Muinaisilla markkinoilla

Sarjakuvafestivaalien ohessa piipahdin Helsingin Pukkisaaren perinteisillä muinaismarkkinoilla rautakautisessa kauppakylässä. Markkinat järjestettiin 6.-7.9. ja reippailimme paikalle ystäväni kanssa heti sunnuntaiaamuna. Tunnelma oli hieno, paikka upea ja käsityöläisten taidot kerrassaan mainioita.

Kyltin avulla löytää perille

Soturin varusteet

Soturien kilvan ohjeistus kansalle

Puunhakkuukisaan osallistui kaikenikäisiä sotureita

Allekirjoittanut pääsi kuin pääsikin kokeilemaan muinaisjousta

...ja osui jopa tauluun

Taistelunäytöksessä otettiin mittaa markkinoiden häiritsijöistä

Jos aikataulut natsaavat myös ensi vuonna Sarjakuvafestivaalien kanssa samalle viikonlopulle, taidanpa piipahtaa paikalla uudestaankin.

Sanoja seminaarissa, sarjakuvia festivaaleilla

Lahdesta pongattua katutaidetta

Päivitykseni ovat myöhässä ja perusteluksi riittää yksi sana: väitöskirja. Viimeisiä viedään, kohta on varmaan tiedossa jo alustavia päivämääriäkin. (Alustavia, koska kaikki riippuu muiden aikatauluista ja byrokratiasta.) Sivumäärä ainakin on jälleen kasvanut ja kokonaisuus parantunut - tai ainakin selkiytynyt.

Viikolla 36 tapahtui vaikka sun mitä kiireistä. Olin torstain ja perjantain 4.-5.9.2014 Lahdessa, jossa järjestettiin kutsuseminaari "Sanat työssä" kirjailijoille ja sanataideohjaajille. Seminaarissa minua kiinnostivat erityisesti teemat sanataiteen integroimisesta työelämään ja terveydenhoitoalaan. 

Saavuin Lahteen torstaina aamujunalla vähin yöunin ja vein matkalaukkuni Patria Hosteliin, joka toimi yöpymispaikkanani. Sen sijainti oli varsin kätevä ja palvelu pelasi erinomaisesti, vaikka netin varauslomake ei toiminutkaan. Mutta sähköpostilla huonevaraus onnistui ongelmitta. Pienenä ihanana yksityiskohtana mainittakoon, että huoneiden ovinumerokyltit olivat Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa -teemaisia. (Omassani oli teekutsut.)

Seminaarin järjesti Helsingin yliopiston alainen koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia ja se pidettiin Lahden aikuiskoulutuskeskuksessa. Kaksipäiväisen seminaarin teemana olivat siis työ ja hyvinvointi. Kahdeltatoista alkanut seminaari lähti liikkeelle Turun yliopiston professori Marja-Liisa Honkasalon esitelmällä "Miten tutkia sanataiteen ja hyvinvoinnin välisiä yhteyksiä?", jossa puhuttiin paljon muun muassa taiteen terapeuttisuudesta, mitä omassa koulutuksessanikin on tullut esille. Ongelmaksi koettiin sen, miten taiteen tuloksellisuutta ja vaikuttavuutta voidaan mitata. 

Päivän toista teemaa, "Mitä työssä tarvitaan?", lähestyttiin kahden erilaisen puhujan voimin. Nokia Solutions and Networksilta tullut Tomi Niskakoski esitteli tapoja, joilla sanataidetta voitaisiin tuoda mukaan työelämään: olisi löydettävä se tarve, mikä yrityksellä on ja tarjottava palveluja mahdollisen ongelman ratkaisuun. Yhteisen kielen löytäminen on ehdottoman tärkeää taiteen ja työelämän integroinnissa. Niskakoski tarjosi myös päivän mieleenpainuvimman esimerkin, meidän kaikkien vihollisen: gorilla-syndrooman. Kun joukon gorilloja opettaa siihen, että lähestyessään tikkaita ja niiden päällä roikkuvia banaaneja ne saavat kylmän vesisuihkun, ne rankaisevat joukkoon tulevaa uutta jäsentä heti tämän yrittäessä tikkaille. Vähä kerrallaan kaikki joukon gorillat korvataan uusilla, jolloin kaikki tilassa olevat gorillat välttelevät tikkaita, mutta kukaan niistä ei tiedä miksi. Koska "näinhän meillä aina on tehty..."

