Kesällä kirjahyllyyn kaapattua

Tajusin juuri, etten näitäkään merkintöjä ole saanut blogiini pitkään aikaan. Toisaalta osasyynä on ollut se pätevin: eipä ole oikein tullut ostettua hirveästi kirjoja, kun on pitänyt mennä koko kesä pienellä budjetilla apurahan kakkososaa odotellessa. (Se tulee kuun viimeinen päivä, jee!)
Kesäkuun alussa oli kuitenkin Kirjatorin suuret alennusmyynnit, josta omin itselleni puoleen hintaan pienen pinon luettavaa. Päällimmäisenä Eoin Colferin Artemis Fowl -sarjan viimeisen osan nimeltä Viimeinen vartija. Saa nähdä, jatkuuko sarja enää. Ainakin tällä hetkellä Colfer on puhunut kyseisen osan jäävän Artemiksen tarinan viimeiseksi.
Sitten ostin kasan satukirjoja opetusta (ja krhm, myös itseäni) ajatellen. Hienon, upeasti kuvitetun ponnahdusikkunakirjan Lumikki, Kate DiCamillon Taikurin norsun sekä Tove Janssonin kovakantiset Muumi-kirjat Taikurin hattu ja Näkymätön lapsi. Edellisenä lukuvuonna luin oppilailleni DiCamillon kirjaa Eetu Keinäsen ihmeelliset seikkailut, mikä oli kertakaikkisen ihana. Siksi päädyin ostamaan myös Taikurin norsun, vaikka siitä en mitään tiedäkään. Viimeinen ostokseni oli Liken kustantama Päin näköä! 10 suomalaista sarjakuvataiteilijaa.

Kirppiksiltä on löytynyt Stephen Kingin Uinu, uinu, lemmikkini, Joka tyypin kaavakirja, Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa sekä Weis & Hickman -kaksikon Sielujen sota -sarjan osat yksi ja kaksi. Taas on lisää Dragonlancea hyllyssä ja jälleen vajaana sarjana.

Onni potkaisi myös tuhannesti loppukeväästä, kun pongasin Fantasiapeleissä, että ovat sitten lopultakin ottaneet uuden painoksen Cyberpunkin versiosta 2.0.2.0. Roolipelaaja minussa lauloi aarioita. Tämä on yksi lempisysteemeistäni ikinä. Eipähän tarvitse enää leikkiä puuduttavilla PDF:llä.

Teen jossain vaiheessa myös erillisen esittelymerkinnän Carl Barksin maalaukset ja piirrokset -teoksesta, jonka tilasin itselleni keväällä vähän niin kuin etukäteissynttärilahjaksi. Nyt alkaa olla aika pakata silinterit, nahkatakit ja Darth Vader -topit Ropeconia varten. Ja lähes heti putkeen ensi viikolla populaarikulttuurin tutkimuksen konferenssiin Turkuun!

Lähdepinon kasvu

Tällainen setti tipahteli pala kerrallaan postilaatikkoon jo kesäkuun puolella, mutta ymmärrettävistä syistä en siitä ole aiemmin jaksanut raportoida. Edellisen tilauksen onnistumisesta johtuen kaivelin netin uumenista sivuston nimeltä Atomic Avenue, josta tein uuden tilauksen. Erinomainen sivusto etsiä erittäin halpoja sarjakuvia yksityisiltä myyjiltä. Vaatii rekisteröitymisen sekä myyjiltä että ostajilta, joten tuntui erittäin turvalliselta systeemilta. Tilaukseen saa siis listattua kaikki haluamansa sarjakuvat, jotka sitten tulevat eri myyjiltä. Näistäkin saamistani sarjakuvista halvimmat maksoivat alle pari dollaria. Kannattaa tietenkin tilata mahdollisuuksien mukaan samalta myyjältä, sillä postikulut tulevat jokaisen myyjän mukaan erikseen. Siinä sitten viiden dollarin sarjakuvan hinta pompsahtaa huomattavasti, kun päälle tulee postitus- ja vakuutuskuluja 24 dollarin edestä. Minäkin tein taktisesti ja tilasin muutamia sarjakuvia hieman kalliimmalla hinnalla samalta myyjältä, mutta säästin sitten postikuluissa melkoisesti.

