Lempitaiteilijani osa 10 - Don Rosa

No niin, käsi ylös, joka oikeasti yllättyi tästä. Lempitaiteilijani-sarja päättyy (lopultakin!) osaan 10, eli taiteilijaan, jota ilman en olisi tässä pisteessä elämässäni. Keno Don Hugo Rosa (1951- ), eli tutummin Don Rosa, ei halua määritellä itseään Disney-taiteilijaksi, vaan pikemminkin Carl Barks -taiteilijaksi.

Kuten olen useissa eri postauksissa jo kertonut, löysin Rosan ankat siinä 10–11-vuotiaana, kun siskolleni tilattiin Aku Ankka. Ihastuin Rosan pikkutarkkaan piirrosjälkeen, juonenkuljetukseen ja hahmoihin, joissa oli jotain syvällistä – vaikka en sitä näillä termeillä silloin osannutkaan kuvata. "Ankkalinnakkeen valloittaja" oli kuitenkin se merkityksellisin tarina, josta opimme siskojen kanssa, miten Akun vanhemmat ovat tavanneet. Sillä hetkellä tapahtui ensimmäinen klik.

Rosa viime vuonna Tampereen Sokoksen signeerausten jälkeen.

Rosa on kotoisin Kentuckysta ja koulutukseltaan rakennusinsinööri. Hän ei ole koskaan saanut piirtämiseen taiteellista koulutusta, vaan on aloittanut fani- ja harrastuspohjalta. Carl Barksin töihin hän ihastui jo lapsena siskonsa sarjakuvalehtien myötä ja oma haave piirtää ankkoja toteutui, kun hän sai piirtää Gladstone-kustantamolle ensimmäisen Disney-sarjakuvansa "Auringon poika" (1987). Sitä ennen hän oli julkaissut collegensa lehdissä seikkailusarjaa Pertwillaby Papers ja Captain Kentucky, joiden tarinoista hän myöhemmin otti ideoita ja juonenkäänteitä myös ankkaseikkailuihinsa.

Rosan tunnetuin työ on tietenkin 12-osainen Roope Ankan elämä ja teot, joka kertoo vanhan visukintun historian ankanpojasta siksi ihanaksi "kääkäksi", jona me hahmon nyt tunnemme. Sarjan faktat pohjautuvat Rosan fanittaman Barksin tarjoamiin tiedonmurusiin ja se sai ansaitusti sarjakuvan "Oscar-palkinnon" eli Will Eisner Awardin parhaasta sarjamuotoisesta tarinasta vuonna 1995. Tämän sarjakuvaromaanin (kyllä, se on sarjakuvaromaani) yksi historiallisimpia piirteitä on se, että siinä nähdään ensimmäistä kertaa Disney-sarjakuvien historiassa yhden päähahmon kuolema.

Don Rosan piirrostyyli on pikkutarkka ja hän käyttää sarjakuviensa taustojen piirtämiseen usein valokuvia saadakseen autenttisuutta. Hän yhdistää tarinoihinsa historiallisia faktoja ja fantastista fiktiota, kun ankat seikkailevat milloin avaruudessa, milloin menneisyydessä. Ruuduissa on myös paljon intertekstuaalisia viittauksia elokuviin, kirjallisuuteen, kuvataiteeseen ja jopa musiikkiin. 

Rosan ankat ovat paljon monipuolisempi persooniltaan kuin monilla muilla Disney-taiteilijoilla. Aku on muutakin kuin epäonninen ja laiska nahjus – useimmissa seikkailutarinoissa se on Aku, joka päätyy olemaan tilanteen pelastava toiminnallinen sankari. (Tosin usein myös hieman kärsien.) Mutta erityisesti Roopen kasvutarina paljastaa hahmosta muutakin kuin ahneutta ja pihiyttä. Roope on Rosallakin se Barksin luoma Ankkalinnan Indiana Jones, jonka seikkailuista Steven Spielberg ja George Lucas inspiroituivat niin, että loivat Harrison Fordin esittämän nimihahmon.

Rosan erikoispiirteisiin kuuluu pienten Mikki Hiiri -hahmojen piilottaminen satunnaisiin tarinoihin. Hän ei arvosta Mikkiä hahmona, vaan pitää tätä turhan kilttinä ja kiiltokuvamaisena, joten ruutuihin piilotetut Mikit esiintyvät usein naurunalaisina, kuten norsun jalan alle litistynyt Mikki "Transvaalin tuittupäässä" (tämä sensuroitiin pois varhaisista amerikkalaisista julkaisuista).

