Uusi Ducktales testauksessa

Uuden lehden ensimmäinen numero ilmestui 28.12.2017

Päädyin vähän impulsiivisesti tilaamaan uuden DuckTales-lehden tuossa marraskuussa. Puhelinmyyjä soitti ja ensireaktioni jälkeen olin hivenen vaativa asiakas. Halusin lähinnä tietää, mitä tarjous pitää sisällään. Keskustelu meni pääosin näin:

- Tämä uusi DuckTales-lehti olisi nyt puolen vuoden erikoistarjouksessa. Se on siis aivan uusi tuote ja siinä on erilainen piirrosjälki verrattuna Aku Ankkaan ja - -

- Onhan tuota tullut pohdittua. Ketkä siinä on piirtäjinä?

- Anteeksi?

- Niin, että onko taide pääosin italialaisten tekijöiden tuotantoa, vai muuten eurooppalaista?

- Tuota... en kyllä osaa sanoa. Minäpä kysäisen meidän pomolta!

Pomo ei ollut tietoinen, mutta puhelinmyyjä soitti minulle seuraavana päivänä ja oli selvittänyt asian. Piirtäjät ovat siis italialaisia, mikä tutkijana kiinnosti erityisesti. Lehden sisällöt eivät myöskään lopetetun Roope-sedän tavoin tule Lataamoon, joten päätin tarttua tarjoukseen. Siihen kuului vielä kuukauden ilmainen Ruutu+ DuckTales-tv-sarjan katsomista varten. Eipä ole tunnuksia muuten siihen kuulunut, joten pitänee soitella perään.

Lehti saapui siis ajallaan 28. joulukuuta. Odotin paksumpaa ja kiiltäväpintaista kantta, mutta pidin siitä, että lehti oli kooltaan vain hivenen Aku Ankkaa pienempi, mutta paljon paksumpi. Sisällöltään eli tarinoiltaan se vaikutti pitkälti taskarimaiselta, mikä tietenkin johtuu italialaisista tekijöistä. Uuden kulmikkaan piirrostyylin tarinoita oli harmi vain pelkästään yksi, "Maanalaisten mysteerien majakka", mutta lisäksi mukana oli hahmoesittelyjä, testi ja ankanpoikien keräilykuvat, jotta uuden tyylin tunnelmaan pääsi mukaan.

Lehdessä pidin siitä, että vaikka kyseessä on DuckTales, Aku oli vahvasti mukana kuvioissa. Myös puhe Akun sisarenpojista ilahdutti kovasti. Lisäksi Ankkalinnan perinteinen, pääosin passiivinen naiskuva saa vähän uutta särmää tarmokkaan Tepan ja tomeran rouva Taatelin myötä. 

Sarjakuvan ruutukerronta oli vauhdikasta ja tavallisista staattisista 3 x 4 ruuduista poikkeavaa, mikä on aika virkistävää. 

Vierastan kuitenkin edelleen piirrosjälkeä ja sitä, miten ankanpojista on tehty omia persooniaan. Mutta katsotaan, miten se toimii jatkossa.

Muista tarinoista sen verran, että tyypillisesti Taskareissa edustanut Taikaviitta ja supersankarihenkinen ruutukerronta pääsevät nyt isommassa formaatissa paremmin edukseen. Tätä arvostan.

Katsoin myös Ruudusta tv-sarjan kaksi ensimmäistä jaksoa, jotka ovat itse asiassa IMDb:n mukaan sarjan ensimmäinen jakso pilkottuna kahtia. Jatkossa muut jaksot kestävät reilun parikymmentä minuutta. Vaikka se piirrosjälki tuntuu vielä oudolta, kahden ensimmäisen jakson perusteella sarja vaikutti ihan lupaavalta. Se sai minut jopa nauramaan pari kertaa ääneen bussissa, joten ihan susi se ei ole. Suomidubbi oli kuitenkin harmillinen, koska Roopen skottiaksentti katoaa täysin (ja suomenkielinen Roope on Alfred J. Kwakin Korppi, enkä pääse asiasta yli). Jukka Rasilan Aku on varsin toimiva (ja sopivan epäselvä), mutta ankanpoikien äänet vaativat todella paljon totuttelua. Ne ovat vähän turhan "aikuisia" makuuni. Tepa oli kaikin puolin varsin mainio. 

Eniten nautin kuitenkin Roopen kartanon seinillä olevista Barksin öljyvärimaalauksista ja kuulemani mukaan sekä Barksia että Rosaa tultaisiin sarjassa hyödyntämään.

Hyväksyn.

