Worldcon-vouhapostaus

Worldconin alustava ohjelma on lopultakin julkaistu! Se löytyy täältä. Ohjelma kuitenkin elää ja muuttuu koko ajan, joten muutoksiin ja peruutuksiin pitää muistaa varautua. Älypuhelimeen voi halutessaan ladata myös sovelluksen, johon pitäisi saada tallennettua lempiohjelmansa. Myös akateemisen ohjelman abstraktit löytyvät nyt Worldconin nettisivuilta, joten hetimiten tutustumaan niihin ja löytämään omat kiinnostuksenkohteet tuoreesta spefitutkimuksesta. Akateemiset sessiot löytyvät aina salista 209.

Tärkein tiedotusasia on kuitenkin se, että ensikertalaisen alehinta, 95 € päättyy maanantaina 24.7. Sen jälkeen tapahtuma muuttuu huomattavasti kalliimmaksi, joten nyt kannattaa pitää kiirettä, jos yhtään arvot osallistumistasi. 95 €:lla saat viiden päivän edestä kirjallisuutta, työpajoja, paneelikeskusteluja ja kaikin puolin huikeaa nörttitunnelmaa. Se on vähemmän kuin viikonlopun rokkifestarit ja täynnä vähemmän kännistä porukkaa.

Jos viisi päivää on liikaa (sitä taatusti tarvitsee aikaa toipumiseen ja paluuseen tavalliseen arkeen ja jästien seuraan), Worldconiin voi hankkia myös päivälippuja. Niitä voi vilkaista täältä. Perjantai ja lauantai ovat kalleimmat päivät, koska perjantaina klo 19.30 jaetaan Hugo-palkinnot (yksi ohjelmatärpeistä - paikalle pitäisi olla tulossa mm. Game of Thronesin tekijätiimiä, koska kaksi sarjan jaksoista on ehdolla) ja lauantaina klo 19.30 on upea Masquerade (toinen ehdoton ohjelmatärppi).

Olen jo tehnyt alustavan kartoituksen ohjelmaan ja tässä edellä mainittujen lisäksi muutama oma tärppini:

Keskiviikko 9.8. 

klo 12: Academic Track 1: Uses of Fantasy. Paneeli Hobitti-elokuvien vastaanottotutkimuksen suomalaisista tuloksista. Sali 209.

klo 14: And Then the Murders Began: The Lies of Locke Lamora as Renaissance Drama. Esitelmä Scott Lynchin kiehtovasta kirjasarjasta on päivän kiinnostavimpia. Sali 215.

Torstai 10.8. 

klo 14: How I Would Destroy the World with Science. Tutkijoiden dystooppinen paneelikeskustelu - miten he tuhoaisivat maailman? Sali 203a.

klo 18: Cape Not Included. Sarjakuvapaneeli, jossa ei ole supersankareita. Sali 206.

Perjantai 11.8.

klo 12: Science Fiction and Fantasy Clichés. Petri Hiltusen ohjelmat ovat aina olleet taattua tavaraa. Taatusti myös tämä. Sali 206.

klo 14: Visual Language of Comics. Paneelikeskustelu sarjakuvista? I'm there. Hall 3.

klo 18: Donald Duck, Finland and Don Rosa. Täällä puhun puolitoista tuntia väitöskirjastani ja suomalaisten suhteesta Aku Ankkaan, jos jotakuta kiinnostaa. Sali 103.

Lauantai 12.8.

klo 10: Girl Power! Cool Comics Written by Women. Paneelikeskustelu, josta saa taatusti hyviä lukuvinkkejä. Sali 216.

klo 13: 40 Years of Star Wars. Paneelikeskustelu suuresta saagasta sisältää myös allekirjoittaneen kommentoimassa - ehkä jopa cossiasussaan. Sali 206.

klo 17: Trailer Park. Porukka katsoo ja kommentoi uusia trailereita. Minäkin yritän sanoa jokusen sanasen tässä paneelissa. Sali 101c.

Sunnuntai 13.8.

klo 10: Academic Track session 17: Society and Subversion. Moderoimani akateeminen sessio keskittyy lasten ja nuorten spefiin. Sali 209.

klo 15: Academic Track session 19: Going Beyond in Comics. Akateeminen ohjelma päättyy jyväskyläläiseen sarjakuvatutkijaedustukseen. Luvassa Sandmania, Disney-sarjakuvia ja Alan Moorea. Sali 209 - be there.

Konsertit: ke 9.8. klo 19.30 Another Castle ja la 12.8. klo 12 Pixel Sisters. Nörttikuoroja esittämässä nörttimusaa. Kumpikin konsertti löytyy salista 102.

Huh, ja niiiiin paljon ohjelmasta jäi vielä sanomatta. Parasta coneissa on se, että sitä vahingossa päätyy katsomaan ei-sitä-ensimmäistä-valintaansa ja löytääkin helmen. Parasta on myös pelkkä ilmapiiri ja ihmisten katselu ja tyylien ja vaatteiden ihailu. Minullakin on viisi asukokonaisuutta lähdössä matkaan. 

Ja kyllä, sillä farmariautolla.

Oma cosplay-projektini on vielä täysin vaiheessa. 

Minulla on 9,5 metriä pitsiä ommeltavana hameeseen. Se on tarkoitus viimeistellä tänä viikonloppuna.

Minulla on myös 5 metriä viittakangasta, johon pitäisi painaa oikeanlainen kuvio. Katsotaan, josko saan sabluunan tehtyä huomenna.

