Avi Heikkisen Valotusaika on tämän vuoden kotimaista kärkeä

Avi Heikkisen esikoisteosta, sarjakuvaromaani Valotusaikaa (Pokuto), onkin odotettu innolla. Osasyy tähän on tietenkin ollut se, että olen päässyt seuraamaan projektia paikoitellen lähietäisyydeltä: niin kameran edestä kuin takaakin. Nyt, kun julkkarit on pidetty ja oma kappale kovakantista teosta on näpeissä, ei voi kuin ihastella lopputulosta. Eikä pelkästään siksi, että on itse ollut mukana, vaan nimenomaan siksi, että kunnianhimoinen scifisarjis lunastaa odotukset ja jättää lukijan istumaan sohvalle wtf-ilme naamalla. (Ja se on yleensä se paras ilme, koska se tuppaa tulemaan sellaisten loistavien teosten kuin Fight Club, Sharp Objects tai Kolme korttia pakasta jälkeen.)

Avi Heikkinen: Valotusaika

Johanna Sinisalo kertoi joskus aikoinaan, että hyvä kirja vaatii vähintään kaksi, joskus jopa kolmekin ideaa, joista toimiva teos miljöineen, henkilöhahmoineen ja juonineen syntyy. Yksi ei siis riitä viemään teosta maaliin. Avin esikoisteoksessa ideoita on kolme: Miljöönä tulevaisuuden Jyväskylä, jossa ihminen on luonut esineisiin siirrettävän tekoälyn. Juonta kuljettavana motiivina kamera, jolla voi kuvata menneisyyttä. Ja antisankarihenkisen päähenkilön liikkeellepanevana voimana omat traumaattiset menetykset, jotka osittain vaikuttavat hänen tavoitteeseensa löytää epämääräisissä olosuhteissa kadonnut nuori nainen.

Avi käytti kamera-motiivia jo Oulun Pohjoismaisen sarjakuvakilpailun (2016) voittaneessa sarjakuvanovellissaan "Syöksykierre". Samassa novellissa hän myös testasi sarjakuvantekoa valokuvin - tekniikka, jonka hän on onnistuneesti viimeistellyt Valotusaikaan. Sarjakuvan visuaalinen kerronta onkin jotain ainutlaatuista. Ruudut rakentuvat aitojen valokuvien pohjalle. Niitä on käsitelty rankasti, jotta tyyliin on saatu film noir -henkistä tunnelmaa ja rosoa. Paikoitellen sateen viivoittamat ruudut ja äänitehosteiden käyttö tuovat mieleen jopa Frank Millerin.

Ruutujen käytössä ja sommittelussa on paljon kekseliäisyyttä. Osa tarinasta kerrotaan ennakoiden tulevaisuudesta käsin, yksi luku nähdään tekoäly-Possun näkökulmasta. (Possu on ihana!) Aukeamat murenevista muistoista vaativat jopa hetken sulattelua, ennen kuin kaikki tarinan nyanssit aukeavat lukijalle. Ja siksi teos mielestäni toimiikin - mikään ei ole niin ikävää kuin lukijan aliarvioiminen ja tapahtumien yliselittäminen.

Possun puheen tunnistaa aina puhekuplana toimivasta tulostetusta lapusta (s. 75).

Avi esittää itse päähenkilö-Jamoa ja hänen vastentahtoisena kumppaninaan toimii entinen poliisi Osmo (Sami Sorvo). Parivaljakon sanailu ja pelkkä nonverbaalinen viestintä ilmein ja elein ovat teoksen hilpeintä antia. Repeilin lukiessani ääneen, mikä kertoo jo oikeasti jotain. Huumorista huolimatta teos liikkuu myös hyvin koskettavissa vesissä pohtien menetystä, ihmisyyttä ja sen rajoja, teknologian mahdollisuuksia sekä sitä, mitä ihminen on valmis tekemään toisen puolesta.

Kuulolaite ei ole radio. Tälle tipahdin totaalisesti (s. 85).

Yli 200-sivuiseksi paisunut järkäle on kunnianhimoinen esikoisteos Black Mirrorin hengessä. Ja jo nyt voin sanoa, että se on myös parasta kotimaista sarjakuvaa tänä vuonna. 

Sarjakuva-Finlandia-ehdokkuutta odotellessa.

Goon #2 kiittää.

Täti ampuu teidät nyt (s. 121).