Toinen Rosan erikoispiirre on omistus D.U.C.K., jonka hän piilottaa isoihin, koko sivun ruutuihinsa sekä tarinoiden avausruutuihin. Lyhenne tarkoittaa tietenkin "Dedicated to Unca Carl from Keno", eli se on omistus Rosalta hänen idolilleen Carl Barksille. Piilotettujen D.U.C.K.ien etsiminen on jokaisen fanin pieni ilo.

"Paino-ongelmia" (1996, s. 2-3) © Disney

Minulta kysytään usein, mikä on lempitarinani. Se on aina yhtä haastavaa. Fanina minulla on tietyt suosikit, tutkijana saan huikean paljon irti aivan eri tarinoista. Mutta tässä kuitenkin kaksi esimerkkiä, jotka mainitsen aina. "Paino-ongelmia" ("A Matter of Some Gravity") on lemppareitani Rosan lyhyistä vitsitarinoista. Idea on simppeli: Milla yrittää jälleen varastaa Roopen ensilantin. Painovoiman kääntävä taika muuttaa myös ruutukerronnan suuntaa ja siihen perustuu niin paljon visuaalisia vitsejä, että nauran tarinalle edelleen välillä ääneen. Kerrassaan nerokas.

"Unelmoiden läpi elämän" (2002, s. 1) © Disney

Useimmiten toisena suosikkina mainitsen "Unelmoiden läpi elämän" ("The Dream of a Lifetime"). Fanille tarina on ihana: Aku näkee Roopen nuoruuden seikkailuja Roopen unessa, muuttaa tapahtumien kulun ja yhdistää Roopen ja Kultun – vaikkakin vain unessa. Jopa vanha visukinttu herkistelee viimeisessä ruudussa. Tutkijalle tarina on aarreaitta: unen irrationaalinen logiikka kulkee erilaisten ruutusiirtymien kautta. Samalla tarina viittaa intratekstuaalisesti Rosan omiin aiempiin seikkailuihin ja tarjoaa kerronnassaan niin hienoja sarjakuvan metalepsiksiä niin, että oksat pois.

(Kyllä, tästä kirjoitan vielä artikkelin. Toivottavasti jo ensi vuonna.)

Kaksi fania vuoden 2015 Helsingin kirjamessuilla nimmareiden jaon jälkeen.

Rosa lopetti uransa vuonna 2006 ilmestyneeseen "White Agony Creekin vanki" -sarjakuvaan. Syinä olivat hänen lisääntyneet näköongelmansa ja kiistat Disney-yhtiön välillä taiteilijoille maksettavien rojaltien puutteesta.

Don Rosan Facebook-sivut (ei taiteilijan itsensä ylläpitämät): https://www.facebook.com/DonRosaOfficial/?fref=ts

Rosa-väitöskirjani: https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/44805

Lempitaiteilijani osa 9 - JP Ahonen

Olemme siirtyneet lempitaiteilija-sarjassa sarjakuviin. Loppusuora häämöttää. Numerolla yhdeksän on tamperelainen kuvittaja ja sarjakuvataiteilija Jussi-Pekka eli JP Ahonen (1981-). Minulla ei ole selvää muistikuvaa siitä, milloin luin ensimmäisen Villimpi Pohjola -strippini. Muistan vain pitäneeni hahmojen pyöreistä muodoista, ilmeikkäistä kasvoista, stripin väreistä ja erityisesti sen huumorista. Lisäksi samaistuin opiskelijaelämään ja siihen liittyviin ongelmiin suht voimakkaasti.

Kuva: Antti Eintola, YLE (2015)

JP Ahonen on tamperelainen sarjakuvataiteilija, jonka tunnetuin strippisarja on Aamulehdessä vuodesta 2003 julkaistu Villimpi Pohjola-sarjakuva. Jo kuuteen albumiin koottu sarja kuvaa nuoren kaveriporukan ystävyyttä ja kasvua opiskelun ja arjen lomassa. Sarjan parhainta antia loistavan, ilmeikkään piirrostyylin lisäksi on sen huumori ja erilaiset intertekstuaaliset viittaukset populaarikulttuuriin, kuten elokuviin, tv-sarjoihin ja peleihin. Olen siksi käyttänyt Ahosen strippejä esimerkkinä sarjakuvaluentosarjani aikana.

