Minulla on aina ollut tavoitteita ja päämääriä. Halusin yliopistoon. Sitten tohtoriksi. Sitten tähtäimessä oli dosentin arvonimi ennen kuin täytän 40. Osa tavoitteistani ilmestyi matkan aikana, kuten opettajaksi kouluttautuminen, osa - kuten romaanin kirjoittaminen - on ollut aina läsnä.
Olen pikkuhiljaa tajunnut, miten työorientoitunut olen ollut ja miten kulttuurimme tukee tätä näkökulmaa. Kun tutustut uuteen ihmiseen, ensimmäinen kiinnostava asia tuntuu olevan, mitä teet työksesi. Kun minua pyydetään kertomaan jotain itsestäni, aloitan työpaikastani - en esimerkiksi siitä, että olen Korpinkynsi ja lempi-Muumini vaihtelee Pikku Myyn ja Nuuskamuikkusen välillä. (Näitä asioita olen muuten ruvennut kyselemään ihan kiusallani mahdollisilta tärkeiltä ihmisiltä, kuten siskojeni kumppaneilta.)
Jo ensimmäisen burnoutini aikana heräsin pohtimaan tätä työkeskeisyyttä (niin kliseistä kuin se onkaan) ja ymmärsin, että kaipaan enemmän kokemuksia ja elämyksiä: sellaisia muistoja, joita voi vanhana katsella taaksepäin ja todeta, että "olen elänyt". Ei kukaan muistele kiikkustuolissaan kaikkia kommentoimiaan käsiteanalyyseja tai niitä mahtavia Powerpoint-dioja sillä yhdellä väitöskirjakurssilla. Kokemukset ovat jotain muuta.
Mutta mitäpä siitäkin opin? Puolitoista kuukautta saikkua ja takaisin töihin. Kyllä tämä tästä ja ei kun jatkamaan! Ihan hyvin tässä pärjäillään, kun enhän minä ainakaan vaivaksi halua olla, saati jättää ketään pulaan.
Sitten tuli globaali pandemia, etätyökomennos, uusi työsuhde ja... uusi romahdus.
Aloitin tämän blogin pitämisen reilu kymmenen vuotta sitten. Selasin tässä taannoin vanhoja postauksiani ja löysin sieltä idealistisen ja tutkimuksesta innostuneen Katjan. Se Katja on kadonnut johonkin. En tiedä, löytyykö häntä enää.
Facebookissa ystäväkollegani avautui siitä, miten hän oli hakenut tutkijapaikkaa ja saanut hylsyn: hän listasi kaikki ne naurettavan tarkat vaatimukset, jotka hänen olisi pitänyt täyttää ollakseen kelpoinen. Alkoi ahdistaa jopa ihan fyysisesti. Tuli sellainen olo, että tuohon oravapyörään en enää itseäni ja mielenterveyttäni altista.
Olen päättänyt pistää tutkijanurani kokonaan jäihin. Mitä minä sillä dosentuurilla oikeastaan edes tekisin? Ja mikä kiire minulla muka on saavuttaa sellainen virstanpylväs ennen nelikymppisiä?
Tämän päätöksen myötä myös blogi jää tauolle. Siirryn toisaalle uuden (terapeuttisen) blogin pariin: sen teemana on nörttiturismi. Minut löytää siis jatkossa osoitteesta ankkatohtorinlokikirja.com.
Aika näyttää, löytyykö tutkijanurani vielä jostain jäistä valmiina palaamaan hommiin Steve Rogersin lailla.
 |
| Olen saavuttanut jonkinlaisen rajapyykin. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti