"Selviytyjänä" post doc -teemaillassa

© Disney (Rosa 2010, 191.)

Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen tutkijayhdistys, eli tuttavallisemmin Taikun tutkijat, järjesti yhdessä historian ja etnologian laitoksen tutkijoiden kanssa eilen keskiviikkona tohtorikoulutettaville ja muille kiinnostuneille post doc -teemaillan, jonka tarkoituksena oli esitellä post doc -vaiheeseen selvinneiden päässeiden selviytymistarinoita. Paikalla oli myös dekaani Minna-Riitta Luukka, joka johdatti aiheeseen otsikolla "Mitä jokaisen tohtorikoulutettavan tulisi tietää post doc -vaiheeseen siirtymisestä". 

Tällaiset tapahtumat ovat erittäin tärkeitä siksi, että välillä tuntuu yliopistolla liikkuvan niin paljon niin sanottua "hiljaista tietoa", josta ei välttämättä lue mitään missään virallisilla sivuilla, mutta se vain jotenkin pitäisi itse osata ymmärtää selvittää. Post doc -teemaillassakin tuli selvyyttä moniin itseäni askarruttaneisiin seikkoihin ja varmistusta siitä, että kyllähän tämä ala oikeastaan tuntuukin omalta.

Koska olen itsekin vielä vasta post docini alkumetreillä ja pitäisi väsätä jälleen kasa niitä apurahahakemuksia (tutkija ei näytä koskaan pääsevän niistä eroon - jos niitä ei haeta itselle, niin sitten jollekin toiselle tai porukalle tai...), Luukan korostamat seikat rahoituksen hakemisesta olivat varsin olennaisia. Tutkimussuunnitelman pitäisi tietenkin aina olla laadukas, yleensä mielellään pohjautua väitöskirjaan, mutta kuitenkin avata siitä aivan uusia uria. CV:ssä pitäisi muistaa raportoida kaikki mahdollinen olennainen kokemus, asiantuntijayhteisöt, projektit, joissa mukana jne.

Hakemusta arvioidessa otetaan myös huomioon tehtyjen julkaisujen taso. Mukana pitäisi mielellään olla ainakin yksi (1) jufon eli julkaisufoorumin tason mukainen artikkeli. Itselläni on kaksi vertaisarvioitua julkaisua: SKS:n kustantaman Tietolipas-sarjan antologiassa (taso 1) sekä Cambridge Scholars Publishing -sarjan antologiassa (myös taso 1). (Enkä muuten ennen tämän postauksen kirjoittamista tajunnut, että tottahan toki vertaisarvioidut antologiat kuuluvat myös julkaisufoorumiin - eivät pelkästään tieteelliset journaalit.)

Mikäli tohtorikoulutettava haaveilee post doc -uralle suuntautumisesta, kannattaa Luukan mukaan jo väitöskirjavaiheessa kerätä ammattitutkijalle tärkeää osaamista ohjaamisesta, opetuksesta, projektijohtamisesta ja kansainvälisyydestä. Kansainvälisyyteen ei riitä pelkästään konferenssivierailut ja kansainväliset kontaktit, vaan yhä enemmän suositellaan viettämään jokin aika ulkomailla esimerkiksi tutkijavaihdossa. Itse en sitä (ainakaan vielä) ole tehnyt. Ohjauskokemusta saan ainakin kesällä, kun olen kommentoimassa niin sanotun laivaseminaarin papereita.

Tärkeää on muistaa myös mainostaa ja markkinoida omaa osaamistaan, esimerkiksi Academia.edun kautta. Minullakin on siellä profiili, mutta laiskuuttani en ole jaksanut pitää sitä ajan tasalla. Olisi varmaan korkea aika.

Laitoksemme johtaja Heikki Hanka kommentoi ahkerasti kaikkia puheenvuoroja ja piirsi Sakke Pietilä -henkisesti väliaikakaavioita siitä, miten tohtorikoulutettavan urapolku saattaa suuntautua. Hän korosti sitä, että sekä tohtorikoulutettavat että post doc -tutkijat ovat yliopistolla tärkeässä asemassa, sillä he ovat käytännössä niitä ainoita henkilöitä, jotka pystyvät keskittymään täysipainotteisesti tuottamaan sitä uutta ja olennaista tutkimusta. Ja vaikka tutkijalla ei olisi rahoitusta tai työsuhdetta, hänelle pyritään antamaan tilat ja mahdollisuudet aloittaa tutkimus juuri edellä mainitun syyn vuoksi. Minullakin on tällä hetkellä tällainen sopimus yliopistolla, mistä olen erittäin kiitollinen.

(Ja myös tästä olisi hyvä mainita rahoitushakemuksissa: että tutkimuksella on tiedeyhteisön tuki!)

Minuahan siis pyydettiin puhumaan tähän tilaisuuteen nykykulttuurin oppiaineesta väitelleenä tutkijana, joka on onnistuneesti siirtynyt post doc -vaiheeseen. Siitä onnistumisesta olen vielä hieman eri mieltä. Kun on tuntenut koko kevään olonsa hämmentyneen epävarmaksi, eikä ole vielä täysin itsekään selvillä siitä, mitä aikoo tutkia ja miten, tällainen esitelmäkutsu oli hieman yllättävä. Ehkä kuitenkin olen onnistunut pelastautumaan väitösmasennuksen jälkeen ja saamassa jalkaani yliopiston oven väliin (tätä pelastautumista kuvaa tietenkin ylläoleva Aku).

Oma lyhyt kuvaukseni henkilökohtaisesta urapolustani sisälsi juuri tämän aloituksena. Puhuin myös siitä, miten jatkorahoituksen hakeminen on haastavaa väitöstilaisuutta odotellessa, koska säätiöt vaativat tutkintotodistuksen tai väitösluvan liitteeksi. Olennaisina seikkoina korostin sitä, että olin koko tohtorikoulutettavaurani ajan tehnyt kaikenlaista muuta väitöksen ohessa. Olin opettanut (yliopistossa ja muualla), käynyt ahkerasti konferensseissa verkostoitumassa, mikä puolestaan oli poikinut erilaisia luottamustehtäviä (yhdistysten hallitukset, SJoCA) ja etenkin mainostanut itseäni varsin tehokkaasti. Koska en ollut rajannut itseäni ja esitelmiäni pelkästään tieteellisiin tilaisuuksiin, vaan mennyt rohkeasti osaksi populaaria nörttikulttuuria, olin onnistunut brändäämään itseni varsin tehokkaasti siksi "ankkatutkijaksi", nyttemmin "ankkatohtoriksi". Tämä blogi on tietenkin ollut erinomainen kanava tutkimukseni mainostamiseksi ja nyt jatkan samalla linjalla myös somen muilla kanavilla.

Vaikka oma syksyni on vielä epävarma ja täysin avoin, koska mitään ei ole lyöty lukkoon, kerroin jatkavani samalla linjalla. Haluan opettaa, haluan tutkia ja haluan käyttää hyväkseni kaikki mahdollisuudet osallistua sarjakuvatutkimukseen ja tieteellisen yhteisön toimintaan. Ainakin kesän NNCOREn konferenssissa aion verkostoitua kansainvälistymiseni edistämiseksi entistä enemmän.