Tutkijan keski-iän kriisi

Vaihdoin yliopistoa ja siirryin Miskatonicin 
henkilökuntaan.

H. P. Lovecraftin syntymästä tulee tänään kuluneeksi 130 vuotta. Omasta syntymästäni tulee kuluneeksi jokusen vuoden vähemmän, mutta kuitenkin sen verran, että tajusin potevani keski-iän kriisiä. 

Kriisi on ollut muhimassa pinnan alla jo jonkin aikaa, mistä kertoo tarve uusiin, kehonhallintaa vaativiin harrastuksiin. Jos ihminen, joka on pienestä asti vihannut telinevoimistelua, haluaa yllättäen killua ylösalaisin yhden jalan varassa renkaalla, on siinä selkeästi tarve esittää itselleen, että vielä minä kykenen tällaiseen. Hienoa, että kykenen.

Mutta se oikea, konkreettinen kriisi iski heti tuossa kuun alussa, kun aloin selvitellä säätiöiden apuhahakujen aikatauluja. Alfred Kordelinin säätiön sivuilla todettiin, että voit hakea apurahaa post doc -tutkimukseen, jos väitöksestäsi on kulunut enintään kolme vuotta.

Kolme vuotta.

Suomen Akatemian tutkijatohtorin rahoitusta voit hakea, kun väitöksestäsi on kulunut enintään viisi vuotta. Seuraava vaihe olisikin sitten Akatemiatutkija, jonka vaatimuksena on tutkijan hyvät verkostot ja kattava julkaisuluettelo.

Tässä vaiheessa se iski tajuntaan. Olen tutkijanurallani väliinputoaja.

Olen liian vanha hakemaan tutkijatohtorin rahoitusta, sillä väitöksestäni tulee tänä vuonna kuluneeksi kuusi vuotta. Olen tutkijana liian kokematon hakemaan Akatemiatutkijan rahoitusta.

Väitökseni jälkeen olen ollut töissä kolmivuotisessa hankkeessa, joka ei ollut tutkimushanke. Olen myös toiminut käytännössä koko sen ajan opettajana niin yliopistossa kuin taiteen perusopetuksen puolella. Lisäksi olen hankkinut opettajan pätevyyden.

Kaikki tämä tarkoittaa sitä, ettei minulla ole ollut aikaa keskittyä tutkimukseen eli tuottaa niitä vaadittavia julkaisuja.

Tutkijanura on absurdi alana. Toistaiseksi voimassa olevat työsopimukset ovat yksisarvisen kaltaisia myyttisiä olentoja. Tutkijanura koostuukin nykyisin projektiluontoisista pätkätöistä, jotka parhaimmillaan muodostavat katkeamattoman ketjun. Pahimmillaan sinulla on kolmen kuukauden rahoitus eikä mitään seuraavaan vuoteen. Jos saat kolmen vuoden työsuhteen tai rahoituksen, se on juhlan paikka.

Tutkija joutuu perustelemaan koko ajan työnsä merkittävyyden eli syyn, miksi hänen pitäisi saada palkkaa työstään. Tämä tapahtuu tietenkin apurahaa hakemalla. Jotta saat tehtyä mahdollisimman hyvän hakemuksen, siihen on käytettävä aikaa. Ja jotta sinulla voisi olla aikaa tehdä laadukas hakemus, sinulla pitäisi olla varaa antaa hakemukselle aikaa ilman että mahdollinen muu työ kärsii. Tämän takia yliopistolla on tarjolla strategista rahoitusta, jota voit hakea, että voit keskittyä apurahahakemuksen tekemiseen.

Luit oikein. Voit hakea apurahaa siihen, että voit hakea apurahaa.

Alkaako kuulostaa turhauttavalta? En ihmettele. Koska näitä pohdiskellessani uuden rahoitushakurupeaman kynnyksellä, aloin pohtia, onko tässä oikeasti mitään järkeä. Haluanko tuhlata kallista aikaani (ja henkistä jaksamistani) epävarman tutkijanuran edistämiseen vai keskittyisinkö vaan opettamaan?

Mutta kun se opettajantyökin koostuu palasista, määräaikaisista sopimuksista; siitä, miten taistelet liiton kanssa kesäisin oikeuksistasi tukiin. Vähemmästäkin iskee keski-iän kriisi.

Olen milleniaali eli kuulun sukupolveen, jolla projektit ja pätkätyöt ja jatkuva epävarmuus on normi. Nyt olen siihen lopen kyllästynyt. Neljäkymmentä lähenee kovaa vauhtia ja mitä minä haluan? 

Jos kaikki olisi mahdollista, haluaisin matkustaa ties sun missä, kirjoittaa matkaoppaita ja spekulatiivista fiktiota. Mutta koska se ei ole realistista, haluaisin vain minua kiinnostavalta alalta varman työpaikan, jossa olisi se palkallinen kesäloma. Palkkakin voisi olla sellainen, että jäisi lainojen jälkeen käteen niin paljon, että voisi ostaa jokusen kirjan ja matkustaa - kun maailman tilanne sen taas mahdollistaa.

Ja sitten, kun siltä tuntuu, voisi hakea tutkimusvapaata.

Olisikohan tämä liikaa vaadittu?

(Laitan kuitenkin vielä muutaman hakemuksen tänä lukuvuonna. Jos vaikka kävisi tuuri.)

Miksi tutkija ei puhu tutkimuksestaan?

Lähetin viime viikolla kolme tekstiä eteenpäin toimittajille. Samalla jäin pohtimaan sitä, miten tutkijat puhuvat tutkimuksestaan. Yhteiskunnan muututtua tietoyhteiskunnaksi uusimman tiedon on oltava mahdollisimman monen saatavilla muun muassa tasavertaisuuden nimissä. Yliopistojen tasolla se tarkoittaa sitä, että pyrimme mahdollisuuksien mukaan julkaisemaan tutkimustemme tuloksia avointen julkaisukanavien (open-access) kautta eli sellaisissa akateemisissa julkaisuissa, jotka ovat vapaasti saatavilla verkossa - eivätkä esimerkiksi vain tilaajille tai maksumuurin takana. Tämä sama ilmiö ilmenee myös siinä, miten omaan opetustarjontaani Jyväskylän yliopiston Movissa kuuluu väitöskirjantekijöille suunnattu Tutki(ja) bloggaa -kurssi. Omasta tutkimuksesta on hyvä julkaista myös popularisoituja tekstejä suurelle yleisölle. Näin mahdollisimman moni kiinnostunut pysyy perillä siitä, mitä tutkimuskentällä tapahtuu tällä hetkellä.

On kuitenkin tilanteita, jolloin omasta tutkimuksesta puhuminen ei oikein tunnu sopivalta. Tänä keväänä jouduin pohtimaan tätä ensimmäistä kertaa omalla kohdallani ja ajattelin avata näitä asioita myös blogissa. Keksin äkkiseltään kolme olennaista syytä siihen, miksi tutkija ei puhu tai halua puhua tutkimuksestaan. Näitä voi toki olla enemmänkin. Kuulisin myös mielelläni kommentteja kollegoiltani, jotka olette olleet samankaltaisissa tilanteissa.

Tähän alkuun vielä tarkennus: määrittelen tutkimuksen keskeneräiseksi tieteentekemiseksi. Tutkimuksesta tulee siis tiedettä vasta sen jälkeen, kun se on julkaistu. 

Miksi tutkija ei puhu tutkimuksestaan?

1) Henkilökohtaiset syyt, esimerkiksi aikataulu, ahdistus ja kyllästyminen.

Väitöskirjavaiheessa törmäsin monesti tilanteisiin, joissa kollega tuskaili oman tutkimusprosessinsa kanssa. Syinä olivat niin venyneet artikkeliaikataulut kuin epävarmuus rahoituksesta tai vaikka siitä, milloin esitarkastuslausunnot tulevat. Kun oma työ aiheuttaa ahdistusta, siihen ei yhtään auta hyvää tarkoittavat sukulaiset ja ystävät, jotka kyselevät väitösaikataulua tai sitä, joka se uusin artikkeli on milloin luettavissa. Näissä tilanteissa keskustelu omasta tutkimuksesta ei ole välttämättä mieluista. Tietyn pisteen yli mentäessä tutkija saattaa alkaa jopa inhota aihettaan ja toivoo pääsevänsä siitä eroon, jotta pääsisi tekemään oikeasti kivoja asioita. Kun väitöskirjaprosessi kestää tyypillisimmillään vähintään sen neljä viisi vuotta, ei ihmekään, että oma saturaatiopiste voi ylittyä prosessin loppupuolella.

2) Ideoiden varastaminen

En tiedä, miten yleistä toisten tutkimusideoiden varastaminen, kopioiminen tai hyödyntäminen on Suomessa, mutta humanististen alojen kasvattina ajatus tuntuu itsestä todella vieraalta. Olen ollut ylhäisessä yksinäisyydessäni tutkiessani Disney-sarjakuvia näiden vuosien ajan. Innostun edelleen kovasti, kun kuulen jonkun muun tekevän jotain samankaltaista. En ole koskaan ollut huolissani siitä, että joku varastaisi tutkimusideoitani ja siksi olen puhunut niistä avoimesti muun muassa täällä blogissa. 

Tiedän kuitenkin, että on olemassa tutkijoita, jotka välttelevät aiheistaan keskustelemista, jottei kukaan vaan nappaisi heidän ajatuksiaan hyödyntääkseen niitä. Asia tuntui kaukaiselta, kunnes sain tänä keväänä lausuntopyynnön erääseen artikkelikäsikirjoitukseen. Tajusin, että käsikirjoituksen aihe on verrattaen lähellä näkökulmaa, jota olen itsekin työstänyt mielessäni yhtä artikkeliani varten. Tämä aiheutti henkisen kriisin. Tiesin, etten voi arvioida artikkelia, koska olen liian lähellä aihetta. Olisin jäävi kommentoimaan ja (mikä pahinta) saattaisin ottaa käsikirjoituksesta sisältöjä omaan tekstiini ihan tiedostamattakin. 

Kieltäydyin kohteliaasti arviointityöstä ja melkein jätin oman tekstini tekemättä. Sain siihen kuitenkin uuden tulokulman, joka ei ole ristiriidassa tämän toisen artikkelin kanssa.

3) Julkaisuun liittyvä anonymiteetti yhdistettynä tutkimuskieleen ja -kenttään

Mikäli polku tutkimuksesta tieteeksi ei ole tuttu, niin lyhykäisyydessään homma menee näin: Tutkija tutkii aihettaan ja kirjoittaa siitä artikkelin akateemiseen julkaisuun (mielellään avoin ja mahdollisimman korkeatasoinen julkaisu). Lehden toimittajat voivat kommentoida sitä ensin itse tai laittaa sen suoraan vertaisarvioijille. Arvioijia (referee) on tyypillisesti kaksi ja he ovat tieteenalan tai aiheen asiantuntijoita. Arviointiprosessi on anonyymi: tekstin arvioijat eivät tiedä tekstin kirjoittajaa ja päinvastoin. He antavat artikkelikäsikirjoituksesta palautetta ja ehdotuksia, jotka kirjoittaja ottaa huomioon tehdessään tekstiin muutoksia. Kun käsikirjoitus (ja arviointiprosessi) koetaan valmiiksi, artikkeli julkaistaan. Julkaisusta riippuen tässä voi mennä muutama kuukausi tai jopa vuosia (nimim. kirjoitin yhden edelleen julkaisuprosessissa olevan artikkelin kesällä 2017).

Kuten edellä totesin, olen ollut varsin yksin oman ankkatutkimukseni kanssa. Kukaan muu ei ole väitöskirjatasolla ollut aktiivinen Disney-sarjakuvatutkija. Tästä on ollut sekä hyötyä että haittaa. Otetaan esimerkki: kirjoitan artikkelin Don Rosan ja Carl Barksin Aku Ankka -sarjakuvien supersankaritarinoista (Lastenkirja. Nyt, 2014, SKS). Suomenkielinen artikkeli lähtee vertaisarvioijille, jotka ovat alan asiantuntijoita. Toinen heistä on äärimmäisen todennäköisesti sarjakuvatutkija. Hänen on osattava suomea, koska artikkelini on suomeksi. Suomessa aktiivisesti vaikuttavia sarjakuvatutkijoita on todella vähän ja käytännössä me kaikki tunnemme toisemme ja tiedämme pääosin, kuka tekee mitäkin. Tässä tilanteessa artikkelini arvioija tietääkin, kenen kirjoittamaa tekstiä hän on lukemassa. Siinä meni se anonymiteetti.

Anonymiteetti turvaa kirjoittajan ja samalla myös arvioijan aseman. Vaikka olisit professori, tekstisi saa saman objektiivisen tarkastelun ja puolueettoman kommentoinnin kuin aloitteleva väitöskirjantekijä. Samalla vertaisarviointi tuottaa tuoretta, asiantuntevaa ja pätevää tietoa, koska alan tutkijat ovat lukeneet tekstin ja todenneet, onko se julkaisukelpoinen.

Olen toiminut jo useita kertoja vertaisarvioijana ja rehellisesti todettakoon, että on tullut vastaan tilanteita, joissa olen tiennyt, kuka tekstin kirjoittaja on. Näissä tilanteissa joudun itse arvioimaan omaa jääviyttäni: koska tutkimuskenttämme piirit ovat todella pienet, monet toimittajat olisivat pian helisemässä sellaisten arvioijien etsimisen kanssa, jotka eivät tasan tarkkaan tietäisi saati epäilisi, kuka tekstin on kirjoittanut. Koska olen opettaja ja annan palautetta myös teksteistä, joiden kirjoittaja istuu minua vastapäätä, kun kommentoin tekstin ansioita ja haasteita, koen, että pystyn eriyttämään itseni myös vertaisarvioinnissa. Annan palautetta tekstistä, en ihmisestä, jonka tunnen.  

Tämä pitkä johdatus päätyy siis siihen, miksi tutkija ei välttämättä halua puhua tutkimuksestaan julkisesti. Jos hän on tutkijabrändinsä/profiilinsa kanssa yhtään aktiivisempi sekä oman tieteenalansa kentällä (konferenssiesitelmät, julkaisut) että sosiaalisessa mediassa, on mahdollista, että alaa seuraava asiantuntija tietää hänet. Minäkin olen täällä blogissani innoissani puhunut Kalevalan sarjakuva-adaptaatiot -tutkimuksestani. Kun ensimmäinen artikkelini suhahtaa arvioijille, on äärimmäisen todennäköistä, että ainakin toinen heistä tietää, että Katjahan se täällä kirjoittelee. 

Toisaalta tässä nimenomaisessa esimerkissä on kyse nimenomaan kielestä: jos teksti lähtee kansainväliseen julkaisuun, myös potentiaalisten arvioijien määrä kasvaa, sillä englanninkieliselle tekstille löytyy luonnollisesti helpommin arvioijia, vaikka tutkimuskenttä olisi suhteellisen pieni. Voisin toki kirjoittaakin englanniksi. Tällöin anonymiteettini säilyisi todennäköisemmin. Mutta jos haluan tukea suomea tieteen kielenä ja ilmaista itseäni niin kuin vain äidinkielelläni pystyn, minun täytyy kirjoittaa suomeksi.

Lähetettyäni viime viikolla ne kolme tekstiä tarjolle kolmeen eri julkaisuun olenkin joutunut vakavasti pohtimaan, miten paljon tutkimuksestani haluan jakaa täällä sosiaalisen median kanavilla ennen artikkelieni julkaisua. En haluaisi ruveta salailemaan aiheitani, sillä se ei sovi minulle tutkijana. Toisaalta minulla on myös vakaa luottamus siihen, että kuka tahansa sarjakuvatutkijakollegoistani lukeekin artikkelieni käsikirjoitukset vertaisarvioijana, tulee hän olemaan palautteessaan rehellinen, konkreettinen, kysyvä ja kehuva tilanteen niin vaatiessa. Koska samalla tavalla olen toiminut itsekin.

Tällä hetkellä minulla on viisi artikkelikäsikirjoitusta ja yksi lyhyt tietosanakirjamainen tekstinpätkä julkaisuprosessissa. Kaksi näistä teksteistä on englanninkielisiä. Kolme on menossa kirjaan. Kaksi on kirjoitettu yhdessä kollegoiden kanssa. Mitä ne käsittelevät? No, kyllä siellä ainakin se ensimmäinen Kalevalan sarjakuva-adaptaatioita käsittelevä artikkeli on nyt menossa. Katsotaan, miten sille käy.

Tutkijan tutkimuskirjallisuutta ja itse aineisto.

Koronakevään jälkitunnelmia opettajan näkökulmasta

Aloittelen toista kesälomaviikkoani, joten nyt minulla on aikaa (ja ehkä enemmän myös intoa) paneutua blogikirjoittamiseenkin. Sähköpostissani on nyt poissaoloviesti, jossa kerron ansaitsevani kunnon loman Sietämättömän Sisu-syksyn ja Kamalan Koronakevään jälkeen. Tämä lukuvuosi on siis ollut poikkeuksellisen kuormittava yliopisto-opettajalle. Olen kiitollinen itselleni siitä, että sain pidettyä henkisen jaksamiseni siinä pisteessä, etten päätynyt takaisin uupumuksen suohon. Huomasin nimittäin alkukeväästä uhkaavia merkkejä väsymyksestä - ja sitten tulikin pandemia ja etäopetus.

Jyväskylän yliopisto siirtyi etäopetukseen maaliskuun puolessavälissä. Meidän piti viikonlopun aikana pohtia kevään kurssien toteutus, siirtää ne etäversioiksi, ottaa haltuun uusia verkko-opetuksen muotoja ja kanavia. Ja sitten opastaa opiskelijat käyttämään näitä samoja ohjelmia. Loppujen lopuksi sitä pystyy venymään hämmentäviin suorituksiin, kun osaa samalla antaa itselleen armoa: tästä ei voi tulla täydellistä tällä aikataululla ja vielä hieman vajaalla osaamisella.

Ensimmäisen etäopetusviikon jälkeen pohdin Facebookissa vapaaehtoisen eristäytymisen plussia ja miinuksia. Näin jälkikäteen pohdittuna tässä hieman samoja ajatuksia täydennettyinä useamman viikon etäopetusrupeaman jälkeen.

Työpöytä valmiina etäopetuksen alkamiseen.
Kahden näytön kokonaisuus helpotti muun muassa ruudun jakamista aivan valtavasti.
(Huomioi taustakuva ja seinällä oleva Rosan originaali.)

+ Sai toki nukkua pidempään aamulla, kun ei tarvinnut herätä kuudelta, jotta ehtisi opettamaan kasin jälkeen. Tämä oli ehkä parasta. Aamukasin opetukset pitäisi muutenkin kieltää. Toisaalta voin silti myöhästyä töistä, kun puhelimen akku päättää loppua eikä herätyskello vain soi. Varsin mukavaa herätä kasilta ja todeta, että pitäisi olla opettamassa niinku NYT.

+ Olen viettänyt kokonaisia viikkoja mukavissa olohousuissa. Käynyt lähikaupassa tuulipuvussa. Ja huomannut, miten koko olemus kirkastuu, kun laittaa kerrankin oikeat vaatteet (= nahkatakin ja farkut) päälle ulos lähtiessään. Sitä kuitenkin ilmentää koko persoonaansa vaatteiden avulla.

+ Kun ei ollut iltamenoja, on jäänyt enemmän aikaa yhteiselle ruuanlaitolle. Tämä on ollut oikeastaan luksusta. Samalla olemme pyhittäneet yhteisen ruokailun keittiönpöydän ääreen olohuoneen sohvapöydän sijaan. Tämä tapa on toivottavasti tullut jäädäkseen.

+ Etäopetuksen alkuvaiheessa jätin kaikki ulkonäköpaineet pois ja istuin opettamassa ilman minkään sortin meikkejä. Parin viikon jälkeen totesin, että pakko piirtää ne edes ne kulmakarvat kehystämään. Sitten saturaatiopiste ylittyi ja aloin meikkaamaan normaalisti opetuksiin ja kokouksiin.

+ Hoidin perfektionismiani asenteella "ei se ole niin justiinsa", kun ei se voinut olla. Ei poikkeustilanteessa. Toivon, että pääsen tähän samaan olotilaan myös syksyllä - opetimme sitten etänä tai normaalin päiväjärjestyksen mukaan.

+ Huomasin sosialisoituvani enemmän työkavereiden kanssa etänä Teamsissä kuin normaalitilanteessa. Erityisesti sellaisten opekollegoiden, joita näen ehkä kerran kuussa opekokouksissa. Teams ja Zoom pääsivät kyllä kevään aikana arvoon arvaamattomaan. Niiden avulla hoitui kaikki.

+ Keksimme hillittömiä ideoita lähikollegoiden kanssa piristämään etäilyä. Näistä mainittakoon Instagramiin kootut etäopehahmot ja Moviisut eli Movin Euroviisut. On ihanaa tehdä töitä yhteisössä, jossa villeistä ideoista jalostuu nerokkaita projekteja arjen ratoksi.

Osallistuin Moviisuihin Gonttooran autonomisena tasavaltana, joka sijaitsee Venäjän Karjalassa, Vienanmeren rannalla. Edustuskappaleemme oli Turmion Kätilöiden Ikävä, johon kävin kuvaamassa kämäisen musiikkivideon Seminaarimäen kampusalueella. Video kertoo opettajan kaipuusta menneisyyteen, jolloin kaikki oli paremmin.

Olen luonteeltani enemmän introvertti, joten kotona napottaminen ei aiheuttanut suurempia tuskia. Mutta siitä huolimatta koin vapaaehtoisen etäilyn (ei siis karanteenin, koska emme ole olleet kipeitä) turhan raskaaksi fyysisesti.