Nyt selvittelen, josko saan sen Ruutu+:n nyt ilmaiseksi vai en, jotta pääsen jatkamaan sarjan katselua. Normi-Ruudusta muita jaksoja ei vielä pysty katsomaan, enkä sitä suosittele kellekään - se mainosten määrä on aivan kamala. (Varsinkin, kun on katsonut pelkkiä suoratoistopalveluita viimeiset kaksi vuotta.)

Nyt nelosen nettisivu lupailee, että 22.1. tulisi katseluun myös DuckTalesin alkuperäinen, englanniksi puhuttu versio, joten ehkä odottelen sitä suosiolla. Onhan se kuitenkin aivan eri juttu kuunnella skotti-Roopea.

The Last Jedi - ja miksi se toimi

Kävin katsomassa The Last Jedin toisen kerran uutenavuotena. Olen ehkä jo hivenen myöhässä tämän päivityksen kanssa; niin paljon on jo sanottu tästäkin aiheesta. En kuitenkaan kyennyt pukemaan tunteitani sanoiksi ensi-illan jälkeen. Sitten seurasikin kauhea kohu siitä, miten huono elokuva on. Hetken jo kyseenalaistin itseäni. Halusin nähdä elokuvan uudelleen ja tein niin. 

Nyt olen valmis osallistumaan keskusteluun omalta osaltani. Pääasiassa siksi, että saan kaikki ajatukseni purettua tänne, ja ettei minun tarvitse kyllästyttää enää miestäni "stawa sitä, stawa tätä" -jauhannalla. Tässä siis oma arvioni Star Wars, Episodi VIII: The Last Jedi -elokuvasta. En aio tarjota juonisynopsista, vaan nostaa esille niitä asioita, joihin kiinnitin huomioni.

Olen ollut saagan fani noin parikymmentä vuotta, joten katson kaikkia leffoja fanin silmälasien läpi. Olen kuitenkin myös nykykulttuurin ja fantasian tutkija, joten nämä kaikki vaikuttavat siihen, millä tavalla katson elokuvia tai luen kirjallisuutta. Tämä taustaksi.

Ja nyt kerron, miksi minun mielestäni The Last Jedi on hyvä elokuva.

[Jos et tätä kohuelokuvaa ole vielä nähnyt, suosittelen jättämään merkinnän lukemisen tähän, sillä nyt seuraa SPOILEREITA.]

Aloitetaan leffan parhaasta annista eli Luke Skywalkerista. Luke oli nimittäin tässä elokuvassa ehkä lempihahmoni. 

Olin teini-ikäinen, kun näin Uuden toivon ensimmäistä kertaa. Luonnollinen samaistumisen kohteeni oli prinsessa Leia, mutta koin myös Han Solon minulle läheiseksi hahmoksi (sitä en osaa sanoa, halusinko olla Han vai olla Hanin kanssa - kumpikin vaihtoehto on yhtä todennäköinen). Luke Skywalkeriin minulla ei kuitenkaan ollut koskaan minkäänlaista kosketuspintaa.

Luke oli perusamerikkalainen kultapoju, idealismissaan ja innossaan mikkihiirimäinen (eikä se anarkistinen vanha Mikki, vaan se tylsempi versio). Luke edusti myös myyteistä ja perinteisestä fantasiasta tuttua orpopojasta kuninkaaksi -trooppia. Suoraan sanottuna Luke oli raivostuttava.

Jedin paluussa Luke alkoi jo saada enemmän särmää, mutta se särmän määrä kulminoitui The Last Jedin äreään, kyyniseen jediritariin, joka on tajunnut, että elämässä kaikki menee kuitenkin keulien metsään, joten aivan sama. Kun taustalla on traaginen tapahtuma, oman oppipojan (ja samalla sisarenpojan) menetys pimeälle puolelle ja sitä edeltäneet kuvitelmat omasta legendaarisuudesta ja kaikkivoipaisuudesta, niin ei ihmekään, jos sitä kriisin jälkeen karkaa keskelle galaksin syvintä korpea.

(Itse asiassa jedeille hyvin tyypilliseen tapaan, vaikka Obi-Wan olikin Tatooinella pitämässä silmällä nuorta Lukea.)

Kun Luke otti Reyn tarjoaman valomiekan ja viskasi sen olkansa yli, repesin ääneen. Tämä oli juuri oikea tapa käsitellä asia. Ei mitään pateettista "Minä koulutan sinusta seuraavan polven jedin", vaan kylmää realismia: jedien aika on ohi.

Ja tämä on toinen asia, josta elokuvassa pidin.

Rakastin jedejä silloin teininä. Viitat, valomiekat, mystiikka.

