Vanhan Kirjan Talvi 2018

Vanhan Kirjan Talvi järjestettiin tänä vuonna poikkeuksellisen myöhään oletetun presidentinvaalin toisen kierroksen takia. Olin siellä perjantaina puhumassa sarjakuvabloggaamisen terapeuttisuudesta yhdessä Viivi Rintasen kanssa. Kävimme läpi Suomi sata vuotta sarjakuvassa -hankkeeseen teettämämme kyselytutkimuksen tuloksia, esittelimme hankkeessa tuotettua sarjakuvatutkimusta ja kokosimme ajatuksiamme aiheesta. Sarjainfossa (3/17) julkaistu artikkelimme toimi pohjana kommenteillemme.

Esitys meni todella kivasti. Kun on tottunut tähän työpariyhteistyöhön, ei tarvitse turhia säätää, kenen vuoro on puhua ja sanoa mitäkin. Yleisöä oli paikalla ihan kiitettävästi tilaisuuden luonteen huomioon ottaen ja kysymyksiäkin esitettiin. Kiinnostavin kysymys oli kenties se, jatkuuko yhteistyömme. Toivottavasti jatkuisi. Seuraavan kerran tapaamme Viivin kanssa maaliskuun puolessavälissä Turun Comics & Society -konferenssissa, jossa puheenvuoromme ovat päätyneet samaan paneeliin.

Paikalla oli myös Keskisuomalaisen toimittaja, jonka tekemä haastattelu julkaistiin eilen 24.2. Tässä on nyt päivitettynä jutun skannattu versio, joka toivottavasti on hieman valokuvaa parempi.

Olin melkein unohtanut Vanhan Kirjan Talven kirjamyyntipuolen, mutta onnistuin siitä huolimatta hankkimaan sen verran teoksia, että piti juosta jo lähikaupassa käteisen perässä. Stephen Kingin Hohto on klassikko, joka hyllystäni vielä on uupunut. Tämä kirja pelotteli minua teinivuosina mökillä niin pahasti, että jouduin siirtymään mökin varjoista ulos aurinkoon (gasp!), jossa äiti ja siskoni oleilivat tyytyväisinä.

Kaj Stenvallin taidekirja oli vitosen löytö ja pitihän se ottaa mukaan, jos lähden tästä seuraavaksi tutkimaan suomalaisten Aku-suhdetta ja sitä, miten Aku Ankka on vaikuttanut suomalaiseen kulttuuriin. 

Harri Filpan Kuolema meidät erotti oli ostoslistallani. Omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani puolison yllättävästä kuolemasta oli niin väkevä kokemus, että piti pitää miehen kädestä kiinni melkein nukahtamiseen saakka. Uskon, että teos tarjoaa vertaistukea monille läheisensä menettäneille.

Heikkisen Avilta piti ostaa myös tuorein ankkaprintti ja sain vielä mustavalkoisen version siihen kyytiin. Joskus nämäkin pitäisi saada kehyksiin ja esille.

(Näiden lisäksi ostin laatukirjallisuutta eli kaksi harvinaista Neiti Etsivää teossarjaa keräilevälle ystävälleni.)

Muovitasku heijasti valoa aika pahasti, mutta kyllä siitä hieman saa selvää.

Lauantain olin töissä nuorten sanataiteilijoiden kanssa Olipa kerran... -lasten- ja nuorten kirjallisuustapahtuman Tietokirjaraadissa, mikä meni todella hyvin. Nautin siitä, että nuoret saivat kerrottua teoksista rehelliset, asiantuntevat mielipiteet, mikä sai myös yleisöltä kiitosta. Katsotaan, miten kirjaston tuleva remontti vaikuttaa Vanhan Kirjan Talveen ensi keväänä.

Minä ja Viivi Vanhan Kirjan Talvessa

Sarjakuva-artikkelimme ensimmäinen sivu.

Ensi viikonloppuna Jyväskylän kaupunginkirjastossa järjestetään jälleen tuttu Vanhan Kirjan Talvi. Tällä kertaa olen paikalla perjantaina 16.2. yhdessä Viivi Rintasen kanssa puhumassa sarjakuvabloggaamisesta samannimisellä otsikolla. Terapeuttisuus, vertaistuki ja omat kokemukset kuuluvat puheenvuoromme sisältöihin. Meidät löytää ensimmäisen kerroksen Pienestä luentosalista klo 16 alkaen. Tervetuloa kuuntelemaan!

(Suosittelen lämpimästi myös lauantain Olipa kerran... -lasten- ja nuortenkirjallisuustapahtumaa. Sanataidekoulun nuoret ruotivat siellä viime vuonna julkaistuja tietokirjoja Lasten tietokirjaraadissa klo 13. Raati esiintyy Tietotorilla, joten kipin kapin sinne! Minäkin olen siellä juontamassa.)

Lukemattomien nuorten puolesta

Kansainvälisen lasten lukutaitotutkimuksen (PIRLS) tulokset julkaistiin tiistaina 5.12. Suomi sijoittui 50 maan joukossa viidenneksi. Tutkimuksen mukaan suomalaisten lasten lukutaidon taso selittyy perhetaustalla: ”Kodin lukemisasenteilla on vahva yhteys siihen, miten lapsi sitoutuu lukemiseen.” Erityisen huolestuttavana suomalaiset tutkijat pitivät sitä, että entistä useampi suomalaisvanhempi ei pidä lukemisesta, mikä luonnollisesti vaikuttaa myös lapsen asenteisiin lukemista kohtaan.

Lukutaito on ollut koko syksyn tapetilla mediassa. Kun opettajan pedagogisten opintojemme oppimistehtävässä ohjeistettiin ottamaan kantaa ajankohtaiseen muutosilmiöön, päädyimme oppimispiirimme kanssa nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen lukutaitoa kehittämällä. Emme lähteneet haarukoimaan lukemiseen nihkeästi suhtautuvien nuorten kommentteja, vaan päätimme tarttua aiheeseen toisesta suunnasta: lukevien nuorten perspektiivistä. Tämän blogitekstin tarkoituksena onkin esitellä nuorten näkemyksiä lukemisesta ja kirjallisuudesta sekä listata omat teesimme lukutaitotalkoisiin.

”Silloin mä itkin ekaa kertaa. Kun se tyttö nukkui yhden yön sen kuolleen äitinsä vieressä ja sitten mua vaan yhtäkkiä itketti. Ehkä kaikkein pahinta oli, että mä tiesin sen perustuvan tositapahtumiin. Että mä tiesin, ja että mun oli sillä tavalla sallittua olla surullinen, eikä vaan jollekin jonkun täysin päästään keksimälle.” - Seela, 16

Kirjoittajaryhmä Must(e)elle lukeminen on itsestäänselvyys, joten oli vain loogista, että tämän Jyväskylän kansalaisopiston sanataidekoulun jatkoryhmän 14–18-vuotiaat nuoret toimivat tehtävämme asiantuntijoina. Tavoitteenamme oli saada heiltä konkreettisia vinkkejä ja ajatuksia siihen, miten innostaa ei-lukevat nuoret kirjojen pariin. Kokosin ryhmälle kolmen tehtävän paketin: ”Kirjojen pikadeitissä” jokainen nuori esitteli itselleen merkityksellisen kirjan minuutissa, ”Ensirakkauteni” -tehtävänannossa nuoret kirjoittivat tunteitaan tärkeistä lukukokemuksista ja lopuksi "Nyt tuli bänät!" -osiossa listattiin syitä, joiden takia kirja jää kesken tai kokonaan avaamatta.