Alla oleva strippi kertoo sarjan naistenmiehestä, Rontista, jonka kasvua viimeisten albumien aikana on ollut kiehtovaa seurata. Strippi on hyvä esimerkki sarjakuvakerronnan mahdollistamasta visuaalisesta symboliikasta ja viittauksista pelikulttuuriin. Tällä kiusaan poissaolojaan korvaavia opiskelijoita. Strippi kun ei vain aukea, ellei ole pelannut erästä tiettyä peliä.

Villimpi Pohjola: Lapsus (2014, s. 18.)

Villimpi Pohjola -albumeista kolme on ollut ehdolla Sarjakuva-Finlandia-palkinnon saajaksi: Kypsyyskoe (2011), Lapsus (2014, jolloin itse olin valitsijaraadissa) ja Valomerkki (2015) tänä keväänä.

JP Ahosen toinen merkille pantava teos on Puskaradio, johon on koottu muun muassa Journalisti-lehdessä (2009-2012) julkaistuja strippejä. Teos on nykyisin osin haastava lukea, sillä sen stripit kommentoivat ajankohtaisia uutisia ja yhteiskunnallisia tapahtumia. Näiden seikkojen selventämiseksi albumiin on liitetty selitykset niihin uutisiin, jotka eivät välttämättä avaudu heti ensilukemalta. 

Lempistrippejäni Puskaradiosta (2012)

Teoksen herkullisimpiin piirteisiin kuuluvat tunnistettavista poliitikoista ja julkisuuden henkilöistä piirretyt eläinhahmot, jotka edustavat esikuviaan hämmästyttävällä yhdennäköisyydellä (esim. Alexander Stubb hevosena). Albumissa on lisäksi lukuisia strippejä, joiden kuvakerronnan analyysi on sarjakuvatutkijalle puhdasta nautintoa. Esimerkiksi yllä oleva strippi, jossa yhdistyy ruotsin kruununprinsessa Victorian häät ja jalkapallo-ottelu, on lemppareitani. Sekin kuuluu kurssini analyysivalikoimaan. Myös Puskaradio on ollut Sarjakuva-Finlandia-finalistina.

Tapasin JP Ahosen Tampere Kuplii -sarjakuvafestivaaleilla vuonna 2014 ja kerroin hänelle kurssini analyysitehtävistä. Hän innostui asiasta ja oli halukas kuulemaan, miten hänen strippejään on analysoitu. En ole muistanut toimittaa hänelle esimerkkejä, mutta ehkä joskus sopivalla hetkellä muistan keskustelun ja laitan hänelle sähköpostia asiasta...

Tuona samaisena tapaamiskertana sain myös Ahosen omistuskirjoituksen huikeaan Perkeros-albumiin.

Perkeros (2013) Sarjakuva-Finlandia-finalisti

Perkeros on yhdessä kuvittaja KP Alareen kanssa työstetty sarjakuvaromaani hevibändistä nimeltä Perkeros. Sarjakuva kertoo bändin taipaleesta kohti odotettua kuuluisuutta, sekavista ihmissuhteista ja musiikin mystisestä (ja myyttisestä) voimasta. Teos on visuaalisuudessaan pysäyttävä: en ole koskaan lukenut sarjakuvaa, jossa musiikki on pystytty kuvaamaan niin vaikuttavasti, että sen miltei kuulee sarjakuvan lehdiltä. Tarina on kiehtova ja hahmot, kuten Perkeroksen rumpalina toimiva Otso-karhu, kiinnostavia ja sympaattisia. Perkeros on käännetty tähän mennessä ainakin englanniksi, ranskaksi, italiaksi, espanjaksi ja saksaksi.

Jos et tähän teokseen ole vielä tutustunut, tee se heti.

JP Ahosen kotisivut: http://www.jpahonen.com/
JP Ahosen kauppa: http://jpahonen.tictail.com/

 

Lempitaiteilijani osa 8 - Juanjo Guarnido

Juanjo Guarnidon nimi ei välttämättä sano monelle mitään. Mutta kun Guarnidon nimeen yhdistetään toinen nimi, Juan Díaz Canales, voi jo useammalle nousta mieleen teossarja Blacksad. Toisin kuin muiden lempitaiteilijoideni kanssa, minulla ei ole selvää muistikuvaa siitä, milloin tutustuin ensimmäistä kertaa Guarnidon kynänjälkeen. Se tapahtui kuitenkin kirjastossa ja nimenomaan Blacksadin myötä, vaikka olin jo tietämättäni nähnyt hänen piirrostyyliään eräässä tietyssä piirroselokuvassa.

