Syyskuun Star Wars: A New Hope -konsertti

Vantaan viihdeorkesteri valmiina aloittamaan.

Olen opettajalle ominaisesti kipeänä näin syyslomaviikon, joten pidempiä postauksia odotellessa (luvassa ainakin Akatemian hakuprosessia) pieni katsaus syyskuun 8. järjestettyyn Star Wars: A New Hope in Concert -tapahtumaan. Hartwall Arenassa järjestetty konsertti oli yhtä aikaa elokuvanäytös ja sinfoniaorkesterin tähdittämä massiivinen spektaakkeli. Itkin jo siinä vaiheessa, kun Lucasfilmin logo ilmestyi valkokankaalle. 

Oli kiinnostavaa huomata, miten välillä keskittyi orkesteriin, välillä elokuvaan. Vaikka Uusi toivo on nähty niin monesti, että sen dialogin osaa jo ulkoa, löytyi silti jotain uutta. (Tällä kertaa metsästimme Han Solon kultaisia noppia.) Vantaan viihdeorkesteri tarjosi elokuvan soundtrackin - ja nimenomaan soundtrackin eli elokuvan katsojille tarkoitetun, tunnelmaa luovan musiikin. Tämä avautui minullekin siinä vaiheessa, kun pettymyksekseni Cantina Bandin tuttu tiluttelu tulikin elokuvan ääniraidalta. Cantina Bandin musiikkihan kuuluu elokuvan sisäiseen maailmaan, ei taustoittamaan sitä. Vaikka olisin kovin mielelläni kuullut myös tämän kappaleen sinfoniaorkesterin soittamana.

(En myöskään muistanut, että The Imperial March todellakin soi vasta Imperiumin vastaiskussa. Sen leffanäytöstä odotellessa...)

Paikkamme olivat mukavasti permannolla, joten meillä ei ollut joidenkin katsojien kommentoimia ääniongelmia. Dialogista sai selvän lähes poikkeuksetta eivätkä äänet särkyneet tai kadonneet.

Olen elokuvien katsojana vahvasti visuaalinen ja muistan asioita herkemmin näkömuistini kautta. Siksi en pysty aina paikantamaan tietyn taustamusiikin kohtaa, ellei musiikki ole pääroolissa esimerkiksi dialogin kustannuksella. Konsertti oli siksikin kiinnostava kokemus tarkkailla niitä hetkiä, jolloin taustalla ei soinut mitään suhteessa niihin hetkiin, jolloin dialogia säesti hienovarainen tunnelmointisävel.

Nautin kovasti ja toivon lisää vastaavia elämyksiä!

  

BB-8 ja R2-D2 hyväksyivät myös.

Don Rosan Suomen vierailun aikataulut 2018

Don Rosa saapuu tänäkin vuonna Suomeen! Sillä mitä olisikaan vuosi ilman Donia? Aikataulut ovat nyt päivittyneet Rosan virallisille Facebook-sivuille, joten jaan ne kootusti tänne tiedoksi myös teille kaikille, jotka ette käytä Facea. 

Rosan voi tavata seuraavissa paikoissa jakamassa nimikirjoituksia. Mukana myös kirjamessujen haastatteluaika.

TURKU ti 23.10.2018

Suomalainen kirjakauppa klo 16.30 - 18.00

OULU ke 24.10.2018

Suomalainen kirjakauppa (Kirkkokatu 17)  klo 16.30 - 18.00

HELSINGIN KIRJAMESSUT to 25.10.2018

Haastattelu Senaatintori-lavalla klo 16.00 - 16.30

Suomalaisen kirjakaupan messuosasto klo 18.00 - 20.00

TAMPERE pe 26.10.2018

Akateeminen kirjakauppa (Hämeenkatu 6) klo 16.30 - 18.00

HELSINKI la 27.10.2018

Suomalainen kirjakauppa Kamppi klo 12.00 - 15.00

HELSINGIN KIRJAMESSUT su 28.10.2018

Suomalaisen kirjakaupan messuosasto klo 14.00 - 16.00.

Rosalta ilmestyy juuri uusi kokoelma Don Rosan parhaat – Mestarin omat suosikit, johon on nimensä mukaisesti koottu Rosan lempitarinoita omasta tuotannostaan. Ei ole tiedossa, onko Rosalla omaa kojua kirjamessuilla tänä vuonna, mutta päivittelen sen tänne, jos ja kun asia selviää. 

Itse harkitsen pyörähtäväni messuilla lauantaina, jolloin Rosa tosin on Kampin Suomalaisessa. Joten katsotaan vielä asiaa.

*****

Sivuhuomiona, sain juuri myöhäisen syntymäpäivälahjan mieheltäni. Kyseessä on Alex Jakubowskin ja Lois Lammerhuberin koostama järkäle Don Rosa - I Still Get Chills!, joka kuvaa itseään "The amazing life and work of Don Rosa". Teos on siis eräänlainen elämäkerta, jossa on paljon kuvia Rosasta kotonaan Kentuckyssa. Muistan Donin mainostaneen tätä pari vuotta sitten kirjamessuilla ja hän onkin ollut aktiivisesti mukana teoksen synnyssä.

Kansikuva. Kirjan koko on muuten huikeat n. 27 x 27 cm!

Sukupuun synty

Huomioi Donin paita.

Kirjassa on huikeat 295 sivua kuvia ja tekstejä sekä englanniksi että saksaksi. Sänkyyn en sitä kuitenkaan iltalukemiseksi suosittele ottamaan, sillä se painaa melko paljon.

Helsingin sarjisfestarit 2018

Tänä vuonna Helsingin sarjakuvafestivaaleilla oli paljon hyvää ja kaunista. Teemana olleet Italia, strippisarjakuva ja metalli sopivat minulle erinomaisesti (joskin italialainen sarjakuva on minulle edelleen Ankka-voittoista) - erityisesti siksi, koska A) tämän vuoden festaritaiteilija oli JP Ahonen, ja B) yksi vieraista oli upea Lise Myhre!

Mikä olisikaan parempi syy viettää syyskuun ensimmäinen viikonloppu Helsingin Suvilahdessa ilmaisilla festareilla?

