Ei ihan maksettu mainos

RAPPIO! 15.4.2011

Hienhajua, robottihirviöitä ja roskakulttuuria – mitä ei saa tutkia?
Populaari-, historia- ja teknologiakulttuureissa on hävettäviä alueita, joiden
tutkimisen tiedeyhteisö kyseenalaistaa.

RAPPIO! -seminaari järjestetään perjantaina 15.4.2011
Porin yliopistokeskuksessa klo 10.15 alkaen.

Rennolla otteella toteutettava akateeminen seminaari lähestyy
kulttuurintutkijoiden kohtaamia ongelmatilanteita, joissa tutkimusaihetta,
aineistoa ja metodeja on puolustettava. Seminaari on suunnattu kaikille
viihteellisten ja marginaalisten aiheiden tutkijoille. Tilaisuus tuo esiin
näkemystä siitä, että kaikki kulttuuriset ilmiöt ovat tutkimisen arvoisia.
Asiantuntijoina seminaarissa FT Frans Mäyrä, HTT Harri Hietikko, FM
Sanna Härmä ja FT Jaakko Suominen.

Seminaarin järjestää Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin oppiaine
yhteistyössä IIPC:n (International Institute of Popular Culture) ja
paikallisten toimijoiden kanssa.

Lisätietoja: http://rappioseminaari.wordpress.com/


Tuonne siis suuntaan puhumaan omasta tutkimuksestani ja sen saamasta vastaanotosta. Tere tulemast kuuntelema.

Suomeksi vai englanniksi?

Ajattelin nyt vaahdota hieman tästäkin asiasta tänne. Olemme jo hieman pohtineet asiaa vertaistukiryhmän (eli Taikun tohtoriopiskelijoiden) yksityisessä blogissa ja halusin kommentoida asiaa myös ihan julkisesti.
Muut ryhmäläiset kävivät kuuntelemassa paneelikeskustelua, joka käsitteli suomenkielistä tutkimusta. Itse jouduin töihin, enkä päässyt paikalle - valitettavasti, sillä keskustelu oli herättänyt paljon ajatuksia.

Englannin valta tutkimusalalla on painava. Mikäli haluat saada mainetta kansainvälisesti, tutkimus olisi syytä tehdä englanniksi. Tähän liittyy myös uusi Julkaisufoorumi-hanke, joka arvottaa tutkimuksen erilaisiin laatuluokkiin, joissa kieli on yksi painava tekijä.
Ja kun itse teen väitöskirjaa Disney-sarjakuvista, englannin kieli olisi mitä loogisin väline tuoda tutkimus ilmi muuallakin kuin Suomessa.

Olen joutunut pohtimaan tätä seikkaa nyt reilun puoli vuotta, siitä lähtien kun kävin syksyllä Oxfordissa ensimmäisessä kansainvälisessä (ja ulkomaisessa) konferenssissani. Kiinnostusta nimittäin riitti.
Joka ikinen kerta, kun olen puhunut Don Rosan ankoista ulkomailla, ihmiset ovat kyselleet tutkimukseni julkaisusta ja erityisesti kielestä. Mietinkin jo hetken, pitäisikö minun sittenkin kirjoittaa englanniksi.
Mutta karu totuus tuli vastaan.

Vaikka puhun ja kirjoitan englantia sujuvasti, en ole ikinä osannut asetella niitä pahuksen prepositioita oikein. Ja koska olen kirjoittajana perfektionisti, tämä ei vain sovi.

Minulle suomen kieli on se luontevin vaihtoehto. Se on äidinkieleni ja sillä ilmaisen itseäni parhaiten - ensin kirjoittamalla, sitten vasta puhumalla.
Vaikka teenkin tutkimusta amerikkalaisista sarjakuvista (ja tietenkin niistä englanninkielisistä alkuperäisversioista), en koe maailmaa kaatavana seikkana kirjoittaa väitöskirjaani suomeksi.

Aku Ankka ja Don Rosa on niin iso juttu, ei pelkästään Suomessa, vaan myös Skandinaviassa, Hollannissa, Saksassa, Ranskassa ja Italiassa, että kaikki nämä pienet englanninkieliset esitelmäni ja artikkelini kyllä varmasti jossain vaiheessa kiinnittävät oikeiden ihmisten huomion. (Jos ei muuten, niin sitten lähetän niitä niille itse.)
Ja jos kiinnostusta on, nämä oikeat ihmiset ovat varmasti valmiita kääntämään tai käännättämään tutkimukseni englanniksi.

