Roope Ankan elämä ja teot -soundtrackin kansikuva julki!

Kuva sivustolta www.tuomas-holopainen.com

Tuomas Holopaisen sooloprojekti Don Rosan kokoelmasta on nyt nauhoitettu ja Rosan tekemä kerrassaan upea kansikuva julkaistu!
Holopainen kertoo nettisivuillaan, että noin 60 minuutin mittainen albumi The Life and Times of Scrooge sisältää 10 kappaletta, jotka edustavat genreiltään soundtrack-musiikkia, klassista sekä folkia. Mukana on joitakin solistejakin, kuten esimerkiksi Johanna Kurkela ja Tony Kakko (jonka englannin kielen taidoista voidaan olla montaa mieltä, itseäni tämä ratkaisu hieman epäilyttää).

Albumista tulee sekä singlejulkaisu että musiikkivideo (!!!) alkuvuodesta 2014. Itse albumin julkaisua kaavaillaan huhtikuulle.

Pakkohankinta, eihän tässä muutakaan voi.

Tähtiportti ja englantia puhuvat muukalaiset Kanadan metsissä

Kuva napattu osoitteesta http://culturepute.fr/lemur/television/

Tähtiportti eli Stargate SG-1 (1997-2007) oli yksi teinivuosieni ehdottomia lempisarjoja. Jostain syystä en kuitenkaan koskaan tullut katsoneeksi koko sarjaa läpi saatikka sitten järjestyksessä. Nyt Netflixin ihmeellisellä aikakaudella päätimme miehen kanssa katsoa koko hela hoidon eli kymmenen kautta alkuperäistä "Stargåtea", kuten sitä tuttavallisesti kutsuimme, ja todeta, oliko se oikeasti hyvä vai ei.
Nyt kun urakka on lopullisesti ohi, on aika antaa tuomio ja kommentoida ne tärkeimmät pääpointit.

1) Idea.
Ja tämähän on siis kerrassaan mainio. Oikeasti. Ilman sarkasmia. Loisina elävät avaruusoliot ottavat haltuunsa ihmisruumiita ja esiintyvät maapallon muinaisten kulttuurien jumalhahmoina. Pyramidit ovat avaruusalusten laskeutumisalustoja, ihmisiä on kaapattu asuttamaan kaukaisia planeettoja ja tähtienvälinen matkustus tapahtuu kahden tähtiportin väliin syntyvän madonreiän avulla. Myyttejä, teknologiaa, science fictionia... No mikä jottei! Sitä paitsi goa'uldit ovat hienoja pahiksia. (Kyllähän tuota Ba'alia ihan mielellään katselee muutaman jakson verran...)

2) Toteutus.
Tässä vaiheessa homma alkaa mennä metsään. Jos sitä rahaa ei ole niin valtavasti, niin kyllä se alkaa jossain näkyä. Ei hyvä sarja tahi elokuva vaadi sitä viimeisintä tekniikkaa, jolla tehdä muutamia avaruusmölliäisiä (kuminaamaiset Gamorrealaiset alkuperäisessä Tähtien sodassa ovat vieläkin varsin symppiksiä ja Farscapen Rygel on erittäin toimiva ja ilmeikäs hahmo!), mutta jos sitä rahaa ei ole edes vaihteleviin kuvauspaikkoihin, niin kyllä ne katsojat sen huomaavat.
On silkkaa katsojien aliarvioimista istuttaa muutama isolehtinen saniainen kanadalaiseen kuusimetsään ja väittää paikan olevan trooppinen planeetta. Ja kun siellä Kanadan kuusimetsiköissä palloillaan se 80% ajasta, niin sen kyllä huomaa. Mukana on tietenkin satunnaiset aavikot ja muutama jääplaneetta, mutta siis oikeasti?
Tai että porukka taistelee jaffoja vastaan sillä samaisella soramontulla ainakin kolmella eri planeetalla.