Saavuimme ystäväni kanssa festareille vasta lauantai-iltapäivästä, mutta ehdimme heti aluksi katsastaa Zinefestin, joka oli tänä vuonna siirretty varsin onnistuneesti Tiivistämölle. Nyt oli tilaa olla, liikkua ja hengittää! Hengasimme siellä pariinkin otteeseen KeSSin pöydän ääressä.

JP Ahonen haastattelussa. Miten suursuosioon noussut Belzebubs-sarjakuva syntyi?

Lauantaina kävimme kuuntelemassa (ennen pakottavaa ruokatarvetta) JP Ahosen haastattelun alkupuolen, jossa hän kertoi Belzebubs-sarjakuvastaan ja uudesta Villimpi Pohjola -albumista. Belzebubsista oli vihdoin ilmestynyt kovakantinen albumi, johon oli koottu kaikki tähän mennessä verkossa julkaistut stripit ja sellaistakin materiaalia, johon en ollut vielä törmännyt. Tavoitteeni oli saada albumi kainaloon omistuksella ja kyllähän näin pääsi käymään. 

Albumi tuli kahlattua läpi heti seuraavana yönä ja junamatkalla kotiin ja todettakoon, että minulle selvisi vasta nyt, että Lilithin parhaan ystävän nimi on Blasphe My! Se selittää hahmon ulkonäön! (Nerokasta!) Siksi arvostan vielä enemmän JP:n minulle piirtämää omistusta. Blasphe on ihana, kuten esikuvansakin.

Kävimme kuuntelemassa myös Wolf Kankaretta, joka puhui uudesta sarjakuvaromaanistaan Subdimensionaalinen portti. Se kuului myös ostoslistaani, joten oli kiinnostavaa kuulla sen taustoista. Kankare lupasi jatkossa piirtää jotain söpöä, joten sitä odotellessa.

Festivaalin kunniavieraan, Charlie Adlardin eli Walking Deadin piirtäjän, kunniaksi Kattilahallissa haahuili lauantaina myös zombeja. Kenkutti, että päädyin vain räpsimään kuvia, sillä olisin saanut niistä kerrassaan ahdistavan videonkin kuvattua. No, aina ei voi zombejakaan voittaa, vaan pitää häipyä vähin äänin.

Zombit huomasivat minut. Oli aika... siirtyä.

Sunnuntai oli kuitenkin se päivä, jota odotimme eniten. Eräs suurista idoleistani, Nemin piirtäjä Lise Myhre oli haastateltavana ja jakoi sen jälkeen nimmareita fanilaumalleen. (Kaksi suurinta nimmarijonoa taisi muodostua Lisen ja JP Ahosen pöytien ääreen tänä viikonloppuna.) 

Lise oli ihana. Kerrassaan sympaattinen ja helposti lähestyttävä persoona, joka kertoi arvostavansa kaikkia fanejaan. Haastattelun aikana hän kertoi ensimmäistä kertaa julkisesti, miksi Nemin äiti ei esiinny sarjakuvissa. Koska monet lukijat ja toimittajat samaistavat Lisen Nemiin, hän ei voinut piirtää Nemin äitiä, koska hahmojen suhde olisi vertautunut hänen äiti-suhteeseensa. Ja hän totesi rakastavansa äitiään.

Toinen mieleenpainunut kommentti oli Lisen vastaus, mitä aloittelevan sarjakuvapiirtäjän tulisi ottaa huomioon. "Olla oma itsensä ja kertoa oma tarinansa", oli Lisen vastaus. Kukaan ei kerro tarinaasi niin hyvin kuin sinä, joten sinä olet se oikea henkilö tekemään sen.

Lise vastaili mielellään myös yleisön kysymyksiin.

Haastattelutilanne olisi kuitenkin voinut olla paljon parempi, sillä haastattelija oli todella epäonnistunut valinta. Tyyppi istui hattu ja aurinkolasit päässä koko ajan, mikä tuntui todella epäkunniottavalta haastateltavaa kohtaan, jonka pitäisi nähdä keskustelukumppaninsa silmät. (Oliko sitten edellinen ilta mennyt liian pitkäksi, tiedä häntä. Kyseessä oli kuitenkin Nemiä suomentanut henkilö!) Tankeroenglanti yhdistettynä pitkiin, epäselviin kysymyksiin teki Lisen hämmentyneeksi ja sai yleisön kiemurtelemaan. Kun jokainen yleisössä kysymyksiä esittänyt muodosti selkeämpiä ja fiksumpia lauseita, jäi haastattelusta niin nolo fiilis, ettei ole tosi. Onneksi se ei kuitenkaan näyttänyt pilaavan Lisen päivää.

Kaksi nörttiä kohtasivat ja kehuivat toistensa kenkiä.

Lisen nimmarijono oli pitkä, mutta kaikki oli sen arvoista. Sain hillittyä pahimman fanityttökohtaukseni, kun Lise avasi keskustelun kehumalla vuolaasti Kaunotar ja hirviö -paitaani. Sitten vertailimme kenkiämme ja minä avauduin, miten olen fanittanut Nemiä ensimmäisestä numerosta saakka. Sain nimmarin (kaksi), piirroksen ja yhteisen valokuvan. Ostin vielä kassinkin, joka loistaa pimeässä! (Tai on heijastin. Tämä jäi epävarmaksi, mutta kumpi tahansa on varsin siistiä!)

Ennen siirtymistä takaisin Keski-Suomeen kävin vielä hakemassa yksinäisen oloiselta Luke McGarrylta Sad Chewie -pinssin. Sain kaupan päälle Poen, joten se oli kannattava, vaikkakin lyhyt moikkaus.

Sarjisfestareiden lootti-kuvasta puuttuu Star Wars -aiheinen postikortti,
joka aiheutti Zinefesteillä spontaanin repeämisen.

