2.7.2017

Minä ja Harry


Ensimmäisen Harry Potter -kirjan julkaisusta tuli viime maanantaina 26.6. kuluneeksi tasan 20 vuotta. Sen lisäksi, että tunnen nyt oloni (taas kerran) äärimmäisen vanhaksi, koin tarpeelliseksi kirjata muutaman ajatuksen omasta suhteestani J. K. Rowlingin menestyssarjaan. Eli suhteestani Harryn, Ronin ja Hermionen tarinaan. 

Kaikki alkoi vuonna 2000, kun kummitätini Pirkko osti minulle (ehkä syntymäpäivälahjaksi) kirjat Harry Potter ja viisasten kivi ja Harry Potter ja salaisuuksien kammio. Vaikka ensimmäinen osa oli suomennettu jo 1998 ja seuraava vuotta myöhemmin, ei teossarja ollut minulle entuudestaan tuttu. Kirjakerhoihin kuuluva tätini oli päättänyt, että tämä kuulostaa Katjan kirjalta, ja tilannut minulle kummatkin osat yhtä aikaa. (Mummolan porukat olivat pitäneet minut lukuinnossa jo ala-asteiästä asti: ensin sieltä tuli lahjaksi Taskukirjoja, sitten Stephen Kingin romaaneja ja viimeisenä Pottereita.)

Minä olin seitsemäntoista, kun avasin ensimmäisen Potterini. Meniköhän siinä peräti kolme sivua, kun tajusin olevani myyty.

Pikku hiljaa Potter-kokoelmani karttui, kun kirjasarja kulki kohti päätöstään. Koukutin velhomaailman tapahtumiin niin epäluuloiset siskoni kuin luokkakaverini ja ystäväni. Lempiosani Azkabanin vanki kiersi niin monen käden kautta, että sen selkämys alkoi repeillä. Liekehtivästä pikarista minulla on se harvinainen, ohutsivuinen painos, jonka viidennen luvun sivut kupruilevat kosteudesta. En muista, mitä siihen kaatui, kun sitä liian innokkaasti lueskelin syömisen ohessa.

Viimeisin Potterini olikin sitten syntymäpäivälahja puolisoltani, jonka myös olin onnistunut altistamaan intoilulleni ja manialleni. Nyt me molemmat pyrimme lukemaan sarjan läpi vuosittain ja keskustelemme tarinaan unohtuneista epäloogisista aikajanoista ja hahmojen toiminnasta. Olen varma, että mieheni on Luihuinen. Itse olen Korpinkynsi - salaisesti osin myös Luihuinen.

Mikä Rowlingin luomassa taikamaailmassa sitten viehättää ja miksi itse koukutuin siihen niin pahasti, että olen käynyt jo kahdesti Harry Potter Studioilla Lontoossa ja haaveilen ajankääntäjä-tatuoinnista?

Minä ja pöllöni matkalla kohti Tylypahkaa syksyllä 2013.
Ensimmäisenä syytän omaa fantasiaharrastustani. Olin juuri noihin aikoihin siirtymässä Kingin kauhusta fantasian genren pariin. Omat lukukokemukseni olivat joko sitä laatua (Tolkien) tai sitä roskaa (Eddings). Harry Potter -sarja yhdisti osuvasti nuorten koulumaailman ja fantasian, käytti hyväkseen vanhoja, mytologisia olentoja ja näytti, että fantasia voi olla muutakin kuin sitä etsintäretkeä pitkin maita ja mantuja. Vaikka Vladimir Proppin venäläisten ihmesatujen teoriasta ja Joseph Campbellin monomyytistä tutut troopit (esim. orpopoika, vanha mentori, auttaja, sovitus jne.) olivatkin teoksessa läsnä, ne oli kuvattu tuoreesti, liikoja alleviivaamatta.

Toisena syynä pidän ajankohtaa. Varsinainen Potter-mania alkoi vasta joitakin vuosia myöhemmin. Ehdin tutustua Harryyn ja Tylypahkaan ennen kuin geneerinen yleisö löysi Rowlingin teokset. Harry Potterit innostivat kaikki lukemaan - ikään ja sukupuoleen katsomatta, mikä oli pelkästään positiivista. Paitsi, jos on tällainen vastarannan kiiski, kuten minä.
Jos en olisi ehtinyt lukea ensimmäisiä kirjoja ennen hulabaloota, olisin varmaan aivan jästipäisyydessäni päättänyt olla lukematta niitä, ihan vain siitä syystä, "koska kaikki muut lukevat". Näin tätä samaa ilmiötä koko ajan Potter-manian ajan, ja tällä kertaa jouduin itse vakuuttelemaan, että se on sen arvoista.

Uutisotsikoita Harry Potter -studioiden proppinäyttelyssä.
Kolmantena syynä pidän tarinan kaarta, sisältöä ja hahmoja sekä kieltä. Rowling on onnistunut kirjoittamaan mukaansatempaavan, helppolukuisen teossarjan, jonka ahmaisee ihan puolivahingossa. Juonenkäänteet toimivat ja erityisesti Kalkaroksesta tulee koko sarjan merkittävimpiä hahmoja, jota ensin rakastaa vihata ja sitten huomaakin rakastavansa. Lupin on opettaja, jollainen haluaisi itse olla ja hänen traaginen menneisyytensä ja yhteiskunnan ulkopuolelle jääminen voidaan nähdä myös symbolina vähemmistöille. 
Ja sitten on Hermione. 
Kukapa meistä kirjatoukista ei olisi samaistunut (kyllä - on kielellisesti hyväksyttävää kirjoittaa se i:llä) Hermioneen, joka hätätilanteen yllättäessä suuntaa ensimmäisenä kirjastoon. Hermione on sankarini. 

