Uhkana uupumus - tutkijanuran vaarat

Kuva: pixabay.com

Reilu kuukausi sitten dosentti Aku Visala kirjoitti Areiopagi-blogiin kolumnin tutkijan mielenterveydestä. Teksti oli pitkä, mutta lukemisen arvoinen. Jaoin sen Twitterissä, mutta se jäi vaivaamaan. Päätin kommentoida asiaa myös blogissani, koska teksti osui ja upposi kaikin puolin. 

Olen parin viimeisen vuoden aikana tehnyt aivan liikaa töitä, mikä alkaa pitemmän päälle kostautua. Tämä kevät oli viimeinen pisara, mikä on näkynyt myös blogini päivitystahdin hidastumisena. Joten olen tehnyt ja olen tekemässä valintoja elämässäni sen suhteen, mitä haluan oikeasti tehdä ja mistä nautin. Mutta ennen yksityiskohtiin menemistä, haluan nostaa Visalan kolumnista muutaman olennaisen asian erityisesti niille, jotka eivät jaksa paneutua koko tekstiin.

Mielenterveydelliset ongelmat, kuten masennus, ovat erittäin tyypillisiä väitöskirjantekijöille. Näin todistavat tutkimukset:

Ensinnäkin jatko-opiskelijoilla on kuusinkertainen riski sairastua masennukseen ja ahdistukseen kuin heidän ei-akateemisilla ikätovereillaan keskimäärin. Esimerkiksi yli 40% tutkituista väitöskirjantekijöistä raportoi ahdistusoireita siinä missä samaa ikäluokkaa olevilla ihmisillä keskimäärin tuo luku on 6% luokkaa. Masennuksen osalta luvut olivat samaa tasoa: 39% vastaajista raportoi oireita, joiden perusteella he voisivat saada keskivaikean tai vaikean masennuksen diagnoosin. (Visala 15.5.2018.)

Visala lisäsi, että tutkimusten mukaan naisopiskelijat ovat suuremmassa riskissä kuin miesopiskelijat ja transsukupuolisista opiskelijoista jopa lähes 60 % kärsi masennuksesta tai ahdistuksesta. Yksi esille nostetuista riskitekijöistä oli etäinen suhde omaan väitöskirjaohjaajaan.

Yksinäisyys onkin yksi akateemisen maailman isoimmista ongelmista. Luonnontieteissä ja psykologian alalla tutkimusta tehdään jo varsin varhaisessa vaiheessa osana laajempaa tutkimusryhmää, jolloin kollegoiden ja ohjaajien tukiverkosto on saatavilla. Tuntuu siltä, että meillä humanistisella puolella ollaan vasta viime vuosien aikana herätty siihen, että hei - mehän voimme vaikka kirjoittaa tämän artikkelin yhdessä! Muuten kaikki työ on yksinäistä puurtamista. Visala kommentoikin, että yliopisto työympäristönä kuulostaa ilkeän neron suunnittelemalta:

1. Tutkijat ovat jatkuvassa keskinäisessä kilpailussa keskenään. Tyypillisimmin kilpailu ilmenee rahoituksen tai työsuhteiden hakemisessa. Keskinäinen kilpailu on oiva tapa tuhota ihmissuhteita, vaikka sitä miten yrittäisi pitää yllä jatkuvaa tsemppausta ja iloa kollegoiden saaman rahoituksen puolesta.
2. Tutkija ei voi koskaan olla täysin tyytyväinen itseensä, koska työ asettaa jatkuvia vaatimuksia, joiden yli tulisi päästä. Aina olisi parempia julkaisukanavia, aina voisi etsiä enemmän tuoretta tutkimusta - aina voisi tehdä enemmän, paremmin ja nopeammin.
3. Pätkätyöt, projektit ja lyhyet rahoitusputket eivät herätä lohdullisia tulevaisuuden näkymiä. Yliopistoilla, saati sitten niiden pienillä laitoksilla, ei ole resursseja palkata tutkijoita vakituisiin työsuhteisiin. Tutkija voi olla onnellinen, jos hän tietää, mitä tekee kahden vuoden päästä.
   

Tästä seuraakin väistämättä riittämättömyyden tuntu. Miten etsiä työstään sitä mielekkyyttä, kun suurin osa juuri saadusta rahoituksesta menee tutkimustyön teon sijaan käytännössä siihen, että haet seuraavaa rauhoitusta?