Kuva: Arjo Forsman

Pikadeitin keskustelun tuloksena saatiin lista kirjoja, joita nuoret voisivat suositella omalle luokalleen luettavaksi. Ääniä saivat muun muassa Stephen Kingin Carrie ”koska se on lyhyin”, mikä on aina varteenotettava perustelu, Eoin Colferin fantasiaa ja tiedettä yhdistelevä Artemis Fowl, sekä ikivihreä klassikko Louisa May Alcottin Pikku naisia. Nuoret päätyivät kuitenkin yhteistuumin suosittelemaan J. K. Rowlingin Harry Potter -sarjaa sen tunnettuuden ja helppolukuisuuden vuoksi. Samasta syystä he tarjoaisivat Dan Brownin Da Vinci -koodia niille, joille fantasia ei välttämättä iske.

”Avaan kirjan ja se tempaisee minut mukaansa. En kuule näppäimistön naputusta, en uutisankkurin monotonista ääntä. En istu epämukavassa asennossa pöydän alla, olen aivan toisessa universumissa. Minua ei enää edes kiinnosta äidille näyttäminen, se olenko liian iso vai pieni. Olen ränsistyneessä talossa seuranani vanha jästimies, joka kohtaa pian kohtalonsa.” - Kamilla, 18

Mutta eivät lukevat nuoret kuitenkaan kaikkea niele. Keräsimme Answergardenin sanapilveen aimo kasan syitä, minkä takia jokin kirja jää kesken tai kokonaan lukematta. Nuorilla oli paljon painavia mielipiteitä esimerkiksi kirjailijan vaikutuksesta (boikotti), kielestä (selvät kielenhuoltoon liittyvät puutteet tai epäonnistunut käännös), ongelmallisesta aiheesta (esim. tabu-aihe tai aihe, josta on henkilökohtaisia, huonoja kokemuksia) sekä henkilöhahmojen toimivuudesta. Jos hahmoon ei kykene samaistumaan, on kirjan lukeminen aivan turhaa. Paljon ääniä sai myös ruma kansikuva. Kirjojen ulkoasulla on siis merkitystä: nuoret eivät tartu kirjaan, joka näyttää olevan suunnattu kymmenvuotiaille.

”Oli ihanaa tuntea olevansa jossain muualla, joku muu ja tavallaan elää toisen elämää. Pystyin kuitenkin samaan aikaan pohtimaan samoja asioita omalta kohdaltani ja löytämään uusia puolia itsestäni.” - Anna-Tuulia, 16

Rouva Jenni Haukio nosti Uutissuomalaisen haastattelussa (mm. KSML 6.12.) esille kirjallisuuden ja lukemisen merkityksen lasten ja nuorten tunneälyn kehittymisessä.

Harry Potter -kirjojen lukemisen on tutkitusti todettu lisäävän empatiakykyä.

Sanataidekoulun nuorten teksteissä näkyi kirjallisuuden merkitys niin lepona arjesta kuin tarpeena löytää itsestään uusia puolia fiktiivisten hahmojen kautta. Tapahtumiin eläytyminen ja tarinan henkilöiden kanssa eläminen ja hengittäminen nousivat merkittäviksi piirteiksi lukemisen tuomassa ilossa. Kirjat saattoivat muuttaa käsitystä itsestä tai maailmasta. Ne saattoivat yhdistää perheen saman kirjan ääreen. Ne olivat nuorten kohtaamispaikkoja.

”Äitini silitti tukkaani. Oloni oli ajaton ja levollinen. Rakastin värikästä kuvitusta ja tarinaa jonka olin kuullut jo useita kertoja. Kirja oli iso, suorastaan valtava minun näkökulmastani. Tuntui siltä, että mikään ei voisi rikkoa tätä hetkeä, eikä mikään rikkonutkaan.” - Ville, 14

Suomalaisten lasten ja nuorten heikentyneestä lukutaidosta ollaan niin huolissaan, että opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen on asettanut kansallisen lukutaitofoorumin vastaamaan lukutaidon ja lukuinnon heikkenemiseen. Foorumin tehtävänä on pohtia, miten lasten ja nuorten lukutaitoa ja lukemisharrastusta voitaisiin kehittää. Tulevina opettajina päädyimme kokoamaan omat teesimme lukemisen puolesta. Koska kyseessä on eliniän kestävä, kehitettävä taito, emme voineet keskittyä ainoastaan nuoriin.

”Se oli ensimmäinen kerta kun ikinä luin Murakamin kirjoja ja muistan sen tunteen joka sen jälkeen tuli, se kun suljet kirjan ja tuijotat eteesi ja mietit mitäköhän ihmettä juuri luit. Muistan sen jälkeen olleeni täynnä intoa, halusin lukea koko kirjan saman tien, mutta elämä saattoi meidät erilleen [- -]. Se ei muuttanut vain matkan kulkua, vaan myös tapaani ajatella maailmaa.” - Lotta, 15

9 TEESIÄ LUKUTAIDON PUOLESTA

Vanhempia, jotka eivät pidä lukemista tärkeänä, on yhä enemmän. Tarvitaan siis valistusta ääneen lukemisen merkityksestä lapsen kielelliselle kehitykselle ja kannustusta lukemiseen. Äitiyspakkauksessa voisi olla vauvan ensikirjan lisäksi laadukas satukirja myös vähän vanhemmalle lapselle.

Lapsi saa lukukokemuksia päiväkodissa, vaikka kotona siihen ei panostettaisi.

Lukemaan opetteleva lapsi lukee ääneen koiralle. Lapsi saa harjoitusta, koira ei arvostele.

Lukudiplomi valtakunnalliseksi käytännöksi peruskoulusta lukioon tai amikseen, jolloin tarvitaan diplomit eri ikävaiheisiin ja kirjavalikoiman monipuolistamista (esim. diplomit eri aihepiireille, kuten scifi, nuortenkirjallisuuden klassikot, urheilu…).

Kuva: Arjo Forsman

On paljon hyviä kirjoja, mutta vaikeaa löytää itseä kiinnostavat kirjat. Kirjaraadissa oppilaat esittelevät mieleisensä kirjan luokkakavereilleen, jolloin jokainen voi saada vinkkejä siitä, mihin kirjaan tarttua. Kirjavinkkaus on jo yleistä, mutta kirjaraadissa tuodaan paremmin esille perustelut ikätoverin näkökulmasta ja keskustellaan kirjoista.

Käytännössä lisää aikaa ja ihmisiä lasten ja nuorten vierelle, jotta voidaan tunnistaa mahdolliset lukivaikeudet (mekaaninen lukutaito) sekä panostaa nykyistä enemmän toiminnallisen lukutaidon kehittämiseen. Toiminnallisen lukutaitoa voi opetella esimerkiksi keskustelemalla kirjallisuudesta ikäryhmän tason mukaan, jolloin luetun ymmärtäminen ja tulkitseminen harjaantuvat.