Kuva: © Luigi Novi / Wikimedia Commons

Juanjo Guarnido (1967 -) syntyi Espanjan Granadassa, jonka taidekoulussa hän myöhemmin opiskeli maalausta. Uransa aikana hän on tuottanut materiaalia niin pieniin fanzine-lehtiin kuin Marvel Comicsille. Pieni markkina-alue pakotti kuitenkin hänet etsimään muita töitä tv-sarjojen parista. Lisäksi hän on muun muassa työskennellyt Disney-studioiden animaattorina ja vastannut Tarzan-elokuvan (1999) Sabor-leopardin animoinnista. 

Sabor-leopardi. Kuva: wikipedia

Guarnido oli tavannut Juan Díaz Canalesin jo 1990-luvun alkupuolella, jolloin ajatus yhteisen sarjakuvan tekemisestä oli heitetty ilmoille. Lähdettyään Disneyltä Guarnido otti yhteyttä Canalesiin ja he saivat myöhemmin sopimuksen ranskalaisen Dargaud-kustantajan kanssa. Vuonna 2000 ilmestyi ensimmäinen Canalesin käsikirjoittama ja Guarnidon piirtämä Blacksad-albumi Quelque part entre les ombres (Kissa varjoisilta kujilta).

Ensimmäinen albumi.

Sekä kriitikot että yleisö nostivat ensimmäisen Blacksadin suosikkiensa joukkoon. Se voitti Sierren kansainvälisillä sarjakuvafestivaaleilla "Prix de la Découverte" -palkinnon sekä "Avenir"-palkinnon  Lys-lez-Lannoy -festivaaleilla. Kolme vuotta myöhemmin julkaistiin toinen osa Valkoinen valtakunta (Arctic-Nation), joka oli myös valtava menestys saaden useita palkintoja mm. Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla. Sarjassa on ilmestynyt nyt viisi osaa: edellä mainittujen lisäksi Punainen sielu (Âme rouge, 2005), Hiljainen helvetti (L'Enfer, le silence, 2010) ja Amarillo (2013).

Osien 3 ja 2 kansikuvat kortteina

Blacksad on film noir -henkinen sarjakuva kovaksikeitetystä yksityisetsivästä nimeltä John Blacksad. Tarinat sijoittuvat 1950-luvun Yhdysvaltoihin ja niissä käsitellään rikosten ratkaisujen lisäksi yhteiskunnallisia asioita, kuten rotuerottelua. Valkoisessa valtakunnassa esimerkiksi näytetään Ku Klux Klaanin kokouksia. Punaisessa sielussa puolestaan vilahtaa itse Adolf Hitler.  

Blacksadin hahmot ovat antropomorfisia eli ihmismäisiksi muutettuja eläimiä, joiden laji yleensä kuvastaa niiden luonnetta tai roolia sarjakuvassa. Sarjakuvan kerronta on kuvaukseltaan elokuvallista: ruutujen kuvakulmat ja siirtymät tuovat parhaimmillaan mieleen nimenomaan 1950-luvun dekkarin. Piirrosjälki on maalauksellista ja realistista, eikä ruuduissa esiinny paljoa vauhtiviivoja tai merkkikieltä. Kerronnalle ominaista on myös film noir -elokuville tyypillinen päähenkilön sisäinen puhe, joka näytetään kertojanlaatikoissa.

Nautin Guarnidon töissä nimenomaan hahmoista: miten hän onnistuu yhdistämään ihmisen ja eläimen ja tekemään hahmoista valtavan ilmeikkäitä lajiensa puitteissa. Realistinen piirrosjälki, taustojen yksityiskohdat ja ruutujen film noir -värimaailmat tekevät sarjakuvista taidetta, jota on ilo lukea ja tarkastella. Tutkijana minua viehättää tietenkin myös historiallisten henkilöiden ja paikkojen sekoittuminen fiktiivisten hahmojen maailmaan.

Guarnidon maalaamia potretteja hahmoistaan. (postikorttejani)

Löysin viimeisimmällä Ranskan reissullani pariisilaisesta taidekaupasta kasan Guarnidon Blacksad-postikortteja, joita pidän tallessa sopivaa käyttöä varten. Hänen töitään oli esillä tauluina myös Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla keväällä 2013. Himoitsin niitäkin, mutten todennäköisesti olisi saanut sellaista kuljetettua takaisin Suomeen ehjänä. Ehkä joku toinen kerta.

Sarjakuvista minulta puuttuu tällä hetkellä vain Amarillo, jota pidän piirroksellisesti ehkä sarjan heikoimpana. Se on minun makuuni Blacksadin maailmaan aivan liian värikäs.