(Ja kyllähän me kaikki tiedämme, ettei Harry olisi koskaan selvinnyt hengissä ilman ystäviään. Se on ehkä yksi tärkeimpiä ohjeita, joita sarja meille antaa.)

Suuntana Tylypahkan pikajuna keväällä 2016.
Totta kai Pottereissa on myös ongelmansa. Edellä mainitut satunnaiset aikajanakömmähdykset (minkä ikäisinä Dumbledore ja Grindelwald taistelivatkaan keskenään?) ovat yksi niistä. Haluaisin myös joskus lukea hyvän teoksen, jossa ihmissudet eivät olisi pahoja (Lupin tietenkin poikkeus), koska ne ovat paljon kiinnostavampia kuin vampyyrit (eikä mennä nyt Twilightiin, kiitos). En myöskään pidä siitä, että kirjoissa tuodaan vähän liikaa esille näkemystä, jonka mukaan kaikki Luihuiset olisivat pahoja ja ilkeitä ja Puuskupuhit jotenkin "ylimääräisiä".
Ja elokuvat - no, niistä puuttuu aina se "jokin".

Isoin ongelma on kuitenkin mielestäni viimeisen kirjan viimeinen luku. Se, jonka Rowling kirjoitti jo vuosia ennen viimeisen kirjan valmistumista ja laittoi kassakaappiin säilöön. Se luku ei yksinkertaisesti toimi. Sen olisi voinut jättää kokonaan pois tai sitten kirjoittaa laajemmaksi: mitä kuuluu kaikille hahmoille? Missä on Luna? Jatkoiko George yksin Weasleyn Welhowitseissä? Mitä hahmot tekevät työkseen? Harry oli päähenkilönä kuitenkin loppujen lopuksi sarjan tylsimpiä hahmoja, joten muiden kuulumiset olisivat kiinnostaneet paljon enemmän. Osahan tästä avautuu sitten Kirottu lapsi -näytelmässä, mikä toi hieman tyydytystä asiaan.
(Viimeisen luvun hyväksi on tosin todettava, että itken aina kuin pieni lapsi, kun Harry sanoo sanat "Albus Severus.")

Fanitukseni kohteet näkyvät aina ulkoisesti enkä häpeile näyttää niitä. Asiaa helpottaa työni opettajana (lapset arvostavat, että ope tykkää samoista asioista kuin he ja tietää, mistä puhuu) ja nykykulttuurin tutkijana. Minulla on Sirius Mustan taikasauva, jota olen käyttänyt karttakeppinä. Potter-t-paitani, Korpinkynnen kaulaliina ja kravatti pääsevät jälleen syksyllä ahkeraan käyttöön. Näin päälle kolmekymppisenä olen erittäin iloinen, että meidät aikuiset on löydetty fanituotteiden kohderyhmänä.

Korukokoelmaani.
Jos minun pitäisi nimetä fanitukseni kohteet TOP3, valinta olisi helppo ja menisi kauniissa, kronologisessa järjestyksessä. Ensin tulisi Aku Ankka (tietenkin Don Rosan), toisena Star Wars ja kolmantena Harry Potter. En malta odottaa jatkoa Ihmeotus-elokuvasarjalle ja toivon, että niissä käsiteltäisiin Dumbledoren nuoruutta ja suhdetta Grindelwaldiin. 
Sunnittelen edelleen vakaasti näkeväni Kirotun lapsen Lontoon elokuvateattereissa ja pääseväni kokemaan myös Harry Potter -huvipuiston Floridan Orlandossa. 
Haluan oman ajankääntäjän, jotta ehtisin tehdä kaiken mahdollisen yhtä aikaa ja nukkua jossain välissä.

Mutta ennen kaikkea haluan nauttia Tylypahkan taikamaailmasta vuosittain niin kauan kuin pystyn lukemaan. (Ja ehkä sen jälkeen annan Stephen Fryn lukemille äänikirjoillekin mahdollisuuden.)


2 kommenttia:

  1. Mukava lukea kokemuksistasi Harry Potterin parissa. Taikasauvan käyttäminen karttakeppinä kuulostaa ihanan omaperäiseltä! Minulta on vielä kaksi kirjaa lukematta. Olen tutustunut sarjaan vasta aikuisena.

    VastaaPoista
  2. Minullehan kävi juuri niin, että en viitsinyt moisiin lastenkirjoihin koskea. Vasta kun riittävän moni kaveri oli niitä ylistänyt, niin taivuin lopulta. Vaikka opiskelijana tuntuikin vähän nololta hakea niitä kirjaston lastenosastolta.
    Koukkuunhan niihin jäi, mikä johtunee suurelta osin sujuvasta tekstistä ja sympaattisista (pahin teineily poisluettuna) hahmoista. Oma ykkösärsytykseni oli kirjojen ulkonäkökeskeisyys. Pahisten ulkonäkö kuvailtiin aina negatiivisten sanojen kautta ja hyvisten positiivisten. Toivoisin kovasti, että yhteiskuntamme kykenisi irtautumaan ajatuksesta, että ulkonäkö heijastaa ihmisen luonnetta.

    VastaaPoista