- Istuin selvästi enemmän töitä tehdessäni kuin normaalisti, mikä johti alaselkäjumiin. Otin palavereissa käyttöön jumppapallonkin, jotta selkä saisi enemmän liikettä. Mutta kun opettajana on tottunut seisomaan ja heilumaan ympäriinsä luokassa, jatkuva istuminen alkoi pidemmän päälle puuduttaa. Yritin toki virittää itselleni seisomatyöpisteen tekstien lukua varten, mutta kaikki muu tuli tehtyä työpöydän ääressä, koska kaksi näyttöä auttoi opetuksessa valtavasti. Kaipaan edelleen Oppion sähköpöytiä.

- Isoin miinus oli kuitenkin se, että hallitus sulki kuntosalit ja ryhmäliikuntatoiminnan. Kun on tottunut treenaamaan viisi kertaa viikossa, kaipuu liikuntaan oli valtava. Tätä haittaa lisäsi etenkin se, että olen liian laiska tekemään kotona yksin yhtään mitään. Hulavanteen pyörittely on kuitenkin vain pieni osa kokonaisvaltaisempaa treeniä.

Koronakevään alkuhaasteena oli myös muistaa erottaa työ- ja vapaa-aika. Kun huomaa lukevansa opiskelijoiden tekstejä kellon ympäri, on pakko alkaa seurata omaa ajankäyttöä. Kaikkea ei vain ehdi tekemään yhden päivän aikana, joten jouduin opettelemaan sitä armollisuutta itseäni kohtaan. Lisäksi rehtorimme korostama joustavuus konkretisoitui vahvasti: jouduimme joustamaan niin opetusmenetelmistä, arviointiaikatauluista, teknisestä laadusta kuin kaikesta muustakin.

Olen enemmän kuin valmis palaamaan syksyllä kampukselle, mutta se tietenkin riippuu siitä, mitä hallitus suosittaa ja yliopisto linjaa. Ensimmäisten kurssitoteutusten kanssa olemme varautuneet myös etäversiointiin, mutta kenties osa pienryhmistä voi kokoontua ihan yliopistollakin. Ainakin fukseja olisi kiva päästä opettamaan ihan luokkatiloissa.

Osa etäkevään aikana haltuun otetuista menetelmistä jää taatusti käyttöön. Ainakin väitöskirjantekijöille pitäisi tarjota enemmän verkko-opetusta, kun monille se viikoittainen läsnäolo luennoilla voi olla mahdotonta. Mutta kuten kevään päättäneeseen kokemuskyselyyn kirjoitin, etäopetus on hyvä apu ja tuki, mutta lähiopetusta se ei voi koskaan korvata. Katsotaan sitten, kun teknologia on tarpeeksi kehittynyt, VR ei aiheuta enää pahoinvointia ja minut voi heijastaa luokkaan hologrammina. Sitten voin harkita vapaaehtoista etäopetusta.

Takauma Tukholmaan

Oli aika ennen koronavirusta. Silloin pääsi näkemään kollegoja ja jopa edistämään omaa sarjakuvatutkimusta. Se aika oli helmikuun loppu ja paikka oli Tukholma, jossa järjestettiin Comics and Society -porukan talvisymposium teemanaan sarjakuva ja feminismi. Tässä lyhyt, nostalginen katsaus siihen matkaan, jolloin kolme sarjakuvatutkijaa saattoi ihan hyvin viettää kaksi yötä pienessä laivanhytissä matkoillaan Turusta Tukholmaan ja takaisin.

Tukholman Södertörnin yliopistossa järjestettiin siis kolmipäiväinen sarjakuvasymposium 19. - 21.2.2020. Se kokosi yhteen sarjakuvatutkijoita ja taiteilijoita erityisesti Pohjoismaista, mutta myös jopa Aasiasta saakka. Jyväskylän yliopistosta meitä lähti paikalle itseni lisäksi kolme tutkijaa, joten sarjakuvaedustus oli erittäin mallikasta. Matkustimme Oskarin ja Suden kanssa samaa matkaa ensin junalla Turkuun ja siitä laivalla Tukholmaan. Palasimme myös perjantaina samaa matkaa takaisin ja totesimme kumpanakin aamuna, että kenties se laivan buffetaamiainen ei välttämättä ollut paras ajatus, koska se vaati melko aikaisen aamuheräämisen.

Södertörnin yliopiston rakennus MB oli symposiumimme tapahtumapaikka.
Sen ala-aulassa oli seiniin upotettua taidetta.

Södertörnin yliopisto sijaitsee Tukholman keskustan eteläpuolella ja sinne pääsee lähijunalla noin parissakymmenessä minuutissa. Onnistuimme löytämään perille, vaikka lähin bussipysäkki olikin tieremontin takia poissa käytöstä. Suunnistamaan auttoi myös lauma paikallisia opiskelijoita, joita oli helppo seurata perille - kunhan ensin tajusi nousta juna-asemalla sinne asemalle.

Symposiumin mainosjuliste

Symposiumin ehdottomasti paras piirre oli sen suunnittelu: yksikään sessio ei mennyt toisen kanssa päällekkäin, joten olimme kaikki koko ajan läsnä ja pääsimme kuuntelemaan toistemme esitykset. Oma esitykseni oli tietenkin ensimmäisessä sessiossa, mikä sinänsä on aina ihan hyvä paikka, koska ihmiset ovat yleensä aktiivisempia ja innostuneempia kuuntelemaan. Lisäksi parasta on se, että saat esityksesi (ja jännityksen) heti pois jaloista ja pystyt keskittymään muihin. Myös verkostoitumisen kannalta se on ihan kätevää, koska sitten kaikki tunnistavat ja tietävät nimesi heti ensimmäisen päivän aikana. Oli myös mukavaa olla samassa sessiossa Oskarin ja Suden kanssa, niin saimme kaikki omat esitelmämme pois päiväjärjestyksestä.

Oskari esitelmöi Perussuomalaisten mainoskampanjasta, joka viittasi Alan Mooren V for Vendetta -sarjakuvaan.

Susi puhui gradustaan, joka käsitteli Sunstone-sarjakuvan seksuaalista leikkiä ja normatiivisia piirteitä.
Hän kysyi lopuksi olennaisen kysymyksen: kuinka monta normia yksi teos pystyy kerralla avaamaan?

Suomi-session päättivät Ralf Kauranen ja Olli Löytty aiheenaan Vihan ja inhon internet -teos.

Oma esitelmäni käsitteli Kullervoa suomalaisena, maskuliinisena myyttinä. Aineistonani oli Marko Raassinan ja Gene Kurkijärven Kullervo-teokset, joita avasin lähinnä sarjakuva-analyysin kautta. En ole vielä tarpeeksi perehtynyt sukupuolentutkimuksen termistöihin, jotta pystyisin menemään syvemmälle myös teoriatasolla, mutta toivoisin, että saisin tästä vielä tänä keväänä kirjoitettua artikkelinraakileen. Ainakin olen luvannut esitellä sen toukokuun alun seminaarissa. Katsotaan, onnistuuko.

Tästä samasta aiheesta minun piti puhua myös perutussa Tampere Kupliissa. En tiedä, olisinko saanutkaan sinne mitään uutta, kun opetushommat vievät niin paljon aikaa arjessa.

