Surun keskellä

Mietin pitkään, kirjoitanko tätä merkintää ollenkaan. Olen pyrkinyt pitämään blogini aihepiirin tutkimuksellisissa asioissa menemättä liian pitkälle henkilökohtaiseen elämääni. Mutta koska tapahtunut vaikuttaa voimakkaasti tutkimukseni tekoon, motivaatiooni ja jaksamiseen, päätin kuitenkin jakaa suuren suruni.

Rakas iskäni kuoli yllättäen kesäkuun 13. päivänä.

Lienee sanomattakin selvää, että tapahtunut on järkyttänyt meidän perhettämme. Olemme kaikki olleet shokissa, vihaisia ja hämmentyneitä. Varsinkin, kun virallista syytä ei ole vielä tiedossa. Todennäköisesti se  oli jotain sydänperäistä.
En vieläkään täysin käsitä, ettei iskä enää soitakaan minulle kysyäkseen, miten auto on pelannut tai että onko meillä tarpeeksi polttopuita. Tai etten löydä häntä kotoa katsomassa Salkkareita tai nukahtaneena sohvalle.

Iskä haudattiin perjantaina. Ehdimme juhlia hänen kuusikymppisiään viime vuonna.

Tämä pari viikkoa on ollut hirvittävän raskasta aikaa, enkä ole kyennyt tekemään mitään aivotyötä vaativaa. Yhdistyksen asiat jäivät täysin sivuun, samoin NNCOREn artikkelin viimeistely, tutkimusmateriaalin lukeminen ja väitöskirjan teko.
Nyt yritän kuitenkin vähän kerrallaan palata arkeen, enkä pelkästään sen takia, että torstaina pitäisi olla Helsingissä FINFARin tutkijaseminaarissa ja sitten vielä Finnconissa puhumassa sunnuntaiaamuna. Haluan palata tutkimukseni pariin, koska kuten isäni, en osaa olla tekemättä mitään.

Iskä oli kansakoulun käynyt työmies, alkuperäiseltä ammatiltaan metsuri. Myöhemmin hän kouluttautui motokuskiksi. Iskä oli suomalainen mies siinä mielessä, ettei hän turhia puhunut tai kehunut päin naamaa. Minä olen ainut lähisuvussani, joka on käynyt yliopiston. Iskä oli äidin mukaan välillä ihmetellyt, mistä olen aivoni perinyt, en kuulemma ainakaan häneltä.
Kotona ei paljoa puhuttu tutkimuksestani. Siellä tiedetään lähinnä se, että tutkin Aku Ankkaa. Se riittää.

Kun pääsin jatko-opiskelijaksi, mietin aina välillä, mitä mieltä iskä oli asiasta. Oliko se sellaista "turhaa akateemista näpertelyä", kun en ollut parantamassa syöpää tai etsimässä uusia energiamuotoja. Minä vain luin sarjakuvia ja kirjoitin niistä jotain, mitä hän ei ymmärtänyt. Kun sitten ensimmäinen konferenssiabstraktini hyväksyttiin ja ilmoitin kotiin lähteväni syksyllä Oxfordiin, iskä oli innoissaan kertonut kaikille sukulaisille ja tuttaville, että meidän tyttö se lähtee Englantiin puhumaan Aku Ankasta.
Se on edelleen yksi tärkeimmistä saamistani tunnustuksista.

"Kuuntelin rinta rottingilla sinun haastattelun oli hyvä" oli viimeisimpiä iskältä saamiani tekstiviestejä.

Tiesin, että hän oli ihan hirveän ylpeä minusta, vaikka ei täysin ymmärtänytkään sitä, mitä teen. Siksi tuntuu niin pahalta ajatella, ettei hän ensi kesänä olekaan kuuntelemassa väitöstilaisuuttani, eikä tule halaamaan minua sen jälkeen hymyillen viiksiensä alta, silmänurkissa tutut naururypyt. Eikä sano onnitteluikseen, että "mitään en ymmärtänyt, mutta hyvältä kuulostit".

Se, että iskä on nyt poissa, ei muuta sitä faktaa, että haluan edelleen hänen olevan minusta ylpeä. Siksi aion tehdä väitöskirjastani parhaan mahdollisen.

Ja tiedän ainakin, kenelle sen aion omistaa.

© Disney