Suomi 100 vuotta sarjakuvassa: sarjakuvabloggaaminen

Suomi juhlii satavuotista itsenäisyyttään kaikenlaisilla projekteilla, hankkeilla ja tapahtumilla. Yksi näistä on hanke "Suomi 100 vuotta sarjakuvassa - historian tutkiminen nykysarjakuvan keinoin". Kyseessä on Suomen Sarjakuvamuseon järjestämä projekti, jossa neljä tutkijaa ja neljä taiteilijaa työstävät yhteistyössä neljä artikkelia. Tavoitteena on tutkia itsenäisyyden ajan historiaa ja sarjakuva-alaa: uusi tutkimustieto ja taiteellinen sisältö yhdistyvät poikkeuksellisiksi artikkeleiksi, jotka julkaistaan syyskuussa Helsingin sarjakuvafestivaalien yhteydessä Kuti-ilmaisjakelulehdessä. Artikkelit tulevat siis rikkomaan tieteellisen artikkelin muotoa ja rajoja visuaalisen sisällön kautta.

Projekti on jo itsessään valtavan mielenkiintoinen ja olen ollut todella innoissani, että se sai rahoitusta. Pääsyynä tähän innostukseen on kuitenkin se, että minua pyydettiin projektiin mukaan! Ja vielä enemmän innostuin, kun sain taiteilijaparikseni huikean Viivi Rintasen, jonka Mielisairaalan kesätyttö oli pysäyttävä lukukokemus sekä sisällölliseltä että visuaaliselta anniltaan. Jos et ole vielä lukenut Viivin Hulluussarjakuvia, nyt on korkea aika. 

Mukana projektissa ovat myös kollegani Leena Romu yhdessä Aiju Salmisen kanssa, Petteri Enroth ja Roope Eronen sekä Tuomas Tepora ja Terhe Ekebom. 

Joskus pienikin viesti omalla seinällä voi olla
merkityksellinen bloggaajalle. Kuva: Katja Kontturi

Minun ja Viivin artikkeli tulee käsittelemään sarjakuvan lähihistoriaa. Aiheenamme on omaelämäkerrallinen sarjakuvabloggaaminen ja erityisesti sen tuottamat merkitykset. Saako bloggaamisen kautta vertaistukea ja voiko sitä pitää välillä jopa terapeuttisena kokemuksena? Tätä selvittääksemme teimme pienimuotoisen kyselyn aiheesta. Kysely avautui maanantaina 23.1. Jos siis harrastat sarjakuvabloggaamista, etkä ole vielä vastannut kyselyyn, sinulla on aikaa vielä sunnuntaihin 12.2. asti. Kyselyyn vastaaminen vie kirjoitusinnostasi riippuen noin 10-15 minuuttia. Olemme erittäin kiitollisia kaikista vastauksista! 

(Vilkaisin tämänhetkistä tilannetta perjantaina ja silloin olimme saaneet jo peräti 33 vastausta! Mahtavaa!)

Työstämme artikkelia tässä keväällä ja ensimmäiset tiedonmuruset saamistamme tuloksista pääset kuulemaan perjantaina 17.3. Tampere Kuplii Goes Academic -tapahtumassa, jossa puhumme aiheesta otsikolla "Sarjakuvabloggaaminen - vertaistukea ja terapiaa?". Kannattaa siis pyörähtää Tampereella, jos aihe kiinnostaa. Raportoin projektin etenemisestä myös täällä blogissa.

Tutkijablogihaaste, osa 9: Lemppari akateemisista journaaleista

Tutkijablogihaaste lähenee loppuaan. Pitänee piakkoin keksiä jokin uusi teema, jolla täyttää blogin hiljaisia hetkiä. 

Yhdeksäs kohta on siis lempparini akateemisista journaaleista. Tämä on vähän haastava kysymys, sillä väitöskirjani oli monografia, eli en koostanut sitä yksittäisistä artikkeleista. Olen julkaissut useita artikkeleita, mutta en journaaleissa. Ensimmäinen artikkelini on vasta tulossa piakkoin ilmestyvässä Fafnirin numerossa 4 / 2016. Se toinen, jonka piti ilmestyä ImageText-jounaalissa, hyllytettiin suureksi pettymyksekseni. Minun on siis hieman hankala nimetä lemppariani, joten puolueellisesti todetaan nyt pari ja vedetään röyhkeästi kotiinpäin.
 