Kyllä kannatti, sellaisia helmiä sivustolta löytyi.
Uncle Scroogen numero 219 on ensimmäinen amerikkalainen julkaisu, jossa on Rosan ensimmäinen sarjakuva "Son of the Sun". Sen muovitaskussakin lukee "valuable comic" ja tästä saa parhaillaan pulittaa melko paljonkin. Lähti kuitenkin hyvin halvalla.
"Return to Xanadun" ensimmäinen osakin sieltä löytyi Uncle Scroogen numerossa 261, joten tämäkin on nyt täydellinen.
Huima harvinaisuus "Guardians of the Lost Library" ei ollutkaan niin harvinainen tässä ensimmäisessä julkaisussaan Uncle Scrooge Adventures -lehdessä, joka käsittää ainoastaan kyseisen Rosan sarjakuvan. Myöhempää Uncle Scroogen numerossa 383 olevaa tarinaa ei saa mistään.

Uncle Scrooge -lehdistä 224, 276 ja 354 löytyvät sarjakuvat "Cash Flow", "Island at the Edge of Time" ja ah-niin-paljon-kaivattu "The Black Knight Glorps Again!".
Lisäharvinaisuuksina mainittakoon Uncle Scrooge Adventuresin numero 51, jossa on tietenkin "Treasure of Ten Avataras". Viimeinen ostos oli "The Magnificent Seven (Minus Four) Caballeros" -sarjakuvan viimeinen osa Walt Disney's Comics and Stories -lehden numerossa 665. Osat yksi ja kaksi on huomattavasti helpompia löytää.

"The Black Knight" on edelleen varsin kallis harvinaisuus, koska se on julkaistu vain yhdessä Uncle Scrooge -lehdessä, josta löytyy myös Barksin "The Midas Touch". Kyseisessä Barksin sarjakuvassahan on siis Milla Magian ensiesiintyminen (uusintajulkaisuna tietenkin), mikä voi vaikuttaa lehden arvokkuuteen.

Ostoslistassani on vielä joitakin tärkeitä Rosan ankkasarjakuvia. Niitä metsästellessä.

FINFAR, Finncon 2013 ja conikrapulasta toipuminen

Tämän kesän ensimmäistä nörttitapahtumaa tuli odotettua hieman sekavin tuntein. Pelkäsin omaa henkistä jaksamistani ja samalla odotin käsittämättömällä innolla pääsyä kaltaisteni joukkoon ahmimaan spefin uusia tuulia ja tunkemaan matkalaukkuuni käsittämättömiä määriä uutta kirjallisuutta.
Meillä tutkijoilla ohjelma alkoi siis jo torstaina 4.7., jolloin yliopiston Metsätalolle kokoontui parikymmentä spefitutkijaa ja kommentoijaa (mukana tietenkin uskomattoman laajatietoinen, ihana Cheryl Morgan sekä ruotsalainen tutkija Stefan Ekman) puhumaan teemalla vastavoimat. Fanifiktio sekä fandom, Narnia, zombit, vampyyrit ja kyborgit olivat aiheiltaan edustettuina. Kirjailijoista nousi esille vanhat suosikit Lovecraft ja Tolkien muiden spefikirjailijoiden kuten Gibsonin ohella.
Oma esitykseni avasi nätisti torstaiaamun, mikä oli sinänsä hyvä, että sain sen heti pois alta. Kolmen tunnin yöunilla kun ei oikein pitkään jaksa pitää ajattelutasoa kovin korkealla. (Mikä oli tietenkin oma vikani: aamujuna ja edellisillan myöhäinen leffa on aina huono yhdistelmä. Mainittakoon kuitenkin, että leffa oli Claire Danesin tähdittämä loistava Temple Grandin.)

