle ei päästä, joten lukija joutuu tulkitsemaan kaikki tapahtumat Bellan teiniminän kautta. Minäkertoja on aina epäluotettava kertoja, koska se on subjektiivinen ja pystyy näkemään asiat vain omista lähtökohdistaan. Joskus minäkertoja on ainut ratkaisu, ja tiedänkin muutamia erittäin toimivia tarinoita, joissa minäkertojaa on oikeasti osattu käyttää (minäkertoja on tyypillinen esimerkiksi kauhugenren mestareille Edgar Allan Poelle ja H. P. Lovecraftille), mutta Meyerin kerronta tökkii pahasti.

Luin teoksen suomeksi, joten suomennos on saattanut vaikuttaa asiaan, mutta ei kuulemani mukaan paljon. Minua häiritsi hillittömästi liiallinen "minä luin, minä söin, minä tein" -jankkaus. Suomessa on persoonamuotoinen verbi, joka pärjää ilman subjektia. Sen poisjättäminen voisi tuoda tekstiin hieman vaihtelua? Tämä on siis suomennoksen ongelma. Mutta kaikenmoisen pikkuturhan kuvailun olisi jo Meyer itse voinut jättää pois. Ketä kiinnostaa, miten tarkkaan Bella pureksii ruokansa syödessään, ennen kuin vastaa isälleen? ARGH.
Kirja on myös hyvin pitkälti dialogivoittoinen. Keskustelut hallitsevat kerrontaa ja vuoropuhelujen lomassa minäkertoja tekee omia tulkintojaan muiden henkilöiden päänliikkeistä. Joskus myös liiallisuuksiin asti.
Houkutus on Meyerin esikoisteos ja se näkyy. Koska itse olen harrastanut pienessä määrin proosaa niin pitkään, kun kynä pysyi kädessä, on tullut kirjoitettua kaikenmoista soopaa. Ja juuri tällaista tuli kirjoitettua niinä häpeällisinä teinivuosina. Takakannessa mainitaan, miten Edvard ja Bella "kohtaavat ajatuksin ja kielessä, joka on rikasta, aistillista ja kaihoisaa".

Kiepsahdin ympäri, ja toinen käteni lennähti hämmästyksestä kaulalleni.
Edvard makoili sängylläni leveä hymy huulillaan, kädet pään takana ja jalat laidan yli, ilman huolen häivää. "Oi!" minä henkäisin ja vajosin pää pyörällä lattialle.
"Anteeksi." Edvard nipisti huulensa yhteen ja yritti pidätellä nauruaan.
"Odota hetki, että saan sydämeni taas käyntiin." (Meyer 2010, 253.)

Rikasta, aistillista ja kaihoisaa? Voisin kiusata teitä vielä monilla hienoilla esimerkeillä, joita olen miehelleni lausunut, mutta ehkä tämä jää tähän. Meyerin kerronta on teiniä, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Kirja on suunnattu teineille, sen kertoja on teini, joten tekstikin on teiniä. Nähtävästi se puree joihinkin.
Henkilöhahmot ovat sitten täysin oma lukunsa.
Bella on 17-vuotias tyttö, joka on auttamattoman kömpelö, (itsensä mielestä) mitäänsanomattoman  näköinen (jonka perässä silti kaikki pojat ravaavat jostain kumman syystä), hyvä biologiassa ja hänellä on pitkä tukka, jonka alle hän usein piiloutuu.
Ja se oli siinä. Muuta emme saakaan tietää tästä kiehtovasta sankarittaristamme.
Edvard on ikuisesti 17-vuotias vampyyri, jolla on mustat silmät, kun hän on vihainen tai nälkäinen, topaasinruskeat silmät tavallisesti, punertava, lyhyt tukka ja kalpea iho. Hän on pitkä, liikkuu sulavasti, on kuin muinainen patsas, kreikkalainen jumala, marmoriveistos...
Varmaan huomasittekin jo pointin.

Minäkertoja jätetään täysin kuvailematta, koska huomio on kiinni Edvardissa. Edvard on katsojan silmien kohde, tämä naisellisen huomion ja himojen objekti. Bellaa ei kuvata, jotta kaikki romaanin tyttölukijat voivat kuvitella itsensä tämän tilalle.
Edvardia kuvaillaan täydelliseksi ärsyttävyyteen asti. Kun muutaman kerran lukee kuvauksesta "veistos", "kreikkalainen" ja "jumala", alkaa homma käydä rasittavaksi.
Kun on lukenut ja katsonut jotain oikeasti mielenkiintoisempia ihminen-vampyyri -parisuhdejuttuja, alkaa tehdä mieli mennä itse kirjan paikkakunnalle Forksiin ja ravistella molempia.
Bella on heikko ja pyörtyilee paljon, joten Edvard päätyy kanniskelemaan häntä ympäriinsä vähän väliä. Nykypäivän sankarittarelle se ei vain sovi, kun olemme tottuneet vahvempiin naishahmoihin ja tällainen kuvaus on lähinnä jotain 1800-luvulle jämähtänyttä mies on talonsa pää ja nainen heikko varpu -tyyliä.
Tähän voi vaikuttaa Meyerin mormonitausta. Kenties.

