Avoin kirje Joulupukille

Rakas Joulupukki,

kirjoitan sinulle näin vuoden viimeisenä päivänä, kun tiedän, että pahimmat kiireesi ovat ohitse. Toiveeni tulee joulun kannalta myöhässä, mutta sillä ei ole merkitystä. Toivon kuitenkin, että jonkinlainen joulun ihme tapahtuisi keväällä 2019.

Viime keväänä tein aivan liikaa töitä. Neljä työsuhdetta, opettajan pedagogiset opinnot, paikallistason opetussuunnitelman teko ja italian opiskelu ajoivat minut työuupumuksen partaalle. Sen jälkeen olen pohtinut tämän kaiken mielekkyyttä ja sitä, mitä oikeasti haluan tässä elämässäni tehdä. Otin kesällä heinäkuun iisisti ja lupasin itselleni vähentää työmäärääni: vain kaksi työsuhdetta tälle lukuvuodelle - ja pitää itsestäni parempaa huolta. Sen olen toteuttanutkin. Mutta se mielekkyys on edelleen hakusessa.

Syyskuussa väänsin Akatemian tutkijatohtorin hakemusta deadlinea edeltävänä viikonloppuna iltayhdeksästä puoli kahteen yöllä ja olin aivan flow-tilassa. Mielestäni hakemuksesta tuli hyvä, erityisesti siksi, että sain siihen asiantuntevaa apua. Edellisvuoden hakemus oli jo ensikertalaiselta varsin toimiva paketti ja toivon, että tästä tuli vielä parempi. Kun sitten maanantaina lähetin hakemuksen, menin töihin ja huomasin kaipaavani tutkimussuunnitelman tekoa.

Väitöksestäni tuli tässä kuussa neljä vuotta. Sen jälkeen en ole pystynyt panostamaan kunnolla tutkimuksen tekoon. Kolmevuotinen tutkijatohtorin pestini Näkymättömät-hankkeessa ei ollut tutkimuksen tekoa, vaan yhteiskunnallinen projekti. Se antoi minulle paljon, mutta osoitti myös sen, että olen pohjimmiltani tutkija.

Artikkelien kirjoittaminen vaatii aikaa ja olen yrittänyt sitä repiä jostakin vapaa-ajan syrjästä. Uusimpien tutkimusten lukeminen vaatii aikaa, mutta siihen en ole pystynyt panostamaan lainkaan. Rakas JoulupukkI: minä haluan sitä aikaa, koska huolimatta epävarmoista tulevaisuudenkuvista, jatkuvista rahoitushauista, ja kaikista yliopiston ongelmista, minä rakastan tutkimuksen tekoa.

Kirjoitin tänä syksynä yhden artikkelin ja toinen on edelleen työn alla. Pidin esitelmän Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen syysseminaarissa ja sain sähköpostitse kutsun tulla puhumaan sarjakuvien terapeuttisista mahdollisuuksista Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin poikkitieteelliseen seminaariin ensi heinäkuussa. Niin, ja abstraktini hyväksyttiin helmikuussa järjestettävään sarjakuva-symposiumiin Tanskassa.

Pienenä unelma-ammattini oli salapoliisi ja sitähän tutkijan työ oikeastaan on: faktojen selvittelyä, taustojen tutkimista, analysointia ja aineiston pohjalta tehtyjä, perusteltuja tulkintoja. Tämä on se, minkä koen mielekkääksi - tätä minä haluan oikeasti tehdä. (Ja tarpeen vaatiessa hieman opettaa siinä sivussa.)

Rakas Joulupukki. Minä uskon edelleen tutkimusrahoitukseen, olen tehnyt sen eteen töitä ja aion tehdä vastaisuudessakin. Tarvitsisin vain nyt sen joulun ihmeen, joka toisi minulle unelma-ammattini takaisin syksylle 2019.

Rakkain tervesin
tohtori Katja Kontturi (se Ankkatohtori)

PS. Jos tutkimusrahoitus ei tunnu onnistuvan, toivon saavani lisää mielekkyyttä ja vaihtelua työtehtäviini jollain muulla tavalla, ja että ilta- ja viikonlopputyöni vähentyisivät. Näin stressitasoni laskisi ja pystyisin antamaan enemmän aikaani elämäni tärkeille ihmisille.

Kiitos.

Piipahdus Oulun sarjisfestareilla

Oulun sarjakuvafestivaalit järjestettiin 23. - 25.11.2018 ja minut kutsuttiin sinne puhumaan sarjakuvatutkimuksesta. Koska olin sattunut suunnittelemaan viikonloppuopetukseni yliopistolla juuri sille viikonlopulle, pääsin paikan päälle vasta lauantai-iltana eli onnistuin missaamaan kaikki myyntipöydät ja muun kiinnostavan ohjelman. Mutta lyhyestäkin käynnistä jäi hyvä mieli. 