Aika, jolloin tutkijoilla oli mahdollisuus syventyä vuosikausiksi yhteen ongelmaan ilman julkaisemisen, hallinnon ja rahankerjäämisen painetta, on menneisyyttä. Kunkin projektin loppu tulee kohti kuin juna, jonka matkan jatkumista yritän edesauttaa latomalla hätäpäissäni kiskoja sen eteen. Joskus kiskoja ei vaan löydy ladottavaksi. Lisäksi kiireessä sählääminen tuottaa murskaavan riittämättömyyden tunteen. (Visala 15.5.2018.)

Visala, kuten monet muut meistä tutkijoista, näkee tutkimustyön ja tutkijuuden kutsumusammattina. Se on työn osalta sekä uhka että mahdollisuus. Intohimo asioiden selvittämiseen, kirjoittamiseen ja analysointiin auttaa saavuttamaan omassa työssä niitä tavoitteita ja kenties myös unelmia. Mutta samaan aikaan tutkimus ei jätä sinua koskaan yksin. Se on aina läsnä. Sitä et voi tehdä kahdeksasta neljään ja jättää sitä työhuoneelle, kun menet kotiin (jos joku tähän pystyy, voisi opettaa keinonsa minullekin). Tutkimus on mukanasi keskellä yötä, kun et saa unta. Se on läsnä suihkussa, lenkillä, kun seurustelet ystäviesi kanssa. Se muistuttaa olemassaolostaan, kun yrität nauttia fiktiivisistä teksteistä ja alatkin analysoida kertojan fokalisaation vaihtumisia.

Koska työ on osa minua, tulee työn ongelmista myös osa minua. Epäonnistunut projekti, huono artikkeli tai ankara palaute eivät tarkoita vain yhtä huonoa päivää. Ne tarkoittavat sitä, että minä olen epäonnistunut, minä olen huono eikä minua arvosteta. (Visala 15.5.2018.)

Olen yrittänyt koko yliopistossa oloni ajan opetella irti sitä ajatuksesta, että teksti olisi yhtä kuin minä itse. Vaikka teksti onkin minun tuottamani, se on erillinen yksikkönsä. Jos tekstini saa huonoa palautetta, se ei tarkoita sitä, että minä olisin huono ihmisenä. Se tarkoittaa vain sitä, etten ole onnistunut pukemaan ajatuksiani sanoiksi niin hyvin kuin kuvittelin. Voin aina jatkaa tekstin työstämistä. 

Näin opetan gradukursseilla. Ja voi kun se olisikin niin helppoa! Kunpa sen muistaisi silloin, kun ne artikkelin arviot tai väitöskirjan esitarkastuslausunnot tulevat ja ensimmäinen jumalautamäoonniinpaska-tunneryöppy iskee päälle.

(C) Disney. (Rosa, D. 1994, "The Duck Who Never Was", s. 2.)

Visala nostaa esille kaksi tutkijalle ominaista piirrettä, jotka tunnistan itsessäni. Ensiksi on haastavaa tehdä rajanvetoa työn ja vapaa-ajan välillä. Erityisesti silloin, kun tutkii fanittamisen kohdettaan, joka on osa populaarikulttuuria. 

Toiseksi on se huijarisyndrooma, josta kirjoitin viime kesänä. Vaikka silloin tuntuikin, että se nousi enemmän esille opettajaidentiteettiini liittyvissä kysymyksissä, alan tunnistaa itsessäni sitä myös tutkijuuden osalta. Varsinkin nyt, kun en oikeastaan ole kyennyt tekemään oikeaa tutkimusta sitten väitöskirjan.

No, miten tämä liittyy tämänhetkiseen tilanteeseeni?

Tajusin ystäväkollegani kanssa keskustellessani, että jos olisin tänä keväänä mennyt psykologin puheille, olisin todennäköisesti saanut jonkinasteisen työuupumusdiagnoosin. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo siinä vaiheessa, kun aina jonkun kysyessä "Mitä kuuluu?", ainut vastaukseni oli "töitä". Kun kollegani kysyi tässä keväällä, joko olen ehtinyt käydä uimassa, ensimmäinen ajatukseni oli "millä ajalla?".

Minulla on ollut tänä keväänä neljä työsuhdetta, uuden kielen opinnot, opettajan pedagogiset opinnot ja paikallistason opetussuunnitelman laatiminen. Olen tehnyt suuren osan työviikosta 10 - 11-tuntisia työpäiviä ja pitänyt sitä normaalina. Jos olen ollut ennen kuutta kotona, olen ihmetellyt, mitäs tämä nyt on. Olen jaksanut ainoastaan syödä ja nukkua, mikä on näkynyt painon kerääntymisenä. Viime vuonna en halunnut nähdä ihmisiä, varsinkaan työkavereita, työajan ulkopuolella ja jättäydyin siksi kaikista mahdollisista vapaa-ajan aktiviteeteista pois.