3) Muukalaiset
En pane vastaan sitä ideaa, että goa'uldit olisivat napanneet ihmisiä Maasta ja asuttaneet niiden avulla eri planeettoja. Mutta jos niitä ihmisiä on siepattu muinaisina aikoina ennen ajanlaskumme alkua, niin miksi helvetissä ne kaikki osaavat puhua nykyenglantia? Aivan sarjan alussa vielä yritettiin käyttää jotain muita kieliä, mutta tämä asia unohtui aika sukkelaan. Goa'uldeilla on oma kieli, muinaisilla on oma kieli, asgardeilla on oma kieli... puhukaa nyt sitä, @#¤%! Tai selittäkää jotenkin loogisesti, miksi kaikki ymmärtävät toisiaan. Yleispätevä käännösohjelma? Baabelin kala? Käännösmikrobeja? Onhan näitä nähty. Ei vaadi paljoa aivokapasiteettia kehitellä jotain vastaavaa.

4) Päähenkilöt
Henkilöistä minulla ei ole oikeastaan hirveästi valittamisen aihetta. Olen aina tuntenut omistamani samanlaisia piirteitä kuin Daniel Jackson. Samantha Carter oli rasittava vain sarjan alussa. Teal'c on mahtava. Ja Jack O'Neill on ehkä paras ikinä. Richard Dean Anderson oli kerrassaan ihana jo MacGyverinä, mutta charmikkuus pelkästään lisääntyi vanhemmiten (kun takatukka katosi). Harmaantunut eversti O'Neill ja tämän huumorintaju...
Käsikirjoittajille todettakoon vain se, että joskus hahmojen persoonallisuuspiirteiden kanssa on jonkinlaista epäloogisuutta. Jos O'Neill harrastaa tähtitiedettä, kyllä tietynlaisten avaruusilmiöiden pitäisi kiinnostaa häntä (vaikka hän ei niiden toimintaa ymmärtäisikään). Ja Daniel on välillä turhankin naiivi kuvitellessaan asioiden järjestyvän puhumalla - ja sitten ollaankin jo pulassa. Mutta hei - juoni vaatii sitä.

5) Science fiction -kliseet
Ja näitähän riittää. On päiväni murmelina -jaksoa, kropanvaihto-jaksoa, aikamatkustus-jaksoa, vaihtoehtoista todellisuutta, robotteja/klooneja, muukalaisten laite, joka aiheuttaa persoonallisuuden muutoksia, jakso, jossa tarinasta tehdään televisio-ohjelmaa... Mitä vielä? En sano, että nämä ovat mitenkään ongelmallisia. Esimerkiksi tuo päiväni murmelina -jakso (S4E6) on varsin hilpeä ja ehkä yksi lempijaksoistani (O'Neill ja Teal'c harjoittelevat golf-lyöntejä tähtiportin läpi, tekevät Danielin käännöksen itse valmiiksi jne.). Mutta onhan näitä nähty muissakin sarjoissa jo reilusti. Sitä paitsi kun pääjuoni on paljon kiinnostavampi, miksi pitää tuhlata jaksoja turhuuksiin, joista ei jää käteen edes mitään auttavaa teknologiaa?
Toisaalta taas kliseiden käyttäminen on parodista. Sarjan käsikirjoittajat tunnistavat noudattavansa niitä ja tekevät sarjasta ja sen ratkaisuista varsin voimakkaasti pilaa. Se näkyy erityisesti sarjan sisällä tehtävästä tv-sarjasta Wormhole X-treme!. Ja kyllähän kliseet kertovat myös siitä, että sarjan tekijät liittävät niiden avulla Tähtiportin osaksi tyypillisiä science fiction -sarjoja.

