20 movies challenge

Aloitetaan uusi vuosi listauksella. Twitterissä pyöri viime vuoden lopulla 20 leffan haaste eli #20MoviesChallenge. Olikohan se elokuvaohjaaja Ron Howard, joka haasteen laittoi vireille, (korjatkaa, jos olen väärässä), mutta pian haaste täytti myös minun Twitter-fiidini, joten päätin osallistua siihen joulukuussa. Haasteen ideana oli listata 20 itseen vaikuttanutta elokuvaa - ei siis välttämättä parhaita elokuvia, vaan niitä, jotka ovat vaikuttaneet elämään jollain tavalla. Lista piti toteuttaa pelkin ruutukaappauksin, nimiä tai perusteluja ei saanut kirjata. Tässä on minun listani nyt niiden perustelujen kanssa. Se on tehty aakkosjärjestyksessä niin, että animaatiot ovat lopussa erikseen.

1. Aliens (1986). Ensimmäinen Alien-sarjan elokuva, jonka näin. Olin päälle parikymppinen ja ystäväporukkani päätti, että nyt sivistetään Katjaa. Meitä oli kaksi, jotka emme leffaa olleet nähneet, olimme kenties hieman herkkiä ja pelkäsimme kauhuelokuvia. Tästä seurauksena kaverimme päätti sitten säikyttää meidät ei-pelottavassa kohdassa niin pahasti, että potkimme hänen selkänsä mustelmille. Edelleen paras Alien-elokuva, koska Ripley on niin kova muija. Tämän myötä löysin myös H. R. Gigerin, joka on yksi minun ja mieheni lempitaiteilijoista. Kävimme katsomassa Tampereellakin pyörähtäneen Giger-näyttelyn vuosia sitten ja meillä on kolme kehystettyä Giger-julistetta seinällä - Alien on tietenkin yksi niistä. Valitsin tämän kuvan siksi, että siinä on juuri sopivan ahdistava tunnelma.

2. Amélie (2001). Olin lukion jälkeen vuoden Joutsenon opistossa. Ja koska Joutsenossa ei tapahdu mitään, vietimme kämppikseni ja linjatoverini - tulevien hyvien ystävieni kanssa - viikonloput erinäisten leffojen sekä video- että roolipelien parissa. Amélie on yksi niistä elokuvista, jonka näin tuona vuonna ensimmäisen kerran. Rakastan Ranskaa, Pariisia ja ranskan kieltä. Tämä romanttinen söpöys iski minuun oikeaan aikaan ja on edelleen yksi lempielokuvistani. Tämän ruudun valitsin siksi, koska halusin itsekin pienenä olla Zorro.

3. Cats (1998). Mietin hetken, sallitaanko listassa musikaalit, mutta koska joku toinen oli jo listannut Laulavat sadepisarat omaan TOP20:eensä, annoin mennä. Catsin näin noin 15-vuotiaana parhaan ystäväni olohuoneessa VHS-kasetilta. Nimenomaan tämän version, jossa Elaine Page on Grizabella. Cats on kaikkien aikojen lempimusikaalini. Luulen, että osasyynä on se, että nimesimme ystäväni kanssa kaikki kiinnostavimmat kissat tuttujen tyyppien mukaan (minä olin Jemima). Mutta pääsyynä on se, että musikaali on pelkkää tanssia ja laulua ilman turhia löpinöitä. 15-vuotiaalle, juuri tanssiharrastuksen aloittaneelle Katjalle Cats oli unelma ja se, missä joskus olisin halunnut olla. Edelleen ihailen koreografioita, synkronisoituja hyppyjä ja piruetteja, joita en vieläkään osaa. Valitsin tämän kuvan siksi, että Mungojerrien ja Rumbleteazerin yhteiskoreografia kärrynpyörineen on yksi lemppareistani. (Lempikissani on muuten Magical Mr. Mistoffelees.)

4. The Crow (1994). Ensin tuli The 69 Eyesin Brandon Lee. Sitten pitikin selvittää, mihin biisi viittaa, joten löysin Brandon Leen tähdittämän kulttiklassikon, jonka kuvauksissa hän menehtyi tapaturmaisesti. Kosketti fantasiaa ja kauhua ahmivaa myöhäisteiniä vahvasti erityisesti goottiestetiikallaan. Mikään jatko-osa tai tv-sarja ei vedä vertoja alkuperäiselle, koska vettä pitää sataa koko ajan. Kaunis myös rakkaustarinana. Hyllystä löytyy myös O'Barrin sarjakuva. The Crowsta oli hankala löytää ruutuja, mutta tämä on visuaalinen klassikko ja sommitelmallisesti todella kaunis.