Aion myös askarrella Luminaran kaulakorun nyt piakkoin ja kaivella materiaalit "rannesuojiin" ja vyön etukaitaleeseen. Maalit on jo ostettu ja vyöt löytyivät kirppiksiltä. Soljet pitäisi myös leikata muotoonsa.

Ensi viikon kesäopetus hieman häiritsee projektia, mutta eiköhän tämä tästä. Tällä hetkellä ainakin fiilis projektin valmistumisesta on ihan hyvä. (Ja vähän liiankin innostunut.)

EACWP - kirjoittamisen opettajien koulutus Ranskassa

Tervetuloa Andéhen, Normandiaan!

Edelliseen Ranskan matkaani Angoulêmen sarjakuvafestivaaleille liittyi joukko onnettomia sattumuksia, jotka nakuttivat takaraivossani odottaessani lähtöä kohti Pariisia ja sieltä eteenpäin pientä Andén kylää. Ohjelmassa oli viiden päivän työmatka European Association of Creative Writing Programmen (EACWP) järjestämään kesäkoulutukseen. Ensimmäistä kertaa järjestetty koulutus oli suunnattu Euroopassa työskenteleville kirjoittamisen opettajille. Tämän ainutlaatuisen tilaisuuden mahdollisti sekä Näkymättömät-hanke että yliopiston Erasmus+ -opettajavaihto, jotka jakoivat matka-, majoitus- ja muut kustannukset. (Tai jakavat, kunhan laitan kuitit ja laskut eteenpäin.) Koulutuksen teema "Writing from the Real" sopi täydellisesti Näkymättömät-hankkeen sisältöihin, joten valmistauduimme kollegani Karoliinan kanssa esittelemään sekä hanketta että siinä käyttämiämme menetelmiä. 

Matkustuspäiviksi oli varattu sunnuntai 9.7. ja torstai-ilta 13.7. Loppuaika meni ohjatun ohjelman, mutta myös kevyemmän oleilun merkeissä. Matka perille taittui Pariisista bussilla reilussa puolessatoista tunnissa. Meitä oli ohjaavine opettajineen (3) ja järjestäjineen (2) yhteensä 17 osallistujaa Englannista, Skotlannista, Argentiinasta, Venezuelasta, Espanjasta, Ranskasta, Hollannista, Belgiasta ja Suomesta. Yhteistä meille kaikille oli se, että työskentelemme Euroopassa luovan kirjoittamisen opettamisen parissa.

Olen jakanut tämän postauksen kuva- ja asiamäärän takia kolmeen osaan, joten siitä voi halutessaan lukaista vaan ne pätkät, jotka kiinnostavat. Kerron ensin kurssiohjelmasta, esittelen sitten miljöönämme toimineen Moulin d'Andén ja sanon lopuksi sanasen virallisen ohjelman ulkopuolisesta meiningistä.

Olemme saapuneet!

EACWP - Teachers training course

Sunnuntain lyhyiden tutustumisillanistujaisten jälkeen aloitimme tositoimet heti maanantaina klo 9 aamulla. Virallinen ohjelma tuntui ainakin paperilla luokattoman pitkältä: aamun sessio kesti 9–13, jonka jälkeen puolentoista tunnin lounas ja sitten iltapäivän sessiot klo 14.30–18. Sessioiden väliin oli sijoitettu kahvitaukoja, mutta tästäkin huolimatta ajankäyttö tuntui täyteen ahdetulta.

Käytännössä ohjelma tauottui kuitenkin itselleni varsin sopivaksi, vaikka monet kaipasivatkin lisää aikaa omalle kirjoittamiselleen ja asioiden prosessoinnille. Aamupäivät oli varattu ohjaavien opettajien työpajoihin, joissa käsiteltiin koulutuksen teemaa eri näkökulmista. Alain André (Aleph-Écriture), Leen van den Berg (Creatif Schrijven) ja Gale Burns (Kingston University) veivät meidät mukavuusalueemme yli ja haastoivat pohtimaan kirjoittamisympäristön vaikutusta kiinnostaviin aiheisiin, matkakertomusten fiktiivistä puolta ja omaelämäkerran kirjoittamista siitä ei niin tutusta näkökulmasta. 

Iltapäiville oli varattu kaksi työpajasessiota, joissa me "oppilaina" olevat opettajat esittelimme omia metodejamme, testasimme tehtäväkokonaisuuksia tai luennoimme meille läheisestä aiheesta. Vastuuopettajien tehtävänä oli sitten antaa palautetta siitä, mikä toimi ja missä olisi vielä parannettavaa. Koko koulutus oli täynnä varsin kiinnostavaa ohjelmaa, joten oli harmi kuulla paikan päällä, että päällekkäisten työpajojen takia kaikkea ei voisikaan nähdä, kuulla ja kokea.

Théâtre du Moulin, päärakennus, jossa söimme ja kokoustimme työpajojen merkeissä.

Torstaiaamuna meidän piti kirjata ylös niin tuttu kurssipalaute. Siihen kuului yhtenä kohtana kertoa, mitä vie kokonaisuudesta mukanaan omaan opetukseensa. Tässä muutamia tärkeitä nostoja tiivistettynä: Alain Andrén työpajasta poimin muistutuksen (jota mm. Johanna Sinisalo on siteerannut coniesitelmissään), ettei yksi idea riitä kokonaisen tarinan kirjoittamiseen. Alain ohjasi meidät yhdistämään kiinnostavan aiheen, mieleen jääneen uutisen sekä inspiraatiokävelyn lähialueelle. 

