Pelle Peloton ja Barbie - kaksi kiinnostavaa näyttelyä Helsingissä

Helsinkiin matkaavat populaarikulttuurin fanit: nyt olisi tarjolla pari varsin viihdyttävää näyttelyä, jotka ovat täynnä nostalgiaa. 

Pelle Peloton - maailman pelottomin keksijä

Paikka: Päivälehden museo, Ludviginkatu 2–4

Aika: 8.3.–16.9.2018, museo avoinna ma–su klo 11–17

Hinta: Ilmainen

Kenelle: Kaikilla akumielisille!

Aikaa menee: puolisen tuntia innostuneella aikuisilla, lasten kanssa askarrellessa kauemmin.

Pelle Peloton -näyttelyssä pääset pyörähtämään maailman tunnetuimman ankkalinnalaisen keksijän verstaassa, naputtelemaan aikakonetta ja testaamaan Pellen ennustuskonetta. Perheen pienimmille on puuhailtavaa ja isommat viihtyvät lukemassa taustoja Pellen klassikkokeksinnöistä, kuten ajanpysäyttäjästä, äänirasiasta, kutistuskoneesta sekä tietenkin Pikku Apulaisesta. Kovimmat ankkafanit ahtautuvat Akun punaiseen pirssiin ja käyvät rutistamassa Jäyhä Jököttäjää.

Astu sisään ja tapaa mm. Pikku Apulainen

Testasin ennustuskonetta.

Ja sehän toimi!

Pikku Apulainen!

Kun pitkät kintut mahtuvat parhaiten takapenkille.

Jäyhä on uusi paras ystäväni.

Ankkatohtori arvostaa visuaalista ilmettä, ilmaisuutta ja koko perheelle sopivaa näyttelyasettelua. Erityisen paikan sydämessäni sai Jäyhä, joka huuteli aina välillä klassikkorepliikkiään ohikulkijoille. Pidin myös kovasti Pellen tieteellisyyden pohdinnoista: mikä keksintö olisi oikeasti mahdollinen ja mikä ei? 

Olisin nauttinut vielä laajemmastakin näyttelystä, mutta tämäkin makupala oli herkkua.

Barbie - the Icon

Paikka: Kansallismuseo, Mannerheimintie 34

Aika: 27.4.–26.8.2018, museo avoinna ma-su klo 11–18, ke klo 11–20

Hinta: 15 €, alle 18–vuotiaat ilmaiseksi

Kenelle: Sinulle, joka rakastat muotia ja nukkeja.

Aikaa menee: tunti, puolitoista, mikäli rakastat historiaa ja muotia. Lasten kanssa ei välttämättä edes niin kauan. (Jos haluat nautiskella rauhassa nostalgian tuulahduksista, jätä perheen pienimmät kotiin.)

Barbie-näyttely kulkee rakastetun nuken mukana vuodesta 1959 tähän päivään. Näyttelyssä on esillä koko historian kirjo muuttuneesta ulkonäöstä haute couture -muotiluomuksiin ja julkkisversioihin. Barbien merkitys ja esikuva-asema käydään tarkkaan läpi ja iloa saa niin nukkeharrastaja kuin muodista ja historiasta innostunut kävijä.

Minä ja Barbie

Se ihan ensimmäinen Barbara Millicent Roberts.

Muotimaailman huipulta.

Kasariröyhelöiden paluu! Nimim. Lapsuudeni Barbiet.

Tämä oli tyylin osalta ehdoton lempparini kaikista esillä olleista nukeista. 

Barbien tyylejä ja vaatteita piirroksina kuin Kauniissa ja rohkeissa.

Elizabeth Taylor -Barbiet

Frida Kahlon Barbie-versio

Sinäkin voit olla mitä ikinä tahdot!

Barbie-näyttelyssä oli ihanaa huomata, miten vaatepuolen muotoilukoulutuksen käynyt siskoni intoili muodista ja asuista, ja minä tutkijana siitä, miten Barbien ulkonäkö ja vaatetus on heijastanut ilmestymisensä ajankuvaa arvojen ja asenteiden osalta. 