Edellä mainittu Fafnir – Nordic Journal of Science Fiction and Fantasy Research, vertaisarvioitu monitieteinen lehti, jota julkaisee oma FINFAR-yhdistyksemme. Lehti erikoistuu tietenkin fantasian ja scifin tutkimukseen, joten on myös loistava lähde tutkimukselleni. Asiantuntevaa ja pätevää - ja hämmentävän kiivastahtista julkaisua (neljä kertaa vuodessa!). Parasta? Verkkojulkaisut saatavilla kaikille halukkaille ilman tilausta.

Kotiinvetoni, toimittamani Scandinavian Journal of Comic Art (SJoCA), joka myös on verkossa julkaistu, vertaisarvioitu journaali, jonka keskittyy sarjakuvien ja sarjakuvaromaanien tutkimukseen. Monitieteinen lehti on myös vapaasti saatavilla kaikille kiinnostuneille. SJoCA on elänyt haastavia aikoja toimituskunnan vaihduttua, emmekä ole vielä oikein päässeet kiinni julkaisurytmiin, mutta lehti elää ja on olemassa - tällä hetkellä noin kahden numeron vuosijulkaisutahdilla.

Potter-manian kourissa: Ihmeotuksia ja Kirottuja lapsia

Sain tämän harvinaisuuden joululahjaksi ystävältäni.

Vähä kerrallaan pääsen taas kiinni päivitysrytmiin ja kirjoittamaan asioista, joita piti hehkuttaa jo viime vuoden puolella. Heti ensi alkuun muutama varoituksen sana:

1) Tämä päivitys sisältää estotonta Harry Potter -intoilua. Jos se ahdistaa, sinua on varoitettu.

2) Tämä päivitys saattaa sisältää spoilereita. Jos et ole nähnyt Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvaa tai lukenut Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmää, kannattaa tarkkailla SPOILER-varoituksia tekstin lomassa.

3) Tämä päivitys paljastaa, että minuun saattaa mennä läpi mikä tahansa Potteriin liittyvä asia liian helposti, koska se maailma on minulle niin tärkeä.

Kävin joululomalla katsomassa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them) -elokuvan kahdesti - sekä 2- että 3D:nä. (En yleensä katso 3D-elokuvia, mutta tällä jälkimmäisellä kerralla aikataulu sopi paremmin kolmedeehen.) Näin jälkikäteen pohdittuna se oli kiistatta vuoden paras elokuva, sillä en ollut mistään leffasta niin innoissani sekä ennakkoon että itse elokuvan katsomisen aikana kuin tästä Potterin taikamaailman historiaan sijoittuvasta teoksesta.

Elokuva ei perustu suoranaisesti mihinkään kirjaan, vaan kuvassa olevan teoksen tekijän, Newt (suom. Lisko) Scamanderin (Eddie Redmayne) elämään hänen kootessaan materiaalia eläinkirjaansa Fantastic Beasts and Where to Find Them varten. Teos esiintyy Harry Potter -sarjassa Tylypahkaa käyvien nuorten koulukirjana ja se on myös julkaistu sellaisena: kyseisessä teoksessa on "käsin" kirjoitettuja kommentteja mm. Ronilta ja Harrylta.

Juuri tässä onkin Ihmeotusten vahvuus. Kun Potterit on lukenut etu- ja takaperin ja kuvitellut hahmot, tapahtumapaikat ja tilanteet mielessään tietynlaisiksi, elokuvat eivät voi koskaan yltää niin voimakkaaksi kokemukseksi kuin kirjat. Ihmeotuksista, Newtista eikä elokuvan tapahtumista ole mitään ennakkokäsitystä saati -tietoa ja siksi elokuva on tähän mennessä kaikkein paras Rowlingin velhomaailmaan sijoittuva leffa.