Tarinan aihioita syntyi jo siitä, kun näki tämän Seinen rannalla olleen hylätyn rakennuksen.

Rappion kauneutta. 

Leen van der Bergin matkakertomuksia käsittelevä työpaja oli kokonaisuudessaan niin antoisa, että aion hyödyntää sitä opetuksessani – todennäköisesti jo ensi keväänä. Omien matkakokemusten pohtiminen herätti muistojen tulvan erityisesti aistien osalta ja uskon harjoitusten olevan hyödyllisiä nuorille sanataideoppilailleni. Erityisesti ajatus siitä, että matkakertomuksen kirjoittaja käyttää samoja narratiivisia keinoja kuin fiktion kirjoittaja, on hyvä muistutus kirjoittajan vapaudesta sekoittaa faktaa ja fiktiota tuottaakseen toimivan tarinan.

Leen puhuu asiaa aamun työpajassaan.

Aion myös testata Irene Cuevasin runopastissia, jossa omaelämäkerrallisesta runosta vaihdetaankin kaikki verbit, sekä suomalaisten kollegoideni Terhi Forssénin ja Karoliina Maanmielen "detox-hoitoa" sanoille. Tuli mentyä sen verran syvälle oman sanavalintani kanssa, että herkkänä tyttönä tirautin pienet itkutkin. (Karoliina totesi jälkikäteen, että voisin tulla itkemään muillekin kursseille, koska siitä tietää, että tehtävä on koskettanut ainakin yhtä osallistujaa.) Lisäksi Gale Burnsin vetämässä (oma)elämäkertatyöpajassa parille jaetut elämän tärkeät hetket loi hyvän yhteyden omaan työpariin, mitä pitäisi testata myös nuorten kanssa. 

Gale laittoi meidät pohtimaan mm. suhdettamme toiseen maailmansotaan.

Lopuksi pääsin myös irrottelemaan englannin kielellä Alma Mathisenin hahmotyöpajassa, josta aion myös varastaa ideoita hahmojen puhetapojen opetukseen. Sain kehuja omasta tekstistäni, johon loin raivostuttavia vitsejä kertovan hahmon. Se mopo karkasi niin syvälle metsään, että on siellä varmaan vieläkin... (Jos saat tungettua kuvaukseen yhdenkin slangilla kirjoitetun "Your mother" -vitsin, niin sekin on jo liikaa.)

Oma esitelmäni iskettiin yllättäen heti ensimmäiselle päivälle, mikä oli sinänsä ihan hyvä, sillä pääsinpähän siitä mahdollisimman nopeasti eroon. Esittelimme suunnitelmamme mukaan Karoliinan kanssa ensin lyhyesti Näkymättömät-hankkeen pääpiirteittäin, näytimme videon digitarinatyöskentelystä ja sitten kuvasin supersankarityöpajani sisällöt. Itse tekemiseen emme ehtineet lyhyen ajan puitteissa, mutta sain kuitenkin työpajaan osallistujat piirtämään itsestään muotokuvan sillä ei niin tutulla kädellä. Sain työpajastani sisällöllisesti ja metodisesti todella hyvää palautetta, mikä auttaa syksyn töihin kuuluvan käsikirjan kirjoittamisprosessiin. Opetuksellisesti ohjaajat kiinnittivät ansiokkaasti huomionsa juuri niihin kohtiin, jotka tiesin heikoksi kohdakseni: kontakti yleisön kanssa. En aina uskalla katsoa yleisöäni silmiin.

Nuorten sellistien asenne oli kohdillaan konserteissa.

Keskiviikkoiltana työpajaohjelman päätyttyä oli perinteisen iltajuhlan eli Open Micin vuoro. EACWP:n tapahtumissa osallistujat lukevat tyypillisesti tekstejään toisille rennossa (viinillä maustetussa) ilmapiirissä. Teksti sai olla oma tai lainattu, englanniksi tai omalla äidinkielellä. Tällä kertaa illanistujaisten alkupuolelle osallistuivat myös itse myllylle majoittuneet Pariisin konservatorion nuoret sellistit, mikä lisäsi paineita entisestään. En ole koskaan lukenut omia tekstejäni eläytyen yleisölle, joten tilaisuus jännitti aika roimasti. Tilannetta ei helpottanut yhtään se, että kyseessä oli kolme, sisällöllisesti aika törkeää vokaalirunoa, jotka olin kirjoittanut edellisvuotena ja parannellut hieman juuri ennen tilaisuutta. Lisäksi teini-ikäiset sellistit olivat esiintyneet ryhmällemme jo kahtena iltana ja osoittaneet taitonsa.

Lyhyesti sanottuna ilta meni ainakin omalta osaltani putkeen, sillä pelkästään jo suomeksi lukeminen herätti kuulijoissa hilpeyttä – puhumattakaan siitä, että runot sisälsivät vain yhtä vokaalia, mikä kuulostaa hauskalta jo ihan suomalaisenkin kuulijan korviin. Argentiinalainen kollegani Ana totesi o-runon lempparikseen. Se on sisällöllisesti kaikkein siistein huumoriltaan, joten lainaan sen tähän päättämään osion numero 1.

Son kovvoo hommoo

pomon lommost monost

Hopon koko homo poppoo

ossoo kokon koot'

tohol!

Tokko ossoo Oslos,

ko Oslos on sohjoo?

No ossoo tok'!

Onko ookoo?

On joo.