5. Die Hard (1988). Kaikkien aikojen jouluelokuva, jonka katseluun en koskaan kyllästy. Toimintaelokuvien eliittiä, jossa sekä Willis että Alan Rickman vetävät huikeat roolit. Vasta myöhemmin opin, että tämä oli Bruce Willisin ensimmäinen toimintarooli. Ei uskoisi. Leffaa katsoessa opin myös, että hän on vasenkätinen. Kuinka moni tunnustaa, ettei ole huomannut? Klassisen ilmastointihormikuvan sijaan otin tämän ruudun, koska siinä on sopivan makaaberi tunnelma. Suosittelen muuten lämpimästi Guyz Niten Die Hard -biisiä!

6. Fifth Element (1997). Tämä taidettiin katsoa kaveriporukalla joskus ysärin loppupuolella, milloin tietenkin katsottiin suurin osa parhaista elokuvista. Bruce Willis, värikäs scifi-tunnelma, kova naispääosa ja Gary Oldman pahiksena - miten tästä leffasta ei voisi pitää? Tämä on niitä harvoja leffoja, joiden musiikit minäkin muistan (en koskaan muista soundtrack-biisejä yhden katselukerran jälkeen, ellen tunne biisiä entuudestaan) ja yksi niistä leffoista, joista on jäänyt ystäväporukallemme kuolemattomia lausahduksia käyttöön. (Mm. "Aziz, light! - - That's much better, thank you Aziz.") Ruutukaappauksessa itseoikeutettuna upea Milla Jovovich Leeloona.

7. Fight Club (1999). Tämä on toinen Joutseno-vuoden leffa. Vaikuttava ei pelkästään päähenkilökolmikon roolisuoritusten, mutta myös yllättävän loppukäänteensä ansiosta. Ja tämä oli aikana, jolloin ne yllättävät loppukäänteet eivät vielä olleet se juttu. Voimakas kokemus, jonka jälkeen istuin kämppiksen lattialla WTF-ilme naamallani. Otin tämän ruudun sen tunnelman ja henkilöiden takia.

8. Jumanji (1995). Tämän taisimme katsoa ala-asteella. Ehkä. Muistan vain sen jännityksensekaisen pelon, kun matalat rummut soivat, sarvikuonot jyrisevät ohi ja se metsästäjähahmo lähtee perään. Aika on syönyt erikoistehosteita, mutta kyseessä on edelleen lapsuuden nostalgian lämpöinen ja vaikuttava elokuva, minkä takia kävin katsomassa myös tuoreen version - ja nautin siitäkin. Ruutukaappausta oli hankala valita niin, että leffan voisi vielä tunnistaa, joten päädyin tähän päähenkilöt esittelevään kuvaan, missä näkyy myös itse lautapeli.

9. Jurassic Park (1993). Klassikko, jonka näin varmaan tv:stä ensimmäisen kerran teini-iän hujakoilla. Pelkäsin raptoreita ihan hillittömästi, mutta loppujen lopuksi elokuvan T-rex on se, joka aiheuttaa edelleen minulle satunnaisia dinosaurus-painajaisia. (Vaikkakin leffasarjassa on oikeastaan se yksi ja sama good guy - tai siis good girl - T-Rex, jonka takia päähenkilöt selvityvät ikävimmistä dinoista.) Katselen edelleen kaikkia osia mielelläni - ja vähän pelkään niitä dinoja. Yllä olevan ruudun valitsin siksi, koska kyseessä on leffan ahdistavin kohtaus.

10. Kadonneen aarteen metsästäjät (1981). Ajaton seikkailuelokuvien klassikko, Harrison Ford ja natsipahikset. Erityisesti arvostan sitä, että sekä Lucas että Spielberg kertoivat ottaneensa vaikutteita tarinaan Barksin Roope Ankka -sarjakuvista. Roope ei siis ole Ankkalinnan Indiana Jones, vaan Indiana Jones onkin Roope Ankka. Ruutu valikoitui haasteeseen tunnistettavan silhuetin ja värimaailman takia.

11. Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (1988). Katsoin tämän joskus kakruna ja muistan siitä vain sen pelottavan loppukohtauksen, joka aiheutti minulle jonkinlaisen leffatrauman, sillä minua pelotti mennä nukkumaan. Kun myöhemmällä iällä uskaltauduin katsomaan tätä leffaa uudestaan, hämmästelin, miten hyvin animaation ja oikeiden näyttelijöiden yhdistäminen on toiminut 1980-luvulla. Ja ahdistuin muuten edelleen loppukohtauksesta. Siksi tuo yllä oleva ruutu. Se on jättänyt lähtemättömät jäljet verkkokalvoilleni.

12. Kuolleiden runoilijoiden seura (1989). Aivan varma en ole, oliko tämäkin elokuva Joutsenon vuodelta (yksi elämäni parhaimpia vuosia muuten), mutta muistelisin niin. Opiskelin silloin avoimessa kirjallisuutta, joten tämä leffa osui ja upposi. Robin Williamsin rooli kannustavana, poikkeavia metodeja käyttävänä opettajana on ollut taatusti takaraivossani tiedostamatta, kun olen omaa opettajauraani rakentanut. Robert Sean Leonard (myöhemmin Housesta tuttu Wilson) vetää sellaisen roolin, että itken joka ikinen kerta. Tämä kyseinen ruutu kuvaa hienosti opiskelijoiden suhdetta englannin opettaja Keatingiin ja millaisen palon tämä on heissä herättänyt.

13. Mad Max 2: Asfalttisoturi (1981). En muista, milloin näin Mad Maxin kakkososan ensimmäisen kerran, mutta näin sen kuitenkin ennen ykköstä. Se teki lähtemättömän vaikutuksen raadollisella, postapokalyptisellä maailmallaan, jossa bensasta taistellaan kuolemaan saakka. Dystopia kuuluu lempigenreihini ja luulen, että tämä leffa on Terminatorin kanssa kaiken alku ja juuri. Ja miksi tämä ruutu? Nuorta Mel Gibsonia katselee ihan mielellään nahkatakissa.

14. The Matrix (1999). Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta ensimmäisestä Matrix-elokuvasta ja yritän nyt tajuta sen, ettei se ysäri ole enää "silloin kymmenen vuotta sitten". Kävimme katsomassa tämän kulttuurisen ilmiön aloittaneen klassikon elokuvissa parhaiden ystävieni kanssa ja se jätti meihin kaikkiin lähtemättömän vaikutuksen - kuten varmaan moniin meidän sukupolvemme nuoriin. Tämäkin leffa jätti jälkeensä joukon anekdootteja (valitsenko punaisen vai sinisen pillerin, "There is no spoon", jne.) sekä esteettisen tarpeen hankkia pitkä, musta nahkatakki. Valitsin yllä olevan ruudun, koska se näytti katsojalle jo aivan leffan alussa jotain uutta ja poikkeavaa myös erikoistehosteiden osalta. Ja Trinity on vaan niin kova mimmi.

15. Tähtien sota: Uusi toivo (1977). "Katja, sinun pitää katsoa tämä! Siinä on Harrison Ford ja se on maailman paras elokuva!" Jotenkin näin silloinen paras kaverini totesi minulle. Olin 14 ja sain VHS:llä telkkarista nauhoitetun ensimmäisen Tähtien sodan uudelleenmasteroidun version. Lienee tarpeetonta sanoa, että sinä iltana läksyt jäivät kakkoseksi. Olen vouhannut Tähtien sodasta niin paljon täällä blogissa, ettei minun enää tarvinne perustella fanitustani. Jos minun pitää nimetä lempielokuvani, sanon aina "alkuperäinen Tähtien sota -trilogia". Ruutukaappauksessa on tietenkin prinsessa Leia. Sekään ei kaipaa perusteluja.

16. Terminator 2: Tuomion päivä (1991). Muistan, miten ala-asteella kolme vuotta vanhemmat pojat hokivat eräänä vuonna koko ajan "Hasta la vista, baby", ja myöhemmin minulle selvisi, miksi. Näin varmaan tämänkin kakkososan ennen ykköstä ja hämmennyin siitä, millaisen muutoksen itsestään selvästi kovana muijana pitämäni Sarah Connor on kokenut leffojen välillä. Koska nuori tyttö tarvitsee hyviä roolimalleja, hän katsoo sellaisia elokuvia, joissa on naisenergiaa. Siksi myös Linda Hamilton ruutukaappauksessa Arskan sijaan.