Se kaikki sai valtavan särön prequel-trilogian myötä. Jedien koodisto ei tuntunut hyvältä. Piti luopua tunteista, piti luopua rakkaudesta ja tärkeistä ihmisistä, jotta voisi kuulua jedeihin.

Kun Obi-Wan toteaa Anakinille Sithin kostossa, että "Only a Sith deals in absolutes," tekee mieli käskeä miestä katsomaan peiliin.

Jedien tapa ei ollut hyvä ja nyt uusi trilogia on nostanut esiin muunkin tavan käyttää Voimaa. (Mitä esiteltiin itse asiassa jo Rogue Onessa.) Sinun ei tarvitse olla jedi, sinun ei tarvitse munkkiutua käyttääksesi Voimaa. On aika siirtyä eteenpäin ja äreä Luke Skywalker tietää sen. Päästään sille kiinnostavalle Voiman harmaalle alueelle, mistä keskustelimme Worldconin 40 years of Fandom -paneelissakin. Toivottavasti Episodi IX ottaa tämän osion kunnolla haltuun (ja kertoo meille lisää myös Ren-ritareista).

Kolmas asia, josta nautin, oli hahmojen kehityskaaret. Erityisesti Reyn ja Kylo Renin suhde.

Ja ei, en pitänyt sitä mitenkään romanttisena. Kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä turhien romanttisten sivujuonien pitää pysyä poissa kunnon tarinoista. (Siksi esimerkiksi Rosen suukko leffan lopussa oli lähinnä yäh.)

Rey ja Kylo Ren ovat rikkinäisiä ihmisiä etsimässä identiteettiään. Kummallakin on traumoja, joista he yrittävät selvitä. He kaipaavat sielunkumppanuutta, jotakuta, joka ymmärtää heidän tuskansa ja samalla myös erilaisuutensa. Kummatkin ovat vahvoja Voimassa ja sitä he etsivät toisistaan.

Näiden kahden hahmon keskinäinen yhteys oli rakennettu todella hyvin ja myös elokuvallisesti kiinnostavasti: ulkopuolisten äänten katoaminen keskustelun aikana ja lopulta fyysinen läsnäolo tuotiin katsojalle näkyväksi pala palalta. Kylo Ren oli hetkittäin paljaana Reyn edessä (siksi puolialasti - mikä oli myös nyökkäys naisfaneja kohtaan, arvostan). Ja yhteyshän jäi päälle Snoken kuolemasta huolimatta.

The Last Jedi oli myös Poe Dameronin ja Finnin kehityskertomus: kumpikin oppi omat läksynsä: Poe oppi järkevyyttä, strategista ajattelua ja riskinottojen välttämistä; Finn valitsemaan puolensa. Myönnän, että näissä kehityskertomuksissa oli ongelmansa. Amiraali Holdo olisi voinut kertoa suoraan suunnitelmansa Poelle ja koko Finnin ja Rosen matka olisi ollut turha.

Mutta miksi? Leia oli alentanut Poen, ja jos jotain olen sotasarjoista ja roolipeleistä oppinut, niin komentoketjulla on väliä. Ei ollut Poen asia tietää johdon suunnitelmista. 

(Tähän liittyen kannattaa lukea kiinnostava artikkeli, kuinka leffa käsittelee toksista maskuliinisuutta.) 

Finnin ja Rosen kasinotarina oli turhan pitkä ja turhan alleviivaava yhteiskunnallisessa sanomassaan. Toisaalta pidin myös siitäkin. DJ toimi katalyyttinä ja pakotti pelkuri-Finnin valitsemaan puolensa. Ja kun Finn meni äärimmäisyyksiin, Rose pelasti hänet. (Tästä voisi lähteä vetämään syväanalyysia siitä, että itse asiassa koko elokuva käsittelee vääränlaisia maskuliinisia toimintatapoja ja -malleja ja kuinka [nais]hahmot puuttuvat niihin. Ks. tuo edeltävä linkki.)

Finnin ja Rosen tarinankaari epäonnistui - mutta niin epäonnistui Bespinin matkakin. Lando petti Hanin. Samalla tapaa The Last Jedi pettää katsojien odotukset siinä, ettei fantasiakertomuksissakaan kaikki mene aina kuin Strömsössä. 

Myös se, että Snoke kuoli, oli monille ollut kuulemma pettymys. Minusta se oli juuri oikea ratkaisu. Epäinhimillistetyt, rujot superpahikset on jo nähty. Eivät ne ole niin kiinnostavia kuin ristiriitaiset ihmiset, jotka tekevät vääriä valintoja ja päätyvät fasistisen armeijan johtoon. Taiteen, kuten elokuvan, yksi tehtävä on kommentoida vallitsevaa yhteiskunnallista tilaa. Ja tätähän me koko ajan pelkäämme. Uusnatsien ja fasistien nousua.
Odotan Kylo Reniltä paljon, enkä pelkästään siksi, että Adam Driver on loistava näyttelijä.