FINFAR-paperini (kuten myös Finncon-esitelmäni) käsitteli Rosan luomaa herrasmiesvaras Arpin Lusènea, joka tietenkin on saanut nimensä ranskalaisen Maurice LeBlancin kuuluisan Arsène Lupinin mukaan. Paperini keskittyi Lusènen henkilöhahmoon: mikä on herrasmiesvaras, miten Lusènen alter ego Musta ritari "syntyy" Kertalaakin™ avulla ja kuinka fantasia ja huumori tuodaan sarjakuvassa esille. Lopuksi vertasin myös Mustaa ritaria muihin Disney-universumin pahiksiin ja toin esille ritarin todellisen funktion. Sain hyviä vinkkejä paperini täydentämiseen herrasmiesvarkaan ominaispiirteillä ja hyvää palautetta analyysistäni koskien Mustan ritarin funktiota. Kuvia en tällä kertaa epähuomiossa ja kiireessä ollut paperiini lisännyt, mitä oli kaivattu. No, niitä tuli sitten Finncon-esitelmässä korvaamaan tilanteen.

(Bonuksena todettakoon, että Lusènesta pyydettiin artikkelia. Sen työstö alkaa elokuussa. Olkaa kuulolla.)

Kaksipäiväinen tutkijaseminaari oli jälleen kertakaikkisen hieno sisällöltään ja porukaltaan, mutta oma väsymykseni ja mielialani eivät tuottaneet minulta henkeäsalpaavan hienoa palauteantia muille osallistujille, mikä harmitti kovasti. Myös osallistuminen seminaarin ulkopuoliseen hengailuun jäi vähiin, mutta aina ei voi saada kaikkea. Yöuni oli kuitenkin erittäin toivottu asia.

Perjantaina alkoi sitten myös Finncon Helsingin Kaapelitehtaalla, joka oli paikkana minulle uusi tuttavuus. Yövyin Katajanokalla sijaitsevassa Eurohostellissa, josta hipsin aamuisin ensin ratikalla keskustaan ja sieltä metrolla Ruoholahteen. Naureskelin matkalla, että sitä on tullut Lontoon, Pariisin ja Lissabonin metroilla ajeltua, mutta Helsingin metroseikkailut ovat rajoittuneet tasan yhteen kertaan ennen tätä reissua...
Lounaan takia missasin perjantaina ensimmäisen kiinnostavan esitelmän, joka olisi käsitellyt höyrypunkkia, mutta ehdin kuitenkin ongelmitta suvaitsevaisuus-paneeliin, jossa mukana oli parikin tuttua puhumassa fantasia- ja SF-piirien sisäisestä suvaitsevaisuudesta. Ei siellä pitkään tarvinnut istua, kun jo päälle hyökyi hirvittävän ihana yhteenkuuluvuuden tunne koko pannuhallin porukkaa kohtaan.
Ehkä tämä oli juuri se, mitä kaipasin.

Suvaitsevaisuus-paneelin jälkeen jäin kuuntelemaan, miten Petri Hiltunen luki Raamattua. Ihan vain jo tämän takia kannatti tulla paikalle. Esitys käsitteli siis uskontoa ja miten populaarikulttuuri (ja jopa esimerkiksi itse kirkkotaide) on tulkinnut Raamatussa kerrottuja asioita aivan väärin ja miten näiden asioiden siis oikeasti tulisi olla. Puhuttiin käärmeestä saatanana (mitä se ei ollut) enkeleistä (jotka eivät ole naisia, eikä niillä tasan tarkkaan mitään siipiä ole) ja helvetistä (jota ei oikeastaan ole vielä edes olemassa). Ja kaikki Pratchettin lukijathan tietävät, kuinka monta niitä Ilmestyskirjan ratsastajia oikeastaan on...
Taustalla pyöri loistava visuaalinen esitys erilaisesta "raamatullisesta" kuvastosta niin elokuvissa kuin tv-sarjoissakin ja pääsimme myös nauttimaan hienoista pätkistä muun muassa Supernatural-sarjasta.
Lopun perjantai-iltaa palloilin lähinnä myyntipöytien luona, söin myöhäisen keittoaterian ja viimeistelin sen ohessa sunnuntain esitelmääni.

Lauantaiaamuna olin varsin ajoissa Kaapelitehtaalla ja pienen arpomisen jälkeen päädyin kuuntelemaan kunniavieraitten puhetta kirjoittamisesta. Koska olen selvästi rajoittunut lukukokemukseltani ja koska koko ajan tulee uusia ja taas uusia teoksia, joihin pitäisi tutustua, en tuntenut kenenkään kutsuvieraan tuotantoa ja olin välillä pienenä lumiukkona. Mutta toisaalta varsinkin Peter Wattsin jutut olivat sen verran hauskoja, että niitä kuunteli varsin mielellään.
(Kissoja. Joka puolella oli kissoja.)