Olin siis mukana sunnuntaina klo 12 alkaneessa "Suomen sarjakuvatutkimuksen nykytila" -ohjelmassa, joka oli osin paneelikeskustelu, osin pienimuotoinen esitelmä. Jännitin, tuleeko paikalle enää sunnuntaina ketään, joten olikin ilo seurata, miten pieni elokuvasali Valveen yläkerrassa täyttyi sarjakuvatutkimuksesta kiinnostuneista ihmisistä. Lisäjännitystä aiheutti LibreOffice, joka päätti heittää kaikki Powerpointtini muotoilut hevon tuuttiin, joten ainakin yleisö sai seurata, miten Katja säätää diojen ulkoasuja kohdilleen kymmenen minuuttia ennen esitelmää.

Noin vartin mittainen puheenvuoroni avasi ohjelman. Tarkoitukseni oli luoda nopea katsaus Suomen sarjakuvatutkimukseen ja vilkaista pääkohdittain, mitä on jo tehty ja mitä tällä hetkellä ollaan tekemässä. Eli käytännössä kerroin, kuka tekee mitäkin missäkin yliopistossa ja mistä aiheista. Samalla todettiin, että piirit on pienet ja lisää väitöskirjantekijöitä tarvitaan aina. Kannustin myös liittymään Facebookissa olevaan Suomen sarjakuvatutkijat -ryhmään, oli tekeillä sitten gradu tai kandi sarjakuvista.

Avauksen jälkeen minä, Korpuan Jyrki ja Filpan Harri keskustelimme laajemmin sarjakuvatutkimuksesta, mitä itse teemme ja mitä haluaisimme kentällä nähdä. Nostimme esille suomenkielisen tutkimuksen tärkeyden, tarpeen yhdistää teoriaa ja käytäntöä esimerkiksi oman sarjakuvalaitoksen voimin, mikä liittyi myös Harrin päätökseen tehdä oma väitöskirjansa sarjakuvamuodossa. Sovimme sitten jo puolivahingossa, että aloitamme Herkmanin Sarjakuvan kieli ja mieli -teoksen päivittämisen porukalla. 20 vuotta vanha opus kaipaakin jo uutta näkökulmaa esimerkiksi digitaalisen sarjakuvan osalta.

Keskustelun päätteeksi annoimme palautetta sarjakuva-aiheisen gradun tutkimussuunnitelmasta. Ohjelman ideaan sisältyi alun perin myös tekstipajaluontoinen osuus, johon sai tarjota omaa sarjakuva-aiheista tutkimustekstiään asiantuntijoiden kommentoitavaksi. Saimme deadlineen mennessä vain yhden, mutta se oli minulle sitäkin kiinnostavampi, että se käsitteli Kultu Kimallusta! Olin niin innoissani aiheesta, että jatkoimme keskustelua vielä ohjelman jälkeen teekupposen äärellä. Toivottavasti en paasannut liikaa ja hukuttanut graduntekijää kaikkiin lukuvinkkeihin...

Tapasin myös Aalto-yliopistossa graduaan tekeviä nuoria ja juttelimme pitkät tovit heidän aiheistaan, sarjakuvatutkimuksen ohjauksesta ja sarjakuvien tekemisen terapeuttisuudesta. Olin sivunnut asiaa jo paneelikeskustelussa, jossa olimme pohtineet yhdessä Jyrkin ja Harrin kanssa, mikä olisi sopiva suomennos englannin graphic medicinelle. Emme saaneet ainakaan vielä mitään neronleimausta, mutta puhun itse mieluummin aina terapeuttisuudesta kuin terapiasta välttääkseni mahdolliset sudenkuopat.

Lyhyestä visiitistä huolimatta ehdin piipahtaa myös Turun sarjakuvakaupassa ja onnistuin hankkimaan itselleni Mari Ahokoivun upean Oksin. Ehdin pongaamaan Marin juuri ennen lähtöäni, joten sain uutukaiseen vielä omistuspiirroksenkin.

Kun istuin Jyväskylän bussiin, olo oli jotenkin seesteinen: tuntui hyvältä olla tutkija, kun Suomen sarjisskenessä ollaan näin innostuneita myös tutkimuspuolesta. Uutta tutkimusta on tulossa ainakin gradupuolella koko ajan. Sovimme, että tästä akateemisesta osiosta tulee perinne Oulun sarjisfestareille, joten ehkä ensi vuonna meillä on enemmän papereita kommentoitavana. Kiitos Oulu, ensi vuonna tavataan taas!

Mukaan lähti Oksin lisäksi Ahistunu pupu 2, Tea Teen System Error
ja Kiroileva siili -puskuritarra.