17. Varjojen valtakunta (2003). Meillä kaikilla on niitä salaisia leffapaheita. Sellaisia, joiden katsomisesta nauttii, vaikka leffa ei olisi erityisen hyvä. Tämä on oma, eikä enää niin salainen, leffapaheeni. Kyseessä on itse asiassa fetissielokuva eli toinen syy, minkä takia omistan pitkän mustan nahkatakin. Aina, kun tarvitsen jotain sopivan goottisynkkää, katson Kate Beckinsalea nahkapuvussa. Ja minä en edes erityisemmin fanita vampyyreja - ihmissudet ovat siistimpiä. (Olen myös sitä mieltä, että leffasarjasta puuttuvat naispuoliset ihmissudet!) Tämä ruutukaappaus näyttää hyvin leffan tyylin.

18. Aladdin (1992). Lapsuuden tärkeitä elokuvia. Suomennos on niin loistava, etten ole sen yhden kerran jälkeen halunnut katsoa leffaa englanniksi. Mielestäni Loiri vetää Hengen roolin paremmin kuin Robin Williams, joten dubbauksen ansaitsema pysti on täysin perusteltu. Pienenä opettelin sekä Pienen merenneidon että Aladdinin ulkoa, ja kävin leffoja läpi mielessäni, kun en saanut unta. Pystyn edelleen vetämään ulkomuistista noin viiden minuutin monologin biiseineen päivineen Aladdinin ja Hengen ensikohtaamisesta. Valittu ruutu on tuo siksi, koska elokuva kertoo myös ystävyydestä ja lupausten pitämisestä.

19. Kaunotar ja hirviö (1991). Tämän katsoin ala-asteella, pienen kyläkoulumme yläkerrassa VHS:ltä. Jo siinä vaiheessa, kun hirviön linna näytettiin ensimmäistä kertaa, olin myyty. Elämäni tärkeitä leffoja. Samaistuin ja samaistun Belleen edelleen todella voimakkaasti. En ole koskaan nähnyt tätä elokuvaa englanniksi ja jännitän sitä hetkeä, jolloin uskallan sen katsoa alkuperäiskielellä. Gaston on yksi Disney-historian kamalimpia pahiksia. Valitsin tämän ruudun siksi, koska siinä Bellen kaipuu muualle näkyy.

20. Liikkuva linna (2004). Listallani on kolme 2000-luvulla julkaistua leffaa, mikä kertoo omasta iästäni. Lapsuudessa ja nuoruudessa koetut tarinat jättävät usein voimakkaimman muistijäljen. Mutta tämä tuorein teos ansaitsee ehdottomasti paikkansa listallani. Näin tämän Diana Wynne Jonesin romaaniin perustuvan Studio Ghiblin animaation ollessani Englannissa vaihto-oppilaana vuonna 2005. En edes muista, oliko se dubattu englanniksi, muistan vain sen huikean visuaalisuuden ja tarinan, joka kietoi mukaansa. Diana Wynne Jonesin romaaneissa fantastinen, taikuutta tihkuva miljöö on aina ihastuttava, mutta tarinoiden suola ovat poikkeukselliset henkilöhahmot, jotka ovat täydellisiä omassa epätäydellisyydessään. Siksi Sophie, Howl ja Calcifer ovat minulle rakkaita. Tässä ruudussa näkyy myös upea linna, jonka halusin näyttää kaikille.

*****

BONUS (jota en Twitteriin jakanut): The Descent (2005). Nostan loppuun vielä ylimääräisen elokuvan, jonka asema bonuksena liittyy siihen, miten elokuva on vaikuttanut elämääni. Tämä on se  kaikista ahdistavin kauhuelokuva, jota katsoessani säikähdin niin paljon, että sain hillittömän itkukohtauksen. Meidän piti keskeyttää elokuvan katselu, jotta sain kasattua itseni ja katsottua leffan loppuun. Ja milloin tämä tapahtui? Kun olin noin 25-vuotias. (Tämän takia en katso kauhuelokuvia elokuvateatterissa. En pääse silloin piiloon Darth Vader -vilttini alle.)