Ensimmäinen "must-see"-puhe oli sitten puolilta päivin, jolloin ohjelmassa oli paneelikeskustelu "Neljä mestarietsivää". Neljän nuoren naisen (+ puheenjohtajan) paneeli esitteli neljää eri adaptaatiota tuosta kaikkien aikojen mestarietsivä Sherlock Holmesista. Nelikko kävi läpi 80-luvun Jeremy Brettin Sherlockia, Guy Ritcheyn elokuvaversioita, BBC:n uutta Sherlockia sekä Sherlockin jenkkiversiota nimeltä Elementary. Itse olen BBC:n version ehdoton kannattaja, mutta en myöskään täysin torppaa Robert Downey Juniorin Sherlockia. Toisaalta Brettin versiota en ole kunnolla koskaan katsonut ja ymmärrän, miksi sitä pidetään sinä "oikeana" Sherlockina.
Ja siihen jenkkiversioon ei sitten tarvitse mennäkään.
Paneelin ongelma oli aika, jota ei ollut. Kun sali täyttyy Sherlock-faneista, ei niitä hahmoja nyt ihan niin tarkkaan tarvitse esitellä. Odotin koko ajan, että milloin alkaa kunnon vertaileva paneelikeskustelu, mutta 45 minuutin aikana päästiin lähinnä kuvailemaan hahmoja. Sama show, mutta tällä kertaa kahden tunnin mittaisena, on kuulemma luvassa myös Ropeconissa. Jospa sinne saataisiin kunnon kissatappelu siitä, että kuka Sherlock on paras ja miksi.

Seuraavaksi käväisin kuuntelemassa toisen paneelikeskustelun science fictionista metaforana, minkä jälkeen oli reilun lounastauon paikka. Ja taas vähän shoppailua. Neljältä alkanut Speculative TV-series antoi ohjelmalehdessä aivan erilaisen kuvauksen kuin mitä se todellisuudessa oli. Odotin uusien, mielenkiintoisten tv-sarjojen esittelyä, sellaisten, joista Suomessa ei ehkä tiedetä mitään. 
Mutta ei. Paneelin ideana oli ottaa yleisöltä villejä heittoja aiheesta ja sitten panelistit improsivat, millainen tv-sarja olisi kyseessä ja miten he ovat sen toteuttaneet. Vampyyrilapsia päiväkodissa, Teletappien uusi tulo ja kaksiulotteisesta Doomista inspiraation saanut sarja olivat ainakin hittejä. Ja avaruuslampaat.
Ei sitä mitä odotin, mutta ainakin nauraa sai.
Oman iltani päätti Bimbopaneeli, jossa sai taas nauraa vedet silmissä. Shown saldo oli ainakin oppia, millainen on "scientifically accurate Spiderman".

Tässä muuten Vesa Lehtimäen näytteitä Finnconin taidenäyttelystä: Star Wars!

Sunnuntaiaamu alkoi, kuten tuli jo todettua, omalla esitykselläni. Porukkaa lappoi aika kiitettävästi paikalle ottaen huomioon, että kello oli kymmenen ja oli Finnconin viimeinen päivä. Arpin Lusène sai nyt visuaalisen muodon ja kuviin tuli liitettyä myös hieman tarkempaa analyysia. Yleisö oli hienosti mukana ja kysymyksiäkin tuli sopivasti. Täytyykin tarkastaa, onko siellä "Pako Kielletystä laaksosta" -sarjakuvan viidakkokohtauksessa se Monty Python -viittaus ja selvittää, miten ihmeessä ranskalaiset kääntäjät ovat kääntäneet Lusènen pseudo-ranskan?
Kiitän kaikkia paikalle saapuneita ja erityisesti kommentoijia! Fanit onnistuvat aina tarjoamaan jotain uutta tutkimukseni kannalta.