Keskiviikon muut sessiot olivatkin sitten aihepiireiltään todella rankkoja, sillä ne käsittelivät pitkälti naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa ja traumaa sarjakuvissa. Samalla kuitenkin korostui se, että sarjakuva on monille erinomainen väline käsitellä vaikeita aiheita.

Shromona Das puhui intialaisten sarjakuvien raiskauskertomuksista osin omien kokemustensa kautta.
Esitys oli pysäyttävä.

Torstai-illan päätti yhteinen vierailu Tukholman Serieteketiin eli paikalliseen sarjakuvakirjastoon. Virallinen rakennus oli itse asiassa remontissa, joten Serieteket oli siirretty väliaikaisiin tiloihin Sergelin torin kulmille. Kirjaston jälkeen päädyimme pienen porukan kanssa syömään perinteistä ruotsalaista ruokaa, kun koko valtava lössi ei tietenkään mahtunut mihinkään suosituimpiin paikkoihin. 

Sarjakuvia. Ja vähän lisää sarjakuvia. Mm. Perkeros pongattu.

Törmäsin myös tuttuihin.

Torstaina päivän aloitti ja päätti taiteilijapaneeli, jossa sarjakuvataiteilijat pääsivät kertomaan omista projekteistaan. Comics and Society -tapaamisissa on ollut hienoa seurata, miten tutkijat ja taiteilijat pääsevät jakamaan samat tilat ja tapahtumat ilman minkäänlaista erottelua, että tutkijat tuonne ja taiteilijat tuonne.  Olemme kuitenkin kaikki samassa sarjakuvaveneessä ja innostumme samanlaisista asioista. Symposiumissa olikin parasta tutustua paremmin erityisesti suomalaisiin sarjakuvataiteilijoihin ja kuulla, minkälaisia teoksia heiltä on tulossa.

Juliana Hyrri kertoi tulevasta omaelämäkerrallisesta teoksestaan. Olen edelleen hieman katkera siitä, ettei hänen loistava Satakieli joka ei laulanut -teoksensa päässyt Sarjakuva-Finlandia-finaaliin.

Ihan mahtavaa oli myös kuulla Disney-aiheinen esitelmä! Lars Wallner ja Robert Aman Linköpingin yliopistosta ovat tutkineet sukupuolinormeja sarjakuvissa, ja miten lapsilukijat tunnistavat nämä normit. Esimerkkeinä heillä on ollut tietenkin Aku Ankka -sarjakuvia. Itseäni kiinnostaa erityisesti uusi Ducktales-tv-sarja, koska siinä esimerkiksi Tepa ja ankanpoikien äiti(!) Della on tuotu mukaan kuvioihin hyvinkin epäfeminiinisinä hahmoina varsinkin pukeutumisen osalta. Jospa sitä joskus pääsisi palaamaan myös Disney-tutkimuksen pariin.

Lars Wallner & Robert Aman kertomassa tutkimusmenetelmistään.

Marco Favaro ja jokaisen konferenssin pakollinen supersankariesitelmä
- tällä kertaa feministisestä näkökulmasta.

Jenny Soep piirsi meidät puhumassa! Minä olen tuossa vasemmassa ylänurkassa.

Torstain päättäneessä taiteilijoiden pyöreässä pöydässä aina niin hillittömän hauska
H-P Lehkonen ohjeistaa oikeaoppiseen tapaan piirtää sarjakuvia.

Torstaina meille oli varattu myös mahdollisuus seurusteluun ja keskusteluun drinkkien ja kerrassaan herkullisen kasvisillallisen äärellä. Jotenkin sitä kuitenkin aina suhteellisen ujona ihmisenä päätyy juttelemaan niiden jo tuttujen suomalaisten kanssa, vaikka pöytäseurueemme vaihtuikin muutamaan otteeseen. Päädyin muun muassa tekemään Shromonan kanssa sopimuksen, että jossain vaiheessa vierailen hänen luonaan Intiassa.

Symposiumin viimeinen aamu alkoi upean Sisaret 1918 -albumin esittelyllä.

Kolme päivää on kyllä konferensseille ehdoton maksimi. Pitkät päivät vievät mehut ihan täysin, kun pitää keskittyä kuuntelemaan esitelmiä muulla kuin omalla äidinkielellä - ja samalla prosessoida niiden uutta, tieteellistä antia ja suhteuttaa sitä omaan tutkimukseen. Kaiken hyvän lisäksi huomasin olevani oikeasti vanha: vaikka meillä oli useampia taukoja, polveni eivät vain kestä tuollaista istumisen määrää. 

Iloa kuitenkin tuottivat herkullinen lounas, joka päivä arvotut sarjakuvat (minäkin sain!) ja koukuttavat suklaakookospallerot sekä kanelipullat, jotka pitivät sokeritasapainomme kohdillaan.

Elisabeth El Refaie esitteli keynote-luennollaan metaforan käyttöä omaelämäkerrallisissa sarjakuvissa.

Kaikesta väsymyksestä, vähistä yöunista ja kipeistä polvista huolimatta symposium oli todella antoisa. Tutustuin mahtaviin ihmisiin ja tapasin pitkästä aikaa vanhoja tuttuja. Kun samalla laivalla Suomeen palaava sarjakuvaporukka sitten vielä suuntasi yhdessä syömään, olo oli jopa hieman haikea. Ja näin takautuvasti huhtikuussa tätä kirjoittaessa olo on vielä haikeampi, kun maailmanlaajuinen pandemia on ajanut meidät kaikki eristyksiin. Mutta tätä se oli vielä helmikuussa. Sarjakuvaväen sosialisoitumista.

Yksityiskohta seinämaalauksesta Södertörnin yliopiston MB-rakennuksen ala-aulassa.

Ensimmäinen katsaus vuoteen 2020

Tammikuu oli ja meni ja tuntui kestäneen puoli ikuisuutta. Viime viikot ovat olleet sen verran hektisiä opetuksen kanssa, että aika ja tila ovat liikkuneet ihan omaan tahtiinsa. Viime tiistai tuntui iltakuuden aikoihin kestäneen jo yhden viikon verran. Nyt kuitenkin yksi tämän kevään haastavimmista työviikoista on paketissa, joten ajattelin luoda katsauksen vuoteen 2020 - mitä kaikkea on luvassa niin tutkimuksellisesti kuin muutenkin.

Vaikka viime vuosi oli todella rankka, sitä kuitenkin tasapainottivat monet hienot asiat, kuten lyhyen tutkimusapurahan saaminen Kalevala-projektiin, kolme ihanaa ulkomaanreissua ja huikea Rammsteinin konsertti. Vaikka tänä vuonna ei nyt ole suunnitelmissa elämänmittaisten haaveiden, kuten Disneyland-visiitin tai Star Wars -kuvauspaikkavierailun, kaltaisia asioita, olen ehtinyt kirjata kalenteriini ja useamman merkittävän seikan.

Kalevalaseuran apuraha mahdollisti uuden tutkimusalueen alustavan valtauksen. Jatkankin Kullervo-artikkelini työstämistä esitelmöimällä aiheesta Comics and Society -opintopiirin seuraavassa konferenssissa, joka järjestetään Tukholman Södertörnin yliopistolla 19. - 21.2. Meitä lähtee Jyväskylästä paikalle kunnon delegaatio edustamaan Mutkun sarjakuvatutkimusta. Onkin kerrassaan ihanaa päästä pitkästä aikaa puhumaan kansainväliseen konferenssiin hyvässä seurassa.