Lukiossa luetaan kirjoja, mutta ammattiopistossa tämä jää vähemmälle. Nuorten idolit voisivat kertoa ammattiopistoissa lukemisen ja lukutaidon merkityksestä. Idoleiksi sopisivat esimerkiksi tubettajat tai räppärit, jotka tarvitsevat työssään monipuolista kielitaitoa, johon taas lukeminen auttaa.

Auttaa kaikkia ikäluokkia nuorista aikuisista lähtien, eikä haittaa ketään. Selkokieli virallisissa teksteissä antaa ymmärtämisen mahdollisuuden myös heikosti lukeville, voi kannustaa ottamaan asioista selvää suoraan virallisista lähteistä, tukee heikosti lukevien osallisuutta yhteiskunnassa ja tarjoaa positiivisia kokemuksia.

"Nyt tuli bänät!" eli miksi kirja jää kesken tai kokonaan lukematta.

Nuorilla on paljon sanottavaa siitä, mikä on hyvää kirjallisuutta. He ovat laatutietoisia lukijoita. Kun kirjoitat, kuvitat, kustannat tai vinkkaat kirjallisuutta nuorille, kuuntele, mitä he toivovat.  

*****

Grahn-Laasosen kokoamassa lukutaitofoorumissa on upeita nuortenkirjailijoita ja asiantuntevia tutkijoita, mutta ei siellä niitä todellisia asiantuntijoita, nuoria, kyllä näy.

”Illalla luen kirjaa mummolassa. Ja luen seuraavanakin päivänä. Ja sitä seuraavana. Mummolan makeassa tuoksussa, rutisevalla nahkasohvalla, pihatuolissa auringon lämmittäessä poskia ja ruohon kutittaessa paljaita varpaita. Sade iskee peltikattoon.” - Saimi, 18

Teesit: Oppimispiiri Peräkammarin opet

Kuvalähteinä sivustot pixabay & pexels, ellei toisin mainita

Sitaatit: Kirjoittajaryhmä Must(e)en nuorten ”Ensirakkauteni”-teksteistä.

EACWP - kirjoittamisen opettajien koulutus Ranskassa

Tervetuloa Andéhen, Normandiaan!

Edelliseen Ranskan matkaani Angoulêmen sarjakuvafestivaaleille liittyi joukko onnettomia sattumuksia, jotka nakuttivat takaraivossani odottaessani lähtöä kohti Pariisia ja sieltä eteenpäin pientä Andén kylää. Ohjelmassa oli viiden päivän työmatka European Association of Creative Writing Programmen (EACWP) järjestämään kesäkoulutukseen. Ensimmäistä kertaa järjestetty koulutus oli suunnattu Euroopassa työskenteleville kirjoittamisen opettajille. Tämän ainutlaatuisen tilaisuuden mahdollisti sekä Näkymättömät-hanke että yliopiston Erasmus+ -opettajavaihto, jotka jakoivat matka-, majoitus- ja muut kustannukset. (Tai jakavat, kunhan laitan kuitit ja laskut eteenpäin.) Koulutuksen teema "Writing from the Real" sopi täydellisesti Näkymättömät-hankkeen sisältöihin, joten valmistauduimme kollegani Karoliinan kanssa esittelemään sekä hanketta että siinä käyttämiämme menetelmiä. 

Matkustuspäiviksi oli varattu sunnuntai 9.7. ja torstai-ilta 13.7. Loppuaika meni ohjatun ohjelman, mutta myös kevyemmän oleilun merkeissä. Matka perille taittui Pariisista bussilla reilussa puolessatoista tunnissa. Meitä oli ohjaavine opettajineen (3) ja järjestäjineen (2) yhteensä 17 osallistujaa Englannista, Skotlannista, Argentiinasta, Venezuelasta, Espanjasta, Ranskasta, Hollannista, Belgiasta ja Suomesta. Yhteistä meille kaikille oli se, että työskentelemme Euroopassa luovan kirjoittamisen opettamisen parissa.

Olen jakanut tämän postauksen kuva- ja asiamäärän takia kolmeen osaan, joten siitä voi halutessaan lukaista vaan ne pätkät, jotka kiinnostavat. Kerron ensin kurssiohjelmasta, esittelen sitten miljöönämme toimineen Moulin d'Andén ja sanon lopuksi sanasen virallisen ohjelman ulkopuolisesta meiningistä.

Olemme saapuneet!

EACWP - Teachers training course

Sunnuntain lyhyiden tutustumisillanistujaisten jälkeen aloitimme tositoimet heti maanantaina klo 9 aamulla. Virallinen ohjelma tuntui ainakin paperilla luokattoman pitkältä: aamun sessio kesti 9–13, jonka jälkeen puolentoista tunnin lounas ja sitten iltapäivän sessiot klo 14.30–18. Sessioiden väliin oli sijoitettu kahvitaukoja, mutta tästäkin huolimatta ajankäyttö tuntui täyteen ahdetulta.

Käytännössä ohjelma tauottui kuitenkin itselleni varsin sopivaksi, vaikka monet kaipasivatkin lisää aikaa omalle kirjoittamiselleen ja asioiden prosessoinnille. Aamupäivät oli varattu ohjaavien opettajien työpajoihin, joissa käsiteltiin koulutuksen teemaa eri näkökulmista. Alain André (Aleph-Écriture), Leen van den Berg (Creatif Schrijven) ja Gale Burns (Kingston University) veivät meidät mukavuusalueemme yli ja haastoivat pohtimaan kirjoittamisympäristön vaikutusta kiinnostaviin aiheisiin, matkakertomusten fiktiivistä puolta ja omaelämäkerran kirjoittamista siitä ei niin tutusta näkökulmasta. 

Iltapäiville oli varattu kaksi työpajasessiota, joissa me "oppilaina" olevat opettajat esittelimme omia metodejamme, testasimme tehtäväkokonaisuuksia tai luennoimme meille läheisestä aiheesta. Vastuuopettajien tehtävänä oli sitten antaa palautetta siitä, mikä toimi ja missä olisi vielä parannettavaa. Koko koulutus oli täynnä varsin kiinnostavaa ohjelmaa, joten oli harmi kuulla paikan päällä, että päällekkäisten työpajojen takia kaikkea ei voisikaan nähdä, kuulla ja kokea.

Théâtre du Moulin, päärakennus, jossa söimme ja kokoustimme työpajojen merkeissä.

Torstaiaamuna meidän piti kirjata ylös niin tuttu kurssipalaute. Siihen kuului yhtenä kohtana kertoa, mitä vie kokonaisuudesta mukanaan omaan opetukseensa. Tässä muutamia tärkeitä nostoja tiivistettynä: Alain Andrén työpajasta poimin muistutuksen (jota mm. Johanna Sinisalo on siteerannut coniesitelmissään), ettei yksi idea riitä kokonaisen tarinan kirjoittamiseen. Alain ohjasi meidät yhdistämään kiinnostavan aiheen, mieleen jääneen uutisen sekä inspiraatiokävelyn lähialueelle. 