Sunnuntain muusta ohjelmasta kiinnosti paneelikeskustelu Romahtava maailma ja nuoret kärsijät, joka käsitteli dystopia-buumia kirjallisuudessa erityisesti Nälkäpelin kautta. Nörttitytöt puolestaan vetivät kertakaikkisen mainion parituntisen esittelemällä naisten arkkityyppejä SF- ja fantasiaelokuvissa sekä -TV-sarjoissa. Jungin arkkityypin käsitteet tuli kerratuksi sekä naisen roolit välillä huora-madonna - ja niiden eri muodot. Erityisesti matkalaukku-termi herätti hilpeyttä ja tulipahan sivistettyä itseään myös ilmaisulla "jääkaappinainen", mikä tarkoittaa yleensä äärimmäisen väkivaltaisella tavalla kuolevaa naishahmoa. Kuolema sitten toimii motiivina miespäähenkilölle, tai kasvattaa tätä hahmona.

Yleisö oli mainiosti mukana kommentoimassa ja kyselemässä ja tästä aiheesta saatiinkin ihan kunnon keskustelua aikaan, kun pohdittiin, miten naishahmoja tulisi kirjoittaa ja eikö samalla pitäisi pyrkiä kirjoittamaan myös parempia mieshahmoja. Alienin Ellen Ripley ja Fireflyn Kaylee saivat Nörttityttöjen kiitokset hyvistä naishahmoista. Jälkimmäisen osalta ei voi muuta sanoa kuin JOSS WHEDON! Jos olette kuulleet, mitä mieltä mies on vahvojen naishahmojen kirjoittamisesta, niin ymmärrätte pointin.
Ropeconissa sitten lisää Nörttityttöjä, odotan innolla! 

Coni päättyi aikanaan ja ensi vuonna ollaankin sitten Jyväskylässä. Siellä pitäisi vetää melkoinen show, jos kaikki menee nappiin. Siitä myöhemmin lisää.
Lopuksi muutamia kuvia.

Ihana prinsessa Merida

Tardis oli myös saapunut paikalle. Ja ainakin yhden Doctor Whon pongasin.

Hannele Kivilahden taidekuvia: Jack Sparrow. Ahem. CAPTAIN Jack Sparrow.

Nyt yritän kovasti toipua conikrapulasta. Se siis käytännössä tarkoittaa sitä morkkista, joka valtaa mielen, kun on ensin pyörinyt viikonlopun nörttimaailmassa ja sitten pitäisi palata arkeen ja tutkimuksen tekoon. Mieltä kuitenkin piristää kasa kirjallisuutta, joka tarttui mukaan erinäisistä myyntipöydistä ja scifikirppikseltä. Magdalena Hain steampunk-henkisen nuortenkirja Kerjäläisprinsessan ostin testimielessä, josko siitä olisi sanataidetuntien lukukirjaksi. Potentiaalia on ainakin kuvailevan tekstin osalta. Luin sen jo kotimatkalla junassa. Terry Pratchettin kovakantinen Elävää musiikkia tarttui mukaan scifikirppikseltä, kuten myös kaksi Star Wars -tietokirjaa sekä varsinainen löytö, Ann Ricen kovakantinen Vampyyri Lestat huimalla seitsemällä eurolla! Ja tästä siis pyydetään vähintään neljääkymppiä divareissa.
Muualta poimin mukaani Weis & Hickman -kaksikon Kadonneiden kronikoiden osat II ja III miehelle tuliaisiksi, sekä pongasin kaksi Buffy-sarjakuvaa, jotka nappasin parempaan talteen.
Näiden lisäksi ostin ihanalta Sir Roilta kauniit Sandman-korvikset, joissa on kuvattu Death ja Dream. Teinpä myös oman henkilökohtaisen tilauksen, jonka lopputulosta odotan ihan järkyttävällä innolla. Ainakin arvon taiteilija itse oli asiasta varsin innostunut. 

Nyt seuraavat pari viikkoa on ahkeraa artikkelin kirjoittamista (Aku ja supersankarin parodia), toisen viimeistelyä (Roope rajaseudun myyttisenä symbolina) ja hieman lomailua mökkeilyn muodossa. Seuraava reissu onkin sitten Ropecon, jonka otan tänä vuonna täysin loman kannalta. Pahoitteluni, mutta ei siis luvassa Don Rosaa Ropeconissa tänä vuonna. Katsotaan ensi vuonna uusiksi.

