Tämä on toinen postaus, jonka kirjoittamista ja sisältöä olen pohtinut ja harkinnut kauan. Mutta koska mielenterveysasioista täytyy puhua enemmän eikä niiden käsittely saa olla akateemisessa maailmassakaan tabu, päätin kirjoittaa tästä itseäni turhia sensuroimatta.
Kirjoitin noin vuosi sitten päivityksen omasta henkisestä jaksamisestani ja työuupumuksen uhasta sekä siitä, millainen työkulttuuri yliopistossa tuntuu vallitsevan. Jos olisin ollut fiksu, olisin jo silloin hakenut apua, mutta kuvittelin, että kuukauden kesäloma (=työttömyys) auttaisi.
Ei auttanut.
Olin jo syyskuussa siinä pisteessä, että tarvitsin lisää lomaa. Syysloma ja joululoma menivät ilman merkittäviä levon tuntemuksia. Olin ärtynyt ja unohteleva, koin, että ihmiset ovat idiootteja, huusin teini-ikäisille oppilailleni, en pystynyt keskittymään mihinkään tai kuuntelemaan mitään uutta musiikkia. Halusin olla Muumi: syödä talvivarastoon ja mennä sitten unille.
Kun siskoni kysyi tammikuussa, miten minä voin, hajosin siihen paikkaan. Silloin päätin, ettei tästä tule enää mitään, vaan on hankittava apua. Kun oikeasti istuin autossa työpaikan parkkipaikalla keräämässä energiaa siihen, että jaksan mennä opettamaan tai että istuin työhuoneen lattialla itkemässä sitä, että jokin pieni asia oli mennyt pieleen, ei se tuntunut enää normaalilta käytökseltä. Sain opettajan paperit postissa ja vain tuijotin niitä turtana. Kymmenen vuoden tavoitteeni oli siinä eikä se tuntunut enää miltään. Olin normalisoinut itselleni ne 10 tunnin työpäivät ja sen, että ainahan sitä väsyttää ja vain viikonloppuisin ehtii tehdä jotain. Ja pahinta oli se, että olin jopa ylpeillyt sillä, millaisia työaikoja tein. Olin ahkera, pätevä ja kaikin puolin suorittaja.
Olen siinä mielessä onnekas, että minulla oli työsuhde, jonka kautta pääsin suhteellisen nopeasti työterveyden kautta työterveyspsykologille. Tein masennus- ja työuupumustestit, kritisoin masennustestin muotoiluja (luin myös Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat ja olin hänen kanssaan samaa mieltä testin ongelmallisuudesta): analyyttisenä ihmisenä tartuin kiinni sanamuotoihin ja avauduin siitä, miten testi huomioi vain unettomuuden ja ruokahaluttomuuden - minä taas halusin syödä kaiken ja vain nukkua.
 |
| Kuva: pixabay.com |
Testi totesi, että minulla on vaikea työuupumus ja lievä masennus. Mutta koska työuupumus ei ole vielä saanut virallista diagnoosiluokitusta (se hyväksyttiin vasta tässä loppukeväästä omaksi diagnoosikseen), sain merkinnäksi masennusdiagnoosin. (Siinä mielessä otsikko on siis virheellinen.)
Ja mitä minä tein? Sinnittelin vielä kuukauden töissä. Ilmoitin tosin tilanteesta kummallekin työnantajalleni. Yliopistolla pari kurssiani peruttiin ja työmääräni vähentyi huomattavasti. Seuraavalla tapaamiskerralla psykologi sanoi suoraan, etten ole työkykyinen, mitä mieltä hän oli ollut jo ensimmäisen tapaamisen jälkeen. Joko en ollut ymmärtänyt, mitä hän sanoi tai en halunnut ymmärtää.
Lopulta kuuntelin asiantuntijoita ja jäin kokonaisuudessaan puolitoista kuukautta kestäneelle sairauslomalle maaliskuun puolessavälissä. Sain depressiohoitajan ja mielialalääkityksen, jonka otin pitkin hampain vastaan, mutta hyväksyin lopulta erään ystäväni todettua suoraan, että "Jos sinulla on jalka kipeänä, otat siihen lääkettä. Mutta jos mielesi on kipeä, miksi et ottaisi siihen lääkettä?"
Niinpä.
Nyt olen syönyt pientä määrää mielialalääkettä kolme kuukautta. Minulla ei ole ollut mainittavia sivuvaikutuksia, mutta mieleni on paljon positiivisempi kuin aiempina vuosina. Se myös näkyy ulospäin ja tutut ovat sanoneet, että olen taas oma itseni. En vello enää epäonnistumisissani ja jaksan katsoa tulevaisuuteen optimistisemmin. Minusta tuntuu, että olen ensimmäistä kertaa sellainen kuin olin ennen iskän kuolemaa. Ja siitä tulee tässä kuussa kuusi vuotta.