Erittäin kiinnostavaa oli kuulla siitä, että Barbie oli todellakin se ensimmäinen aikuisnukke, joka tuli markkinoille myyntiin. Kuten näyttelyssä todettiin:

"Ensimmäistä kertaa nukke ei esittänytkään vauvaa vaan varttunutta tyttöä. Tuohon asti tytöt saattoivat leikkiä vain nukkejensä äitiä, mikä vahvisti naisen stereotyyppistä asemaa äitinä ja vaimona. Barbiella sitä vastoin oli erilaisia ammatillisia rooleja, kuten astronautti, poliisi, lääkäri, palomies, sotilas ja jopa Yhdysvaltain presidenttiehdokas ennen Hillary Clintonia!"

Kun itselle nukkejen moninaisuus on ollut itsestäänselvää, tämä pisti ajattelemaan. Ei kannata turhaan aliarvioida tämän blondin nuken merkitystä, vaikka se minun ikäisilleni saattaakin näyttäytyä kasarin pinkkeihin hörhelöihin sonnustautuneena tyhjäpäänä. Aquan kamala "Barbie Girl" -renkutus ei tietenkään yhtään ole auttanut tätä asiaa... 

Pidin. Pidin kovasti. Pitää myös tutustua uuteen Barbie: the Icon -teokseen, joka on julkaistu tänä vuonna näyttelyn vanavedessä. 

Tiede sanoi POP Turussa

Lauantaina 28.4. Suomen Populaarikulttuurin Tutkimuksen Seura järjesti Valtavirrasta marginaaliin - ulkopuolisuus populaarikulttuurissa -nimisen seminaarin. Seminaarin yhteistyökumppanina oli Turun yliopiston musiikkitieteen oppiaine, mikä mahdollisti tapahtuman järjestämisen yliopiston tiloissa, Sirkkalan kampuksella. Se näkyi myös seminaarin esiintyjissä, joista moni oli erikoistunut musiikintutkimukseen.

Seminaari oli jo monipuolisen ohjelmakattauksensa puolesta varsin kiinnostava, mutta minulle se oli merkittävä askel urapolullani, koska minut kutsuttiin sen keynote-puhujaksi. (Niille, jotka eivät ole varmoja, mitä keynote tarkoittaa, se on seminaarin tai konferenssin pääpuhuja, tyypillisimmin kyseisen teeman asiantuntija ja alansa isoja nimiä. Se, jolle maksetaan tilaisuudesta vähintäänkin matkakulut.) Kyseessä oli toinen keynote-luentoni, joten kunnia oli suuri ja jännitys valtava. Viimeistelin puhettani vielä perjantaina ja kasasin dioja hostellissa puolenyön aikaan naapurihuoneen asukkaan kuorsauksen saattelemana. Mutta hyvä siitä tuli, ainakin palautteen perusteella.

Nimesin keynote-luentoni tämän blogini mukaan eli puhuin otsikolla "Akateemisen ja populaarin välimaastossa. Kun tyttö Aku Ankkaa halusi tutkia". Keynoteni käsitteli omaa polkuani tutkijana hyvänä esimerkkinä siitä, millaisia ennakkoluuloja populaarikulttuurin tutkija voi urallaan kohdata niin akatemian kuin Ankkalinnankin (eli sen muun väestön) taholta. Esittelin muutaman kiinnostavan forum-keskustelun aiheesta, joista tässä alla yksi, joka on peräisin potku.netin keskustelupalstalta. 

Lähteenä ollut pätkä ja koko keskustelu on luettavissa täältä. 

Samaan syssyyn voin todeta, että aina voi lukea meriitiksi sen, jos sinut mainitaan vauva.fi-foorumilla...

Perustelin myös miksi sitä Aku Ankkaa pitää tutkia eli jaoin muutamia olennaisuuksia viime keväänä tekemästäni kyselytutkimuksesta ja Aku Ankan merkityksestä suomalaisille. Niistä voi lukea lisää Sarjainfon artikkelista 4/2017, josta kirjoitin tarkemmin täällä. 