Jatkan saman aiheen parissa myös Suomessa, sillä minua pyydettiin Tampere Kuplii Goes Academiciin 20.3. puhumaan Kalevala-aiheesta. Tarkoitukseni on siis puhua Kullervosta suomalaisen miehen maskuliinisena myyttinä. Tämä tulee olemaan artikkelini näkökulma. Katsotaan, mitä saan aiheesta irti. Artikkelin ensimmäinen versio pitäisi olla valmis toukokuun alussa, jolloin esittelen sitä nykykulttuurin tutkijaseminaarissa.

Ja saatanpa puhua jotain muutakin Tampere Kupliissa.

Näin kevään hakuaikojen lähetessä minulla on myös lusikkani parissa hankehakemuksessa, kaksi yhteisartikkelia työn alla kollegoideni kanssa (toinen viimeistelyvaiheessa, toinen vielä  alkupisteessä) ja opetushommiakin on kertynyt varsin riittävästi. Siksi onkin tärkeää muistaa levätä.

Olenkin jo kevään alussa pohtinut vuoden 2020 tavoitteitani töiden ulkopuolelta. En siis tee uudenvuodenlupauksia, vaan asetan itselleni joitain tavoitteita. Tällaiset asiat listasin Facebookiin tammikuussa - nyt ne löytyvät tästä pikkuisen päivitettyinä:

1. Pidän huolta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistani. Tämä tarkoittaa kahta ällää eli lepoa ja liikuntaa (ja kivojen asioiden tekemistä) sekä sitä, että tunnistan jaksamiseni rajat ja uskallan sanoa ei.
2. Liikunta sisältää Ready.Set.Polen jäsenyyden ja sekä tankotanssin että rengastrapetsin koulutusryhmät. Eli joogaa, tanssia ja akrobatiaa useamman kerran viikossa. Tankotavoitteisiini kuuluu invertin hiominen nätiksi ja voiman kasvattaminen.
3. Vähennän vaatekulutustani. Pyrin olemaan ostamatta uusia vaatteita ja siirryn yhä enemmän käytettyihin vaatteisiin. (Kengät, alusvaatteet, sukat ja treenivaatteet ovat tietenkin poikkeuksia.)
4. Olen jo siirtynyt pitkälti kauramaitoon. Tämän vuoden tavoite on pyrkiä pitämään kasvisruokapäivä kerran viikossa.

Vuoden kivoihin asioihin kuuluu muun muassa siskosviikonloppu Pieni merenneito -musikaalin merkeissä, Rockfest Tampereella, conikesä ja talouteemme tässä kevään aikana ilmestyvä karvakaveri.

Kaiken tämän melskeen keskellä onkin tärkeää muistaa välillä hengittää ja asettua mukavasti sohvalle Darth Vader -viltin alle teemukin ja hyvän kirjan kanssa. Myös Netflix ja chill toimivat Disney+:aa odotellessa.

PS. Kuvat ovat peräisin pixabay.com-sivustolta.

Ankkoja, hiiriä ja matematiikkaa

Joskus Facebookissa käyminen voi olla yllättävän hyödyllistä. Satuin nimittäin pongaamaan Don Rosan faniryhmästä italialaisen Alberto Saraccon ilmoituksen, jossa hän kertoi pitävänsä esitelmän Disney-sarjakuvien matematiikasta Jyväskylän yliopistossa.

Tartuin heti kiinni aiheeseen ja selvitin, että Saracco oli kutsuttu vierailemaan matematiikan luentosarjaan keskiviikkona 15.1. Pistin päivän kalenteriin, ja kun aikataulu ja sijainti selvisivät, suuntasin innoissani matematiikan ja tilastotieteen laitokselle. Eniten innoissani olin kenties siitä, että pääsin itse kuuntelemaan Disney-aiheista tieteellistä luentoa!

Saraccon otsikko oli sekä viittaus Lewis Carrollin runoon ja tietenkin samalla myös Rosan sarjakuvaan
"Of Ducks and Dimes and Destinies".

Parman yliopiston geometrikko Saracco oli innoissaan vierailustaan Suomeen, jota kutsui Italian ohessa toiseksi suureksi Disney-sarjakuvafanimaaksi. Hänellä oli vahva aksentti ja hilpeä matemaatikon huumori, joka kirvoitti läsnä olleissa opiskelijoissa useamman naurahduksen - myös minussa, kunhan matemaattiset vitsit oli selitetty.

Saracco lainasi tutkijakollegaansa Marco Abatea, jonka mukaan matematiikkaa käytetään sarjakuvissa kolmella eri tavalla. Biografisessa tavassa esitellään oikean matemaatikon elämää, symbolisessa matematiikka on ainoastaan sivuroolissa eikä se välttämättä ole edes oikeaa matematiikkaa, kun taas rakenteellisessa tavassa matematiikka on tarinan ytimessä se olennaisin osa.

Insinööritaustainen Don Rosa käyttää matematiikkaa symbolisesti tarinassa "Ankkalinnasta Lillehammeriin".

Saracco itse lisäisi listaan vielä huumorin, mikä on tyypillistä erityisesti lapsille suunnatuissa tarinoissa. Hän kertoi, miten Italiassa Topolino-lehden rinnalle syntyi vuonna 2016 Topolino Comics and Science, joka sisältää tieteellisen tutkimuksen ja faktojen ympärille rakennettuja sarjakuvia! Hän itsekin on ollut mukana käsikirjoittamassa matemaattista sarjakuvaa "Ankenbergin sillat", joka on julkaistu Suomessakin, nimittäin Aku Ankan taskukirjan numerossa 472 vuonna 2019.

Tässä Suomessa vielä julkaisemattomassa sarjakuvassa tarinan tieteellisen näkökannan tarjonnut
tutkija pääsi itse hahmoksi tarinaan!

Alberto Saraccon mukaan tärkeimmät asiat, jotka pitää muistaa rakennettaessa sarjakuvaa tieteen varaan, ovat tietenkin seikkailu ja huumori, johon kuuluvat erilaiset matemaattiset vitsit. On myös tärkeää opettaa lapsille ne tarinan taustalla olevat todelliset faktat: siksi Topolino Comics and Science -sarjakuvien ohessa on Don Rosallekin tyypillisiä "esipuheita", joissa avataan tarinan tieteelliset taustat.

  

Saraccon sarjakuvan matemaattinen ongelma. Voit ylittää jokaisen sillan vain kerran. Mitä reittiä saat kierrettyä jokaisen sillan?

Vaihdoin esitelmän jälkeen Alberto Saraccon kanssa muutaman sanan ja olimme kumpikin innoissamme toistemme tutkimuksesta - vaikka hän kovin väitti olevansa pelkkä matemaatikko, jolla on ollut tuuria voidessaan käsikirjoittaa ankkasarjiksia. 

Mikäli aihe kiinnostaa, Saraccon artikkeli "Mathematics in Disney Comics" löytyy ResearchGatesta.

Joulun alla Prahassa

Loppusyksyn odotetuin reissuni oli työporukan virkistysmatka Prahan joulumarkkinoille. Jyväskylän yliopiston Movi (eli entinen Kielikeskus) kustansi matkat ja yhden yön kansainvälisyyttä edistävälle pidennetylle viikonlopulle Prahaan 30.11. - 3.12. Meille opettajille jäi kaksi muuta yötä maksettavaksi. Vaikka reissu olikin pääosin kaupunkiin tutustumista ja joulumarkkinoiden antien maistelemista, meille tarjottiin myös mahdollisuus tutustua yliopiston suomen kielen laitokseen ja Suomen suurlähetystöön - sen mainitun kansainvälistymisen merkeissä.