Mutta lääkitys ei yksin auta. Kuten psykologini sanoi viisaasti, mielialalääkkeiden tehtävä on estää serotoniinin eli mielialaan vaikuttavan hormonin takaisinottoa eli konkreettisesti lisätä sen pitoisuutta soluissa. Jos et kuitenkaan tee mitään kivoja asioita, ei mielihyvääkään synny. Tämän takia jokainen työterveyslääkäri, -hoitaja ja -psykologi korosti minulle, että minun tulee tehdä sairauslomani aikana kivoja asioita. Ja minä tein. Disneyland oli ihana paikka. Ready.Set.Polen tanssistudio on viikottainen nautintoni tankotanssin ja ilmajoogan parissa. Löysin hot yin -joogan, jossa rentouduin niin, että nukahdin. Luin. Katsoin tv-sarjoja. Kuuntelin musiikkia. Aloin jaksaa ihmisiä. Ja myös kerroin avoimesti sairauslomastani.
Nyt olen ollut viikon oikealla kesälomalla. On kamalaa, että sitä joutuu ensin sairastumaan ennen kuin tajuaa pitää huolta itsestään, omasta terveydestään ja henkisestä hyvinvoinnistaan. Ja opettajana ensisijaisena tavoitteena on kuitenkin oppilaiden ja opiskelijoiden etu. Mutta miten pidät huolta heistä, jos et ole itse kunnossa? Kuten totesin depressiohoitajalleni, tähän tilanteeseen sopii vertaus lentokoneen turvallisuusohjeista: sinun on ensin kiinnitettävä happilaite omille kasvoillesi - vasta sen jälkeen voit auttaa muita.
Tiesin, että tarvitsen elämääni muutosta. Siksi päätin, että tämä on viimeinen vuoteni kansalaisopistolla. Vaikka jätin ihanan työyhteisön ja mahtavat teinit haikein mielin, tiesin, että tämä on oikea hetki. Seitsemän vuoden jälkeen on aika siirtyä eteenpäin. Ensi lukuvuonna opetan ainoastaan yliopistolla. Ja haen sitä tutkimusrahoitusta.
Olen seurannut ja kuullut pelottavan paljon samankaltaisia kokemuksia yliopistolta. Miten niin professorit kuin väitöskirjan tekijät uupuvat työssään. Meidän työkulttuurimme on todella pielessä, kun jatkuva paine tehdä enemmän ja paremmin on ristiriidassa työajan ja palkkauksen kanssa. Ja pahinta on tietenkin apurahatutkijoilla, joiden työajasta liian iso osa kuluu lisärahoituksen hakemiseen. Ja tästä huolimatta olen palaamassa sinne suurella innolla. Mutta nyt olen oppinut rajani.
"Dolce far niente"
Italiankielinen termi "dolce far niente - suloinen joutilaisuus" on tämän kesän tavoitteeni. Opettelen olemaan. Opettelen vähentämään suorittajan piirteitäni. Kyllin hyvä ja armollisuus itseä kohtaan ovat avainsanoja. Työnteon ohessa on muistettava kaksi ällää: lepo ja liikunta. Tätä korostin myös ensimmäistä kertaa vetämälläni graduretriitillä. Nyt en tee töitä, vaikkakin kahden kuukauden kesälomallani "joudun" pitämään kaksi esitelmää kivoissa tapahtumissa. Mutta muuten ajattelin vain nauttia olostani.
 |
| Kuva: pixabay.com |
Aloitan huomenna perinteeksi muodostuneen heinäkuun somelakon. Huomasin, että sosiaalisen median tuomat uutiset kuormittavat ja vaikuttivat sairauslomalla todella negatiivisesti mielialaani. Viime kesän somelakko teki vain hyvää, joten jatkan sitä tänäkin kesänä. Palaan takaisin kuvioihin elokuussa ja teen sitten kokoavat päivitykset niin Finnconista kuin lääkäriseura Duodecimin seminaarista. Mutta nyt aion
- treenailla nelisen kertaa viikossa
- etsiä ja testata lähimmän uimarannan
- kävellä Järvilinnalle jäätelölle
- tuunata Hulkia
- nörtteillä Finnconissa
- käydä leffassa, musikaalissa ja oopperassa
- katsoa Gilmoren tyttöjä ja Agents of S.H.I.E.L.D.iä
- pelata Assasin's Creed 2:ta ja Monkey Islandia sekä uutta Harry Potter: Wizards Unite -mobiilipeliä
- tehdä puutarhatöitä.
Ihanaa ja rentouttavaa kesää teille kaikille. Muistakaa kuunnella itseänne ja omaa jaksamistanne. Mielenterveysasiat eivät saa olla enää tabu.
