Lauantain kuplinnat Tampereella

Tänä vuonna pyörähdin Tampere Kupliissa ainoastaan lauantaina päivän visiitillä. Pääsyynä siihen oli ensi viikonloppuna tapahtuva Pariisin matka, mutta osasyynä myös se, että olen viime aikoina viihtynyt vielä vähemmän ihmismassojen keskellä kuin tavallisesti. Jo tuo pelkkä lauantai sai aikaan ihmisyliannostuksen (animeteinit ovat suloisia, mutta niitä oli liikaa), joten olin tyytyväinen lyhyeeseenkin festarikäyntiin.

Sorsapuistosalin myyntipöydät vetivät väkeä mielestäni enemmän kuin viime vuonna.

Ehdin kuitenkin käydä kuuntelemassa neljä eri puheohjelmaa. Heikkisen Avi esitteli Valotusaika-sarjakuvaromaaniaan ja siinä käyttämäänsä tekniikkaa. Hän ei suositellut sarjakuvantekijöitä vaihtamaan suoraan valokuviin, sillä homma vei paljon enemmän aikaa kuin hän alun perin uskoi. Toisaalta teoksen kuvaaminen aidoilla ihmisillä oli paljon sosiaalisempaa ja mahdollisti hyvinkin erilaiset työskentelytavat. Kovasta ja tuskaisesta taipaleesta huolimatta Avi vihjaili jatko-osan suuntaan ja kiitteli vuolaasti muun muassa teoksen esilukijoina toimineita Johanna Sinisaloa ja JP Ahosta. Toinen painos olisi piakkoin tulossa.

Valotusaika-sarjakuvan tähti, Possu, päivysti Pokuton pisteellä omaan,
arvokkaaseen tyyliinsä.

Istuin Sopraano-salissa toisenkin tuntisen kuuntelemassa esittelyä oletettavasti ensi vuonna julkaisuun tulevasta Silmukka-albumista. Kimmo Lustin omaelämäkerrallinen teos käsittelee hänen lapsuuttaan päihdevanhemman varjossa. Lust kuvaili prosessia terapeuttiseksi, mutta myös ristiriitaiseksi, sillä hän on joutunut pohtimaan sitä, ketä ja mitä hänellä on oikeus teoksessaan kuvata. Millaisessa valossa hän voi piirtää äitinsä ja tavat, joilla tämä häntä kohteli? Lustille ominainen naivistinen, selkeän viivan tyyli yhdistettynä rankkaan aiheeseen tulee olemaan taatusti tutustumisen arvoinen teos.

Pii Anttonen haastattelemassa Kimmo Lustia.

Minulla on pieni aihio Kalevala-aiheisesta tutkimushankkeesta, johon ajattelin hakea rahoitusta, joten istahdin myös kuuntelemaan paneelikeskustelun "Kalevala sarjakuvissa". Sisällöllisesti siitä ei hirveästi kostunut. Paneelin porukka oli vaihtunut lennosta eikä keskustelulla ollut selvää rakennetta, joskin Petri Hiltunen on aina viihdyttävä ja Sippo Mentusen tietomäärä huikea - vaikkakin korjaus: Rosan sarjakuva on "Sammon salaisuus" ei "Sammon ryöstö". Sain kuitenkin kirjattua ylös kasan ajatuksia hakemusta varten. Katsotaan, miten käy.

Päivän päätteeksi kuuntelin vielä Rosi Kämpen haastattelun. Kämpe on tehnyt päämäärätietoisesti ja aktiivisesti töitä oman kansainvälisen sarjakuvauransa edistämiseksi, joten valtavat aplodit jo pelkästään sen takia. Kun lähdetään tavoittelemaan unelmaa työn tekemisestä Marvelille tai muuallekin, omaa tyyliä on oltava valmis kehittämään, portfolio pitää olla kunnossa ja pitää myös olla valmis lähtemään isommille turuille ja toreille, jossa alan ihmiset pyörivät. Se vaatii työtä ja panostusta. Nyt Kämpe piirtää Marvelille erityisesti Spider-Gweniä, joka tuli suurelle yleisölle tutuksi Spiderman: Into the Spider-Verse -leffan myötä, tekee 6-päiväistä työviikkoa ja piirtää yli kymmenen tuntiä päivässä. Olisitko valmis samaan?

Hulk smash! Hulk appreciates!

Päivän tyyli: kanavoin sisäistä Jyn Ersoani.

Päädyin poistumaan Tampere-talosta jo viiden pintaan, kun tajusin, että rahani olivat muuttuneet repussa sarjakuviksi ja muuksi säläksi. Oli myös kivaa olla paikalla pelkästään hengaamassa ilman paineita esiintymisestä. Yritän hieman vältellä sitä tänä vuonna, vaikka taidankin olla seuraavaksi Popcultissa osallistumassa paneelikeskusteluun...

Kupliin lootti: what - ei pöllötarroja?