Rakkaustarinasta voi olla montaa mieltä. Minusta sitä ei ole.
Kyseessä on 17-vuotiaan teinitytön epäterve ihastus saavuttamattomaan. Ihastus, koska tuon ikäinen ei voi vielä tietää oikeasta rakkaudesta yhtään mitään. Piste. Bella on ihastunut Edvardin kauniiseen ulkokuoreen ja Edvard... Edvard on kiinnostunut Bellasta, koska tämä tuoksuu hyvälle ja koska hän ei voi lukea Bellan ajatuksia.
Edvard on vampyyri ja vampyyrit saalistavat ihmisiä. Bella on saalis ja vielä kovin heikko sellainen, mitä muistetaan korostaa loputtomasti. Kuuluisa (ja voi taivas, niin hirven korni) lause "Ja niin leijona rakastui lampaaseen" (Meyer 2010, 234), ei ole pelkästään viittaus Raamattuun, vaan se myös kertoo parisuhteen tasosta: Edvard on leijona, saalistaja. Bella on lammas. Edvard väittää rakastavansa Bellaa, mutta hän on kuin kissa, joka on saanut kiinni hiiren ja haluaa vähän leikkiä ennen väistämätönsä.Näin epäsuhtainen parisuhde ei vain toimi, kun toinen on uhri, mistä päästäänkin väkivaltaan.

Eräs spefi-tutkijakollegani kommentoi, ettei ole koskaan lukenut kirjaa, joka olisi niin myönteinen perheväkivallalle kuin Twilight-sarja. Suoraan sanottuna tämä oli pohjimmainen syy, miksi halusin lukea kirjat. Halusin selvittää, millä tavoin perheväkivalta ilmenee Meyerin kirjoissa, ja sen voi lukea rivien välistä jo ensimmäisessä osassa.
Edvard korostaa Bellalle koko ajan, ettei tämä ole turvassa hänen kanssaan ja että tämän pitäisi pysyä kaukana hänestä. Edvard itse kuitenkin kyttää Bellaa koko ajan: seuraa tätä joka paikkaan ja jopa murtautuu tämän taloon katsomaan Bellan nukkumista. Koulussakaan Bella ei ole turvassa:

"[- -] siinä ahtaassa ja lämpimässä pikku huoneessa sinun tuoksusi oli tehdä minut hullutksi. Olin ottaa sinut siinä paikassa. Siellähän oli todistajana vain yksi hauras ihminen, josta olisin tehnyt helposti selvää." (Meyer 2010, 230-231.)

Aina, kun Edvard ärtyy - ja tätä tapahtuu paljon - hän tulee aggressiiviseksi. Väkivallan uhka on läsnä koko ajan, kun Edvard on lähellä Bellaa.
Ajatellaanpa hetki, jos kyseessä olisi tavallinen ihmispoika. Kuinka moni tyttö haluaisi seurustella pojan kanssa, joka koko ajan sanoo, ettei hänen seurassaan ole turvallista ja että hän on vaarallinen?
Niinpä.
Vampyyrius kuitenkin kumoaa tämän kaiken.
Sen lisäksi Bella on tietenkin erittäin itsetuhoinen. Ei pelkästään sen takia, että hän on kömpelö ja teloo itsensä aivan jatkuvalla syötöllä johonkin, mutta että hän tekee typeriä päätöksiä mennä vaarallisiin tilanteisiin ilman minkäälaista itsesuojeluvaistoa. Tästä kertoo myös tietenkin se, että hän on "rakastunut" vampyyriin ja tahtoo tulla itsekin vampyyriksi, jotta voi olla Edvardin kanssa ikuisesti.

Missä on Buffy, kun häntä tarvitaan?