Koska eipähän sitä ole aiemmin väitelty tohtoriksi Aku Ankasta. Saati Don Rosasta.

Kummittelua Prahassa

Vietin viime viikonlopun Prahassa, jossa pidettiin Inter-disciplinary.netin järjestämä 2nd Global Conference on Magic & Supernatural, joka yhdistyi kahdenteentoista konferenssiin aiheesta Perspectives on Evil. Konferenssi pidettiin Riverside Hotellissa, aivan Prahan halki virtaavan Vltavan vieressä.
Kertakaikkisen upea paikka; sekä hotelli että kaupunki tietenkin. Valitettavasti suurin osa ajastani meni luonnollisesti konferenssissa, joten en ehtinyt nauttia kaupungin nähtävyyksistä. (Ja reissuni meni muutenkin hyvin pienellä budjetilla, joten vanhan kaupungin torilla ihailemani seppien takomat miekat ja tikarit jäivät sinne odottamaan seuraavaa matkaani.)

Tämä oli toinen ID-netin järjestämä konferenssi, johon pääsin osallistumaan. Kävin viime syksynä Oxfordissa Villains & Villainy -konferenssissa puhumassa Rosan käyttämistä pahiksista ja tällä kertaa aiheenani olivat Roopen kotilinnassa Skotlannissa kummittelevat esi-isät. Puhuin siis Sir Richard Ankanmielestä Roopen suunnitelmiin vaikuttajana; siitä, miten Roope koki eräänlaisen "rajatilakokemuksen", jossa hän tapasi joukon esi-isiään; sekä tietenkin tärkeimmästä seikasta, eli kuinka Roopen isä kuolee ja muuttuu hengeksi esi-isien joukkoon. Seikka, jota kukaan aikaisempi Disney-piirtäjä ei ole kuvannut: tärkeän hahmon kuolema.
Sain jälleen todella hyvää palautetta ja ihmiset olivat aidosti kiinnostuneita. Eräskin nainen sanoi, että kaiken sen pahuuden jälkeen oli erittäin mukava kuulla kummituksista, jotka olivat hyväntahtoisia, koska sellainen puoli yleensä unohdetaan tyystin.

Vuoden loppuun mennessä konferenssiesityksistä pitäisi tulla eBook, jonka linkin voin postata blogiini kiinnostuneita varten. Julkaisun ajankohdasta ei vain vielä ole tietoa, koska jostain syystä ID:n julkaisutoiminta vaikuttaa melko hitaalta. Syyskuun Oxfordin keikan eBook-versiokaan ei vielä ole julkaistu, saati sitten valikoiduista artikkeleista koottu kirja. Mutta hyvää kannattaa odottaa.

Koko konferenssiohjelma oli erittäin mielenkiintoinen näin fantasiatutkijan näkökulmasta. Erityisesti mieleeni jäivät esitykset vampyyreista, muodonmuuttajista, velhokouluista ja indonesialaisista maagisista sotureista. Oli erittäin mukava seurata George Hershin, eläkeikäisen vanhan miehen innostunutta selostusta erilaisissa fantasiateoksissa esiintyvistä velhokouluista. Mukana olivat luonnollisesti Tylypahka, Näkymätön yliopisto ja Roke Maameren tarinoista.
Hän vielä myöhemmin kertoi sekä minulle että itävaltalaiselle Sophialle, että keskustellessaan vampyyreista ja Aku Ankasta meidän kanssaan hänelle tuli sellainen olo, ettei hän ole vielä kuollut. Vastasin heti, ettei kukaan tuon ikäinen vanha herrasmies, joka puhuu Harry Potterista, voi olla mitenkään kuollut.

http://www.inter-disciplinary.net/wp-content/uploads/2011/02/Hersh-paper.pdf
Suosittelen vilkaisemaan, minun pitää itsekin tutustua tekstiin paremmin.