Toisen näkökulman työhön tarjosi Diakonialaitoksen Tiina Mäkelä, joka kertoi esimerkein, miten he ovat pyrkineet muokkaamaan palveluasunnoista ja hoitokodeista enemmänkin koteja kuin kodinomaisia tiloja ja kuinka he ovat käyttäneet taidetta apunaan tekemään ikäihmisten arjesta mielekästä.

Seminaarin ensimmäinen päivä päättyi kahteen työpajaan: Tarinoita työelämän tulevaisuudesta ja Terveyttä tarinoista. Menin jälkimmäiseen, koska sanataiteen terapeuttiset mahdolliset kiinnostivat luovuusterapiakoulutukseni takia huomattavasti enemmän. Työpajaa ohjanneet Niinat Hakalahti ja Repo pistivät meidät pohtimaan, miten sanataidetta voisi tuoda mukaan esimerkiksi hoitotyöhön ja terveydenhuoltoalalle ylipäätään. Pienissä ryhmissä kokosimme yhteen ideoita, ajatuksia ja villejä heittoja, mitä sanataide voi antaa ja millä tavalla esimerkiksi vanhusten hoidossa. 

Kaikkein antoisinta oli kuitenkin saada paljon tehtäväesimerkkejä, joita pääsimme kokeilemaan käytännössä myös itse. Oma ryhmäni kuunteli Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-romaanin alun ja antoi sitten tulla arkipäiväistä avautumista tuutin täydeltä aloituksella "Kyllä minä niin mieleni pahoitin". Pääsin sitten raapustamaan puolitoista sivua väitöskirja-angstia ja tuntui muuten hyvältä.

Perjantaina seminaari jatkui heti yhdeksältä tarjotulla aamukahvilla, jonka jälkeen purimme työpajoissa tulleita huomioita. Sitten lavalla päästettiin kirjailija-ohjaaja-näyttelijä Juha Hurme, joka puhui aiheesta "Kaikki työ on luovaa työtä". Hurmeen esitys koostui filosofisista anekdooteista, joissa hän kokosi yhteen omaa otsikonmukaista filosofiaansa siitä, että kaikki työ on luovaa työtä, ja miten ikävää on, kun nyky-yhteiskunta pakottaa ihmiset yksipuolisuuteen ja valitsemaan oman tulevaisuutensa ja ammattinsa todella varhain. Hurme kertoi tehneensä parhaillaan 12 eri ammatin töitä yhden vuoden aikana. Olisi huikeaa kyetä elättämään itsensä erilaisilla luovilla projekteilla ja keikkatöillä, mutta tässä maailmantilassa se on kyllä äärimmäinen poikkeustapaus...

Päivän toinen puhuja oli tutkija Ulla Vanhatalo, joka esitteli NSM-nimistä teoriaa otsikolla "Miten sanot sen, mitä todella ajattelet. Natural Semantic Metalanguage sanojen seittejä purkamassa". Hänen teoriansa herätti todella paljon keskustelua ja väittelyä, sillä sen mukaan kaikki asiat voidaan selittää noin 64 alkusanalla useissa maailman kielissä. Tätä on tutkittu 40 vuotta akateemisella tasolla ja sovellus yleisökäyttöön on kuulemma tekeillä. Teorian tarkoitus on lisätä ymmärrystä ja auttaa selvittämään sekä omia ajatuksia että sanan valtaa. Käytännössä tämä 64 sanan lista auttaa selittämään nimenomaan abstrakteja asioita kuten "rakkaus" eikä niinkään konkreettisia esineitä, kuten esimerkiksi sanaa "kahvikuppi".