Tähän voisinkin päättää ensimmäisen avautumiseni. Näin lopuksi haluan kuitenkin sanoa kolme asiaa.
Ensinnäkin tiedän, että Internetin ihmeellisessä maailmassa on ihmisiä, jotka ottavat tästä nokkiinsa. Korostankin, että kyseessä on kirja-analyysi ja tulkinta, joka on minun tekemäni. Analyysi ja tulkinta ovat aina subjektiivisia, eikä ole olemassa oikeita tai vääriä vastauksia, vaan tekstistä tehdyistä havainnoista muodostettuja, argumentoituja mielipiteitä.
Toiseksi: minulla oli erittäin isot ennakkoluulot tätä kirjasarjaa kohtaan aivan alusta asti ja ne vaan lisääntyivät, kun jouduin katsomaan ensimmäisen elokuvan. Ja ne ennakkoluulot olivat aivan oikeassa.
Ja kolmanneksi niille parille tärkeällä ihmiselle haluan vain sanoa, että olette ihania siitäkin huolimatta, että satutte pitämään Twilightista.

Valitettavasti jatkoa seuraa vielä.

P.S. Ai niin, ja ne helkkarin vampyyrit KIMALTAVAT.

P.P.S. Lopuksi myös jotain hauskaa Youtubesta: Buffy vs. Edvard.

Vampyyrikausi

Jotenkin tuntuu, että nykypäivän tytöillä on kaksi kautta: ensin tulee heppakausi, jolloin kaikki on söpöä ja ihanaa ja My Little Poneja ja ratsastusta.
Sitten tulee teini-ikä ja iskee vampirismi. Kaiken maailman Twilightit ja Vampyyripäiväkirjat potkivat hepat tiehensä ja sitten synkistellään ja vuodatetaan nettien palstoilla sitä, miten ihana Edward on.
Stereotyyppistä tai ei, myönnän itse käyneeni nämä molemmat vaiheet läpi 90-luvulla - tosin hieman pienemmässä mittakaavassa.
Luin Merja Jalon Nummelan ponitalli -kirjoja ja tykkäsin hevosista, koska se kuului asiaan. Todellisuudessa ne hepat taisivat olla niissä kirjoissa ihan sivuroolissa, kun olin aina tykännyt mysteereistä ja niiden selvittämisestä.

Yläasteella tulivat kauhu ja King ja vampyyrit - hyvin pienessä määrin. Luin Bram Stokerin Draculan ja tykkäsin siitä kovasti. Teini-iän lempivampyyrikirjani oli kuitenkin hämmentävän väkivaltainen ja jopa pornografinen Nancy A. Collinsin Musta yö - tummat lasit. Ann Ricen makuun pääsin vasta paljon myöhemmin, kun pieni kunnankirjastomme ei omistanut rouvan teoksia.
90-luvun kulttisarjaa Buffya en koskaan oikein seurannut. Osasyy taisi olla kanava (en muista, näyttikö kolmonen miten paljon Buffya, kun meillä kotosalla nelonen sun muut kanavat alkoivat näkyä vasta digiajan myötä) ja osasyy tietenkin kellonaika. Se vähä, mitä Buffya muistan, oli se, että se tuli minulle aina liian myöhään.

Silloin en jaksanut innostua asiasta. Mutta nyt, kun vampyyrit ovat erittäin IN, on minunkin pakko herätä todellisuuteen näin nykykulttuurin tutkijana. Rajansa tosin kaikella.
Katsoin Vampyyripäiväkirjojen ensimmäisen jakson. Eipä tarvinnut katsoa enempää.
Altistuin Twilight - Houkutus -elokuvalle pakotettuna eräällä yliopistokurssilla. Voi taivas. Koko luokka nauroi suurimman osan elokuvasta, enkä enää pysty katsomaan Liekehtivää pikaria näkemättä Cedriciä kimaltelevana vampyyrina.
Olen tosin jo julkisesti luvannut lukea Stephenie Meyerin Twilight -saagan ja ihan vain siitä syystä, että voin sanoa "kyllä, luin sen ja se oli hirveää kakkaa", aivan kuten Eragoninkin tapauksessa.

Mutta koska vampyyribuumi on tuonut muassaan kuulemma jotain laatuakin, ajattelin tehdä virallisen testin ja analyysin ja katsoa kaksi jo kulttimaineen saanutta vampyyrisarjaa.
Ensimmäinen on tietenkin Buffy, vampyyrintappaja ja toinen palkittu True Blood.
Selina, skotlantilainen kollegani ja ystäväni, jonka tapasin Oxfordissa, oli tehnyt artikkelin Buffysta ja suositteli sarjaa minulle lämpimästi.
Agnieszka, keväällä Prahassa tapaamani puolalainen taas mainosti minulle True Bloodia kaikkien aikojen parhaimpana vampyyrisarjana eikä puolestaan ymmärtänyt Buffyn vielätystä.