Moulin d'Andé – normandialainen kulttuurimiljöö

Kirjoittajakoulutuksemme järjestettiin Moulin d'Andéssa, joka on historiallinen, 1100-luvulla rakennettu mylly Seinen varrella Normandiassa, Andén pikkukylässä. Myllyn tiluksiin kuuluu useita eri rakennuksia, kuten teatteri, jossa pääosa meidän ohjelmastamme järjestettiin. Esimerkiksi elokuvaohjaaja François Truffaut on filmannut täällä teoksensa 400 kepposta (Les 400 coups, 1959) ja Jules & Jim – rakkauden hymy (Jules et Jim, 1962). Nykyisin myllyä ja sen muita rakennuksia vuokrataan teatteri- ja musiikkiesityksiin, seminaareihin, juhliin tai muihin isoihin tilaisuuksiin. Ja mikä jottei, sillä paikka on upea, inspiroiva ja muistuttaa ihan liikaa Asterix-sarjakuvia tai Kaunotar ja hirviö -elokuvaa.

Huvimaja teatterin puistoalueella. Sen vierestä lähtevät portaat alas Seinen varrelle.

Majoitustilamme. Minun ja Lorenan huone oli tuo parvekkeellinen.
Sen suihkussa asui jättimäinen lukki. Sovimme, ettemme häiritse toisiamme.

Menossa historialuento myllyn tiluksista.

Itse Moulin d'Andé. Padon rakentamisen jälkeen Seinen pinta laski eikä myllyä
voinut enää käyttää.

Myllyrakennus - kyllä täällä kelpaisi asua ja kirjoittaa.

Roomalainen patsas toi Asterix-vibat vielä
vahvemmin esille.

Katja hyväksyy.

Kirjoittajat vapaalla

Haaveilin hollantilaisen kollegani Alman kanssa Seineen pulahtamisesta (täällä se ei ollut samassa kunnossa kuin Pariisissa), mutta talviturkki jäi heittämättä. Tyydyimme kuljeskeluun tiluksilla ja pieniin patikkamatkoihin kylälle. Vaikka olimme keskellä Normandiaa, aivan korvessa emme kuitenkaan olleet, sillä kylästä löytyi jopa yksi Pokéstoppi!

Paikallinen muoti-ilmiö: pienet eläinpatsaat talojen katoilla.
Täällä ei selvästikään ole lumiongelmaa talvisin.

Patikoinnin ja puistoalueella hengailun lisäksi porukka päätyi mm. istumaan iltaa pihalle Open micin jälkeen ja improvisoimaan pieniä lauluesityksiä omalla kielellään. Siinä sitten Suomenkin delegaatio mietti paniikissa, mitä osaisi luikauttaa ei-niin-ammattimaisilla-lauluäänillä. Göstahan sen pelasti ja vedimme sitten tiiviin version Pohjois-Karjalasta. Itse karkasin nukkumaan kello yhden jälkeen, kun porukka päätti coveroida Amy Winehousea. Siinä menee minun rajani.

Alma (takana), Ana ja Lorena vauhdissa.

Tänään lauantaina sitä alkaa jo vähän toipua matkasta henkisesti ja fyysisesti. Ranska lupaili kolmen päivän vesisadetta, mutta ei lunastanut lupauksiaan. Vähän reilu parikymmentä astetta plussaa ja puolipilvinen sää olivat tällaiselle auringosta ahdistuvalle suomalaiselle kelinä juuri passeli. Ohjelman suhteen minulla ei ollut ihmeellisiä odotuksia, joten kaikki oli koko ajan vain liiankin kivaa ja inspiroivaa – erityisesti siksi, etten töiden takia ehdi paneutua proosan kirjoittamiseen niin paljon kuin haluaisin. Ainut asia, joka hieman harmitti, oli tapahtuman organisointiin liittyvät seikat, kuten ohjelman julkaisu ja asioista tiedottaminen ajoissa. Näiden korjaaminen seuraavaksi kerraksi mahdollistaa esimerkiksi lentolippujen hankkimisen sopivimmalle aikataululle.

Ihmiset olivat kertakaikkiaan upeita. Jaoimme hilpeitä ja vaikeita tarinoita toisillemme, esiinnyimme, rohkaisimme ja haastoimme itsemme tekemään asioita kielellä, joka ei ole omamme. Kokeilimme uutta, esittelimme vanhaa ja tuttua ja löysimme kohtalotovereita – ehkä myös itsemme. Mieleeni jäivät salaperäinen manifesti, se, että itsensä voi määritellä yksinkertaisella adjektiivilla "happy", lavuaariin hammastahnasta muodostunut sydän, vuohenjuusto aamiaisella, Alainin romaanin alun lukeminen suomeksi yleisön edessä, Lorenan Cuccurucucù-versiointi, Bohemian Rhapsody -kuoro keskellä yötä ja niin monet pienet asiat, jotka alkavat tuntua jo lähes unelta.

EACWP-koulutus oli yksi tämän kuluvan vuoden parhaimmista kokemuksistani. Kiitos vielä Louiselle ja Lorenalle kaiken organisoinnista. Toivottavasti tapaamme taas pian!

... find some Rosa and Barks as well. Be happy.

When in France, buy a Picsou...

Soyez réaliste, demandez l'impossible.

Pihalla oli kivi, joka lähti mukaan Suomeen.

Minun huijarisyndroomani

Ekmanin teoksen kannessakin ollaan naamion
takana.