Tappamalla Snoken leffa rikkoi sitä fantasian perustrooppia, jossa sankari kohtaa superpahiksen tarinan lopussa, voittaa tämän ja ottaa paikkansa uutena hallitsijana. 

Kertomalla, että Reyn vanhemmat ovat mitättömiä, leffa rikkoi sitä fantasian perustrooppia, jossa orpo sankari paljastuu kuninkaalliseksi. Tämäkin on jo nähty Luken kautta. 

Totta kai on mahdollista, että Kylo Ren valehteli, kaikki on vielä avoinna, kuten ohjaaja on itsekin sanonut. Mutta toivon, ettei Rey ole Benin kaksoissisar tai Obi-Wanin tytär tai mitään muutakaan yhtä kulunutta. 

Haluan yllättyä. En halua lukea samaa tarinaa viittäkymmentä kertaa, kuten olen lukenut vanhan kaanonin Thrawn-trilogiat ja Tuhonmiekat ja ne muut samaa kaavaa toistavat opukset.

Ja tämä on vika nykyfandomissa.

Ei ohjaajien, käsikirjoittajien, kirjailijoiden ja muiden tarinankertojien tavoite ole tarjota fan serviceä ja vastata jokaikisen fanin shippailuihin. Ohjaaja kertoo tarinan niin kuin kokee sen parhaaksi. Tämän takia vierastan faniteoriointia. Joskus se osuu kohdilleen (Game of Thrones ja Jonin todelliset vanhemmat), mutta harvemmin ei. Ehkä se oli yksi syy, miksi en pettynyt leffaan. 

(Ja minähän olen ollut pettynyt leffoihin. En ole koskaan ollut niin äkäinen kuin olin tullessani leffateatterista ulos Hobitti II:n jälkeen.)

The Last Jedi kertoo sukupolven muutoksesta. Vanhojen sankarien on aika väistyä ja antaa tilaa uusille. Siksi Luke kuoli ja yhtyi Voimaan. Luke tiesi, että on seuraavan tarinan aika. Sitä edeltävä loppukohtaus Kylo Renin ja Luken välillä oli yksi lempikohtauksistani, samoin Reyn ja Kylo Renin yhteinen taistelu Snoken kuoltua.

Meidän "vanhojen" fanien on siis aika antaa tilaa myös uusille tuulille. Kulttuuri muuttuu, elokuvien kuvaustavat muuttuvat, huumori muuttuu. Kulttuurin muutoksen myötä hahmogalleriaan tulee enemmän naisia, enemmän eri etnisen taustan omaamia ihmisiä. Ja näin sen pitää mennäkin.

Mutta Star Wars pysyy. Mitä tahansa vihaajat sanovatkin leffan erilaisuudesta, se loi yhteyden aiempaan kaanoniin viittailemalla valtavasti Imperiumin vastaiskuun sekä juonellaan että pienillä tapahtumilla, kuten esimerkiksi sillä, miten Rey kohtasi pimeän puolen onkalossa pahimman pelkonsa: itsensä.

Paljon olennaista leffan poikkeuksellisesta etenemisestä on jo sanottu esimerkiksi tässä Slashfilmin artikkelissa ja tässä Jussi Ahlrothin Hesarin analyysissa. Jussi oli muuten samassa Worldcon-paneelissa kanssani!

Katjan vouha - over and out.

PS. Porgit olivat karvaisia pingviinejä ja siksi ihania! (Oikeastihan ne olivat lunneja.)

PPS. Nukke-Yoda CGI:n sijaan! Asiaa.

PPS. Harmittaa, ettei Nörttikulttuuri-hankkeemme saanut rahoitusta Koneen säätiöltä. Yksi suunnittelemistamme artikkeleista olisi keskittynyt juuri Tähtien sotaan, nostalgiaan ja siihen, miten sukupolvet suhtautuvat uuteen trilogiaan. Tämä kohu olisi ollut loistavaa materiaalia.

PPPS. Mistä en pitänyt? Leffan ensimmäisen kohtauksen dialogi ja näyttelijäntyö planeetan pinnalla oli kökköä. Leian Maija Poppanen -lennon olisi voinut toteuttaa paremmin. Ja eikö avaruusaluksissa ole autopilottia?

PPPPS. Okei, Katjan faniteoria: Luke Skywalkerin paluu Voima-kummituksena.