Edellä mainittujen teosten lisäksi ostin ihanan Siiri Viljakan zinen Closure & Failure, jonka olin luvannut hankkia jo näkemäni näyttelyn perusteella. Lisäksi mukaan tarttui Belzebubs-pinssit ja olisi varmaan tarttunut myös t-paita, elleivät ne olisi olleet loppuunmyytyjä siinä vaiheessa. Mutta nettikaupasta saa ainakin oikeita kokoja ja lady-fittiä. Pikkaisen jäi harmittamaan se, että Mari Ahokoivun Oksi ehti kadota muiden ostajien taskuun, mutta lisään sen hankintalistan ykköseksi sitten seuraaville sarjisfestareille - jotka ovat *DAM DAM DAA* Oulun sarjisfestarit! Näemme siis siellä!

Sain oman Nemin. <3

Katja kiittää järjestäjiä ja toivoo ensi vuodelle lisää ruokakojuja ja pikkaisen eri sijaintia lavalle, sillä baarin puolelta tuleva möykkä välillä hieman häiritsi. Mutta viime vuoteen verrattuna jo pelkkä lavan olemassaolo oli pop!

Kirjaturismia: Harjukaupungin salakäytävät

Kun Pasi Ilmari Jääskeläisen Jyväskylään sijoittuva romaani Harjukaupungin salakäytävät ilmestyi vuonna 2010, Jyväskylän kaupunki otti pahimman hypen aikana kirjaturismin haltuunsa ja järjesti parin kesän verran kirjan tapahtumapaikkoja seurailevia kaupunkikierroksia. En jostain syystä saanut koskaan aikaiseksi osallistua niihin, mikä jäi harmittamaan.

Kun viime vuoden heinäkuussa opetin ulkomailta tulleille kesävaihtareille Suomen nykykirjallisuutta, keksin järjestää heille vapaaehtoiseksi oheistoiminnaksi romaania mukailevan Maagisen kaupunkikierroksen. Tulostin Jyväskylän keskustan kartan, merkitsin siihen romaanissa mainitut paikat ja kopioin niiden oheen otteita romaanista, jota olimme käsitelleet aiemmin luennolla. Yksi opiskelijoista oli lukenut romaanin tapaamista ennen omalla äidinkielellään ja oli jo suunnitellut tekevänsä kierroksen itsenäisesti. Nyt lähdimme matkaan porukalla. Meillä meni kierroksessa vajaa pari tuntia, kun kävelimme rauhalliseen tahtiin, nautimme Tourujoen luontopolusta ja pysähdyimme lukemaan romaanikatkelmia olennaisiin tapahtumapaikkoihin.

Tässä siis vinkkinä Jyväskylään saapuville: Maaginen kaupunkikierros Kerttu Karan tapaan. Etsi M-hiukkaskeskittymiä ja heittäydy cinemaattiseksi!

Tourujokilaakso: Näkymä Kinakujan sillalta

Katujen ja teiden lisäksi kaupungeilla on omat polkunsa, joihin kannattaa tutustua Jyväskylässäkin. M-hiukkaspitoisuudet vaihtelevat eri poluilla ja saman polun eri kohdissa. Edellä olen kuvaillut Tourujoen länsipuolta, jonka läpi kulkee 1995 rakennettu luontopolku. Aiemmin vaarallisena pidetty jokilaakso on kesytetty ympäristöystävälliseksi, mutta polkuja löytyy myös joen itäpuolelta. Yksi alkaa heti Kinakujan sillan kulmalta ja päättyy paperitehtaan aidan läheisyyteen. (Jääskeläinen 2010, 96 - 97.)

Tourujoen luontopolku

Tourujokilaakso: Paperitehtaan höyryputki

Tourujoen itäpuolisen polun varrella maasta nousee paperitehtaan höyryputki. Sen ei voi sanoa olevan erityisen romanttinen tai kaunis. Koska paikassa kuitenkin yhdistyvät hätkähdyttävällä tavalla luonnon elementit ja teknologia, siinä on tiettyä unenomaista jännitettä, jota käsittelen lisää luvussa 8. Mainittakoon, että putken läheisyydessä sijaitsee sisäänkäynti yhteen Jyväskylän lukuisista salakäytävistä. [ - - ] Niihin menemistä kannattaa välttää mm. sortuma- ja eksymisvaaran sekä vaarallisen korkeaksi kohoavan M-hiukkassäteilyn vuoksi. (Jääskeläinen 2010, 97 - 98.) 

Puistokadun Goodyear-rengasmainos

Lähde liikkeelle Kankaankadulta siten, että vanha hautausmaa on vasemmalla puolella ja Taulumäen kirkko mäen takana oikealla. Käänny Puistokadulle ja kulje etelään kohti keskustaa. Vanhan hautausmaan muuri jää vasemmalle. Kävele kadun vasenta puolta. Pidä katse suunnattuna eteenpäin, mutta tarkkaile samalla kadun oikeaa puolta. Pysähdy, kun huomaat talon, jonka seinään on maalattu suuri Goodyearin rengasmainos. Liiku varovasti eri suuntiin parin metrin säteellä, kunnes tunnet kokemuksesi ajasta, paikasta ja itsestäsi alkavan tihentyä. (Jääskeläinen 2010, 89 - 90.)

Sokoksen kosmetiikkaosasto

Osastolla leijuu huumaavia parfyymihuuruja, jotka yhdessä myyjättärien huolitellun kauneuden ja epätodellista tunnelmaa luovan valaistuksen kanssa voivat sekoittaa paikalle sattuneen miehen pään. Sokoksen kosmetiikkaosasto onkin eräänlainen urbaani seireenien saari, maagisuudessaan pelottava, houkutteleva ja monenlaisia haluja nostattava. (Jääskeläinen 2010, 65.)

Kirkkopuiston kioski

Maaginen kaupunkiopas kuvailee Kirkkopuistoa näin: Tässä korttelin kokoisessa Jyväskylän keskuspuistossa sijaitsee 1880 valmistunut goottityylinen kirkko, kioskirakennus, vanha kytkinasema sekä erilaisia muistomerkkejä. Erityisesti vuonna 1954 rakennettu kioski säteilee ympäristöönsä M-hiukkasia, jotka tihentävät lähistöllä oleilevien ihmisten elämäntunnetta. Kirkkopuisto onkin rakastavaisten keskuudessa suosittu kohtaamispaikka. (Jääskeläinen 2010, 207.)