Muistini on takkuillut isäni kuolemasta saakka, mutta nyt se on mennyt vielä pahempaan suuntaan.
En selviä ilman kalenteria. Jos minulle annetaan jokin tehtävä, minun pitää tehdä se heti, muuten se unohtuu - ellen laita itselleni muistilappua. Minusta onkin tullut pahimman sortin tarralappu-addikti.

Saatan lukea sähköpostin, miettiä, mitä siihen vastaisin ja unohtaa koko asian. Sitten muistan kolmen viikon kuluttua kesken palaverin, että minun piti vastata siihen yhteen kysymykseen silloin joskus.

Olen tutkijan mielenkiinnolla seurannut kognitiivisten kykyjeni heikkenemistä. Sitä, etten herätessäni muista, mikä päivä tänään on ja missä minun pitäisi olla. Loppukeväästä aloin olla kävelevä Alias-peli, kun tavalliset sanat katosivat täysin päästäni ja jouduin selittämään niitä muille ihmisille.

Syy, miksi nyt jaan tämän blogissa, on ehkä tapa myöntää se ääneen ja julkisesti. Mutta myös sen julkinen toteaminen, ettei ole väärin myöntää oma rajallisuutensa. Ei ole heikkoutta olla väsynyt eikä oman henkisen jaksamisen heikentymistä saati mielenterveyden ongelmia pitäisi nähdä stigmana akateemisissa piireissä. Olen alalla, joka vaatii paljon nimenomaan henkisellä puolella. Eikä tilannetta yhtään auta se, että olen persoonana absoluuttinen, perfektionisti ja suorittaja. Siksi olen tehnyt päätöksiä oman jaksamiseni suhteen.

1. Olen opetellut sanomaan ei. Ei, minä en ehdi, pahoittelut.
2. Olen luopunut tietyistä yhdistysten vastuutehtävistä ja siirtänyt hommia muille.
3. Olen hankkinut kesäkortin tanssistudiolle, jossa pyrin käymään 3 - 4 kertaa viikossa treenaamassa kesän ajan. Liikunta auttaa jaksamiseen. #kesätreeni!
4. Jätän Finnconin väliin, koska joka vuosi se on kuitenkin työkeikka eikä lomaa.
5. Olen heinäkuun kokonaan lomalla. (Jos en siihen kykene, niin kirjoitan korkeintaan vähän artikkelia kerran viikossa.)
6. Opettelen olemaan. Aina ei tarvitse puuhailla tai suorittaa jotain.
7. Teen ainoastaan kahta opetustyötä ensi lukuvuonna. Ei mitään muuta.
8. Tutkimus jää pieneen sivuosaan, mutta haen joka tapauksessa postdoc-rahoitusta valituista paikoista.
9. Kaiken ei tarvitse olla niin justiinsa. Kunhan on läsnä.

Yliopisto on edelleen se paikka, jossa haluan työuraani rakentaa. Tutkimus ja opetus ovat molemmat lähellä sydäntäni, joten niiden parissa aion jatkaa, vaikkakin keskityn nyt vain toiseen. Tällä hetkellä se on kuitenkin oman henkisen jaksamiseni kannalta kaikista parhain vaihtoehto. 

Disney- ja Star Wars -painotteinen Popcult Day

Helsingin Kulttuuritalolla järjestetystä Popcult Daystä alkaa olla jo lähes kuukauden päivät, joten on korkea aika raportoida omia kokemuksia ensimmäisestä päivän mittaisesta Popcultista. Alun perin minun piti tulla lauantaina 12.5. järjestettyyn coniin pelkästään vieraaksi omalla kustannuksellani. 

Sitten voitin Popcultin naistenpäivän Facebook-kilpailussa ilmaislipun kertomalla, että lempinaishahmoni on Milla Magia.

Sitten tulikin yhteydenotto Suomen Populaarikulttuurin Tutkimuksen Seuralta ja pyyntö liittyä mukaan seuran järjestämään paneelikeskusteluun tutkijuudesta ja faniudesta.

Päädyinkin lopulta ohjelmanjärjestäjäksi ja diilasin ilmaislippuni siskolle, joka lähti innoissaan mukaan katsomaan Disney-voittoista ohjelmaa.