6) Amerikkalainen patriotismi
Tämä onkin se sarjan lopullinen kompastuskivi. Sen lisäksi, että kaikki puhuvat englantia, sarja on tehty nimenomaan amerikkalaiseen henkeen ja makuun. Tähtiporttiohjelma on Yhdysvaltojen ilmavoimien hallussa ja siitä pidetään kiinni kynsin ja hampain, vaikka välillä Venäjä yrittää pakottaa ottamaan muut maat huomioon. Yhdysvaltojen politiikka näkyy sarjassa myös muuten. Oli missä tahansa planeetalla jokin konflikti, SG-1 menee sinne sorkkimaan ja "järjestämään" asiat. Varsin usein myös huonompaan suuntaan ja sitten ollaankin etsimässä planeetalliselle porukkaa uutta planeettaa, kun tuo aurinko nyt meinaa posahtaa ja hups, se olikin meidän vika.
Stargate-ohjelman tavoitteena on hankkia uutta teknologiaa puolustamaan planeettaa ulkoavaruuden uhkilta. Varsin usein tulee sellainen olo, että ihanko koko planeettaa, vai vain sitä jenkkien puoliskoa?
Tästä väännetään kättä myös itse sarjan sisällä, mikä on varsin hyvä asia. Sarja nimittäin itsekin tiedostaa tämän amerikkalaisen mentaliteetin ja muut maat haastavat Yhdysvallat asiassa varsin usein. Samalla sarjan käsikirjoittajat kommentoivat Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa.
Ja sitähän se SF parhaillaan on: se kommentoi meidän aikamme yhteiskuntaa. Tähtiportti voisi tehdä sen paremminkin, mutta ainakin sarja tiedostaa ongelmansa ja osaa tehdä niistä myös pilkkaa.

Mutta täytyy sanoa, tuntuupa hyvältä siirtyä vähän laadukkaamman science fictionin pariin. Seuraavaksi luvassa neljän kauden edestä Farscapea.
Sekä Ben Browder (John Crichton) että Claudia Black (Aeryn Sun) näyttelevät tietenkin myös Tähtiportin loppupuolella. Ja viitataanpa Farscapeen myös yhdessä Tähtiportin jaksossakin (S10E6) Claudia Blackin näyttelemän Vala Mal Doranin hahmon toimesta.

Intertekstuaalisten viittausten etsiminen eri sarjojen välillä on mahtavaa.

Populaarikulttuurin tutkimusta Tampereella

Tampereen yliopisto järjesti 25.-26.10. Topographies of Popular Culture -konferenssin, joka keräsi yhteen noin seitsemisenkymmentä populaarikulttuurin tutkijaa eri puolilta Eurooppaa ja jopa hieman kauempaa. Konferenssi oli järjestetty yhdessä venäläisten yhteistyöyliopistojen kanssa ja virallisina kielinä toimivat siis suomi ja venäjä.

Tällä kertaa asustelin aivan Tampereen keskustassa olevassa Dreamhostellissa, kun en jaksanut lähteä kävelemään kauemmas. Toisaalta paikka oli varsin hyvä, mutta myös selvästi suunniteltu porukalla matkustaville nuorille. Itse koin hostellin hieman liian levottomaksi, varsinkin, kun oma neljän hengen huoneeni oli juuri yhteisen tilan vieressä. Korvatulpat olivat korvaamattomat. Hinta oli suht halpa, mutta aamiaista ei tietenkään ollut tarjolla.
Kun itse on tottunut reissaamaan yksin ja nimenomaan työmatkoja, se oma rauha on aika korvaamatonta. Huolimatta Hotelli Villen kauemmasta sijainnista ja yksityishuoneen kalliimmasta hinnasta menen aivan taatusti sinne seuraavalla kerralla.

Konferenssi alkoi yliopistolla perjantaina aamukymmeneltä virallisilla tervetuliaissanoilla ja New Yorkista asti lentäneen professori Eliot Borensteinin kutsuvieraspuheella Venäjästä kuvitteellisena maana, jonka kuva esimerkiksi internetmeemeissä on jotain ihan muuta.
Konferenssin ohjelma oli jaettu kielittäin, joten päällekkäisiä sessioita oli vähintään kolme ja niistä puolet oli englanniksi ja puolet venäjäksi. Ymmärrän tilanteen siinä mielessä, että kyseessä oli yhteistyössä järjestetty konferenssi, mutta koska venäjän taitoni rajoittuvat muutamaan sanaan ja yhteen kansanlauluun, tuntui, että jäi jostain paitsi. Venäjänkielisissä paneeleissa olisi voinut olla vaikka mitä mielenkiintoista, mutta kieli karsi väen automaattisesti toiseen osastoon. Samalla myös konferenssin osallistujat tuntuivat jakautuneen kahtia, eivätkä oikein olleet toistensa kanssa tekemisissä.
Vaikka konferenssin toinen virallinen kieli olisi ollut suomi, olisin silti pitänyt esitykseni englanniksi. Niin saa aina enemmän julkisuutta omalle tutkimukselleen.