Surun keskellä

Mietin pitkään, kirjoitanko tätä merkintää ollenkaan. Olen pyrkinyt pitämään blogini aihepiirin tutkimuksellisissa asioissa menemättä liian pitkälle henkilökohtaiseen elämääni. Mutta koska tapahtunut vaikuttaa voimakkaasti tutkimukseni tekoon, motivaatiooni ja jaksamiseen, päätin kuitenkin jakaa suuren suruni.

Rakas iskäni kuoli yllättäen kesäkuun 13. päivänä.

Lienee sanomattakin selvää, että tapahtunut on järkyttänyt meidän perhettämme. Olemme kaikki olleet shokissa, vihaisia ja hämmentyneitä. Varsinkin, kun virallista syytä ei ole vielä tiedossa. Todennäköisesti se  oli jotain sydänperäistä.
En vieläkään täysin käsitä, ettei iskä enää soitakaan minulle kysyäkseen, miten auto on pelannut tai että onko meillä tarpeeksi polttopuita. Tai etten löydä häntä kotoa katsomassa Salkkareita tai nukahtaneena sohvalle.

Iskä haudattiin perjantaina. Ehdimme juhlia hänen kuusikymppisiään viime vuonna.

Tämä pari viikkoa on ollut hirvittävän raskasta aikaa, enkä ole kyennyt tekemään mitään aivotyötä vaativaa. Yhdistyksen asiat jäivät täysin sivuun, samoin NNCOREn artikkelin viimeistely, tutkimusmateriaalin lukeminen ja väitöskirjan teko.
Nyt yritän kuitenkin vähän kerrallaan palata arkeen, enkä pelkästään sen takia, että torstaina pitäisi olla Helsingissä FINFARin tutkijaseminaarissa ja sitten vielä Finnconissa puhumassa sunnuntaiaamuna. Haluan palata tutkimukseni pariin, koska kuten isäni, en osaa olla tekemättä mitään.

Iskä oli kansakoulun käynyt työmies, alkuperäiseltä ammatiltaan metsuri. Myöhemmin hän kouluttautui motokuskiksi. Iskä oli suomalainen mies siinä mielessä, ettei hän turhia puhunut tai kehunut päin naamaa. Minä olen ainut lähisuvussani, joka on käynyt yliopiston. Iskä oli äidin mukaan välillä ihmetellyt, mistä olen aivoni perinyt, en kuulemma ainakaan häneltä.
Kotona ei paljoa puhuttu tutkimuksestani. Siellä tiedetään lähinnä se, että tutkin Aku Ankkaa. Se riittää.

Kun pääsin jatko-opiskelijaksi, mietin aina välillä, mitä mieltä iskä oli asiasta. Oliko se sellaista "turhaa akateemista näpertelyä", kun en ollut parantamassa syöpää tai etsimässä uusia energiamuotoja. Minä vain luin sarjakuvia ja kirjoitin niistä jotain, mitä hän ei ymmärtänyt. Kun sitten ensimmäinen konferenssiabstraktini hyväksyttiin ja ilmoitin kotiin lähteväni syksyllä Oxfordiin, iskä oli innoissaan kertonut kaikille sukulaisille ja tuttaville, että meidän tyttö se lähtee Englantiin puhumaan Aku Ankasta.
Se on edelleen yksi tärkeimmistä saamistani tunnustuksista.

"Kuuntelin rinta rottingilla sinun haastattelun oli hyvä" oli viimeisimpiä iskältä saamiani tekstiviestejä.

Tiesin, että hän oli ihan hirveän ylpeä minusta, vaikka ei täysin ymmärtänytkään sitä, mitä teen. Siksi tuntuu niin pahalta ajatella, ettei hän ensi kesänä olekaan kuuntelemassa väitöstilaisuuttani, eikä tule halaamaan minua sen jälkeen hymyillen viiksiensä alta, silmänurkissa tutut naururypyt. Eikä sano onnitteluikseen, että "mitään en ymmärtänyt, mutta hyvältä kuulostit".

Se, että iskä on nyt poissa, ei muuta sitä faktaa, että haluan edelleen hänen olevan minusta ylpeä. Siksi aion tehdä väitöskirjastani parhaan mahdollisen.

Ja tiedän ainakin, kenelle sen aion omistaa.

© Disney