Harjun / Neron portaat

Portaiden M-hiukkaspitoisuus vaihtelee eri päivinä, mutta arkisimmillaankin ne tarjoavat kelpo näyttämön elämää suuremmille kohtaamisilleja eroille. Portaiden yhteydessä tiettävästi myös sijaitsee sisäänkäynti Jyväskylän salakäytäviin. (Katso liite 3.) Sitä on vaikea havaita, eikä salakäytäviin menemistä yleensäkään voi moninaisten riskien vuoksi kenellekään suositella. (Jääskeläinen 2010, 135.)

Lounaispuisto ja pojanpäinen karuselli

Puistossa on myös lasten leikkikenttä ja uudempien laitteiden joukossa erikoinen vanha, pojanpäinen karuselli, joka on säilynyt vuosikymmenten läpi nykypäivään saakka. Lounaispuistossa on oma erityinen tunnelmansa ja sen merkityksellisyyshiukkassäteily on voimakasta. Sen alla kulkeekin useita salakäytäviä, jotka nousevat lähelle pintaa ja risteävät juuri karusellin alapuolella. (Jääskeläinen 2010, 235.)

Wivi Lönnin talo

Jyväskylässä on säilynyt joitakin erityisen cinemaattisia rakennuksia, joista kaikkein M-hiukkaspitoisin on arkkitehti Wivi Lönnin itselleen suunnittelema kaupunkihuvila. Se valmistui erillisine piharakennuksineen vuonna 1911. [- -] Lukuisat Jyväskylän salakäytävistä johtavat Wivi Lönnin talon pihamaalle tai rakennuksen perustuksiin. Tästä syystä M-hiukkassäteily kohoaakin talossa huomattavan korkeisiin lukemiin. (Jääskeläinen 2010, 272.)

*****

Tiedän, että eri puolella Suomea järjestetään elämyksellisiä Dekkariseikkailuja, joissa kuljetaan romaanien tapahtumien mukana ja seurataan juonta. Mutta tuleeko mieleen muita mahdollisia kirjaturismille otollisia paikkakuntia ja teoksia? Olisiko seuraava haltuunotettava kokonaisuus Tampere ja JP Ahosen Perkeros?

Ilosaarirock 2018

Silloin teinivuosien loppupuolella, 2000-luvun alussa kävimme ystäväni Tupun kanssa säännöllisesti rokkifestareilla. Ilosaarirock oli sijaintinsa takia luonnollisesti vakiopaikkamme, vaikka piipahdimmekin kerran Provinssissa (ilmaisliput) ja pari kertaa Kuopiorockissa (paremmat bändivalikoimat). Tämä oli siis aikaa, jolloin Kuopiorockin liput maksoivat 55 €. Muistan maksaneeni saman verran aikoinaan myös Ilosaarirockin kahden päivän lipusta...

Nyt, ainakin kahden-kolmentoista vuoden tauon jälkeen, palasimme takaisin festivaalitunnelmaan ja -kuumuuteen. Muistan yhä, miten rokkivuosinani Ilosaarirockissa satoi ehkä kerran. Ja nyt heinäkuun helleputki tuntui alkaneen rokkiviikonlopusta. Ilosaarirock oli perinteisesti paikka, jossa iho kärähti ensimmäisen kerran. Nyt varustauduin kolmipäiväiseksi paisuneeseen tapahtumaan 50-suojakertoimen aurinkovoiteella, hatulla, aurinkolaseilla ja vesipullolla. Sekä tietenkin rokkirepulla, jonka Tupu oli pongannut Tori.fistä. 

Rokkireppuun mahtuu kaikki olennainen eväspatukasta vesipulloon
ja (tarpeettomaan) pitkähihaiseen.

Rokin haastavin päivä oli perjantai, koska silloin oli ehdottomasti viikonlopun kovin kattaus bändien osalta. Aloitimme Beast in Blackillä, joka veti huikean keikan huolimatta siitä, että solisti oli kipeä. Esikoisalbumin helmet käytiin läpi kokonaisuudessaan ja eniten tanssittivat tietenkin Born Again; Crazy, Mad, Insane ja tietenkin sinkkuhitti Blind and Frozen. Tätä seurasi jammailu Ismo Alangon parhaiden hittien tahtiin päälavan lähistöllä.

Beast in Black Tähtiteltassa

Aurinko ja Ismo ja Taiteilijanelämää

Piipahdimme katsomassa myös Mokomaa, mutta tulimme siihen tulokseen, että Jenni Vartiainen olisi kivempi päälavalla. Ehdimmekin kuulemaan parhaat palat, kuten ihanan En haluu kuolla tänä yönä, sekä Vain elämää -sarjassa coveroidun Cheekin Keinun, mikä toimi todella kivasti. (Cheekhän on poiminut inspiraationsa selvästi Eino Leinon runosta Jumalten keinu.) Myös Apulannan Madon cover-versio oli ihan parasta Jennin tyylillä.

Illan odotetuimmat ja perussyyt rokkilipun ostoon olivat kuitenkin vielä tulossa. CMX ja Joensuun kaupunginorkesteri vetivät yleisön tähtitelttaan iltakymmeneltä. Itkuhan siinä meinasi päästä, kun sieltä tuli se Kultanaamio. Myös Nainen tanssii tangoa ja Fysiikka ei kestä toimivat erinomaisesti orkesterin kanssa - pääosin siitä syystä, että jo alkuperäisissä biiseissä kuullaan orkesteria. Keikan isoin ongelma olikin miksaus, joka ei toiminut orkesterin eduksi. Bändin basso ja rummut olivat aivan liian kovalla ja peittivät erityisesti jousisoittimet alleen. Sääli. Mutta olihan se ihanaa katsoa, miten orkesteri nautti yleisön innosta: erityisesti ykkösviulistilla näytti olevan hauskaa. Kapellimestari tuskin on aiemmin päässytkään huudattamaan yleisöä lavalla.

Upea CMX Joensuun kaupunginorkesterin vahvistamana

Illan kruunu oli kuitenkin Nightwish ja Floor Jansen. Jos Jenni Vartiainen on kaunis pop-prinsessa, niin Floor on itseoikeutetusti metallin kuningatar. Decades-maailmankiertueeseen kuuluneella konsertilla kuultiin niin aivan tuoretta materiaalia kuin sellaisia vanhoja hittejä kuin 10th Man Down. Ja yleisö huutaa kuorossa: "We were here!"
Keikan päätti tavanomainen ilotulitus Joensuun Laulurinteen yössä.