Nyt olen katsonut molempien sarjojen ensimmäiset tuotantokaudet ja sen pohjalta olen tehnyt alustavan tuomioni. (Aion siis katsoa molemmat sarjat loppuun asti, joten huonoja ne eivät missään nimessä olleet.)

Minun mielestäni Buffy on paljon parempi kuin True Blood.

True Bloodin suurin ongelma on sen hahmot. En voi sietää Sookieta enkä Billiä. (Enkä pidä kummankaan näyttelijää erityisen sympaattisena.) Sookie on rasittava ja ärsyttävä ja välillä hirvittävän lapsellinen. En ole löytänyt koko sarjasta henkilöhahmoa, josta pitäisin, mikä on kyllä sarjan suosion kannalta erittäin olennaista. (Sam on ainut potentiaalinen tässä tapauksessa, mutta saa nyt nähdä.)
Voihkin tuskasta aina, kun vampyyrien hampaat ponnahtavat esiin. Ne ovat väärässä paikassa. (Sama ongelma minulla oli myös Lost Boys -leffan suhteen.)
Tosin myönnän myös sen, mitä monet tytöt ja naiset ovat kommentoineet True Bloodin myötä.
Alexander Skarsgård ei ole huono.

Annan True Bloodille mahdollisuuden todistaa itsensä ja arvostuksensa syyn. Kakkoskausi pyörähti käyntiin tänä aamuna.

Buffy, vampyyrintappaja edustaa puolestaan jo tyylillisesti aivan erilaista tv-sarjaa. Sen huumori toimii ja vaikka vampyyrit ovatkin kuminaamojensa kanssa hieman huvittavia, ei sarja kuitenkaan mene yli. Hahmot ovat symppiksiä (Giles on ihana ja nörttityttönä olen aina pitänyt Willowsta), vaikka Buffy onkin välillä tyhmä high school -tytsy.
Jopa Angelissakin on jotain suloista.
Jos pitäisi valita, kyllä minä mieluummin viettäisin iltapäivän Buffyn kuin Sookien kanssa. Buffy on kuitenkin slayer ja niitä ensimmäisiä nuoria, voimakkaita naishahmoja, jotka nousivat kulttistatukseen. Buffyssa on siis kymmenen kertaa enemmän potkua kuin Sookiessa, vaikka molemmat hankkiutuvat ihmissuhteisiin vampyyrin kanssa.

En tiedä, muuttavatko jatkokaudet mielipiteeni päinvastaiseksi, mutta epäilen sitä syvästi. Ollakseni kuitenkin perillä populaarikulttuurin uusista tuulista, joudun altistamaan välillä itseni kimalteleville näteille pojille, ennen kuin pääsen takaisin oikeiden vampyyreiden pariin.

Kummittelua Prahassa

Vietin viime viikonlopun Prahassa, jossa pidettiin Inter-disciplinary.netin järjestämä 2nd Global Conference on Magic & Supernatural, joka yhdistyi kahdenteentoista konferenssiin aiheesta Perspectives on Evil. Konferenssi pidettiin Riverside Hotellissa, aivan Prahan halki virtaavan Vltavan vieressä.
Kertakaikkisen upea paikka; sekä hotelli että kaupunki tietenkin. Valitettavasti suurin osa ajastani meni luonnollisesti konferenssissa, joten en ehtinyt nauttia kaupungin nähtävyyksistä. (Ja reissuni meni muutenkin hyvin pienellä budjetilla, joten vanhan kaupungin torilla ihailemani seppien takomat miekat ja tikarit jäivät sinne odottamaan seuraavaa matkaani.)

Tämä oli toinen ID-netin järjestämä konferenssi, johon pääsin osallistumaan. Kävin viime syksynä Oxfordissa Villains & Villainy -konferenssissa puhumassa Rosan käyttämistä pahiksista ja tällä kertaa aiheenani olivat Roopen kotilinnassa Skotlannissa kummittelevat esi-isät. Puhuin siis Sir Richard Ankanmielestä Roopen suunnitelmiin vaikuttajana; siitä, miten Roope koki eräänlaisen "rajatilakokemuksen", jossa hän tapasi joukon esi-isiään; sekä tietenkin tärkeimmästä seikasta, eli kuinka Roopen isä kuolee ja muuttuu hengeksi esi-isien joukkoon. Seikka, jota kukaan aikaisempi Disney-piirtäjä ei ole kuvannut: tärkeän hahmon kuolema.
Sain jälleen todella hyvää palautetta ja ihmiset olivat aidosti kiinnostuneita. Eräskin nainen sanoi, että kaiken sen pahuuden jälkeen oli erittäin mukava kuulla kummituksista, jotka olivat hyväntahtoisia, koska sellainen puoli yleensä unohdetaan tyystin.