Elokuva sijoittuu 1920-luvun New Yorkiin ja rakentaa kiinnostavaa ajankuvaa paikallisen velhoyhteisön piilottelulta, noitavainon uhasta ja kielletyistä (ihmis)suhteista velhojen ja ei-taikkien eli jästien välillä. Elokuvan paras anti onkin velhomaailma ja sen visualisointi - pääosin Newtin kerrassaan mainio matkalaukku, johon mahtuu jopa oma ilmasto - Hermionen veska jää tässä kirkkaasti toiseksi. Potter-kirjoissa sivutut eläimet ja olennot saavat nyt ulkonäön, ja shown varastaa tietenkin kontiaista kovasti muistuttava haisku, jonka ainakin itse huolisin lemmikiksi sen kleptomaanisesta luonteesta huolimatta. Myös ukkoslintu ja okkami ovat kauniisti animoituja.

Newt edustaa uutta, viime vuosina elokuviin ja tv-sarjoihin voimakkaasti noussutta päähenkilötyyppiä: sosiaalisesti taitamatonta, hieman eksentristä nörttiä, joka on omalla alallaan nero. (Tämä henkilötyyppi voidaan johtaa jo Arthur Conan Doylen Sherlock Holmesiin, josta mm. tri Gregory House on saanut piirteitä.) Tämä on virkistävää vaihtelua, sillä sankarin ei tarvitse olla enää maskuliininen ja voimakas ollakseen ihailtava. Newtin epävarmuuden vastapainona on ei-taikki eli jästi Kowalski (Dan Fogler), joka puolestaan fyysiseltä olemukseltaan on kaikkea muuta kuin maskuliinisen sankarin ihanne. Kowalskin hahmo on kuitenkin tarinan kannalta tärkeä ja olennainen ja hänen kohtalonsa on yksi elokuvan koskettavimmista. Pidin myös kovasti Alison Sudolin Queenistä, joka vaikuttaa ensin yksinkertaiselta blondilta, mutta paljastuu paljon voimakkaammaksi hahmoksi loppua kohti.

Turhia spoilaamatta elokuva on viihdyttävä ja erityisesti fanien mieleen. [SPOILER] Lopun yllätys olisi pitänyt arvata eräästä riipuksesta, mutta onnistuin silti haukkomaan henkeäni Johnny Deppin ilmestyessä kuvaan.

Elokuvia on kuulemani mukaan tulossa vielä neljä. Sitä, liittyvätkö ne Newtiin vai muiden, lyhyesti mainittujen henkilöiden nuoruusvuosiin, ei ole vielä kerrottu. Huhut liikkuvat nuoren Dumbledoren ja Grindelwaldin suhteen ympärillä ja se olisi kyllä tarina, jonka katsoisin.

Rowling myös kirjoittaa päivitettyä versiota Ihmeotukset-kirjasta, koska ainakin ukkoslintu sieltä puuttuu tällä hetkellä.

*****

Sitten katsaus J. K. Rowlingin, John Tiffanyn ja Jack Thornen kirjoittamaan näytelmään Harry Potter ja kirottu lapsi (Harry Potter and the Cursed Child). Ystäväni sai sen joululahjaksi ja minä lukaisin sen uutenavuotena muutamassa tunnissa, itkin ja nauroin vuorotellen.

Kirja on herättänyt paljon ristiriitaisia tunteita. On totta, ettei se ole samanlainen kuin alkuperäinen Harry Potter -sarja. Osasyy on tietenkin se, ettei Rowling ole ollut päävastuussa kirjoittamisesta. Toinen syy on se, että kyseessä on näytelmä eikä proosamuotoinen romaani. Joillekin näytelmän lukeminen voi olla paljon hankalampaa kuin tutumman romaanin. Minua asia ei häirinnyt ja lukiessani tunsin Rowlingin hahmojen hengen läsnäolon. Myös hänelle ominainen huumori kukki pinnan alla.

[SPOILERIT LÄHTEVÄT NYT]

Ehkä ongelmallisin kohta teoksessa on kuitenkin se, että se leikkii ajan kanssa. Menneisyyden muuttaminen aikamatkustuksella, oli kyseessä sitten ajankääntäjä tai aikakone, on sisältänyt aina aikaparadoksin uhan tai mahdollisuuden ja siksi aikamatkailua käsittelevän kirjan kirjoittaminen on todella haastavaa. Luulen, että monilla lukijoilla tämä seikka on tökkinyt siksi, koska teos ei sinänsä tarjoa uusia näkökulmia: Voldemort on edelleen uhka ja vielä käsinkosketeltavampi, koska hahmot hyppivät menneisyyteen. Samalla voidaan hyötykäyttää tuttuja kohtauksia Rowlingin kirjoista, kuten kolmivelhoturnajaisia, joten uutta materiaalia ei tarvitse tuottaa niin paljoa kuin täysin uuteen aikaan sijoittuvaan tarinaan.