Floor ja lavakarisma

Lauantai olikin huomattavan paljon rennompi päivä bändien osalta. Hengailimme rentolavan nurkilla syömässä jäätelöä ja kuuntelemassa Värttinää, joka esiintyi yhdessä Palefacen kanssa. Tiirasimme myös naku-uinnin maailmanennätysyritystä, joka jäi puuttumaan niin monesta ihmisestä, ettei kenellekään voinut tulla syyllinen olo osallistumatta jättämisestä.

Ilta-aurinko kohti rentolavaa.

Yllätin itseni myös Sannin keikalta. Tiesin jopa yhden biisin (2080-luvulla), mikä ei ollut yllätys, koska kuuntelen radiota niin vähän - ja silloinkin lähinnä rokkikanavia. Keikka oli energinen ja täytyy sanoa, että Sanni osaa ottaa yleisönsä. Positiivinen yllätys oli mimmin soittotaito niin kitaran kuin viulunkin suhteen. Tajusin myös, että Sanni on 2010-luvun Nylon Beat: pikkutuhmia sanoituksia nenä-äänellä laulettuna. Lyriikoissa on vielä vähän sellaista tyttöjä opettavaa sävyä, että mitä niitten poikien kanssa kannattaa muistaa ja mitä ei kannata tehdä.

Olin selvästi yli-ikäinen samaistumaan Sannin lyriikoihin, mutta teini-Katjaan niillä olisi varmaan ollut erilainen vaikutus. Italian opiskelijana minua viihdyttikin eniten biisi nimeltä Jacuzzi.

Lauantain kruunasi pitkän linjan suosikkimme Apulanta, joka kertoi esiintyneensä Ilosaarirockissa ensimmäistä kertaa 1990-luvun puolivälissä. Yleisössä oli huomattavan paljon sellaisia, jotka näkivät Apiksen ensimmäistä kertaa livenä ja tämä suuri ja muinainen vanhus mietti heti, että kuinka moni näistä oli edes syntynyt silloin, kun Apulanta soitti täällä ensimmäisen kerran?

Apiksen isoin ongelma on se, että se on siirtynyt 1990-luvun punk-vuosista poppiin, mikä näkyy erityisesti 2010-luvun sinkuissa. Siksi vanhempi ja räkäisempi tuotanto on aina uponnut minuun paremmin. Apulannan sinkkuja katsoessa viimeisin oikeasti hyvä ja toimiva sinkku oli Viisaus ei asu meissä ja senkin julkaisusta on 11 vuotta. 

Ilosaarirockin keikan kiinnostavin piirre oli yhteisveto Sannin kanssa (Vain elämää kummitteli taas). Biisi oli minulle tuntematon Sanni-coveri ja hevimpi kuin yksikään Apulannan hitti sitten... Jaa. Ehkä sen 1990-luvun.

Apulannan tuplalava

Vaikka perjantain jälkeen olo oli aivan sippi ja järkyttynyt siitä, että vielä pari päivää pitäisi jaksaa, ei sunnuntain saapuminen kuitenkaan tuntunut pahalta. Aloitimme päivän sovitusti glitterillä, sillä rentolavan tuntumassa seisoi Glitternistin teltta, joka veti porukkaa kuin siimaa. Erilaisilla kivillä ja glitterillä koristeltuja meikkejä, ihoa ja partoja näkyi festareiden täydeltä, joten mekin päätimme hakea rokkiviikonlopun viimeisen päivän kunniaksi omamme. Jonottaessa oli myös kiva kuunnella Circleä rentolavalla. Todettakoon, että glitterliima oli vedenkestävää ja kuvio pysyi minulla hyvänä kokonaisen viikon. Eli se 14 € ei tuntunut mitenkään pahalta summalta siinä vaiheessa. 

Glitternistin teltta

Valikoimaa riitti.

Päälavalla esiintyvää Amorphista kuuntelimme puiden varjossa, aivan vip-kuorma-auton takana, mikä oli hyvä ratkaisu. Kuuman auringon takia oli parempi latailla akkuja varjossa - varsinkin, kun sen jälkeen päätyi tähtiteltan anniskelualueelle cokiksen kanssa vetämään 45 minuutin tanssitreenit Zeddin tahtiin. Tämä ei ollut suunniteltu juttu, vaan onnistunut sattuma. DJ:n mixaukset mm. Queenin Bohemian Rhapsodysta ja Michael Jacksonista tanssittivat mukavasti myös suoran auringonpaisteen alla.

Ja kyllä.

Kaikesta lupauksistani huolimatta näin myös Cheekin livenä. Arvostin lavakarismaa, yleisön huomioonottoa, tanssityttöjä ja Kaija Koo -coveria. Sekä lyriikoiden paikoitellen kekseliästä riimittelyä. Mutta jos on pakko räppiä kuunnella, niin enemmän se Eminem uppoaa. 

Sunnuntain pääesiintyjänä toiminut kitaravirtuoosi Jack White oli mielestäni hieman outo valinta festareiden päättäjäksi. Whitella tuntui olevan bändeineen enemmän kivaa keskenään kuin yleisön kanssa. Jopa Cheek sai yleisön paremmin mukaan menoon. Emme viipyneetkään enää kauaa festarialueella, vaan suuntasimme haikein mielin kohti arkea. 

Jäätelöä ja lettuja. Parasta festarievästä.

Ilosaarirockin kootut miinukset

• Miksi Entisten nuorten disco oli ängetty perjantai-illalle, kun kaikki entiset nuoret olivat kuitenkin kuuntelemassa CMX:n ja Nightwishin ysäribiisejä?
• Sunnuntain pääesiintyjää olisi voinut harkita hieman paremmin, vaikka osaahan Jack White soittaa.
• Mixaus kaupunginorkesterin kanssa soittaneella CMX:llä toimi vain bändin eduksi.