Posse on saapunut hotelli Grandiumiin.

Olen käynyt Prahassa kahdesti, mutta kumpikin näistä edellisistä kerroista oli konferenssimatka. Suurin osa aiemmista vierailuistani kaupungissa on siis kulunut neljän seinän sisällä kuuntelemassa erilaisilla aksenteilla vedettyjä englanninkielisiä esitelmiä. Nyt pakollista ohjelmaa olisi vähemmän ja ehtisin jopa nähdä kaupungista muutakin kuin vanhan kaupungin aukion, astronomisen kellon ja Kaarlensillan. 

Saavuimme Prahaan lauantai-iltana vähän vajaa seitsemän paikallista aikaa ja majoituimme Hotelli Grandiumiin, joka oli melko hulppea budjettimatkailuun tottuneelle. Olin varannut itselleni yhden hengen huoneen, joka maksoi tietenkin tuplaten verrattuna siihen, jos olisin jakanut sen jonkun kanssa, mutta oman jaksamiseni ja uupumuksesta toipumisen myötä ajattelin tarvitsevani omaa rauhaa, mikä olikin hyvä ratkaisu. 

Vanhan kaupungin aukion joulukuusi illan pimeydessä.

Ehdimme lauantaina parin opekollegan kanssa hieman katsastaa vanhaa kaupunkia ja etsiä epätoivoisesti vielä auki olevaa ravintolaa, jossa tarjottaisiin friteerattua juustoa. Tämä paikallinen herkku saanut kovaa kannatusta bussimatkan aikana, joten sitä oli pakko saada, vaikka valitsemamme ravintolan palvelu oli huikean nihkeää. (Prahassa asiakaspalvelu oli ihan järkyttävän tympeää. Harvoissa paikoissa suhtauduttiin asiakkaaseen kohteliaan palvelualttiiksi, johon Suomessa on niin tottunut.)

Johannes Nepomukilaisen patsaan jalustan koira kiiltää, sillä sen koskettaminen takaa, että turisti palaa vielä Prahaan.

Jos jotain aina reissuiltani odotan, se on hotelliaamiainen. Grandiumin sunnuntain aamiainen oli vielä erityisen luksusta, koska paikalla oli livepianisti. Ja tämä pianisti soitti juuri saapuessani Pirates of the Caribbeanin tunnaria. Hyväksyin tunnelman ja hyväksyin myös vaahterasiirapilla kuorrutetut aamiaisvohvelit.

Sunnuntaiaamun ohjelmassa oli kiertokävely Prahan vanhassa kaupungissa. Kävely olisi varmaan ollut kiinnostava ja hyödyllinen, mutta oppaamme ääni oli luokattoman hiljainen ja hän puhui suomea vahvalla murteella. Jossain vaiheessa luovutin suosiolla ja keskityin pelaamaan Potteria. Pongasin kuitenkin hotellimme lähellä olevan pienen norttikaupan (nimensä mukaisesti Geek Store), jossa myytiin niin Funko Popeja kuin Loungeflyn laukkuja. Päädyin ostamaan sieltä myöhemmin kaksi Disney Afternoons - mystery miniä, joita ei saa enää Suomesta mistään, kun EMP:kään ei niitä enää myy. Sain niistä onnistuneesti vielä minulta puuttuvan Lupun sekä Morganan Varjoankasta. (Jos jollakulla on näitä Mystery minejä ja on kiinnostunut vaihtamaan/myymään, kannattaa olla yhteydessä minuun! Minulla on muutama tuplakappale.)

Prahan kaunista arkkitehtuuria

Voldemort, is that you?
Or is it Witchking of Angmar?

Vanhan kaupungin keskusaukion joulutori keskellä päivää. Lounaaksi nautimme langošia eli uppopaistettua minipitsaa, joka voideltiin valkosipulilla ja kuorrutettiin juustolla ja ketsupilla.

Sunnuntaina päädyimme pääosin harhailemaan vanhassa kaupungissa ja leikkimään turisteja. Yritin kovasti etsiä golem-patsasta, mutta se oli kuulemma ollut väliaikainen eikä enää seisonut vartioimassa juutalaiskorttelia. Matkan tavoitteenani oli ostaa itselleni pieni Golem-patsas, mutta turistikrääsämyymälöistä ei sellaista tullut vastaan. Sen sijaan Myyriä oli kaikkialla.

Paikallisen absinttibaarin seinämaalauksesta löytyi mm. Vincent van Gogh.

Turistikierroksen aikana pongasimme mainoksen barokkikirjastosta, johon me innosta pinkeinä maksoimme itsemme sisään juuri alkaneella turistikierrokselle. Vaikka opas vaikuttikin elämäänsä kyllästyneeltä, kokemus oli kuitenkin sen arvoinen. Klementinum-rakennuskompleksiessa sijaitsee kirjaston lisäksi myös astronominen torni. Kirjasto itse on yleisöltä suljettu - sitä saa ihailla vain oviaukosta turvanauhan takaa - eikä siitä saa ottaa kuvia, mikä on todella sääli, sillä paikka oli minulle kokemuksena lähes pyhä. Alla oleva kuva on otettu kortista, jonka ostin itselleni muistoksi paikasta. Ollapa tutkija, jolla olisi pääsy kaikkiin noihin teoksiin jesuiittojen ajalta!

Barokkikirjasto ja Katjan pyhäkkö

Kopio Vyšehrad Codexista (josta ei myöskään saanut ottaa kuvia - kai?)

Päädyimme sitten kiipeämään muutama sata rappua myös astronomiseen torniin, josta oli melkoiset näkymät vanhan kaupungin yli. Pysyin kiltisti tornin sisällä, sillä heti, kun astuin tornia kiertävälle näköalatasanteelle, muistin olevani korkeanpaikankammoinen.

Maisemat astronomisesta tornista

Tuonne huipulle tuli kiivettyä, kääks.

Kun tilanne vaati sokeria, ostimme paikalliset Trdelnìkit tai kuten meidän porukkamme niitä kutsui: rullapullat. Saat täytteellä tai ilman sokerilla kuorrutetun rullamunkin. Suosittelen struudelia. Kuvassa Miia, Jani ja minä.

Löysin lopultakin myös golem-patsaan jättimäisestä lelukaupasta, joka mainosti golem-aiheista VR-peliä! (Todettakoon, että jättimäinen lelukauppa joulun alla on vihoviimeinen paikka olla.) Menin ehkä ihmisvilinässä hieman sekaisin koronoiden arvosta ja ostin turkasen kalliin Liisa Ihmemaassa -aiheisen muistikirjan, joka vielä myöhemmin paljastui päivyriksi pelkän tyhjän muistikirjan sijaan.

Golem

Paikalla oli myös tuttuja!