Perjantaipäivän runouden tulos

Testasimme väitettä käytännössä ja yritimme selittää 64 alkusanalla lauseita "Minä annan sinulle anteeksi" ja "Me välitämme työntekijöistämme". Loppujen lopuksi näistä selityksistä tuli ihan naurettavan pitkiä, kun kaikki sanat purettiin osiin ja kirjoitettiin auki mahdollisimman yksinkertaiseen muotoon.

(Tuli myös pohdittua, miten pitkäksi väitöskirjani venyisi, jos kokeilisin tällä teorialla avata omaa metodiani...)

Seminaari päättyi yhteiseen Sanat ja taide työssä -työpajaan, jonka veti sanataideohjaaja ja kirjailija Päivi Haanpää. Teimme paljon erilaisia kirjoitusharjoituksia ja meille esiteltiin harjoitusten sovellusmahdollisuuksia. Lopuksi kirjoitimme tajunnanvirtaa tästä hetkestä, alleviivasimme sieltä olennaisimman huomion, jonka halusimme jakaa myös muille, ja koostimme ryhmissä niistä yhdessä runon.

Lopuksi kirjoitimme seminaarista palautetta ja keskustelimme jatkosta ja meidän alan ihmisten yhteisestä tietopankista ja seminaarin sisällöistä.

Kokemuksen voisi päättää Cesar A. Cruzin anekdoottiin: "Art should comfort the disturbed and disturb the comfortable."

Sarjakuvafestivaalin virallinen maskotti, Säihkyturpa

Seminaarin jälkeen suuntasin suoraan Helsinkiin, jossa odotti sarjakuvafestivaalit. Aina aiempina vuosina minulla oli aina jotain muuta menoa, enkä ollut päässyt festivaaleille, joten tämä vuosi oli elämäni ensimmäinen Helsingin sarjisfestareilla. En tullut paikalle niinkään ohjelman takia, vaan yleisön tunnelman, ihanien sarjakuvien ja pienlehtitaivaan. Suunnitelmani ostaa valtavia määriä sarjakuvia kariutuivat kuitenkin siihen, että reissubudjettini meni suurilta osin syömiseen ja matkustamiseen, mikä oli aivan liian tylsää.

Vietin festareilla hyvän ystäväni (ja kaltaiseni sarjisintoilijan) kanssa pääosin lauantaipäivän, mutta piipahdin paikalla myös sunnuntaina ennen bussini lähtöä. Ehdin kuunnella hieman yhdeltä alkanutta  "Tom of Finland: Sarja kuvia -teosesittelyä" ja Tuula Karjalaisen Tove Jansson -esittelyä Muumeista ja taiteilijasta itsestään. Minulta meni myös reilu tuntinen Kiasman kahvilassa, jossa haastattelin Isä-sarjakuvan tehnyttä Hanneriina Moisseista oman luovuusterapiakoulutukseni lopputyötä varten. Haastattelukokemus oli varsin voimakas ja sain huikeasti materiaalia sarjakuvia käsittelevää työtäni ajatellen.

Sunnuntaina kävin katsastamassa Tom of Finland -näyttelyn MUU-galleriassa (yritin sinne jo lauantaina, mutta en tietenkään osannut katsoa gallerian aukioloaikoja oikein ja myöhästyin). Näyttely oli harmittavan pieni, mutta sarjakuvat olivat tyylikkäästi esillä luonnoksineen ja Mari Kasurisen My Little Tom of Finland -jättiponi oli huikea. Jos minulla olisi ollut ylimääräinen pari tonnia taskussa, olisin ehkä himoinnut sitä. (Tai sitten huomattavan useita sarjakuvia...) Myös eräästä sarjakuvasta koottu videopätkä oli varsin onnistunut.
Sunnuntaina pääsin kuuntelemaan myös Tuuli Hypénin haastattelua hänen uudesta lastenkirjastaan.