Ehkä mielenkiintoisin oli kuitenkin Bianca Smithin esitys näistä Indonesialaisista naissotureista, jotka harjoittavat islamilaiseen uskoon sekoittunutta paikallisväriä omaavaa "noituutta", johon kuuluvat erityisesti muodonmuutos ja lentäminen.
Tämän esityksen teki erityiseksi se, että kyseessä ei ollut fiktiiviseen teokseen pohjautuva puhe, vaan osa oikeaa kulttuuria. Bianca vielä sanoi, että näistä indonesialaisista ihmisistä koko meidän konferenssimme olisi ollut naurettava. Se, mikä meille on yliluonnollista, on heille osa arkea.
Bianca tekee tutkimusta Indonesian Lombok-saarella, josta hänen miehensä on kotoisin. Odotan innolla hänen tulevaa kirjaansa.

Matkan kruunasi vanhan kaupungin Ghost Tour, jonne Sophia ystävällisesti otti minut mukaan. Opas kertoi meille Prahaa vaivaavista erilaisista kummituksista, kuten päätön ratsumies, nainen, joka yrittää kuristaa miehiä, vauva, joka aivasteli Kaarlen sillalla (tosin tämä tapaus on jo ratkaistu: vauvalle täytyi vain sanoa terveydeksi ja se lakkasi kummittelemasta) sekä tietenkin Iron Man.
Minun täytyy kertoa Iron Manista hieman tarkemmin, koska näin hänen patsaansa ennen kuin tiesin koko tarinasta mitään. Sanoinkin Sophialle, että tuo patsas muistuttaa ihan...
"Darth Vaderia," tuli vastaus.
Täsmälleen.
Ja kun kuulin, että kyseessä oleva hahmo ei koskaan ottanut haarniskaansa pois päältä, se vain lisäsi yhtäläisyyttä Vaderiin.
Iron Man kummittelee Prahassa etsimässä rakkautta ja joka sadas vuosi hänellä on mahdollisuus pelastua, jos neitsyt suostuu viettämään yön hänen kanssaan.

Yllä oleva kuva on Sophian ottama kuva Iron Manista - yhdennäköisyys on selvä, vai kuinka?

Praha jätti jälkeensä halun palata. Ehkä seuraavana vuonna uudelleen, mikäli rahatilanne sallii.
Hyvä uutinen oli kuitenkin se, että sain eilen kirjeen Alfred Kordelinin säätiöltä, joka oli myöntänyt minulle matka-apurahan juuri tätä Prahan keikkaa varten.
Nyt minun ei tarvitse kauhistua visalaskua, kun saan hoidettua kaikki kustannukset tällä pienellä summalla.

Kiitos Praha ja terveisiä Sophialle Itävaltaan ja Agnieszkalle Puolaan. Oli mahtavaa tutustua teihin.

Keväinen massamurha

”Kotini on linnani.” Se on kuulemma leijonan sanonta.

Ja niin muuten onkin. Se on turva ja lepopaikka, jonne paetaan pitkän päivän päätteeksi, uppoudutaan sohvan uumeniin kirja kainalossa tai jumitutaan työhuoneessa tietokoneen ääreen kirjoittamaan.

Koti on paikka, jossa pesäänsä pitää minun lisäkseni mies ja kaksi gekkosta, jotka tiirailevat mustilla silmillään terraarion lasin läpi, eivätkä karkaile mihinkään – paitsi unissani.

Mutta kun kodin pyhyyttä uhkaa invaasio, on aika ottaa haltuun diktaattorin elkeet ja suorittaa raaka ja julma massamurha ihan vain oman (ja miehen) mielenterveyden kannalta.

Puhun siis tietenkin muurahaisista.

Niitä ilmiintyi asuntoomme ensin muutama. Ihan selviä tiedustelijoita. Kun ne huomasivat puolustuksessamme olevan aukon, ne tekivät sotasuunnitelman, joka johti invaasioon.

Olen kotoisin maalta ja korvesta ja tottunut siihen, että kesällä pörrää jos jonkinmoista ötökkää ympärillä. Mutta jos sitä eräänä päivänä huomaa kusiaislauman liikkuvan jonossa rappusten reunaa pitkin yläkertaan ja suoraan jääkaapin viereiselle pöydälle, alkaa olla aika toimintaan.

Ainoat ötökät, joita tässä kämpässä siedän, ovat satunnaiset jauhomadot jääkaapissa ja muutamat sirkat faunaboksissa. Ja niidenkin elämäntehtävä on olla gekkojen evästä.

Muurahaiset eivät tähän talouteen asetu.

Mekin teimme sotasuunnitelman.

Siivosimme keittiön.