Tarinan aihioita syntyi jo siitä, kun näki tämän Seinen rannalla olleen hylätyn rakennuksen.

Rappion kauneutta. 

Leen van der Bergin matkakertomuksia käsittelevä työpaja oli kokonaisuudessaan niin antoisa, että aion hyödyntää sitä opetuksessani – todennäköisesti jo ensi keväänä. Omien matkakokemusten pohtiminen herätti muistojen tulvan erityisesti aistien osalta ja uskon harjoitusten olevan hyödyllisiä nuorille sanataideoppilailleni. Erityisesti ajatus siitä, että matkakertomuksen kirjoittaja käyttää samoja narratiivisia keinoja kuin fiktion kirjoittaja, on hyvä muistutus kirjoittajan vapaudesta sekoittaa faktaa ja fiktiota tuottaakseen toimivan tarinan.

Leen puhuu asiaa aamun työpajassaan.

Aion myös testata Irene Cuevasin runopastissia, jossa omaelämäkerrallisesta runosta vaihdetaankin kaikki verbit, sekä suomalaisten kollegoideni Terhi Forssénin ja Karoliina Maanmielen "detox-hoitoa" sanoille. Tuli mentyä sen verran syvälle oman sanavalintani kanssa, että herkkänä tyttönä tirautin pienet itkutkin. (Karoliina totesi jälkikäteen, että voisin tulla itkemään muillekin kursseille, koska siitä tietää, että tehtävä on koskettanut ainakin yhtä osallistujaa.) Lisäksi Gale Burnsin vetämässä (oma)elämäkertatyöpajassa parille jaetut elämän tärkeät hetket loi hyvän yhteyden omaan työpariin, mitä pitäisi testata myös nuorten kanssa. 

Gale laittoi meidät pohtimaan mm. suhdettamme toiseen maailmansotaan.

Lopuksi pääsin myös irrottelemaan englannin kielellä Alma Mathisenin hahmotyöpajassa, josta aion myös varastaa ideoita hahmojen puhetapojen opetukseen. Sain kehuja omasta tekstistäni, johon loin raivostuttavia vitsejä kertovan hahmon. Se mopo karkasi niin syvälle metsään, että on siellä varmaan vieläkin... (Jos saat tungettua kuvaukseen yhdenkin slangilla kirjoitetun "Your mother" -vitsin, niin sekin on jo liikaa.)

Oma esitelmäni iskettiin yllättäen heti ensimmäiselle päivälle, mikä oli sinänsä ihan hyvä, sillä pääsinpähän siitä mahdollisimman nopeasti eroon. Esittelimme suunnitelmamme mukaan Karoliinan kanssa ensin lyhyesti Näkymättömät-hankkeen pääpiirteittäin, näytimme videon digitarinatyöskentelystä ja sitten kuvasin supersankarityöpajani sisällöt. Itse tekemiseen emme ehtineet lyhyen ajan puitteissa, mutta sain kuitenkin työpajaan osallistujat piirtämään itsestään muotokuvan sillä ei niin tutulla kädellä. Sain työpajastani sisällöllisesti ja metodisesti todella hyvää palautetta, mikä auttaa syksyn töihin kuuluvan käsikirjan kirjoittamisprosessiin. Opetuksellisesti ohjaajat kiinnittivät ansiokkaasti huomionsa juuri niihin kohtiin, jotka tiesin heikoksi kohdakseni: kontakti yleisön kanssa. En aina uskalla katsoa yleisöäni silmiin.

Nuorten sellistien asenne oli kohdillaan konserteissa.

Keskiviikkoiltana työpajaohjelman päätyttyä oli perinteisen iltajuhlan eli Open Micin vuoro. EACWP:n tapahtumissa osallistujat lukevat tyypillisesti tekstejään toisille rennossa (viinillä maustetussa) ilmapiirissä. Teksti sai olla oma tai lainattu, englanniksi tai omalla äidinkielellä. Tällä kertaa illanistujaisten alkupuolelle osallistuivat myös itse myllylle majoittuneet Pariisin konservatorion nuoret sellistit, mikä lisäsi paineita entisestään. En ole koskaan lukenut omia tekstejäni eläytyen yleisölle, joten tilaisuus jännitti aika roimasti. Tilannetta ei helpottanut yhtään se, että kyseessä oli kolme, sisällöllisesti aika törkeää vokaalirunoa, jotka olin kirjoittanut edellisvuotena ja parannellut hieman juuri ennen tilaisuutta. Lisäksi teini-ikäiset sellistit olivat esiintyneet ryhmällemme jo kahtena iltana ja osoittaneet taitonsa.

Lyhyesti sanottuna ilta meni ainakin omalta osaltani putkeen, sillä pelkästään jo suomeksi lukeminen herätti kuulijoissa hilpeyttä – puhumattakaan siitä, että runot sisälsivät vain yhtä vokaalia, mikä kuulostaa hauskalta jo ihan suomalaisenkin kuulijan korviin. Argentiinalainen kollegani Ana totesi o-runon lempparikseen. Se on sisällöllisesti kaikkein siistein huumoriltaan, joten lainaan sen tähän päättämään osion numero 1.

Son kovvoo hommoo

pomon lommost monost

Hopon koko homo poppoo

ossoo kokon koot'

tohol!

Tokko ossoo Oslos,

ko Oslos on sohjoo?

No ossoo tok'!

Onko ookoo?

On joo.

Moulin d'Andé – normandialainen kulttuurimiljöö

Kirjoittajakoulutuksemme järjestettiin Moulin d'Andéssa, joka on historiallinen, 1100-luvulla rakennettu mylly Seinen varrella Normandiassa, Andén pikkukylässä. Myllyn tiluksiin kuuluu useita eri rakennuksia, kuten teatteri, jossa pääosa meidän ohjelmastamme järjestettiin. Esimerkiksi elokuvaohjaaja François Truffaut on filmannut täällä teoksensa 400 kepposta (Les 400 coups, 1959) ja Jules & Jim – rakkauden hymy (Jules et Jim, 1962). Nykyisin myllyä ja sen muita rakennuksia vuokrataan teatteri- ja musiikkiesityksiin, seminaareihin, juhliin tai muihin isoihin tilaisuuksiin. Ja mikä jottei, sillä paikka on upea, inspiroiva ja muistuttaa ihan liikaa Asterix-sarjakuvia tai Kaunotar ja hirviö -elokuvaa.

Huvimaja teatterin puistoalueella. Sen vierestä lähtevät portaat alas Seinen varrelle.

Majoitustilamme. Minun ja Lorenan huone oli tuo parvekkeellinen.
Sen suihkussa asui jättimäinen lukki. Sovimme, ettemme häiritse toisiamme.

Menossa historialuento myllyn tiluksista.

Itse Moulin d'Andé. Padon rakentamisen jälkeen Seinen pinta laski eikä myllyä
voinut enää käyttää.

Myllyrakennus - kyllä täällä kelpaisi asua ja kirjoittaa.

Roomalainen patsas toi Asterix-vibat vielä
vahvemmin esille.

Katja hyväksyy.