Eniten olisin viihtynyt pienlehtitaivaassa juttelemassa nuorten taiteilijoiden kanssa, mutta ujostelin liikaa jäädä palloilemaan tiettyjen pöytien ympärille (PÖLLÖJÄ, ihania pöllöjä!), kun ei kuitenkaan ollut varaa ostaa kaikkea kivaa.
Harmittavasti onnistuin missaamaan niin Wolf Kankareen, jonka upean teoksen Kettujumala palelee lähdin ostamaan, kuin Heta Happosen, jonka kaunis pienlehti jäi rahanpuutteen takia ostamatta. Sain kuitenkin lopulta hankittua ensimmäisen Mad Tea Partyn ja siihen nimmarin ja piirroksen ihanalta Tealta itseltään. En tiedä, kumpaa ujostutti enemmän...
Siinä ostokseni itse asiassa olivat - paitsi tietenkin piti ostaa myös ommeltava Säihkyturpa-hihamerkki, jonka pistän vielä reppuuni tässä joku päivä.
(Ja pari Nemi-albumia piti tuoda kaverille, mutta that was it...)

Viikonlopun hilpeimpiin asioihin kuului se hetki, kun piipahdin ensimmäistä kertaa yhdelle pienlehtiteltalle, missä mainostettiin Oulun sarjakuvafestivaaleja ja siellä mainostanut nainen hihkaisee: "Hei, mä tunnen sut! Sähän oot Kontturin Katja! Sä teet Rosasta väitöskirjaa!"
Maineesta on näköjään hieman hyötyä, kun jäin sitten oululaisten kanssa suustani kiinni ja päädyttiin yhdessä suunnittelemaan huikeita ideoita ensi vuoden Oulun sarjisfestareille...

Ja lopuksi vähän kuvaspämmiä tapahtumasta:

Tom of Finland -paneeli ja irstaita lauluja

Tove Janssonin taidetta

Tuuli Hypén ja kettuviehtymys

Allekirjoittaneen omakuva

Tyylikkäin festarivieras

Köyhän ostokset

#kutsumua

Hypätään hetkeksi pois akateemisesta maailmasta ja palataan takaisin teinivuosiin #kutsumua-kampanjan merkeissä. Tietämättömille tiedoksi, että kyseessä on siis Suomen Lukiolaisten Liiton kampanja kiusaamisen hiljaisen hyväksymisen ehkäisemiseksi. Kun sekä Nörttitytöt että ihana Miss Ruki Ver ovat ehtineet jo osallistua, ajattelin itsekin kantaa korteni kekoon. Seuraa siis blogini toinen suht henkilökohtainen merkintä.

Kokemukseni koulukiusaamisesta ovat lähinnä nimittelyä ja selän takana puhumista. Yläasteella eräs luokkalaiseni alkoi kommentoida s-viastani, jota oli ala-asteella yritetty korjata puheopettajan toimesta, mutta koska puheopetuksessa ei ollut kivaa, päätin näin nykytermein, että pitäkää tunkkinne, mie puhun just tälleen ja se on hyvä se. Sössöttävä ässäni ilmenee edelleen, jos olen oikein innoissani tai hirvittävän hermostunut. (Ja allekirjoittanut puhuu kansainvälisissä konferensseissa ja opettaa!) Ymmärsin jo tuolloin, että tämä kiusaava poika yritti pönkittää omaa asemaansa luokan "siistimpien" poikien silmissä ja halusi kiusaamisellaan vain huomiota.

Olin tietenkin myös nipo eli pinko eli hikari ja mitä näitä nyt sitten on. Meillä päin sana oli nipo. Olin nipo, koska tein aina läksyt, osasin vastata opettajan kysymyksiin ja sain kokeista ysejä ja kymppejä (fysiikkaa ja kemiaa en ymmärtänyt, liikunnassa yritin vain olla aktiivinen ja yksin laulaminen oli kamalaa). Olin kuitenkin niin hiljainen, etten ollut aina suunapäänä huitomassa, että minäminäminäminä, ope, minä tiedän. Ja samalla olin myös niin kiltti, etten ollut ärsyttävä. Siksi nimittelyni ei koskaan käynyt törkeäksi. Ja osin myös siksi, että ne kaikki nimittelijät olivat sitten samoja tyyppejä, jotka paniikissa tulivat kopsimaan unohtuneet kotitehtävänsä minulta ja minä kilttinä oppilaana annoin heidän tehdä niin.