Törmäsin termiin "huijarisyndrooma" vasta viime syksynä, kun tutkijayhdistyksemme alkoi järjestää ohjelmaa aiheesta. Nyt olen itse puhunut siitä kummallakin gradukurssillani opiskelijoille ilmiönä, joka on hyvä tunnistaa itsessä. Perehdyin aiheeseen tarkemmin lukemalla psykologi ja psykoterapeutti Tiina Ekmanin teoksen Huijarisyndrooma. Miksi en usko itseeni (vaikka olen oikeasti hyvä) (2017). Mistä ilmiöstä siis on kyse ja miten se liittyy niin minun kuin monen muunkin ihmisen arkeen?

Huijarisyndrooma (eng. impostor syndrome, impostor phenomenon) on peräisin yhdysvaltalaiselta Pauline Rose Clancelta, joka kehitti termin 1970-luvun lopulla. Clance oli psykologi, terapeutti ja tutkija, ja Ekman nojaa hänen malliinsa esitellessään ilmiötä suomalaisessa kontekstissa. Kyseessä ei ole psyykkinen häiriö tai sairaus, vaan haitallisten ajattelu- ja toimintamallien kokoelma. 

Huijarisyndroomasta (tai -ilmiöstä) kärsivällä henkilöllä on voimakas sisäinen tunne, jonka mukaan hän ei usko osaavansa asioita oikeasti – kaikista onnistumisistaan huolimatta. Hän tuntee olevansa huijari ja odottaa koko ajan muiden huomaavan, miten avuton hän on. Kaikki aiemmat onnistumiset ovat olleet hänen mielestään joko onnenkantamoisia tai ylettömän suurten ponnistusten tulosta. Kun huijarisyndroomasta kärsivä henkilö sitten epäonnistuu, se todistaa, ettei hän oikeasti osaa yhtään mitään.

Ekmanin esittämä Huijariajattelun kehä (2017, 54).

Huijarisyndrooma on sukua perfektionismille, itsekriittisyydelle, koville vaatimuksille itseä kohtaan sekä suorittamispakolle. Taustalla on epävarmuus omasta itsestä, minuudesta ja kelpaamisesta. Usein ilmiöön liittyy myös työuupumusta, ahdistusoireita, paniikkiolotilaa tai -kohtauksia ja lievää masennusta. Se on kognitiivisten toimintojen kehä, joka syntyy sopeutumisena uhkaavaksi koettuun ympäristöön. Ekman toteaa, että ilmiö on noussut suomalaisessakin yhteiskunnassa esille nyt 2010-luvulla, koska työelämässä suoriutuminen, itseohjautuvuus ja asiantuntijuus ovat nousseet keskeisiksi arvoiksi. Psyykkiseen hyvinvointiin kiinnitetään töissä entistä enemmän huomiota, joten ilmiötä on alettu tunnistaa laajemmin.

Lisäksi nykyiset ammatti-identiteetit ovat myllerryksessä. Pitäisi tunnistaa oma osaamisensa, kyetä markkinoimaan sitä, olla monipuolinen ja alansa asiantuntija. Eikä se omakaan ala välttämättä riitä, vaan pitäisi olla elinikäinen oppija, joka kykenee toimimaan moniammatillisena osaajana. Projekteihin ja pätkätöihin siirtynyt työnkuva vaatii työntekijältä sopeutumista. Ja jos tuore ammatti-identiteetti on vielä hauras ja epävakaa, ei ihmekään, jos kokee huijaavansa muita.

Suurin osa huijareista on introverttejä, mutta valtaosa heistä toimii kuitenkin sosiaalisissa ammateissa. Clance ja tätä seuranneet tutkijat ovat eritelleen kuusi tyypillistä toimintamallia, joita huijarisyndroomasta kärsivät noudattavat (2017, 20–29): 

1. Työriippuvuus. Ylisuorittaja. Vaikeus irrottautua suorittamisesta. Jatkuva ponnistelu johtaa stressin kehään.
2. Maaginen ajattelu. Lapsen ajattelumallin kaltainen tapa kuvitella, että voi vaikuttaa todellisuuteen ajatuksen voimalla.
3. Korostunut vaatimattomuus. (Hyvin suomalainen piirre.) Vetäytyvä ja ujo, hankalaa ottaa vastaan myönteistä palautetta. Kokee ylpeyden ja itsetyytyväisyyden rangaistavaksi.
4. Sosiaalinen miellyttäminen. Ei koe osaavansa mitään, mutta on niin miellyttävä persoona, tai suoranainen hurmuri, joten saa sen takia hyvää palautetta työstään.
5. Ylimukautuminen. Toisten tunteiden lukeminen ja ennakointi, toisten tarpeiden tyydyttäminen oman itsen kustannuksella hyväksynnän toivossa.
6. Imitointi ja matkiminen. Tekee vain saman kuin muutkin, vaikka kykenisi parempaan, ei erotu muista. Hakee tällä sosiaalista hyväksyntää.

Ekman huomauttaa, ettei näitä pidä ottaa kiveen hakattuina faktoina, vaan ne auttavat tunnistamaan haitallisia toimintamalleja. Olin itse 30-vuotias ja päätynyt psykologille tekemään surutyötä isäni kuoleman johdosta, kun psykologi totesi, että taidat olla suorittaja. 

Jonkun piti sanoa se minulle ääneen, ennen kuin osasin tunnistaa piirrettä itsessäni.

Olen aina ollut hyvä koulussa ja nauttinut siitä. Jos seurataan Clancen esittämiä tyypillisiä perhemalleja (s. 44–45) huijarisyndrooman taustalla, niin minä olisin se älykkö, jonka oli aina osattava kaikki ja täytettävä ne älykölle asetetut odotukset. (Toinen perhedynamiikkamalli on se "älykön" sisarus, joka ei koskaan voi yltää samalle tasolle kuin sisaruksensa – ainakaan vanhempiensa mielestä.) Minä olin (ja olen yhä) kirjallisesti lahjakas, kielellisesti suuntautunut eikä matematiikkakaan aihettanut ongelmia. Minä opetin luokkatovereilleni niitä haastavampia laskuja ja kohtia jo ala-asteella. 

Yläasteen vedin oikeastaan vasemmalla kädellä. Minua haukuttiin nipoksi, mutta en hyväksynyt nipon määritelmää. Minulle nipo, hikari ja pinko tarkoittivat tyyppiä, jolla ei ollut mitään muuta elämää kuin koulu – pelkkää pänttäystä pänttäyksen perään. Minä luin läksyt hätäiseen sunnuntai-iltapäivänä, kun olin ensin tehnyt kaikkea muuta kivaa. (Ja sitten luokkatoverit kopsivat minulta unohtamansa tehtävät.) Sama meininki jatkui lukiossa. Tein parhaani silloin, kun pidin oppiaineesta. Olisin varmaan pärjännyt pitkässä matematiikassakin, mutta luin mieluummin ranskaa. Koin, etten osannut kuitenkaan fysiikka ja kemiaa, joten en halunnut panostaa niihin. Pakollisista kursseista nappasin kummastakin ysit ja ihmettelin, miksi koe oli ollut niin helppo, jossain oli varmaan ollut virhe.

Ylisuorittaja minussa tuli esille ylioppilaskokeiden aikana. Panostin hullun lailla lyhyeen matematiikkaan, jonka kirjoitin syksyllä. Sain siitä E:n.

Keväällä panostin hullun lailla reaaliin ja sain sen jälkeen stressiperäisen flunssan. Yli 39 asteen kuumeessa hihitellen kirjoitin äidinkielen aineen ja vastasin englannin koekysymyksiin. En hyväksynyt niistä tulleita arvosanoja, koska en voinut saada vahvimmista aineistani huonompia kuin heikoimmastani – matikasta. Korotin kummankin seuraavana syksynä yo-juhlieni jälkeen.

Minä olin se, jonka aineet luettiin ääneen ja jota pyydettiin puhumaan ylioppilasjuhlissa. Minä olin harrastajateatterissa, kirjoittajapiirissä ja keksimässä kaikkea oheistoimintaa. Luin määrättömän määrän kirjoja ja haaveilin kirjailijan urasta. En päässyt yliopistoon ensimmäisellä yrittämällä, koska lukuintoni lopahti. Pidin välivuoden, joka oli parasta ikinä. 

Yliopistossa huomasin, etten ollutkaan enää se luokkani paras, koska ne kaikki muutkin kirjoittajat ja äidinkielen taitajat olivat tulleet lukemaan kirjallisuutta. (Kahdesta samana vuonna opinnot aloittaneesta miehestä tuli sitten valtakunnallisesti tunnettuja uuden polven runoilijoita.) Huijarisyndroomasta kärsivän tavallinen piirre onkin se "tarve olla erityinen" tai "paras siinä, mitä tekee" ja viimeistään yliopisto tai ammattikorkeakoulu näyttää totuuden – miten vaikeaa on olla paras. (2017, 53). 

Kuva: pixabay.com

Pahimman kolhun sain väitöksen jälkeisenä päivänä, kun arvosanani ei ollutkaan sitä, mitä odotin. Olin siis luokattoman huono, surkea ja olisin voinut aivan hyvin olla kirjoittamatta koko väitöskirjaa. Näin jälkikäteen teosta lukiessani olen kuitenkin ollut hämmentynyt, miten hyvää tekstiä olen tuottanut.

Kirjoittamiseni ja tutkijan urani suhteen olen perfektionisti ja suorittaja. Huijarisyndrooman tunnistin itseni vasta siinä vaiheessa, kun aloin pohtia ammatti-identiteettiäni. Olen opettanut sivutoimisesti vuodesta 2011 lähtien, mutta ahdistun aina, kun minun pitäisi puhua opettajan asiantuntijuudestani. Enhän minä oikeasti osaa mitään, eihän minulla ole edes alan pätevyyttä. Koska en ole opiskellut opettajaksi, koen olevani huijari. Ei minusta opettajaa pitänyt tulla. Kyllä joku kohta huomaa, että olen väärässä paikassa.

Yliopistopedagogisissa opinnoissa minulle todettiin, että et sinä niillä papereilla ketään opeta. Mutta se paperi toisi sen varmuuden siitä, että minulla on koulutus, joten minun on ollut pakko oppia edes jotain. Vaikka olen saanut valtavan hyvää palautetta kursseistani, koen silti olevani vajavainen, puutteellinen ja huijaavani kaikkia sillä, että satun olemaan luokan edessä ihan hauska ja luonnollinen. Gradukursseja aloitellessani se iski: kyllähän minä taidan kärsiä tästä huijarisyndroomasta.

Ekmanin teos on nopealukuinen ja esittelee huijarisyndrooman ilmiönä neljän haastateltavan kautta. Koska hän ei onnistunut saamaan yhtään miestä kommentoimaan asiaa, esiteltyjä seikkoja ei voida suoraan yleistää koskemaan laajempaa otosta. Mutta haastateltavien vastauksista voi tunnistaa monia yhteneväisyyksiä.