Kirjoittajat vapaalla

Haaveilin hollantilaisen kollegani Alman kanssa Seineen pulahtamisesta (täällä se ei ollut samassa kunnossa kuin Pariisissa), mutta talviturkki jäi heittämättä. Tyydyimme kuljeskeluun tiluksilla ja pieniin patikkamatkoihin kylälle. Vaikka olimme keskellä Normandiaa, aivan korvessa emme kuitenkaan olleet, sillä kylästä löytyi jopa yksi Pokéstoppi!

Paikallinen muoti-ilmiö: pienet eläinpatsaat talojen katoilla.
Täällä ei selvästikään ole lumiongelmaa talvisin.

Patikoinnin ja puistoalueella hengailun lisäksi porukka päätyi mm. istumaan iltaa pihalle Open micin jälkeen ja improvisoimaan pieniä lauluesityksiä omalla kielellään. Siinä sitten Suomenkin delegaatio mietti paniikissa, mitä osaisi luikauttaa ei-niin-ammattimaisilla-lauluäänillä. Göstahan sen pelasti ja vedimme sitten tiiviin version Pohjois-Karjalasta. Itse karkasin nukkumaan kello yhden jälkeen, kun porukka päätti coveroida Amy Winehousea. Siinä menee minun rajani.

Alma (takana), Ana ja Lorena vauhdissa.

Tänään lauantaina sitä alkaa jo vähän toipua matkasta henkisesti ja fyysisesti. Ranska lupaili kolmen päivän vesisadetta, mutta ei lunastanut lupauksiaan. Vähän reilu parikymmentä astetta plussaa ja puolipilvinen sää olivat tällaiselle auringosta ahdistuvalle suomalaiselle kelinä juuri passeli. Ohjelman suhteen minulla ei ollut ihmeellisiä odotuksia, joten kaikki oli koko ajan vain liiankin kivaa ja inspiroivaa – erityisesti siksi, etten töiden takia ehdi paneutua proosan kirjoittamiseen niin paljon kuin haluaisin. Ainut asia, joka hieman harmitti, oli tapahtuman organisointiin liittyvät seikat, kuten ohjelman julkaisu ja asioista tiedottaminen ajoissa. Näiden korjaaminen seuraavaksi kerraksi mahdollistaa esimerkiksi lentolippujen hankkimisen sopivimmalle aikataululle.

Ihmiset olivat kertakaikkiaan upeita. Jaoimme hilpeitä ja vaikeita tarinoita toisillemme, esiinnyimme, rohkaisimme ja haastoimme itsemme tekemään asioita kielellä, joka ei ole omamme. Kokeilimme uutta, esittelimme vanhaa ja tuttua ja löysimme kohtalotovereita – ehkä myös itsemme. Mieleeni jäivät salaperäinen manifesti, se, että itsensä voi määritellä yksinkertaisella adjektiivilla "happy", lavuaariin hammastahnasta muodostunut sydän, vuohenjuusto aamiaisella, Alainin romaanin alun lukeminen suomeksi yleisön edessä, Lorenan Cuccurucucù-versiointi, Bohemian Rhapsody -kuoro keskellä yötä ja niin monet pienet asiat, jotka alkavat tuntua jo lähes unelta.

EACWP-koulutus oli yksi tämän kuluvan vuoden parhaimmista kokemuksistani. Kiitos vielä Louiselle ja Lorenalle kaiken organisoinnista. Toivottavasti tapaamme taas pian!

... find some Rosa and Barks as well. Be happy.

When in France, buy a Picsou...

Soyez réaliste, demandez l'impossible.

Pihalla oli kivi, joka lähti mukaan Suomeen.

Kirtut ja Kultut - seminaaria seminaarin perään

Ote Minna-Riitta Luukan plenaarin dioista: tältä näytti kirjoittamisen
tutkimuksen päivien ohjelma keväällä 2017.

Toukokuussahan ehtii tehdä vaikka mitä, kuten osallistua kahteen eri seminaariin (tai siis konferenssiin) peräkkäisillä viikoilla. Eihän silloin oikeastaan ole edes töitä!

No joo. Ehkä tämä päätös oli pikkuisen vikatikki ajankäytön osalta, mutta en kyllä kadu, sillä kumpikin tapahtuma oli varsin antoisa.

Kirjoittamisen tutkimuksen päivät järjestettiin Jyväskylän yliopistossa 17.-18.6. eli viime viikon keskiviikkona ja torstaina. Osallistuin ohjelmaan keskiviikkona Näkymättömät-hankkeen työn takia ja merkitsin torstain puolestaan koulutuspäiväksi sanataidekoulun puolesta, joten hyödynsin tapahtumaa kaksin verroin. Toisaalta myös keskiviikko antoi paljon ideoita ja inspiraatiota sanataiteen opetukseen, joten mikäs siinä istuessa ja kuunnellessa puheita taiteidenvälisestä kirjoittamisesta, opettajien kirjoittamisryhmästä sekä fanifiktiosta spekulatiivisena omaelämäkerrallisena kirjoittamisena. Jälkimmäinen Sanna Lehtosen esitelmä erityisesti antoi virikkeitä ja menetelmiä varsinkin nuorimpien oppilaiden omaelämäkerrallisiin kirjoitusharjoituksiin. Uskoisin, että melko moni meistä on kirjoittanut itsensä erilaisiin fiktiivisiin maailmoihin ja se on pienimmille varmaan helpoin tapa kokeilla genreä. Lisäksi se voi varttuneemmille kirjoittajille olla jopa minuuden ja identiteetin tutkiskelun väline.

Elisa Auvinen kertoo kirjoittamisen oppiaineeseen tulevasta väitöskirjastaan.

Keskiviikon iltapäivä menikin oman työpajan parissa. Järjestimme kollegani, väitöskirjatutkija Elisa Auvisen kanssa työpajan "Sarjakuvan ja lähettämättömän kirjeen terapeuttisia mahdollisuuksia". Avasimme ensin taustoja: Elisa kertoi väitöskirjatutkimuksestaan ja minä suhteestani sarjakuvan terapeuttisuuteen ja sarjakuvabloggaajille tehdyn kyselyn tuloksista.

Koska kyseessä oli kirjaimellisesti työpaja, osallistujat pääsivät myös itse tekemään valitsemiamme harjoituksia ohjatusti. Tavoitteena oli antaa kokonaisvaltainen kuva siitä, miten kuvan ja sanan yhdistäminen, luovat menetelmät ja identiteettiteemat voivat avata mielessä olevia pulmia ja ongelmakohtia. Piirrätimme, kirjoitutimme. Syntyi menneisyyden hahmoja, postikortteja, pohdintoja. Lopuksi koontikierros kertoi osallistujien fiilikset Aku Ankka -kortein. 

Työpaja oli koskettanut monia. Kysymyksiä ja kommentteja ei tullut niinkään esityksistä, vaan siitä, millaisia ajatuksia tekeminen oli itsessä herättänyt. Moni ei kyennyt sanomaan mitään tai pukemaan asioita sanoiksi. Kiitoksia tuli kuitenkin paljon ja kahvitauko oli ansaittu hetki kasata itsensä henkisesti seminaaripäivän viimeisiä esitelmiä ajatellen.