Olin kuitenkin aina eri mieltä siitä, olinko nipo. Minulle nipo tarkoitti himo-opiskelijaa ja pänttääjää, joka eli nenä kiinni kirjassa. No, niin minä elinkin, mutta eiväthän ne mitään koulukirjoja tietenkään olleet... Koko yläaste meni minulta ehkä vähän vasemmalla kädellä. Jos olisin oikeasti nipottanut, yläasteen päättötodistus olisi ollut enemmän kymppiin kallellaan ja eihän niitä älliäkään tullut kuin yksi kappale...

Outo minusta tuli siksi, koska aloin liikkua väärässä seurassa. Oudosti pukeutuvassa, liian äänekkäässä, liian poikkeavassa. Kun käytin viikon sisään kolmen eri alakulttuurin tyyliä, minut kuuli käytävillä ennen kuin näki ja tietenkin se, että oikeasti pidin koulusta, niin pakkohan minun oli olla outo. 

Ei siinä, outo ei ole minulle haukkumasana, vaan olen sisäistänyt sen osaksi itseäni ja persoonaani. Mutta lukiossa tapa, millä se sanottiin, oli kuitenkin negatiivinen.

Muistan edelleen erään entisen luokkatoverini ja vanhan perheystäväni sanat: "Katja, sinusta ei puhuttaisi noin paljon #%&$aa, jos pukeutuisit normaalisti."

Lisäksi olin tietenkin lesbo, käytin huumeita ja nuuskaa, koska olin yksi kolmasosa niistä pikkupaikkakuntamme oudoista linnuista, enkä mahtunut Leviksissä kulkevien nuorten muottiin. Ikinä nämä selän takana puhumiset eivät kuitenkaan minua satuttaneet, sillä minulla oli kaksi parasta ystävää. Heidän kanssaan jaksoimme kuunnella kaiken sen turhautuneen scheissen mitä sieltä nyt sitten tulikaan ja vielä nauraa päälle.

Kaikki eivät kuitenkaan tähän kykene.

Opettajan sivutöitä tekevänä halusin osallistua tähän kampanjaan ja kertoa myös sen, miten paljon rohkeutta keneltä tahansa, mutta erityisesti kaveripiirin paineen alla elävältä murrosikäiseltä nuorelta, kiusaamisen lopettaminen saati sen huomaaminen voi vaatia. En tiedä, luetteko te tätä koskaan, mutta haluaisin pyytää anteeksi entisiltä luokkatovereiltani Tarulta ja Petteriltä. 

Anteeksi, Taru, että annoin luokan suosituimpiin kuuluvan tytön vetää minut mukaansa siihen rinkiin, joka sulki sinut ulkopuolelleen. Anteeksi, että en ollut tarpeeksi vahva sanomaan hänelle vastaan. 

Anteeksi, Petteri, että tekemättä mitään hyväksyin hiljaisesti luokan hölösuun sinuun kohdistaman pilkan ja kaikenlaisen fyysisen kiusan, joka hänestä tuntui varmaan pelkältä leikiltä, mutta jonka sinä koit taatusti paljon ikävämpänä, vaikka yritit aina hymyillä ja näyttää vahvalta.

 

En ole outo, olen persoonallinen ja se näkyy pukeutumisessani.

En ole nipo, olen fiksu. Ja suuntautunut niille minua kiinnostaville alueille.

Kaikilla ei ole ystäviä tukena. Ole sinä se ystävä. Ole vahva ja rohkea ja mene väliin, jos jotakuta kiusataan. Joskus kiusaaja itsekään ei tajua, miten hänen sanansa tai tekonsa voivat satuttaa.

P.S. Suosittelen katsomaan Freaks and Geeks -tv-sarjan. Erittäin koskettava kuvaus erilaisista nuorista. Jakso 13 (Chokin' and Tokin') liittyy vahvasti kiusaajan ja kiusattavan suhteeseen.