Tästä ongelmasta huolimatta pidin teoksesta kovasti.

Pidin siitä, että sisäinen nuorisoteatterilaiseni visualisoi lavastuksen mahdollisuuksia näytelmää lukiessani.

Pidin siitä, mitkä asiat muuttuisivat, jos menneisyyttä sormeiltaisiin liikaa: milloin Ron ja Hermione eivät olisi naimisissa ja milloin Harrylle olisi käynyt köpelösti taistelussa Voldemortia vastaan.

Pidin Scorpiuksesta kaikista eniten. Siinä jannussa oli särmää. Albus ei herättänyt yhtä voimakkaita sympatian tunteita, koska minulla on ollut pitkään ongelma "I'm angry at my father" -syndroomasta kärsivien nuorten hahmojen kanssa.

Pidin Kalkaroksen "paluusta" ja ehkä itkinkin vähän.

Pidin myös siitä, miten aikuista Dracoa oli kuvattu. Kaikki ei aina ole niin mustavalkoista.

Ja rakastin sitä, että niin moni olennainen asia alkaa tai päättyy siihen, että pitää mennä kirjastoon.

Kaiken kaikkiaan teos jätti kaipuun takaisin Pottereiden pariin. Ja ehdottoman halun nähdä koko näytelmä. Ehkä jopa Lontoossa joskus. Se ei siis ollut täysi susi, vaikka ei ollutkaan romaanien veroinen - tietenkään. Tällä hetkellä minua kiinnostaa kuitenkin enemmän velhomaailman historia - ei tulevaisuus.

Rogue One - pari fanin ajatusta

Odotin Rogue Onea melkein yhtä suurella innolla kuin The Force Awakensia. Uusi kaanon vaatii minulta vielä jonkin verran totuttelua, koska olen lukenut vanhaa saagaa sen verran paljon. Mutta koska The Force Awakens oli kaikin puolin loistava ja onnistunut, odotin Rogue Onelta vähän muutakin kuin lapsille suunnattua avaruusseikkailua.

Tästä eteenpäin seuraa spoilerivaroitus. 

Kävin katsomassa leffan kahdesti, kummallakin kertaa 2D:nä. Pääsyynä tähän oli se, että Finnkinon 3D-lasit (ainakin Jyväskylässä) ovat yksinkertaisesti kauheat ja epämukavat - oli silmälasit tai ei.

Halusin nähdä leffan toistamiseen, koska minulle jäi siitä hieman ristiriitaiset fiilikset, joita vielä tukivat useat negatiiviset ja varsin kriittiset arviot. Nyt pystyn ottamaan huomioon sekä leffan ansiot että omat tuntemukseni.

Päällisin puolin ja ensi-istumalta leffa tuntui varsin hyvältä. Kapinallisten ja Imperiumin sota jalkautui nyt oikeasti tavallisten ihmisten pariin. Avaruustaistelut näyttivät todella upeilta, elokuvassa oli Tähtien sodan tuntu ja paljon vanhaa fania koskettavia hetkiä - erityisen hienoa oli nähdä se, ettei kaikki ollut mustavalkoista: myös kapinalliset olivat tehneet asioita, joita katuivat.

Jokin kuitenkin tökki, varsinkin elokuvan alkupuolella.

En tiedä, johtuiko se siitä, ettei klassista alkutekstirullausta ollut lainkaan, tai liian monesta pikavisiitistä eri planeetoilla vai siitä, ettei hahmoihin päässyt niin hyvin sisälle kuin olisi halunnut. The Force Awakensissa Rey ja Finn herättivät heti sympatioita ja tarvetta samaistumiseen. Jynille ja Cassianille olisi suonut samanlaisen kohtalon. Ja vaikka Jynin taustoja pohjustettiinkin takaumissa, jotain syvempää jäi kuitenkin selvästi puuttumaan, koska K-2SO-droidi oli hahmoista kaikista symppiksin.

Luulen, että osasyy siihen, ettei hahmoja pohjustettu enempää oli se, että he *SPOILER* kaikki kuolevat. Miksi siis tuhlata elokuvasta osaa tarkkaan hahmoesittelyyn, jos hahmo ei tule esiintymään seuraavassa osassa?