Ilosaarirockin kootut plussat

• Cashless-ranneke toimi erinomaisesti. Myös festarialueen latauspaikat olivat nopeita.
• Paljon vesipisteitä!
• Ruokaa oli paljon ja siinä oli riittävästi vaihtelua. Me söimme muun muassa kreikkalaisia vartaita, pitaleipää ja nyhtöhirveä.
• Iloinen meininki eikä yhtään häirikkötapausta tullut vastaan.
• Lisää näitä kaupunginorkesterin yhteiskeikkoja!
• Oli ihanaa kokea rokkifestari pitkästä aikaa!

Katja ja Tupu kiittävät. Ensi vuonna Tuskaan?

Loma pähkinänkuoressa ja syksyn menotärpit

Kesän kaksi olennaista: Ilosaarirock ja jäätelö

Heinäkuun lomailu on nyt hoidettu pois alta ja samalla olen tehnyt paluun someen. Täytyy heti kättelyssä todeta, että kyllä kannatti pitää taukoa kaikesta. Stressitaso laski enkä edes osannut ajatella töitä - saati, että olisin kirjoittanut jotain artikkelia vähän siinä sivussa vasemmalla kädellä. Somenkin poissaoloon tottui nopeasti; eniten ehkä kaipasin Twitteriä, koska sitä kautta saa uusimmat (ja kiinnostavimmat) uutiset nopeiten. Nyt pitäisi riittää energiaa hoitaa lukuvuosi 2018 - 2019 kunnialla ja ilman työuupumuksen oireita.

Ilosaarirockista teen myöhemmin oman päivityksen, joten ei siitä sen enempää. Kesän toinen olennainen tapahtuma oli heinäkuulle siirretyt yo-juhlat, joissa juhlittiin tuplatutkinnon tehnyttä ylioppilasmerkonomi-siskoani, joka selvitti aikuislukion ja liiketalouden perustutkinnon töiden ohessa. 

Kakku ei ole valhe.

Heinäkuu on ollut sään puolesta aivan järkyttävä, sillä tällainen helleputki ei sovi minulle lainkaan. Siksi olenkin viettänyt aikaa ilmastoidulla tanssistudiolla ilmajoogan ja tankotanssin parissa sekä peittänyt kaikki räppänät verhoilla ja maannut sohvalla tv-sarjojen pauloissa. Loman aikana onnistuin tahkoamaan* The Fallin ja Manhunt: Unabomberin (kokonaan), The Handmaid's Talen toisen tuotantokauden, Orange is the New Blackin kuudennen tuotantokauden, Death Noten ja Altered Carbonin. Sen lisäksi aloitin Supernaturalin 12:nnen tuotantokauden. Luin myös Kuolemanportti-sarjan läpi ja aloitin pelaaman Half-Life 2 EP2:sta, kasasin kolme kirjahyllyä jatkopaloineen ja kävin katsomassa Ant-man and the Waspin. Näiden ohessa olen opiskellut Duolingon suosiollisella avustuksella italiaa.

En tainnutkaan mainita, että voitin Popcultissa Sarjakuvaseuran arpajaisista sarjiskassin?

Mutta kohta on siis syksy eli paras vuodenaika ikinä, mikä toivottavasti tarkoittaa sitä, että lämpötilat putoavat inhimillisiin asteisiin. 

Lopuksi vielä muutama olennainen syksyn menotärppi:

Helsingin sarjisfestarit 1. - 2.9.

Sarjisfestareiden teemana on tänä vuonna strippisarjakuva, italialainen sarjakuva ja metalli, eli kolme kertaa kaikkea kiinnostavaa. Festareille ei vedä pelkästään se, että festivaalitaiteilijana on JP Ahonen tai että sieltä saa kenties hankittua uuden Belzebubs-albumin ja fanisälää, vaan erityisesti se, että siellä on vieraana Nemin piirtäjä Lise Myhre! Saan ehkä fanityttökohtauksia.

Star Wars A New Hope -konsertti 8.9.

Pääsen Hartwall Arenalle faneilemaan klassikon pariin!

Viikko 42 (= elämän tarkoitus)

Syysloman olen varannut reissaamiseen Turku - Helsinki-akselille. Käyn katsomassa Turun kaupunginteatterissa Taru sormusten herrasta -musikaalin ja osallistun Helsingissä Mission in Jedha -nimiseen Star Wars -tapahtumaan. Jos immersiivinen, larpin kaltainen tapahtuma kiinnostaa, lippuja on taatusti jäljellä. Tapahtumaa järjestetään 19. - 20.10.: perjantaina koko perheelle sopivana, lauantaina K18-tapahtumana.

Näitä odotellessa on ihan kivaa palailla töihin.

*Edit: Lisätty kaksi unohtunutta tv-sarjaa.

Se on (some)loma nyt!

Puistoalue Manchesterissa (2014)

Olen nyt virallisesti lomalla koko heinäkuun. Halusin virittäytyä rentoon ja leppoisaan tunnelmaan yllä olevalla kuvalla, jonka otin juhannuksena Manchesterissa neljä vuotta sitten. Koska sellaista tunnelmaa tarvitsen. 

Täten ilmoitankin, että poistun somesta heinäkuun ajaksi. Ei blogia, ei Facebookia, ei Twitteriä eikä Instagramia. Luen yliopiston sähköpostia kerran viikossa (keskiviikkoisin), mutta muuten yritän pitäytyä ajattelemasta mitään töihin liittyvää. (Niin, katsotaan niiden kahden artikkelin kohtaloa sitten myöhemmin.)

Ainut aikataulutettu asia tällä hetkellä on kahden viikon päästä tärähtävä Ilosaarirock. Muuten aion vakaasti viettää aikani pelaamisen, lukemisen, tv-sarjojen ja kotihommien parissa. Minua kutsuvat niin Skyward Sword, Half-Life 2 EP2, Kuolemanportti, Altered Carbon, iZombie, Death Note, kirjahyllyjen kasaaminen kuin ruohonleikkuukin. Sen lisäksi toivon, että ehtisin roolipelata, käydä uimassa ja tanssistudiolla joogaamassa sen verran, kun tuntuu hyvältä.

Aamutee terassilla tuntuu ihanalta ajatukselta.

Ihanaa kesää kaikille, palataan asiaan elokuussa!