Coniohjelmaa N=? määrä

Popcultin isoin harmi oli tänä vuonna kivan ohjelman sijoittuminen päällekkäin. Piti arpoa, mihin haluaa ja mihin ehtii, muttei pystynyt katsomaan kaikkea. Siksi muun muassa upean Another Castlen keikka jäi välistä.

Päädyimme kovina Disney-faneina sitten katsastamaan vain kaksi ohjelmaa, kumpikin Disney-aiheisia. Disney-animaatioiden historiallisuutta tarkastellut "Richard Leijonamielestä Venäjän vallankumoukseen - historiauskollisuus animaatioissa" olisi ollut vielä napakampi kokonaisuus, jos tekijät olisivat malttaneet keskittyä yhteen animaatioon ja lypsää siitä kaikki historialliset faktat. Taustatyötä oli selvästi tehty ja puhuttua asiaa olisi voinut vaikka tiivistää dioihin enemmänkin.

Disneyn kliseet koottuna yhteen pakettiin.

Julia Salmisen "Disney: sankareita, onko heitä?" esitelmä oli viihdyttävä ja herätti ajatuksia siitä, millaisia malleja klassikkoanimaatiot meille oikeastaan tarjoavatkaan. Joskin täytyi olla samaa mieltä erään twiittaajan kanssa siitä, että diat ja esiintymisen olisi voinut ajoittaa fiksummin - niin yleisö ei olisi ensin lukenut koko diaa, nauranut ja sitten Salminen olisi käynyt sitä vielä uudelleen läpi.

Porg?

Tänä vuonna Popcultin ehdottomasti paras anti oli yhdistyspöytien käytävälle sijoittunut Star Wars Cantina, joka tarjosi pientä Star Wars -aiheista, täysin vegaanista syötävää ja juotavaa pieneen hintaan. Teemaan sopivasti pukeutunut porukka oli iloista, asiakaspalvelualtista ja porgejaan suojelevaa sakkia, jollaista soisi näkevän coneissa enemmänkin. Mieluummin annoin euroni heille kuin turkasen kalliiseen Kulttuuritalon kahvioon.

Vegaanisia muffineita, rockyroadeja ja porkkanakakkua.

Erilaisia juomia, muun muassa sinistä maitoa!

Porkkanakakku kuorrutteella ja yksi sininen maito. Fani kiittää, erinomaista oli!

 "Poptutkija fanina, fani poptutkijana - paneeli populaarikulttuurin tutkimuksesta" olikin sitten päivän viimeinen ohjelmanumero. Meitä oli viisi tutkijaa eri tutkijanuran vaiheista aina gradun tehneistä tohtoroituneisiin (eli minuun) Pekka Kolehmaisen vetämässä paneelissa. Mukana porukassa olivat muun muassa tuleva Pokémon-tohtori Johannes Koski ja Tulen ja jään laulusta väitöskirjaa tekevä Anna-Leena Harinen. 

Paneelimme isoin ongelma oli sen lyhyys. Tällaiset keskustelut tuntuvat pääsevän vasta vauhtiin, kun aika sitten loppuukin. Puhuimme siitä, miltä tuntuu tutkia faniuden kohdettaan, mitä tutkijan tulisi ottaa huomioon sellaisessa tilanteessa ja onko tutkimus muuttanut suhdetta fanitukseen.

Voinkin tässä julkisesti todeta saman, mitä sanoin jo paneelissamme: väitöskirja mahdollisti pahimman fanituksen purkamisen. Sen jälkeen olen pystynyt lukemaan muitakin sarjakuvia kuin Don Rosan (ja Barksin) - jopa Mikki Hiiri -tarinoita! *Le GASP* 

(Tilasinkin juuri uuden Mikki-sarjiksen Adlibriksestä, mutta siitä myöhemmin lisää.)

Katja yrittää puhua viisaita tutkijan paatoksella.

Coni oli kiva, mutta liian lyhyt. Toisaalta se kävi melkein lomasta, mikä on aina positiivista. Uudet legginsini ja Aku-reppu saivat kehuja, ehdin moikata Cillaa ja Nitaa (ja saada Cillalta Päivi Arffmanin väitöskirjan - kiitos!). Lisäksi sisko sai valita itselleen synttärilahjan conin fanisälän joukosta. Itselleni ostin lopulta Taidekujalta ainoastaan suloisen, pöllöaiheisen kanzashin. Se tosin jäänee jemmaan odottamaan hiusten kasvua. Tähän tukkaan ei vielä nutturaa saa.

Kontturin siskokset kiittävät conista korvineen. Kivaa oli!