Luvuissa 8 ja 9 teos menee self-help-osaston puolelle ja tarjoaa useita harjoituksia, joilla huonoista ajatusmalleista voi yrittää päästä eroon. Itselleni kolahtivat erityisesti ylisuorittamisen estäminen ja oppiminen sanomaan ei. Teoksen lopussa on lisäksi Pauline Rose Clancen (1985) kyselylomake huijariajattelun tunnistamiseen. Sain siitä 69 pistettä. 60–80 pistettä tarkoittaa usein huijariajattelua.

Uskon, että yliopistopedagogisten opintojen suorittaminen on helpottanut asiaa. Edellisenä lukuvuonna kävin opettamassa AMK:ssa yhtä kurssia tuleville opettajille, jotka pöyristyivät, kun en ole päässyt vielä opeopintoihin. Näillä taidoilla.

Nyt aloitan syksyllä ammatillisessa opettajakorkeakoulussa. Toivon sillä pääseväni eroon (tai ainakin vähentäväni tuskailuja) omasta huijarisyndroomastani. Enhän enää huijaa, kun olen ihan oikea ope?

Laitan tähän vielä loppukevennyksen. Huijarisyndrooma tai huijari-ilmiö ei ole pelkästään tavallisten työntekijöiden ja opiskelijoiden ongelma, vaan siitä kärsivät myös monet muut. Kun luin tämän Neil Gaimanin tarinan hänen huijarisyndroomastaan, sain siitä omalleni huimasti perspektiiviä. Lue se. Totea, että olet oikeasti hyvä.

Minä ja Harry

Ensimmäisen Harry Potter -kirjan julkaisusta tuli viime maanantaina 26.6. kuluneeksi tasan 20 vuotta. Sen lisäksi, että tunnen nyt oloni (taas kerran) äärimmäisen vanhaksi, koin tarpeelliseksi kirjata muutaman ajatuksen omasta suhteestani J. K. Rowlingin menestyssarjaan. Eli suhteestani Harryn, Ronin ja Hermionen tarinaan. 

Kaikki alkoi vuonna 2000, kun kummitätini Pirkko osti minulle (ehkä syntymäpäivälahjaksi) kirjat Harry Potter ja viisasten kivi ja Harry Potter ja salaisuuksien kammio. Vaikka ensimmäinen osa oli suomennettu jo 1998 ja seuraava vuotta myöhemmin, ei teossarja ollut minulle entuudestaan tuttu. Kirjakerhoihin kuuluva tätini oli päättänyt, että tämä kuulostaa Katjan kirjalta, ja tilannut minulle kummatkin osat yhtä aikaa. (Mummolan porukat olivat pitäneet minut lukuinnossa jo ala-asteiästä asti: ensin sieltä tuli lahjaksi Taskukirjoja, sitten Stephen Kingin romaaneja ja viimeisenä Pottereita.)

Minä olin seitsemäntoista, kun avasin ensimmäisen Potterini. Meniköhän siinä peräti kolme sivua, kun tajusin olevani myyty.

Pikku hiljaa Potter-kokoelmani karttui, kun kirjasarja kulki kohti päätöstään. Koukutin velhomaailman tapahtumiin niin epäluuloiset siskoni kuin luokkakaverini ja ystäväni. Lempiosani Azkabanin vanki kiersi niin monen käden kautta, että sen selkämys alkoi repeillä. Liekehtivästä pikarista minulla on se harvinainen, ohutsivuinen painos, jonka viidennen luvun sivut kupruilevat kosteudesta. En muista, mitä siihen kaatui, kun sitä liian innokkaasti lueskelin syömisen ohessa.

Viimeisin Potterini olikin sitten syntymäpäivälahja puolisoltani, jonka myös olin onnistunut altistamaan intoilulleni ja manialleni. Nyt me molemmat pyrimme lukemaan sarjan läpi vuosittain ja keskustelemme tarinaan unohtuneista epäloogisista aikajanoista ja hahmojen toiminnasta. Olen varma, että mieheni on Luihuinen. Itse olen Korpinkynsi - salaisesti osin myös Luihuinen.

Mikä Rowlingin luomassa taikamaailmassa sitten viehättää ja miksi itse koukutuin siihen niin pahasti, että olen käynyt jo kahdesti Harry Potter Studioilla Lontoossa ja haaveilen ajankääntäjä-tatuoinnista?

Minä ja pöllöni matkalla kohti Tylypahkaa syksyllä 2013.

Ensimmäisenä syytän omaa fantasiaharrastustani. Olin juuri noihin aikoihin siirtymässä Kingin kauhusta fantasian genren pariin. Omat lukukokemukseni olivat joko sitä laatua (Tolkien) tai sitä roskaa (Eddings). Harry Potter -sarja yhdisti osuvasti nuorten koulumaailman ja fantasian, käytti hyväkseen vanhoja, mytologisia olentoja ja näytti, että fantasia voi olla muutakin kuin sitä etsintäretkeä pitkin maita ja mantuja. Vaikka Vladimir Proppin venäläisten ihmesatujen teoriasta ja Joseph Campbellin monomyytistä tutut troopit (esim. orpopoika, vanha mentori, auttaja, sovitus jne.) olivatkin teoksessa läsnä, ne oli kuvattu tuoreesti, liikoja alleviivaamatta.

Toisena syynä pidän ajankohtaa. Varsinainen Potter-mania alkoi vasta joitakin vuosia myöhemmin. Ehdin tutustua Harryyn ja Tylypahkaan ennen kuin geneerinen yleisö löysi Rowlingin teokset. Harry Potterit innostivat kaikki lukemaan - ikään ja sukupuoleen katsomatta, mikä oli pelkästään positiivista. Paitsi, jos on tällainen vastarannan kiiski, kuten minä.