Työpajatyöskentelyä. Pajaamme kommentoitiin myös Kirjoittajan matkassa -blogissa.

Illan ohjelman antoisin anti oli Sonja Kniivilän esitelmä äänestä tieteellisen kirjoittamisen opetuksessa. Kniivilä on pitkän linjan kirjoittamisen opettaja ja erikoistunut tieteelliseen kirjoittamieen, joten tietoa ja osaamista oli. Vaikkakin esitelmä käytiin läpi vähän liiankin nopeasti, että asioita olisi ehtinyt makustella, sieltä nousi monta hyödyllistä pointtia omille gradukursseilleni. Opiskelijoiden (ja miksei varttuneempienkin tutkijoiden) olisi hyvä tutkailla tieteellisiä tekstejä siitä näkökulmasta, että kuka siellä puhuu ja kenen ääni kuuluu. Onko se toinen tutkija, tiedeyhteisön kenttä vai tutkija ja kirjoittaja itse?

Keskiviikkoilta päättyi hulppeaan illalliseen Lutakossa sijaitsevassa ravintola Le Qulkurissa. Ruoka oli maittavaa ja seura hyvää, vaikka jokseenkin väsynyttä. Kymmenestä kuuteen kestänyt seminaaripäivä oli aivan liian pitkä - varsinkin ottaen huomioon sen, että torstaiaamulle oli varattu vain yksi sessio sekä Minna-Riitta Luukan paneeli.

Torstain setti tiivistyi yhteistoiminnalliseen kirjoittamiseen. Sitä oli tutkittu niin alakouluikäisten kuin lukiolaistenkin osalta ja vaikutti siltä, että yhteistoiminnallista kirjoittamista pitäisi alkaa opettaa jo varsin varhaisessa vaiheessa, jotta yhteisten tekstien suunnittelu ja tuottaminen ei muodostuisi kynnykseksi myöhemmin. Lukioikäiset tuntuivat kokevan kirjoittamisen enemmänkin henkilökohtaisena työskentelynä - ihan kuin kaverin kanssa kirjoittaminen olisi jotenkin vaikeampaa ja ei niin aitoa. Tämä menee työn alle ensi lukuvuonna ja katsellaan, millaisia projekteja sitä saadaankaan aikaan.

Minna-Riitta Luukka googletti, mitä kirjoittaminen on.

Kirjoittamisen tutkimuksen päivät olivat antoisa paketti sekä tekemisen että kuuntelun saralta. Järjestyspuolella asioita olisi voinut hoitaa vähän paremmin. Järkyttävän raskas englanninkielinen abstraktien jättämissivusto (ja kun niitä pitä vielä päivittää itse myöhemmin) sekä tiedotus ohjelmanpitäjille olisi voitu tehdä toisinkin. Kaikesta kuitenkin selvittiin eikä mikään jäänyt kaivelemaan. Missä päivät seuraavan kerran järjestetään, se on vielä avoinna.

Juuri kun ensimmäisestä seminaarista päästiin, tuli jo toinen tulille. Ensimmäistä kertaa yhdistetyn Kirjallisuudentutkijain seuran ja Kulttuurintutkimuksen päivät järjestettiin (myös) Jyväskylän yliopistolla 22.-24.5.2017. Kummassakin tapahtumassa olen ollut kerran aikaisemmin ja olinkin hieman hämmentynyt, ettei tapahtumia ole aiemmin järjestetty yhdessä. Ohjelmassa oli ympäristöt-teeman mukaista kulttuurintutkimusta kaikissa muodoissaan kahden päivän verran sekä väitöskirjatyöpaja ennakkoon ilmoittautuneille.

Maanantai alkoi klo 11 kummankin seuran puheenjohtajan tervetuliaissanoilla. Erityisesti Kulttuurinutkimuksen seuran puheenjohtajan, Toni Lahtisen intohimoinen puolustuspuhe suomesta tieteen kielenä sykähdytti ja osui ytimeen. Vaikka rahoitus on välillä pitkälti kiinni siinä, missä julkaisemme ja millä kielellä, meidän tutkijoiden on pidettävä huolta siitä, että suomi säilyy tieteen kielenä. Yksi tapa on pitää yllä suomalaisia tieteellisiä aikakauslehtiä ja toimia näiden toimituskunnassa.

Maanantain osalta minulla ei ollut ongelmia valita työryhmiä, joihin halusin osallistua. Aloitin pääosin sarjakuvaesitelmistä koostuvasta sessiosta, jonka teemana oli ylirajaisuus. Turun sarjakuvatutkijaedustuksesta vastasivat Ralf Kauranen, Aura Nikkilä ja Anna Vuorinne, joiden esitelmät lomittuivat keskenään oivalliseksi kokonaisuudeksi. Kauranen esitteli suomalaisen sarjakuvakentän reagointia vuonna 2015 alkaneeseen "pakolaiskriisiin". Hän puhui mm. Nyt riittää! -pamfletista ja Ville Rannan pilapiirroksista. Kiinnostavaa oli myös kuulla "Illustrating Me" -projektista, jossa turvapaikanhakijat piirtävät omaa tarinaansa sarjakuvaksi.

Ralf Kauranen esitteli Ville Rannan kommentteja pakolaiskriisistä.

Aura Nikkilän esitelmä keskittyi ylirajaisuuden visuaalisiin ilmentymiin sarjakuvissa. Hänen painopisteensä oli karttojen ja valokuvien hyödyntämisessä, mikä oli kiinnostava näkökulma omaelämäkerralliseen sarjakuvaan. Nappasin häneltä muutaman lähteen, joita uskoisin voivani hödyntää tulevaisuudessa, jos suuntaan enemmän omaelämäkerralliseen sarjakuvaan. Anna Vuorinteen esitelmä oli puolestaan teoslähtöinen ja analysoi saksalaista muistikulttuuri Birgit Weyhen Madgermanes-sarjakuvan kautta.

Aura Nikkilä viittasi esitelmässään mm. Mitä sä täällä teet?
- Tarinoita maahantulosta -kokoelmaan.

Viimeinen paneeli olikin sitten oma paneelini. Esitelmäni "Poistettuja sivuja, surrealistista kerrontaa - eurooppalainen kokeileva Disney-sarjakuva" oli päivitetty versio Tampere Kupliissa pitämästäni esitelmästä. Sen aiheena oli tietenkin Trondheimin ja Keramidaksen nerokas Mikin hulluimmat seikkailut. Esitelmän viimeisely jäi viime tinkaan enkä ehtinyt puhua sitä läpi, jotta olisin hahmottanut ajankäyttöni, mutta kaikki meni kuitenkin nappiin. Sain myös hyviä näkökulmia kollegoiltani, joita voisin hyödyntää, jos ja kun alan työstää asiasta artikkelia.

Illallinen jäi tällä kertaa väliin, koska syöksyin pitämään viimeiset sanataidekoulun opetukseni, mutta tiistaiaamuna homma jatkuikin sitten heti aamuyhdeksältä. Valitettavasti graduohjattavani lapsi oli sairastunut yön aikana, joten hänen esitelmänsä Sunstone-sarjakuvasta jäi ohjelmasta pois. Päädyin sen sijaan "kaupunkiympäristöt"-sessioon, jossa sain kiinnostavan vinkin minulle täysin tuntemattomasta sarjakuva-adaptaatiosta eli Paul Austerin City of Glass -teoksesta tehdystä sarjakuvasta. Kiinnitin asiaan huomiota siksi, koska yksi tekijöistä oli loistava David Mazzuchelli.