Sunnuntai-iltana meille oli varattu ennakkoon maksettu yhteisillallinen Meet & Beer -ravintolassa lähellä hotelliamme. Odotukset olivat kovat, vaikka olimme valinneet annoksemme joskus alkusyksystä eikä kukaan muistanut, mitä oli tilannut. Lyhyesti sanottuna ravintolailta oli melkoinen katastrofi: palvelu ei pelannut lainkaan, juomia ei muistettu tarjoilla, lautaset vietiin heti pois nenän edestä, jolloin viimeisille syöjille tuli paniikki syödä loppuun. Hampurilaispihvini oli miltei kylmä ja raaka. Alkukeitto oli ihan hyvää, mutta sekin oli ihan pääruokakokoa. Ja koko ajan tuntui siltä, että meitä ajettiin ulos, että saataisiin muita asiakkaita tilalle. Huoh. En suosittele tätä paikkaa kellekään - ainut positiivinen piirre oli seura, ja sekin tuli omasta takaa.

Testasin uutta ihanaa Star Wars -puseroani illallisella. 

Maanantaina olin ilmoittautunut käymään yliopiston suomen kielen laitoksella, joten lähdimme sinne heti aamusta puoli yhdeksän aikaan. Olin varautunut siihen, ettei Prahassa olisi hirveän kylmä vuodenajasta huolimatta, mutta kaipasin kyllä talvitakkia siinä aamun vilpoisuudessa, kun kävelimme vanhan kaupungin halki. Ennen aamuysiä arkipäivänä oli myös aukiolla todella rauhallista: normaalisti turistit parveilevat katselemassa astronomista kelloa aina ennen tasaa, koska silloin kellon luuranko herättää apostolihahmot kulkemaan sen yläreunassa olevien ikkunoiden takana. Mekin näimme sen hetken, mutta se oli lopulta aika minimalistinen kokemus.

Astronominen kello on edelleen yhtä hieno.

Suomen kielen laitoksella on yksi huone, joka on samalla työhuone.

Suomen kielen laitoksen vierailu kesti tunnin ja oli kyllä kieltämättä kiinnostavaa kuulla, miten laadukas esimerkiksi Kalevalan tsekinkielinen käännös oli. Siinä oli kaiken lisäksi vielä Gallen-Kallelan kuvituskin.

Kaarlen yliopiston filosofinen tiedekunta sijaitsi sopivasti juuri vanhan juutalaisten hautausmaan vieressä, jossa halusin myös käydä. Meillä oli kollegoiden kanssa treffit aamukymmenen jälkeen, jotta lähtisimme käymään pienen puolen (Mála Strana) kirjakaupassa ja Prahan linnassa. Ajattelin ehtiväni hyvin pyörähtää hautausmaalla, kunnes selvisi, että hautausmaalle ei pääsekään erikseen, vaan on ostettava lippu myös museona toimiviin synagogiin. Lippu maksoi 350 koronaa, joten kiersin sitten kaiken mahdollisen siihen hintaan.

Pinkasin synagogan katto

Sydämenmuotoinen kivi hautakivellä

Vanha juutalaisten hautausmaa oli vaikuttava kokemus.

Koskettavin paikka oli muistaakseni Klausenin synagogan yläkerrassa oleva kokoelma piirroksia, jotka olivat keskitysleireillä olleiden lasten tekemiä. Kun pienet lapset ovat piirtäneet kuvia natsivartijoistaan ja arjestaan leirillä, alkoi kurkussa tuntua kuristava tunne. 

Synagogien vieressä oli tietenkin paikallisia krääsäkojuja, joista parhaimmissa paikalliset taiteilijat ja käsityöläiset esittelivät tuotteitaan. Täältä löysin lopulta itselleni oman golem-patsaan, jonka sisään saa myös halutessaan pienen kynttilän.

Pingviiniteos Vltava-joessa

Hautausmaalta ehdin varsin hyvin treffaamaan kollegani Kaarlensillan nurkalla, josta jatkoimme sillan yli. Lounastimme idyllisessä myllyravintolassa Mála Stranan puolella ja siirryimme sitten paikalliseen Shakespeare & Sons -kirjakauppaan. 

Myllyravintolaan oltiin juuri laittamassa sarjakuva-taidetta seinille.

Shakespeare and sons (Shakespeare a synové) -kirjakaupan alakerta piti otteessaan.

Kirjakaupasta mukaan lähti englanninkielistä kirjallisuutta: Star Warsin Shakespeare-henkinen adaptaatio, Shaun Tanin sanaton sarjakuvaromaani Arrival, Will Eisnerin ensimmäisenä sarjakuvaromaanina pidetty A Contract with God ja Ted Chiangin novellikokoelma Arrival. Eli tulihan tuota muutama opus löydettyä.

Samalla reissulla kiipesimme myös opekollegani Miian kanssa ylös Prahan linnan alueelle. Eniten meitä kiinnosti linnan sisäpihalla olevat joulumarkkinat sekä Pyhän Vituksen katedraali, joka muistutti kovin paljon Notre Damea. Katedraaliin ja linnaan olisi ollut sisäänpääsymaksu, mutta linnan pihalle pääsi turvatarkastuksen läpi ilmaiseksi. Päädyimme sitten vain ihailemaan katedraalia ulkopäin ja kiertämään markkinakojut.

Katedraali edestäpäin

Kutsuin rakennusta koko ajan Pyhän Vitutuksen katedraaliksi

Joulumarkkinakojujen taustalla kohoava katedraali oli kieltä mättä upea ja kovin Notre Damen kaltainen.

Ostin linnan museokaupasta itselleni sinettileimasimen K-kirjaimella. Josko sitä saisi taas kirjoitettua pitkästä aikaa ihan fyysisiä kirjeitäkin?

Kaarlensilta Vltava-joen yllä. Taustalla siintää Pyhän Vituksen katedraali.

Menimme syömään Prahan parhaimpiin kuuluvaan kasvisravintola Lehká Hlava (Clear Head), jossa sain herkullisia fajitasia. Tämä oli suoraan sanottuna paras ruokailukokemuksemme koko reissun aikana, sillä paikka oli viihdyttävä ja ruoka todella hyvää - ja tietenkin tämä oli se paikka, jossa unohdimme lisätä tipin laskuumme. Suosittelen tätä todella lämpimästi kaikille - olit sitten täysipainotteinen kasvissyöjä tai sekasyöjä, kuten minä.

Lehká Hlavan upea taivaskatto

Illallisen jälkeen ehdimme vielä käydä hotellimme lähellä sijaitsevass Mucha-museossa ihailemassa art nouveau -taidetta ja ostamassa postikortteja, kiertää Geek Storen ja musiikki- ja elokuvaerikoisliike Bontonlandin, piipahtaa ostoskeskus Palladiumissa ja vielä päätyä yhdistettyyn kirjakauppa/kahvila Globeen. Globessa iltateemme tarjoili sattumalta suomalainen, joka tunnisti meidät aksentistamme. Sitten kello olikin yksitoista ja hotelli alkoi tuntua kutsuvalta.

Alfons Muchan upea Medeia, jonka ostin itselleni myös kirjanmerkkinä

Onnistuin poistamaan ostoskuvani, joten loottikuvaa ei nyt tällä kertaa ole. Ostin kuitenkin paljon tuomisia muun muassa kirjanmerkkien ja postikorttien muodossa.

Lähdimme tiistaiaamuna kohti kotia väsyneinä, mutta tyytyväisinä. Praha on upea, kaunis kaupunki ja olen valmis palaamaan sinne vielä uudestaankin. Seuraavalla kerralla pitää varata yksi päivä Kutná Horan vierailuun. Sen luukirkko on vielä nähtävyyslistallani.