Minä imuroin rappuset yksi kerrallaan sadistisesti hihitellen, kun ziljoonia kusiaisia imeytyi suuttimen läpi pölypussiin. Imuroin koko niiden reitin aina keittiöön asti, puhdistin pöydät, lattiat ja vielä olohuoneenkin.

Sitten mies otti raskaat aseet käyttöön ja sumutti koko halvatun muurahaispolun ja tuhosi samalla kokonaisen spray-purkin tuholaisten torjuntaan käytettäviä aineita.

Lopuksi sinetöimme voittomme parilla ”mökillä”, joita jätimme muurahaisten reitille houkuttelemaan niitä herkuilla, jotka myrkyttäisivät niiden koko pesän.

Kun lopulta huokaisimme, kämppä oli täynnä raatoja.

Diktaattoripariskunta myhäili tyytyväisenä.

Mission accomplished.

Tekijänoikeuksia ja tuskaa

Ihan heti aluksi haluan sanoa, että arvostan suuresti tekijänoikeuksia. Kyllä siinä alkaisi savu nousta korvista, jos saisi kuulla omaa työtänsä lainattavan surutta ilman minkäänlaisia viittauksia tekijään - saati sitten, jos joku kopioisi kirjoituksiani omiin nimiinsä.

Yliopiston käyneenä tutkijana joudun koko ajan viittaamaan olemassa olevaan tutkimukseen ja pitämään huolta tekijänoikeuksista. Kirjallisissa lähteissä se on hyvinkin helppoa ja kuuluu ihan täysin yleissivistykseen. (En ole varma nykypäivän opetussuunnitelmista, mutta kyllä se viimeistään toisen asteen oppilaitoksissa opetetaan.) Sitaattioikeus sallii teosten lainaamisen tutkimuskäyttöön tietyssä määrin - kunhan sitä ei ala koko teosta työhönsä kopioimaan.
Mutta kun päästään kuvalähteisiin, niiden viitekäytäntöön ja tekijänoikeuksiin, ollaan jo melkoisen suon äärellä.

Jouduin tuskailemaan tämän seikan kanssa hieman jo graduvaiheessa ja nyt taas uudelleen väitöskirjan alkupuolella, koska siirryin suomennoksista alkuperäissarjakuviin.
Olin julkaisemassa artikkelia Rosan pahiksista erään konferenssiesitelmän pohjalta ja järjestäjät ilmoittivat tarvitsevansa kirjallisen luvan, jotta voisivat sisällyttää artikkelini kuvineen teokseensa.
Siinä sitten soiteltiin läpi Aku Ankan toimitushenkilöstöä aina päätoimittajaan saakka, ja lopulta sain yhteyden Disneyn Saksan alajaoston Publishing Manageriin, mukavaan herra Jürgeniin, joka kertoi sitaattioikeuden pätevän myös sarjakuvaruutuihin. Kunhan vain muistaisin lisätä niiden yhteyteen aina © Disney.

Tämä ei tietenkään riittänyt konferenssin järjestäjille, joilla oli aiemmin ollut ongelmia kuvien tekijänoikeuksien kanssa. Sain kuitenkin tältä saksalaiselta herralta kirjallisen luvan, johon oli listattu tasan tarkkaan kaikki ne sarjakuvat, niiden sivunumerot ja ruutujen numerot, joita tulisin artikkelissani käyttämään. Se sitten kelpasi.

Onneksi en joutuisi samaan rumbaan väitöskirjani kanssa.

Nyt sitten ollaan jälleen saman tuskan äärellä. Viimeistelin juuri artikkelia Rosan Sammon salaisuudesta, kun sain kuulla, että ne pari Gallen-Kallelan maalausta, joista Rosa on tehnyt omat adaptaationsa, ja jotka halusin liittää mukaan vertailun vuoksi, vaativatkin jotain ihan muuta käytäntöä.
Vaikka itse maalausten tekijänoikeudet ovat rauenneet, koska Gallen-Kallelan kuolemasta on kulunut 70 vuotta, niistä otetut valokuvat ovat asia aivan erikseen. Valokuvaajilla on luonnollisesti tekijänoikeudet ottamiinsa kuviin ja nämä täytyy huomioida.
Mutta kun sekään ei tunnu riittävän, vaan museot sun muut arkistot laskuttavat niiden kuvien käytöstä.
Tottakai taiteilijan (kuten valokuvaajan) kuuluu saada palkkionsa, mutta luulisi nyt, että tunnettujen maalausten valokuvia voisi käyttää tutkimustarkoituksissa ongelmitta.
Mutta ei. Maksa parikymppiä, niin saat lisätä kuvan Sammon taonnasta väitöskirjaasi.
Jos haluat saman kuvan vielä artikkeliisi, hinta riippuu ihan täysin artikkelisi levikistä. Jos se on alle 5000 kappaletta, sinun ei tarvitse maksaa kuin 70-90€.