Tämä on mielestäni hieman laiskaa käsikirjoittamista. Parastahan se olisi, että tekijät saisivat yleisön kiintymään ja rakastumaan näihin kaikkiin hahmoihin - jotka sitten kuolla kupsahtaisivat ja aiheuttaisivat katsojissa valtavan tunnereaktion.

Game of Thrones osaa tämän mainiosti.

(Tosin kaikki omat lempihahmoni ovat vielä elossa. HA!)

Koin myös visiitin Imperiumin tutkimuslaitoksella kokonaisuudessaan melko turhaksi - en tiedä, miksi Hollywood niin rakastaa noita kuolinkohtauksia, jossa tärkeä ihminen menehtyy päähenkilön käsivarsille. Mutta saatiinpahan mukaan sellainenkin.

Eniten raivostutti kuitenkin Galen Erson hologrammiviesti. Jos sitä on niin pahuksen kiire ja tärkeä viesti on lähetettävä nopeasti ja salaa, ei sitä jäädä jaarittelemaan rakkaalle tyttärelle (jonka elossaolosta ei ole edes varmuutta) omia tuntemuksiaan, vaan mennään ensin asiaan ja lässytellään sitten. Argh, vieläkin raivostuttaa tämä kohtaus ja sen käsikirjoitus.

Mutta - tässä ne huonot asiat sitten tulivatkin.

Moff Tarkinia ovat monet kritisoineet. Se ei ollut niin paha kuin mitä pelkäsin. Mielestäni CGI toimi yllättävän hyvin, mutta paljasti Tarkinin olevan tietokoneella tehty heti kun hahmo avasi suunsa. Kasvojen pieniä lihaksia on vielä  mahdotonta mallintaa niin tarkasti.

 

Pidin Chirrutista. Pidin K-2SO:sta, kuten tuli jo todettua. Sain ihania nostalgiakohtauksia avaruustaistelusta; X-Wingin ja TIE fightereiden äänet tulivat kauniisti iholle.

Päästelin myös epämääräisiä vingahduksia kaikille Uusi toivo -viittauksille, kuten niille kahdelle lainsuojattomalle, jotka Luke ja Ben tapaavat Mos Eisleyn Cantinassa, Stormtroopereille, jotka keskustelevat uudesta T-15-mallista ja kyllähän myös R2:n ja C-3PO:n vilahtaminen tuntuivat hyvältä.

Mutta parasta?

Darth Vader.

Ehdin jo hieman herkistyä Jynin ja Cassianin kohtalolle, kun Kuolemantähden tuhosäde saavutti heidät.

Sitten siirryttiin Darth Vaderiin. Ja valomiekkaan. Ja Voiman pimeälle puolelle.

Jo vuosi sitten sain valtavia kicksejä siitä, mitä Kylo Ren teki Voimalla. Ne olivat juuri niitä asioita, joita Vaderinkin olisi pitänyt tehdä alkuperäisessä trilogiassa, jos teknologia olisi ollut parempi.

Ja nyt se oli.

Minulla oli ihokarvat pystyssä koko sen kohtauksen ajan. 

Ja lähestulkoon itketti. Niin hieno ja tyylikäs oli Darth Vader.

Leffa hyödynsi nostalgiaa hieman eri tavalla kuin The Force Awakens ja tässä iässä nautin siitä vain suunnattomasti. Kokonaisuudessaan Rogue One oli tyylikäs elokuva faninkin mieleen, mutta täytyy silti tunnustaa, että pidin The Force Awakensista enemmän. Lieneekö syynä sitten tutut hahmot ja tarinan eteneminen uuteen suuntaan - Rogue One kun näytti meille vain taustatarinan sille, miksi Kuolemantähti oli "helppo" tuhota.

Toivoisin kuitenkin, että leffasta julkaistaisiin pidennetty versio, tai ainakin paljon lisämateriaalia. Sen verran sitä oli menty muuttelemaan leikkauspöydällä. Jynin trailerissa kuultu "I rebel" -lausahdus jäi esimerkiksi kokonaan pois. 

Uskon myös, että leffa paranee jokaisella katselukerralla. Ja fanille se on aina hyvä asia.