Lounaan vietimme verkostoituen. Olimme sopineet sarjakuvatutkijoiden tapaamisen yliopistoravintola Tiliaan ja meitä olikin paikalla mukavat seitsemän kappaletta ja tiesimme, että muitakin kiinnostuneita oli. Järjestäytyminen on ollut haaveenamme jo jonkin aikaa, mutta tämä oli ensimmäinen askel konkretiaan. Katsomme, mihin verkoston syntyminen johtaa, mutta suunnitelmissamme on järjestää ainakin seminaareja ja paperityöpajoja. Tampere Kuplii goes academic tulee olemaan jatkossakin kohtaamispaikkamme. Rohkaisemme myös graduntekijöitä mukaan toimintaamme. 

Jos olet kiinnostunut aiheesta, ota ihmeessä yhteyttä!

Essin tekemä kyltti ohjasi verkostoitujat paikalle.

Seminaarin loppu jäi itseltäni hieman vajaaksi, koska rästityöt painoivat sen verran ikävästi päälle. Päädyin sitten iltapäiväkahvien jälkeen suuntaamaan töihin ja se oli aivan oikea ratkaisu. Mutta kiireestä huolimatta fiilis oli kaiken puolin tyytyväinen.

Sanoja seminaarissa, sarjakuvia festivaaleilla

Lahdesta pongattua katutaidetta

Päivitykseni ovat myöhässä ja perusteluksi riittää yksi sana: väitöskirja. Viimeisiä viedään, kohta on varmaan tiedossa jo alustavia päivämääriäkin. (Alustavia, koska kaikki riippuu muiden aikatauluista ja byrokratiasta.) Sivumäärä ainakin on jälleen kasvanut ja kokonaisuus parantunut - tai ainakin selkiytynyt.

Viikolla 36 tapahtui vaikka sun mitä kiireistä. Olin torstain ja perjantain 4.-5.9.2014 Lahdessa, jossa järjestettiin kutsuseminaari "Sanat työssä" kirjailijoille ja sanataideohjaajille. Seminaarissa minua kiinnostivat erityisesti teemat sanataiteen integroimisesta työelämään ja terveydenhoitoalaan. 

Saavuin Lahteen torstaina aamujunalla vähin yöunin ja vein matkalaukkuni Patria Hosteliin, joka toimi yöpymispaikkanani. Sen sijainti oli varsin kätevä ja palvelu pelasi erinomaisesti, vaikka netin varauslomake ei toiminutkaan. Mutta sähköpostilla huonevaraus onnistui ongelmitta. Pienenä ihanana yksityiskohtana mainittakoon, että huoneiden ovinumerokyltit olivat Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa -teemaisia. (Omassani oli teekutsut.)

Seminaarin järjesti Helsingin yliopiston alainen koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia ja se pidettiin Lahden aikuiskoulutuskeskuksessa. Kaksipäiväisen seminaarin teemana olivat siis työ ja hyvinvointi. Kahdeltatoista alkanut seminaari lähti liikkeelle Turun yliopiston professori Marja-Liisa Honkasalon esitelmällä "Miten tutkia sanataiteen ja hyvinvoinnin välisiä yhteyksiä?", jossa puhuttiin paljon muun muassa taiteen terapeuttisuudesta, mitä omassa koulutuksessanikin on tullut esille. Ongelmaksi koettiin sen, miten taiteen tuloksellisuutta ja vaikuttavuutta voidaan mitata. 

Päivän toista teemaa, "Mitä työssä tarvitaan?", lähestyttiin kahden erilaisen puhujan voimin. Nokia Solutions and Networksilta tullut Tomi Niskakoski esitteli tapoja, joilla sanataidetta voitaisiin tuoda mukaan työelämään: olisi löydettävä se tarve, mikä yrityksellä on ja tarjottava palveluja mahdollisen ongelman ratkaisuun. Yhteisen kielen löytäminen on ehdottoman tärkeää taiteen ja työelämän integroinnissa. Niskakoski tarjosi myös päivän mieleenpainuvimman esimerkin, meidän kaikkien vihollisen: gorilla-syndrooman. Kun joukon gorilloja opettaa siihen, että lähestyessään tikkaita ja niiden päällä roikkuvia banaaneja ne saavat kylmän vesisuihkun, ne rankaisevat joukkoon tulevaa uutta jäsentä heti tämän yrittäessä tikkaille. Vähä kerrallaan kaikki joukon gorillat korvataan uusilla, jolloin kaikki tilassa olevat gorillat välttelevät tikkaita, mutta kukaan niistä ei tiedä miksi. Koska "näinhän meillä aina on tehty..."

Toisen näkökulman työhön tarjosi Diakonialaitoksen Tiina Mäkelä, joka kertoi esimerkein, miten he ovat pyrkineet muokkaamaan palveluasunnoista ja hoitokodeista enemmänkin koteja kuin kodinomaisia tiloja ja kuinka he ovat käyttäneet taidetta apunaan tekemään ikäihmisten arjesta mielekästä.

Seminaarin ensimmäinen päivä päättyi kahteen työpajaan: Tarinoita työelämän tulevaisuudesta ja Terveyttä tarinoista. Menin jälkimmäiseen, koska sanataiteen terapeuttiset mahdolliset kiinnostivat luovuusterapiakoulutukseni takia huomattavasti enemmän. Työpajaa ohjanneet Niinat Hakalahti ja Repo pistivät meidät pohtimaan, miten sanataidetta voisi tuoda mukaan esimerkiksi hoitotyöhön ja terveydenhuoltoalalle ylipäätään. Pienissä ryhmissä kokosimme yhteen ideoita, ajatuksia ja villejä heittoja, mitä sanataide voi antaa ja millä tavalla esimerkiksi vanhusten hoidossa. 

Kaikkein antoisinta oli kuitenkin saada paljon tehtäväesimerkkejä, joita pääsimme kokeilemaan käytännössä myös itse. Oma ryhmäni kuunteli Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-romaanin alun ja antoi sitten tulla arkipäiväistä avautumista tuutin täydeltä aloituksella "Kyllä minä niin mieleni pahoitin". Pääsin sitten raapustamaan puolitoista sivua väitöskirja-angstia ja tuntui muuten hyvältä.

Perjantaina seminaari jatkui heti yhdeksältä tarjotulla aamukahvilla, jonka jälkeen purimme työpajoissa tulleita huomioita. Sitten lavalla päästettiin kirjailija-ohjaaja-näyttelijä Juha Hurme, joka puhui aiheesta "Kaikki työ on luovaa työtä". Hurmeen esitys koostui filosofisista anekdooteista, joissa hän kokosi yhteen omaa otsikonmukaista filosofiaansa siitä, että kaikki työ on luovaa työtä, ja miten ikävää on, kun nyky-yhteiskunta pakottaa ihmiset yksipuolisuuteen ja valitsemaan oman tulevaisuutensa ja ammattinsa todella varhain. Hurme kertoi tehneensä parhaillaan 12 eri ammatin töitä yhden vuoden aikana. Olisi huikeaa kyetä elättämään itsensä erilaisilla luovilla projekteilla ja keikkatöillä, mutta tässä maailmantilassa se on kyllä äärimmäinen poikkeustapaus...