Jos en olisi ehtinyt lukea ensimmäisiä kirjoja ennen hulabaloota, olisin varmaan aivan jästipäisyydessäni päättänyt olla lukematta niitä, ihan vain siitä syystä, "koska kaikki muut lukevat". Näin tätä samaa ilmiötä koko ajan Potter-manian ajan, ja tällä kertaa jouduin itse vakuuttelemaan, että se on sen arvoista.

Uutisotsikoita Harry Potter -studioiden proppinäyttelyssä.

Kolmantena syynä pidän tarinan kaarta, sisältöä ja hahmoja sekä kieltä. Rowling on onnistunut kirjoittamaan mukaansatempaavan, helppolukuisen teossarjan, jonka ahmaisee ihan puolivahingossa. Juonenkäänteet toimivat ja erityisesti Kalkaroksesta tulee koko sarjan merkittävimpiä hahmoja, jota ensin rakastaa vihata ja sitten huomaakin rakastavansa. Lupin on opettaja, jollainen haluaisi itse olla ja hänen traaginen menneisyytensä ja yhteiskunnan ulkopuolelle jääminen voidaan nähdä myös symbolina vähemmistöille. 

Ja sitten on Hermione. 

Kukapa meistä kirjatoukista ei olisi samaistunut (kyllä - on kielellisesti hyväksyttävää kirjoittaa se i:llä) Hermioneen, joka hätätilanteen yllättäessä suuntaa ensimmäisenä kirjastoon. Hermione on sankarini. 

(Ja kyllähän me kaikki tiedämme, ettei Harry olisi koskaan selvinnyt hengissä ilman ystäviään. Se on ehkä yksi tärkeimpiä ohjeita, joita sarja meille antaa.)

Suuntana Tylypahkan pikajuna keväällä 2016.

Totta kai Pottereissa on myös ongelmansa. Edellä mainitut satunnaiset aikajanakömmähdykset (minkä ikäisinä Dumbledore ja Grindelwald taistelivatkaan keskenään?) ovat yksi niistä. Haluaisin myös joskus lukea hyvän teoksen, jossa ihmissudet eivät olisi pahoja (Lupin tietenkin poikkeus), koska ne ovat paljon kiinnostavampia kuin vampyyrit (eikä mennä nyt Twilightiin, kiitos). En myöskään pidä siitä, että kirjoissa tuodaan vähän liikaa esille näkemystä, jonka mukaan kaikki Luihuiset olisivat pahoja ja ilkeitä ja Puuskupuhit jotenkin "ylimääräisiä".
Ja elokuvat - no, niistä puuttuu aina se "jokin".

Isoin ongelma on kuitenkin mielestäni viimeisen kirjan viimeinen luku. Se, jonka Rowling kirjoitti jo vuosia ennen viimeisen kirjan valmistumista ja laittoi kassakaappiin säilöön. Se luku ei yksinkertaisesti toimi. Sen olisi voinut jättää kokonaan pois tai sitten kirjoittaa laajemmaksi: mitä kuuluu kaikille hahmoille? Missä on Luna? Jatkoiko George yksin Weasleyn Welhowitseissä? Mitä hahmot tekevät työkseen? Harry oli päähenkilönä kuitenkin loppujen lopuksi sarjan tylsimpiä hahmoja, joten muiden kuulumiset olisivat kiinnostaneet paljon enemmän. Osahan tästä avautuu sitten Kirottu lapsi -näytelmässä, mikä toi hieman tyydytystä asiaan.

(Viimeisen luvun hyväksi on tosin todettava, että itken aina kuin pieni lapsi, kun Harry sanoo sanat "Albus Severus.")

Fanitukseni kohteet näkyvät aina ulkoisesti enkä häpeile näyttää niitä. Asiaa helpottaa työni opettajana (lapset arvostavat, että ope tykkää samoista asioista kuin he ja tietää, mistä puhuu) ja nykykulttuurin tutkijana. Minulla on Sirius Mustan taikasauva, jota olen käyttänyt karttakeppinä. Potter-t-paitani, Korpinkynnen kaulaliina ja kravatti pääsevät jälleen syksyllä ahkeraan käyttöön. Näin päälle kolmekymppisenä olen erittäin iloinen, että meidät aikuiset on löydetty fanituotteiden kohderyhmänä.

Korukokoelmaani.

Jos minun pitäisi nimetä fanitukseni kohteet TOP3, valinta olisi helppo ja menisi kauniissa, kronologisessa järjestyksessä. Ensin tulisi Aku Ankka (tietenkin Don Rosan), toisena Star Wars ja kolmantena Harry Potter. En malta odottaa jatkoa Ihmeotus-elokuvasarjalle ja toivon, että niissä käsiteltäisiin Dumbledoren nuoruutta ja suhdetta Grindelwaldiin. 

Sunnittelen edelleen vakaasti näkeväni Kirotun lapsen Lontoon elokuvateattereissa ja pääseväni kokemaan myös Harry Potter -huvipuiston Floridan Orlandossa. 

Haluan oman ajankääntäjän, jotta ehtisin tehdä kaiken mahdollisen yhtä aikaa ja nukkua jossain välissä.

Mutta ennen kaikkea haluan nauttia Tylypahkan taikamaailmasta vuosittain niin kauan kuin pystyn lukemaan. (Ja ehkä sen jälkeen annan Stephen Fryn lukemille äänikirjoillekin mahdollisuuden.)