Uhkana uupumus - tutkijanuran vaarat

Kuva: pixabay.com

Reilu kuukausi sitten dosentti Aku Visala kirjoitti Areiopagi-blogiin kolumnin tutkijan mielenterveydestä. Teksti oli pitkä, mutta lukemisen arvoinen. Jaoin sen Twitterissä, mutta se jäi vaivaamaan. Päätin kommentoida asiaa myös blogissani, koska teksti osui ja upposi kaikin puolin. 

Olen parin viimeisen vuoden aikana tehnyt aivan liikaa töitä, mikä alkaa pitemmän päälle kostautua. Tämä kevät oli viimeinen pisara, mikä on näkynyt myös blogini päivitystahdin hidastumisena. Joten olen tehnyt ja olen tekemässä valintoja elämässäni sen suhteen, mitä haluan oikeasti tehdä ja mistä nautin. Mutta ennen yksityiskohtiin menemistä, haluan nostaa Visalan kolumnista muutaman olennaisen asian erityisesti niille, jotka eivät jaksa paneutua koko tekstiin.

Mielenterveydelliset ongelmat, kuten masennus, ovat erittäin tyypillisiä väitöskirjantekijöille. Näin todistavat tutkimukset:

Ensinnäkin jatko-opiskelijoilla on kuusinkertainen riski sairastua masennukseen ja ahdistukseen kuin heidän ei-akateemisilla ikätovereillaan keskimäärin. Esimerkiksi yli 40% tutkituista väitöskirjantekijöistä raportoi ahdistusoireita siinä missä samaa ikäluokkaa olevilla ihmisillä keskimäärin tuo luku on 6% luokkaa. Masennuksen osalta luvut olivat samaa tasoa: 39% vastaajista raportoi oireita, joiden perusteella he voisivat saada keskivaikean tai vaikean masennuksen diagnoosin. (Visala 15.5.2018.)

Visala lisäsi, että tutkimusten mukaan naisopiskelijat ovat suuremmassa riskissä kuin miesopiskelijat ja transsukupuolisista opiskelijoista jopa lähes 60 % kärsi masennuksesta tai ahdistuksesta. Yksi esille nostetuista riskitekijöistä oli etäinen suhde omaan väitöskirjaohjaajaan.

Yksinäisyys onkin yksi akateemisen maailman isoimmista ongelmista. Luonnontieteissä ja psykologian alalla tutkimusta tehdään jo varsin varhaisessa vaiheessa osana laajempaa tutkimusryhmää, jolloin kollegoiden ja ohjaajien tukiverkosto on saatavilla. Tuntuu siltä, että meillä humanistisella puolella ollaan vasta viime vuosien aikana herätty siihen, että hei - mehän voimme vaikka kirjoittaa tämän artikkelin yhdessä! Muuten kaikki työ on yksinäistä puurtamista. Visala kommentoikin, että yliopisto työympäristönä kuulostaa ilkeän neron suunnittelemalta:

1. Tutkijat ovat jatkuvassa keskinäisessä kilpailussa keskenään. Tyypillisimmin kilpailu ilmenee rahoituksen tai työsuhteiden hakemisessa. Keskinäinen kilpailu on oiva tapa tuhota ihmissuhteita, vaikka sitä miten yrittäisi pitää yllä jatkuvaa tsemppausta ja iloa kollegoiden saaman rahoituksen puolesta.
2. Tutkija ei voi koskaan olla täysin tyytyväinen itseensä, koska työ asettaa jatkuvia vaatimuksia, joiden yli tulisi päästä. Aina olisi parempia julkaisukanavia, aina voisi etsiä enemmän tuoretta tutkimusta - aina voisi tehdä enemmän, paremmin ja nopeammin.
3. Pätkätyöt, projektit ja lyhyet rahoitusputket eivät herätä lohdullisia tulevaisuuden näkymiä. Yliopistoilla, saati sitten niiden pienillä laitoksilla, ei ole resursseja palkata tutkijoita vakituisiin työsuhteisiin. Tutkija voi olla onnellinen, jos hän tietää, mitä tekee kahden vuoden päästä.
   

Tästä seuraakin väistämättä riittämättömyyden tuntu. Miten etsiä työstään sitä mielekkyyttä, kun suurin osa juuri saadusta rahoituksesta menee tutkimustyön teon sijaan käytännössä siihen, että haet seuraavaa rauhoitusta?

Aika, jolloin tutkijoilla oli mahdollisuus syventyä vuosikausiksi yhteen ongelmaan ilman julkaisemisen, hallinnon ja rahankerjäämisen painetta, on menneisyyttä. Kunkin projektin loppu tulee kohti kuin juna, jonka matkan jatkumista yritän edesauttaa latomalla hätäpäissäni kiskoja sen eteen. Joskus kiskoja ei vaan löydy ladottavaksi. Lisäksi kiireessä sählääminen tuottaa murskaavan riittämättömyyden tunteen. (Visala 15.5.2018.)

Visala, kuten monet muut meistä tutkijoista, näkee tutkimustyön ja tutkijuuden kutsumusammattina. Se on työn osalta sekä uhka että mahdollisuus. Intohimo asioiden selvittämiseen, kirjoittamiseen ja analysointiin auttaa saavuttamaan omassa työssä niitä tavoitteita ja kenties myös unelmia. Mutta samaan aikaan tutkimus ei jätä sinua koskaan yksin. Se on aina läsnä. Sitä et voi tehdä kahdeksasta neljään ja jättää sitä työhuoneelle, kun menet kotiin (jos joku tähän pystyy, voisi opettaa keinonsa minullekin). Tutkimus on mukanasi keskellä yötä, kun et saa unta. Se on läsnä suihkussa, lenkillä, kun seurustelet ystäviesi kanssa. Se muistuttaa olemassaolostaan, kun yrität nauttia fiktiivisistä teksteistä ja alatkin analysoida kertojan fokalisaation vaihtumisia.

Koska työ on osa minua, tulee työn ongelmista myös osa minua. Epäonnistunut projekti, huono artikkeli tai ankara palaute eivät tarkoita vain yhtä huonoa päivää. Ne tarkoittavat sitä, että minä olen epäonnistunut, minä olen huono eikä minua arvosteta. (Visala 15.5.2018.)