Lähdin hakemaan Sarjakuva-Finlandian voittanutta Sisaret 1918 -albumia, uusinta Voroa ja Timo Ronkaisen kokoamaa opasta Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirjan oikeaoppiseksi lukemiseksi. Halusin myös Maiju Äikäksen eli Surkean zinen ja päädyin ostamaan "Angstipastaa". Kiitos Maijulle omistuskirjoituksesta! Nautin myös valtavasti kaikista hämmentävistä muotoiluista ja tavoista, joilla sarjakuvia voi tehdä, joten ostin siksi tuon ihanan "hepodolls are creepy" -c-kasetin. Minulla on varmaan vanha walkman vielä jossain olemassa... Hulk muuttaa autooni, joka on myös Hulk, ja pingviini-tarra oli must, koska pingviini on toteemieläimeni.

Kuvasta puuttuu

a) ystävälle myöhäiseksi syntymäpäivälahjaksi menevä sarjakuva

b) toiselle ystävälle syntymäpäivälahjaksi menevät korvikset

c) kolmannelle ystävälle menevä kirjanmerkki (koska hänellä ei ole yhtään sellaisia!)

d) Belzebubs-paita, jonka unohdin kuvata.

Törmäilin muutamiin tuttuihin, mutta muuten olin kovin antisosiaalinen. Pahoittelut siitä.

Avi Heikkisen Valotusaika on tämän vuoden kotimaista kärkeä

Avi Heikkisen esikoisteosta, sarjakuvaromaani Valotusaikaa (Pokuto), onkin odotettu innolla. Osasyy tähän on tietenkin ollut se, että olen päässyt seuraamaan projektia paikoitellen lähietäisyydeltä: niin kameran edestä kuin takaakin. Nyt, kun julkkarit on pidetty ja oma kappale kovakantista teosta on näpeissä, ei voi kuin ihastella lopputulosta. Eikä pelkästään siksi, että on itse ollut mukana, vaan nimenomaan siksi, että kunnianhimoinen scifisarjis lunastaa odotukset ja jättää lukijan istumaan sohvalle wtf-ilme naamalla. (Ja se on yleensä se paras ilme, koska se tuppaa tulemaan sellaisten loistavien teosten kuin Fight Club, Sharp Objects tai Kolme korttia pakasta jälkeen.)

Avi Heikkinen: Valotusaika

Johanna Sinisalo kertoi joskus aikoinaan, että hyvä kirja vaatii vähintään kaksi, joskus jopa kolmekin ideaa, joista toimiva teos miljöineen, henkilöhahmoineen ja juonineen syntyy. Yksi ei siis riitä viemään teosta maaliin. Avin esikoisteoksessa ideoita on kolme: Miljöönä tulevaisuuden Jyväskylä, jossa ihminen on luonut esineisiin siirrettävän tekoälyn. Juonta kuljettavana motiivina kamera, jolla voi kuvata menneisyyttä. Ja antisankarihenkisen päähenkilön liikkeellepanevana voimana omat traumaattiset menetykset, jotka osittain vaikuttavat hänen tavoitteeseensa löytää epämääräisissä olosuhteissa kadonnut nuori nainen.

Avi käytti kamera-motiivia jo Oulun Pohjoismaisen sarjakuvakilpailun (2016) voittaneessa sarjakuvanovellissaan "Syöksykierre". Samassa novellissa hän myös testasi sarjakuvantekoa valokuvin - tekniikka, jonka hän on onnistuneesti viimeistellyt Valotusaikaan. Sarjakuvan visuaalinen kerronta onkin jotain ainutlaatuista. Ruudut rakentuvat aitojen valokuvien pohjalle. Niitä on käsitelty rankasti, jotta tyyliin on saatu film noir -henkistä tunnelmaa ja rosoa. Paikoitellen sateen viivoittamat ruudut ja äänitehosteiden käyttö tuovat mieleen jopa Frank Millerin.

Ruutujen käytössä ja sommittelussa on paljon kekseliäisyyttä. Osa tarinasta kerrotaan ennakoiden tulevaisuudesta käsin, yksi luku nähdään tekoäly-Possun näkökulmasta. (Possu on ihana!) Aukeamat murenevista muistoista vaativat jopa hetken sulattelua, ennen kuin kaikki tarinan nyanssit aukeavat lukijalle. Ja siksi teos mielestäni toimiikin - mikään ei ole niin ikävää kuin lukijan aliarvioiminen ja tapahtumien yliselittäminen.

Possun puheen tunnistaa aina puhekuplana toimivasta tulostetusta lapusta (s. 75).

Avi esittää itse päähenkilö-Jamoa ja hänen vastentahtoisena kumppaninaan toimii entinen poliisi Osmo (Sami Sorvo). Parivaljakon sanailu ja pelkkä nonverbaalinen viestintä ilmein ja elein ovat teoksen hilpeintä antia. Repeilin lukiessani ääneen, mikä kertoo jo oikeasti jotain. Huumorista huolimatta teos liikkuu myös hyvin koskettavissa vesissä pohtien menetystä, ihmisyyttä ja sen rajoja, teknologian mahdollisuuksia sekä sitä, mitä ihminen on valmis tekemään toisen puolesta.

Kuulolaite ei ole radio. Tälle tipahdin totaalisesti (s. 85).

Yli 200-sivuiseksi paisunut järkäle on kunnianhimoinen esikoisteos Black Mirrorin hengessä. Ja jo nyt voin sanoa, että se on myös parasta kotimaista sarjakuvaa tänä vuonna. 

Sarjakuva-Finlandia-ehdokkuutta odotellessa.

Goon #2 kiittää.

Täti ampuu teidät nyt (s. 121).