Päivän toinen puhuja oli tutkija Ulla Vanhatalo, joka esitteli NSM-nimistä teoriaa otsikolla "Miten sanot sen, mitä todella ajattelet. Natural Semantic Metalanguage sanojen seittejä purkamassa". Hänen teoriansa herätti todella paljon keskustelua ja väittelyä, sillä sen mukaan kaikki asiat voidaan selittää noin 64 alkusanalla useissa maailman kielissä. Tätä on tutkittu 40 vuotta akateemisella tasolla ja sovellus yleisökäyttöön on kuulemma tekeillä. Teorian tarkoitus on lisätä ymmärrystä ja auttaa selvittämään sekä omia ajatuksia että sanan valtaa. Käytännössä tämä 64 sanan lista auttaa selittämään nimenomaan abstrakteja asioita kuten "rakkaus" eikä niinkään konkreettisia esineitä, kuten esimerkiksi sanaa "kahvikuppi".

Perjantaipäivän runouden tulos

Testasimme väitettä käytännössä ja yritimme selittää 64 alkusanalla lauseita "Minä annan sinulle anteeksi" ja "Me välitämme työntekijöistämme". Loppujen lopuksi näistä selityksistä tuli ihan naurettavan pitkiä, kun kaikki sanat purettiin osiin ja kirjoitettiin auki mahdollisimman yksinkertaiseen muotoon.

(Tuli myös pohdittua, miten pitkäksi väitöskirjani venyisi, jos kokeilisin tällä teorialla avata omaa metodiani...)

Seminaari päättyi yhteiseen Sanat ja taide työssä -työpajaan, jonka veti sanataideohjaaja ja kirjailija Päivi Haanpää. Teimme paljon erilaisia kirjoitusharjoituksia ja meille esiteltiin harjoitusten sovellusmahdollisuuksia. Lopuksi kirjoitimme tajunnanvirtaa tästä hetkestä, alleviivasimme sieltä olennaisimman huomion, jonka halusimme jakaa myös muille, ja koostimme ryhmissä niistä yhdessä runon.

Lopuksi kirjoitimme seminaarista palautetta ja keskustelimme jatkosta ja meidän alan ihmisten yhteisestä tietopankista ja seminaarin sisällöistä.

Kokemuksen voisi päättää Cesar A. Cruzin anekdoottiin: "Art should comfort the disturbed and disturb the comfortable."

Sarjakuvafestivaalin virallinen maskotti, Säihkyturpa

Seminaarin jälkeen suuntasin suoraan Helsinkiin, jossa odotti sarjakuvafestivaalit. Aina aiempina vuosina minulla oli aina jotain muuta menoa, enkä ollut päässyt festivaaleille, joten tämä vuosi oli elämäni ensimmäinen Helsingin sarjisfestareilla. En tullut paikalle niinkään ohjelman takia, vaan yleisön tunnelman, ihanien sarjakuvien ja pienlehtitaivaan. Suunnitelmani ostaa valtavia määriä sarjakuvia kariutuivat kuitenkin siihen, että reissubudjettini meni suurilta osin syömiseen ja matkustamiseen, mikä oli aivan liian tylsää.

Vietin festareilla hyvän ystäväni (ja kaltaiseni sarjisintoilijan) kanssa pääosin lauantaipäivän, mutta piipahdin paikalla myös sunnuntaina ennen bussini lähtöä. Ehdin kuunnella hieman yhdeltä alkanutta  "Tom of Finland: Sarja kuvia -teosesittelyä" ja Tuula Karjalaisen Tove Jansson -esittelyä Muumeista ja taiteilijasta itsestään. Minulta meni myös reilu tuntinen Kiasman kahvilassa, jossa haastattelin Isä-sarjakuvan tehnyttä Hanneriina Moisseista oman luovuusterapiakoulutukseni lopputyötä varten. Haastattelukokemus oli varsin voimakas ja sain huikeasti materiaalia sarjakuvia käsittelevää työtäni ajatellen.

Sunnuntaina kävin katsastamassa Tom of Finland -näyttelyn MUU-galleriassa (yritin sinne jo lauantaina, mutta en tietenkään osannut katsoa gallerian aukioloaikoja oikein ja myöhästyin). Näyttely oli harmittavan pieni, mutta sarjakuvat olivat tyylikkäästi esillä luonnoksineen ja Mari Kasurisen My Little Tom of Finland -jättiponi oli huikea. Jos minulla olisi ollut ylimääräinen pari tonnia taskussa, olisin ehkä himoinnut sitä. (Tai sitten huomattavan useita sarjakuvia...) Myös eräästä sarjakuvasta koottu videopätkä oli varsin onnistunut.
Sunnuntaina pääsin kuuntelemaan myös Tuuli Hypénin haastattelua hänen uudesta lastenkirjastaan.

Eniten olisin viihtynyt pienlehtitaivaassa juttelemassa nuorten taiteilijoiden kanssa, mutta ujostelin liikaa jäädä palloilemaan tiettyjen pöytien ympärille (PÖLLÖJÄ, ihania pöllöjä!), kun ei kuitenkaan ollut varaa ostaa kaikkea kivaa.
Harmittavasti onnistuin missaamaan niin Wolf Kankareen, jonka upean teoksen Kettujumala palelee lähdin ostamaan, kuin Heta Happosen, jonka kaunis pienlehti jäi rahanpuutteen takia ostamatta. Sain kuitenkin lopulta hankittua ensimmäisen Mad Tea Partyn ja siihen nimmarin ja piirroksen ihanalta Tealta itseltään. En tiedä, kumpaa ujostutti enemmän...
Siinä ostokseni itse asiassa olivat - paitsi tietenkin piti ostaa myös ommeltava Säihkyturpa-hihamerkki, jonka pistän vielä reppuuni tässä joku päivä.
(Ja pari Nemi-albumia piti tuoda kaverille, mutta that was it...)

Viikonlopun hilpeimpiin asioihin kuului se hetki, kun piipahdin ensimmäistä kertaa yhdelle pienlehtiteltalle, missä mainostettiin Oulun sarjakuvafestivaaleja ja siellä mainostanut nainen hihkaisee: "Hei, mä tunnen sut! Sähän oot Kontturin Katja! Sä teet Rosasta väitöskirjaa!"
Maineesta on näköjään hieman hyötyä, kun jäin sitten oululaisten kanssa suustani kiinni ja päädyttiin yhdessä suunnittelemaan huikeita ideoita ensi vuoden Oulun sarjisfestareille...

Ja lopuksi vähän kuvaspämmiä tapahtumasta:

Tom of Finland -paneeli ja irstaita lauluja

Tove Janssonin taidetta

Tuuli Hypén ja kettuviehtymys

Allekirjoittaneen omakuva

Tyylikkäin festarivieras

Köyhän ostokset