Olen yrittänyt koko yliopistossa oloni ajan opetella irti sitä ajatuksesta, että teksti olisi yhtä kuin minä itse. Vaikka teksti onkin minun tuottamani, se on erillinen yksikkönsä. Jos tekstini saa huonoa palautetta, se ei tarkoita sitä, että minä olisin huono ihmisenä. Se tarkoittaa vain sitä, etten ole onnistunut pukemaan ajatuksiani sanoiksi niin hyvin kuin kuvittelin. Voin aina jatkaa tekstin työstämistä. 

Näin opetan gradukursseilla. Ja voi kun se olisikin niin helppoa! Kunpa sen muistaisi silloin, kun ne artikkelin arviot tai väitöskirjan esitarkastuslausunnot tulevat ja ensimmäinen jumalautamäoonniinpaska-tunneryöppy iskee päälle.

(C) Disney. (Rosa, D. 1994, "The Duck Who Never Was", s. 2.)

Visala nostaa esille kaksi tutkijalle ominaista piirrettä, jotka tunnistan itsessäni. Ensiksi on haastavaa tehdä rajanvetoa työn ja vapaa-ajan välillä. Erityisesti silloin, kun tutkii fanittamisen kohdettaan, joka on osa populaarikulttuuria. 

Toiseksi on se huijarisyndrooma, josta kirjoitin viime kesänä. Vaikka silloin tuntuikin, että se nousi enemmän esille opettajaidentiteettiini liittyvissä kysymyksissä, alan tunnistaa itsessäni sitä myös tutkijuuden osalta. Varsinkin nyt, kun en oikeastaan ole kyennyt tekemään oikeaa tutkimusta sitten väitöskirjan.

No, miten tämä liittyy tämänhetkiseen tilanteeseeni?

Tajusin ystäväkollegani kanssa keskustellessani, että jos olisin tänä keväänä mennyt psykologin puheille, olisin todennäköisesti saanut jonkinasteisen työuupumusdiagnoosin. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo siinä vaiheessa, kun aina jonkun kysyessä "Mitä kuuluu?", ainut vastaukseni oli "töitä". Kun kollegani kysyi tässä keväällä, joko olen ehtinyt käydä uimassa, ensimmäinen ajatukseni oli "millä ajalla?".

Minulla on ollut tänä keväänä neljä työsuhdetta, uuden kielen opinnot, opettajan pedagogiset opinnot ja paikallistason opetussuunnitelman laatiminen. Olen tehnyt suuren osan työviikosta 10 - 11-tuntisia työpäiviä ja pitänyt sitä normaalina. Jos olen ollut ennen kuutta kotona, olen ihmetellyt, mitäs tämä nyt on. Olen jaksanut ainoastaan syödä ja nukkua, mikä on näkynyt painon kerääntymisenä. Viime vuonna en halunnut nähdä ihmisiä, varsinkaan työkavereita, työajan ulkopuolella ja jättäydyin siksi kaikista mahdollisista vapaa-ajan aktiviteeteista pois.

Muistini on takkuillut isäni kuolemasta saakka, mutta nyt se on mennyt vielä pahempaan suuntaan.
En selviä ilman kalenteria. Jos minulle annetaan jokin tehtävä, minun pitää tehdä se heti, muuten se unohtuu - ellen laita itselleni muistilappua. Minusta onkin tullut pahimman sortin tarralappu-addikti.

Saatan lukea sähköpostin, miettiä, mitä siihen vastaisin ja unohtaa koko asian. Sitten muistan kolmen viikon kuluttua kesken palaverin, että minun piti vastata siihen yhteen kysymykseen silloin joskus.

Olen tutkijan mielenkiinnolla seurannut kognitiivisten kykyjeni heikkenemistä. Sitä, etten herätessäni muista, mikä päivä tänään on ja missä minun pitäisi olla. Loppukeväästä aloin olla kävelevä Alias-peli, kun tavalliset sanat katosivat täysin päästäni ja jouduin selittämään niitä muille ihmisille.

Syy, miksi nyt jaan tämän blogissa, on ehkä tapa myöntää se ääneen ja julkisesti. Mutta myös sen julkinen toteaminen, ettei ole väärin myöntää oma rajallisuutensa. Ei ole heikkoutta olla väsynyt eikä oman henkisen jaksamisen heikentymistä saati mielenterveyden ongelmia pitäisi nähdä stigmana akateemisissa piireissä. Olen alalla, joka vaatii paljon nimenomaan henkisellä puolella. Eikä tilannetta yhtään auta se, että olen persoonana absoluuttinen, perfektionisti ja suorittaja. Siksi olen tehnyt päätöksiä oman jaksamiseni suhteen.

1. Olen opetellut sanomaan ei. Ei, minä en ehdi, pahoittelut.
2. Olen luopunut tietyistä yhdistysten vastuutehtävistä ja siirtänyt hommia muille.
3. Olen hankkinut kesäkortin tanssistudiolle, jossa pyrin käymään 3 - 4 kertaa viikossa treenaamassa kesän ajan. Liikunta auttaa jaksamiseen. #kesätreeni!
4. Jätän Finnconin väliin, koska joka vuosi se on kuitenkin työkeikka eikä lomaa.
5. Olen heinäkuun kokonaan lomalla. (Jos en siihen kykene, niin kirjoitan korkeintaan vähän artikkelia kerran viikossa.)
6. Opettelen olemaan. Aina ei tarvitse puuhailla tai suorittaa jotain.
7. Teen ainoastaan kahta opetustyötä ensi lukuvuonna. Ei mitään muuta.
8. Tutkimus jää pieneen sivuosaan, mutta haen joka tapauksessa postdoc-rahoitusta valituista paikoista.
9. Kaiken ei tarvitse olla niin justiinsa. Kunhan on läsnä.

Yliopisto on edelleen se paikka, jossa haluan työuraani rakentaa. Tutkimus ja opetus ovat molemmat lähellä sydäntäni, joten niiden parissa aion jatkaa, vaikkakin keskityn nyt vain toiseen. Tällä hetkellä se on kuitenkin oman henkisen jaksamiseni kannalta kaikista parhain vaihtoehto.