Vuoden loppuun mennessä konferenssiesityksistä pitäisi tulla eBook, jonka linkin voin postata blogiini kiinnostuneita varten. Julkaisun ajankohdasta ei vain vielä ole tietoa, koska jostain syystä ID:n julkaisutoiminta vaikuttaa melko hitaalta. Syyskuun Oxfordin keikan eBook-versiokaan ei vielä ole julkaistu, saati sitten valikoiduista artikkeleista koottu kirja. Mutta hyvää kannattaa odottaa.

Koko konferenssiohjelma oli erittäin mielenkiintoinen näin fantasiatutkijan näkökulmasta. Erityisesti mieleeni jäivät esitykset vampyyreista, muodonmuuttajista, velhokouluista ja indonesialaisista maagisista sotureista. Oli erittäin mukava seurata George Hershin, eläkeikäisen vanhan miehen innostunutta selostusta erilaisissa fantasiateoksissa esiintyvistä velhokouluista. Mukana olivat luonnollisesti Tylypahka, Näkymätön yliopisto ja Roke Maameren tarinoista.
Hän vielä myöhemmin kertoi sekä minulle että itävaltalaiselle Sophialle, että keskustellessaan vampyyreista ja Aku Ankasta meidän kanssaan hänelle tuli sellainen olo, ettei hän ole vielä kuollut. Vastasin heti, ettei kukaan tuon ikäinen vanha herrasmies, joka puhuu Harry Potterista, voi olla mitenkään kuollut.

http://www.inter-disciplinary.net/wp-content/uploads/2011/02/Hersh-paper.pdf
Suosittelen vilkaisemaan, minun pitää itsekin tutustua tekstiin paremmin.

Ehkä mielenkiintoisin oli kuitenkin Bianca Smithin esitys näistä Indonesialaisista naissotureista, jotka harjoittavat islamilaiseen uskoon sekoittunutta paikallisväriä omaavaa "noituutta", johon kuuluvat erityisesti muodonmuutos ja lentäminen.
Tämän esityksen teki erityiseksi se, että kyseessä ei ollut fiktiiviseen teokseen pohjautuva puhe, vaan osa oikeaa kulttuuria. Bianca vielä sanoi, että näistä indonesialaisista ihmisistä koko meidän konferenssimme olisi ollut naurettava. Se, mikä meille on yliluonnollista, on heille osa arkea.
Bianca tekee tutkimusta Indonesian Lombok-saarella, josta hänen miehensä on kotoisin. Odotan innolla hänen tulevaa kirjaansa.

Matkan kruunasi vanhan kaupungin Ghost Tour, jonne Sophia ystävällisesti otti minut mukaan. Opas kertoi meille Prahaa vaivaavista erilaisista kummituksista, kuten päätön ratsumies, nainen, joka yrittää kuristaa miehiä, vauva, joka aivasteli Kaarlen sillalla (tosin tämä tapaus on jo ratkaistu: vauvalle täytyi vain sanoa terveydeksi ja se lakkasi kummittelemasta) sekä tietenkin Iron Man.
Minun täytyy kertoa Iron Manista hieman tarkemmin, koska näin hänen patsaansa ennen kuin tiesin koko tarinasta mitään. Sanoinkin Sophialle, että tuo patsas muistuttaa ihan...
"Darth Vaderia," tuli vastaus.
Täsmälleen.
Ja kun kuulin, että kyseessä oleva hahmo ei koskaan ottanut haarniskaansa pois päältä, se vain lisäsi yhtäläisyyttä Vaderiin.
Iron Man kummittelee Prahassa etsimässä rakkautta ja joka sadas vuosi hänellä on mahdollisuus pelastua, jos neitsyt suostuu viettämään yön hänen kanssaan.

Yllä oleva kuva on Sophian ottama kuva Iron Manista - yhdennäköisyys on selvä, vai kuinka?

Praha jätti jälkeensä halun palata. Ehkä seuraavana vuonna uudelleen, mikäli rahatilanne sallii.
Hyvä uutinen oli kuitenkin se, että sain eilen kirjeen Alfred Kordelinin säätiöltä, joka oli myöntänyt minulle matka-apurahan juuri tätä Prahan keikkaa varten.
Nyt minun ei tarvitse kauhistua visalaskua, kun saan hoidettua kaikki kustannukset tällä pienellä summalla.

Kiitos Praha ja terveisiä Sophialle Itävaltaan ja Agnieszkalle Puolaan. Oli mahtavaa tutustua teihin.