Lopuksi koostin muutaman olennaisen perustelun, miksi on tärkeää tutkia populaarikulttuuria: 

1. Jos aihetta ei ole tutkittu, sitä pitää tutkia. Koska tutkimus on itseisarvo.
2. Ihminen on kulttuurinen eläin. Kun me tutkimme kulttuuria, me tutkimme ihmistä.
3. Populaarikulttuuri on aikansa tuotetta. Se kuvaa niitä historiallisia, yhteiskunnallisia ja sosiaalisia konteksteja, joissa se on luotu.

Näistä asioista puhuinkin jo hieman Tampere Kuplii -postauksen yhteydessä, mutta haluan tuoda esille myös yleisöstä tulleen olennaisen huomion. Ihmisten arvot ja maailmankuva voivat perustua fiktiivisten tarinoiden ja niissä esiintyvien hahmojen pohjalle. Jotta voidaan ymmärtää ihmistä, on tutkittava näitä fiktiivisiä ilmiöitä - eli siis populaarikulttuuria.

Tästä ääriesimerkki on Kapteeni Amerikka -sarjakuvien käsikirjoittajien saamat tappauhkaukset Hail Hydra -yllätyskäännöksen myötä pari vuotta sitten. Näistä pahin oli tämä, nyt tumblrissa luettavissa oleva teksti. Oli kyseessä trolli tai ei, ihmisten tunnepitoiset reaktiot populaarikulttuurin tuotteisiin, tarinoihin ja hahmoihin voivat olla häkellyttäviä. Siksi näitä ilmiöitä pitää tutkia ja näin niitä voi perustella esimerkiksi rahoitushakemuksissa.

Päätin puheeni jakamalla muutaman henkilökohtaisen tavoitteen akateemisella uralla. Todettakoon, että aion olla seuraavan viiden vuoden sisällä alani päivystävä dosentti. Lisäksi haluan muuttaa alla olevaa urbaanin sanakirjan määritelmää sinne positiivisempaan suuntaan. (Tämäkin oli löytö internetin ihmeellisestä maailmasta.)

Yhdeksästä puoli kuuteen kestänyt seminaari herätti paljon ajatuksia. Riikka Taavetti toi esitelmässään esille sen, miten viime vuonna julkaistu Tom of Finland -elokuvassa  sotasankaruus oli tapa tuoda homous esille hyväksyttävänä. Sota-ajan muistelu on yksi osa suomalaista kansallista kertomusta ja sota itsessään voidaan nähdä liminaalitilana, jossa homous on mahdollista ja jopa normaalia käytöstä. Mutta sodan jälkeen seurasi "kollektiivinen muistinmenetys", mikä aiheutti sen, ettei sodan aikana tapahtuneista asioista puhuttu. Kannattaa myös lukea Antu Soraisen Tom of Finlandia käsitteleviä artikkeli AntroBlogista. 

Aila Mustamo puhui natsimetallin toiseudesta ja siitä, miten rock-musiikin tarkoitus on järkyttää. Ja kun kirkonpolttometalli ja saatana eivät enää järkytä tarpeeksi, siirrytään natseihin.

Kiinnostavaa oli kuulla, millaista palautetta Mustamo oli saanut esimerkiksi artikkelinsa tarkastajilta. Tutkijankin olisi kuulemma pitänyt tuomita natsit tieteellisessä tekstissään. Natseista ei siis voi puhua neutraalisti edes tutkimuskontekstissa.

Riikka Taavetti ja Tom of Finland satavuotiaassa Suomessa

Lisäksi nautin hieman liikaa sarjamurhaajia käsittelevistä puheenvuoroista, sain muutaman hyvän tieteellisen lähdevinkin liittyen steretypioihin ja kulttuuriseen identiteettiin ja söin todella hyvää omenapiirakkaa. Päivä oli pitkä, mutta antoisa. Ja loppujen lopuksi olisi voinut olla melkein pidempikin, koska osa esitelmistä oli vain 15 minuutin mittaisia ja sellaisen aikana ehtii vain raapaista pintaa!

Katja kiittää ja kumartaa. Toivottavasti Tiede sanoo POP ensi vuonnakin!