Tämähän ei olisi ongelma, jos olisin akateeminen porvari, mutta yleensä nämä kaksi sulkevat toisensa pois ja mikäli ne esiintyvät samassa lauseessa, tämä tuntuu aiheuttavan anomalian, joka luo mustan aukon todellisuuteen.

Kaikesta tästä voi nyt päätellä, että Katja on hyvin turhautunut ja suunnittelee jättävänsä Gallen-Kallelan Kalevala-kuvat tyystin pois artikkelistaan.

Ylemmän tason ohjeita odotellessa.

Kyllä kasipallo tietää

Olen koko alkuvuoden tuskaillut tutkijanuran suurimmassa sudenkuopassa eli rahapulassa. Kun laitos on pieni, ei sillä ole varaa pitää montaa tutkijaa palkkalistoillaan ja apurahojen saanti on aina niin arpapeliä, ettei sitä voi pitää varmana tulonlähteenä.
Viime vuonna olin onnekas ja sain puolen vuoden apurahan yksityiseltä säätiöltä. Tänä vuonna pidän edelleen peukkuja saman asian suhteen.

Tutkijan ja jatko-opiskelijan pahin ongelma on se, että tässä ollaan niin sanotusti väliinputoajia. Kun jatko-opiskelija ei ole oikeutettu mihinkään opintotukiin eikä työkkärissäkään innosta hihkuta, kun sieltä menee nätisti kysymään, onko minkäänlaisia mahdollisuuksia saada vaikka työmarkkinatukea - jatko-opinnothan ovat ihan täysin sivutoimisia.
Sain kuulla, että tällainen ennakkotapaus on ollut olemassa. Kyseinen jatko-opiskelija haki, taisteli ja sai työmarkkinatukea, mutta joutui sen saadakseen kirjautumaan pois yliopistosta.
Että se siitä sitten.

Vuoden alussa, jolloin apurahani alkoi hitaasti vedellä viimeisiään, kysyin hyvän ystäväni kasipallolta kevään kohtalostani.
Tiedättehän magic eight ballin, jolta kysytään kysymys, ravistetaan ja käännetään pallo ympäri. Pallon sisälle piilotettu 20-sivuinen noppa kertoo vastauksen kysymykseen ja ratkaisee kaikki ongelmasi.

Kysyin siis kasipallolta, saanko tänä vuonna apurahaa. Kasipallon lähteet sanoivat, että ei.
Kysyin uudestaan, että saanko sitten töitä. Vastaus oli lyhyt ja ytimekäs kyllä.

Nyt tiistaiaamuna minulle sitten soitettiin, että tulisinko työhaastatteluun vielä samana päivänä.
Kävin haastattelussa ja päädyin töihin jo seuraavaksi päiväksi.
Vaikka työ onkin osa-aikaista ja olen niin kutsuttu "tarvittaessa" -mies, olen silti enemmän kuin tyytyväinen. Rahatilanteeni paranee huomattavasti, eikä minun tarvitse elää miehen siivellä.
Sen lisäksi saan tarvitsemaani työkokemusta ja saan samalla tehdä jotain oikeasti fyysistä hommaa sen sijaan, että istuisin päivät pitkät koneen ääressä naputtelemassa akateemista jargonia.

Elättelen kuitenkin edelleen toiveita siitä apurahasta. Jos voisin tehdä töitä kevään ja kesän, pääsisin mahdollisesti ammattikorkeaan suorittamaan niitä pedagogisia ja saisin vielä sen apurahan, jonka voisin ottaa sitten syksyllä, niin tämä vuosi olisikin loppujen lopuksi ihan hyvä.

Minulla ei valitettavasti ole kasipalloa, mutta suurena Star Wars -fanina kaiken sälän joukosta löytyy totuuden kertova Yoda.
Kerropas, Yoda, saanko minä nyt sen apurahan?

Darth Vaderin naama.
Oletan, että se on ei.

Kyllä se kasipallo tietää, kun Yodakin on samaa mieltä.