Populaarikulttuurin eri osa-alueet olivat edustettuina laajalla skaalalla, mutta hieman ihmettelimme tahoillamme spekulatiivisen fiktion puuttumista tai sen vähäisyyttä. Vampires & Wolves -sessio toi esille Draculan ja ihmissuden myytin, mutta tämän ja sarjakuvapaneelin lisäksi fandom pysyi vähäisenä. Ihmissusia tutkiva saksalainen Peter Arnds sai paljon vinkkejä fiktiivisistä, susia käsittelevistä teoksista. Halusin nostaa erityisesti Aino Kallaksen Sudenmorsiamen. Se on uskomattoman upea teos.
Toisaalta koin myös varsin mielenkiintoisiksi esitykset huvipuistoista eristyneinä maailmoina sekä Agatha Christien dekkarien miljöitä käsitelleen paperin. Kokonaisohjelmallisesti erityisesti lauantain paneelit olivat erittäin mielenkiintoisia.

Oma esitykseni oli lauantain viimeisessä, sarjakuvia käsittelevässä paneelissa, jossa olivat myös kollegani Mervi Miettinen ja Joe Saccon sarjakuvia tutkiva Ranthild Salzer. Puhuin Ankkalinnasta fantasiamaailmana, mikä oli käytännössä tiivistetty versio viime vuoden Ropeconin puheestani, mutta tällä kertaa suunnattu akateemiselle yleisölle. Olin äärimmäisen positiivisesti yllättynyt tiukoista kommenteista ja kysymyksistä, joita sain. Kerrankin yleisö ei ollut hämmentynyt siitä, että miksi ankat tai miten ankat ovat Suomessa niin suosittuja. Huomiot olivat niin hyviä, että vaikka en ihan heti kaikkeen osannut vastatakaan, koin, että sain ensimmäistä kertaa kansainvälisessä konferenssissa oikeasti hyödyllistä palautetta.
Ja tietenkin on aina plussaa, kun saa konferenssin virallisen kutsuvieraan innostumaan ankoista niin paljon, että hän lataa session aikana koneelleen sekä koko Barksin että Rosan tuotannot.

Huolimatta kieliasiasta, konferenssi oli kokonaisuutena valtavan hyvä ja onnistunut. Perjantain tervetulovastaanotolla oli oikeasti ruokaa, eikä pelkästään mitään pientä juusto & viini -cocktail-palasta, ja sitä oli niin paljon, että sitä sai viedä mukaansakin. Aamiaista!
Lauantain konferenssi-illallinen ravintola Mylläreissä oli puolestaan aivan uskomattoman herkullinen. Vaikka nyt jäinkin paitsioon venäläisen delegaation keskelle (ja hehän tietenkin puhuivat koko ajan vain venäjää), ilta jäi ruuan suhteen vahvasti plussan puolelle. Saattoipahan ainakin keskittyä rauhassa ruokaan.

Verkostoitumisena meni yllättäen suoraan kaltaisteni seuraan, eli päädyin hengailemaan ja istumaan iltaa Tampereen yliopistossa opiskelevien konferenssiavustajien kanssa. Mikäs siinä, kun puheena on Don Rosan ankat, miksi Twilight on niiiiin huono ja kuka oikeasti lukee 50 Shades of Greytä. Baari-illan kruunasi ehdottomasti erään asiantuntevan fanin huomio Rosan "Dream of a Lifetime" -tarinasta. Kiitos, se menee suoraan väitöskirjaan!

Ehdin myös moikata perjantai-iltana kollegaani Mikkoa, jonka kanssa odotelleen edelleen palautetta yhteisestä projektistamme eli artikkelista Roopesta rajaseudun symbolina. Oli kerrassaan hilpeää istua baarissa ja puhua niin ankoista, Transformereista kuin G. I. Joestakin ja seurata vieressä istuvien ihmisten ilmeitä, kun jutut lähtivät käsistä.
Kahden päivän reissu Tampereelle oli siis varsin antoisa. Nyt en taidakaan lähteä vähään aikaan yhtään mihinkään ja keskityn vain kirjoittamiseen.