Lue ja tutustu:

https://www.lambiek.net/artists/g/guarnido_juanjo.htm

http://www.blacksadmania.com/

Lähteenä ja tukena käytetty Wikipedian englanninkielisiä artikkeleita Guarnidosta ja Blacksadista.

Lempitaiteilijani osa 7 - Lise Myhre

Muistan elävästi, miten näin marketin lehtihyllyssä sen ihka ensimmäisen Nemi-albumin. Oli vuoden 2003 loppu, vähän ennen uutta vuotta ja olin ystäväni luona Lappeenrannassa. Kaupassa käydessämme pongasin muiden sarjakuvien joukosta punakantisen albumin, jonka kannessa pitkätukkainen, vahvasti meikattu nuori nainen näyttää pirunsarvi-käsimerkkiä. "Valloittava goottityttö Nemi", lupasi kansi. Ostaessani lehteä en arvannut, että tästä alkaisi minun ja Nemin yhteinen taival, joka on kestänyt jo lähes kaksitoista vuotta.

Kuva: Wikipedia (© Albin Olsson)

Nemiä piirtää norjalainen Lise Myhre (1975- ), joka varsinkin varhaisemmissa töissään käytti pelkästään etunimeään. Myhre on opiskellut graafista suunnittelua Kaliforniassa, tehnyt CD-levyjen kansitaidetta sekä kuvitusta t-paitoihin. Nemin hän kehitti alun perin norjalaiselle Larsons Galne Verden -lehdelle. Siitä Nemi siirtyi Dagbladetiin vuonna 1999 ja ensimmäinen albumi näki päivänvalon seuraavana vuonna.

Ensimmäinen suomeksi julkaistu Nemi-albumi.

Nemi on nykyisin yksi Norjan suosituimpia sarjoja ja sitä julkaistaan kansainvälisesti noin 60 eri lehdessä ja verkkosivulla. Myhre on myös kuvittanut Edgar Allan Poen ja André Bjerken runoja sekä erilaisia aforismeja.

© Lise Myhre

Myhren piirrostyylissä minua viehättää sen vaivattomuus: hahmot ovat näennäisestä realismistaan huolimatta yksinkertaistettuja, mutta äärettömän ilmeikkäitä. Useimmiten perinteiseen strippiformaattiin piirretyissä Nemin hahmoissa yhdistyvät herkkyys ja voima ja niiden ajatusmaailmoista voi meistä jokainen löytää jotain omaansa. Esimerkiksi Nemin paras ystävä, sinitukkainen Sini, on neuroottisuudessaan ja työkiireissään joskus vähän liiankin lähellä sitä aikuista, jollainen jostain syystä "pitäisi" olla.

On myös ollut kiinnostavaa seurata hahmojen muuttumista ja kehittymistä, mikä tekee niistä muutakin kuin yksinkertaisia karikatyyrejä. Aiemmin runsaasti irtosuhteita, alkoholia ja tupakkaa kuluttanut Nemi on rauhoittunut parisuhteeseen, ja tupakkaakaan hän ei näytä polttavan samaa tahtia kuin varhaisemmissa albumeissa. Myhre on piirtänyt Nemiä myös koko sivun mittaisina tarinoina, sekä harvinaisempina, usean sivun mittaisina kertomuksina.

Nemi kommentoi yhteiskunnallisia asioita, muttei halua olla laskuja maksava aikuinen. Nemissä yhdistyy se villi ja vapaa gootti ja pieni runotyttö, joka on kaikkien pienten puolella. Nemistä voi pongata kaikenlaisia viittauksia populaarikulttuuriin: niin elokuviin, kirjallisuuteen kuin tv-sarjoihinkin. Sekä tietenkin musiikkiin.

Syksy 2005, s. 1. © Lise Myhre

Nemi on ehdottomasti yksi idoleistani, koska hahmo on sanavalmis, hauska, luova ja uskaltaa heittäytyä. Nemi ei välitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Nemillä on erinomainen maku kirjallisuuden ja elokuvien suhteen, mahtava tyyli ja tukka, joka uhmaa painovoimaa. Ja ennen kaikkea - Nemillä on asennetta. Toivoisin, että voisin joskus tavata Lise Myhren ihan livenä ja kiittää tästä kertakaikkisen loistavasta hahmosta. Saattaisin kenties mennä hieman fanityttömoodiinkin.

Syksy 2005, © Lise Myhre

2013 © Lise Myhre

Nemi-sarjakuvia: http://www.nemicomics.com/