Terry Pratchett in memoriam

Hyllyni Pratchetit. Valitettavasti suomeksi.

Valehtelisin, jos väittäisin muistavani tasan tarkkaan, milloin luin elämäni ensimmäistä kertaa Terry Pratchettin (1948-2015) kirjoittaman romaanin. Olin kuitenkin teini-iässä ja tuijotellut noita värikkäitä teoksia satunnaisesti kotikuntani pääkirjaston alahyllyltä, sen muistan selvästi. Kuten myös sen, että ensimmäinen lukemani teos oli kovakantinen Noitasiskokset (Wyrd Sisters). Ehkä siksi olen aina pitänyt noista kolmesta, erilaisesta noidasta, jotka (toisin kuin omassa ylhäisyydessään rypevät velhot) pyörivät tavallisten ihmisten keskuudessa tekemässä näennäisen tavallisia asioita.

Pratchettin romaaneissa ei kuitenkaan ole mitään näennäistä eikä tavallista. Neljä jättiläismäistä elefanttia kannattelee kiekon muotoista maailmaa selässään. Nämä elefantit puolestaan seisovat valtavan, avaruudessa uivan merikilpikonna Suuren Kaksosen selässä. Jo pelkästään tämä kuvaus riittää kertomaan, että puhutaan Kiekkomaailmasta, jossa perinteisenä pidetylle fantasialle työnnetään syrjäisellä kujalla veitsi kylkiluiden väliin, ryöstetään kaikki arvoesineet ja tuupataan takaisin kadulle nuttu nurinpäin ohikulkijoiden nauraessa selkään kiinnitetylle tekstille "Kik me." (Sic.)

Pratchettin fantasiakirjat saivat minut nauramaan ääneen, ihastelemaan miehen genren tuntemusta ja tämän parodian taitoja. Vaikka teksti irvailisikin Shakespearelle, irvailu ei ollut teoksen pääasia, vaan tarinalla oli aina oma suuntansa, oma juonensa ja oma tapansa päättyä. Pratchettin teosten avulla opin ymmärtämään, mitä fantasia on ollut ja mitä se voisi parhaimmillaan olla. Hän oli ensimmäinen tietämäni kirjailija, joka varasti tietokirjallisuuden alaviitteet proosalliseen käyttöön ja teki niistä tunnusmerkkinsä.

Muori Säävirkku, Matkalaukku, Angua, Susan, Samuel Vimes ja tietenkin Kuolema ovat lempihahmojani. Kaikki teokset, jotka käsittelevät noitia, kuuluvat lemppareihini. Mutta ehkä mielestäni se kaikkein onnistunein ja toimivin on kuitenkin Yövartiosto (Night Watch), jonka aikamatkustusta käsittelevä tarina on kerrassaan hervoton.

Olin kotona, kun kuulin Pratchettin menehtyneen Alzheimerin tautiin. Ajattelin, että liian varhaista, aivan liian varhaista. Mutta vasta seuraavana aamuna bussissa matkalla Tampereelle herkistyin kunnolla, kun kollegani oli postannut Facebookiin Pratchettin viimeisimmät twiittaukset.

Kiitos, Sir Terence, että jaoit huiman mielikuvituksesi kanssamme. 

"If you don’t turn your life into a story, you just become a part of someone else’s story." 

- The Amazing Maurice and His Educated Rodents

Tutkija, tarkasta lehtijuttusi!

Käydessäni kotilukiossani puhumassa tutkimuksestani paikalla oli myös paikallislehti Pogostan Sanomien toimittaja. Edellistä, väitöstilaisuuden hujakoilla julkaistua juttua en ole vielä saanut skannattavaksi, koska unohdin sitä siskolta kerjätä. Mutta tuorein juttu on tässä. Samalla se toimii oivana muistutuksena siitä, että pitäisi aina muistaa pyytää juttu tarkastettavaksi ennen sen julkaisua.

Muistutan siis kaikkia teitä siitä, että teillä on oikeus pyytää teistä kirjoitettu lehtijuttu / haastattelu tarkastettavaksi ja toimittajalla on velvollisuus se antaa. Käytännössä teillä on oikeus korjata tekstissä esiintyvät asiavirheet tai faktat - ei niinkään kajota esittämiinne (myöhemmin ehkä kauheilta tuntuviin) mielipiteisiin, jotka toimittaja on tietenkin nostanut esille.

Jostain kumman syystä unohdin tämän asian tehdä, vaikka yleensä olen siitä niin tarkka. Ehkä syynä oli se, että luentoni jälkeen oli kaikenlaista muuta härdelliä, kuten Pohjois-Karjalan radion suoraan lähetykseen valmistautuminen. Ehkä se, ettei toimittaja suoranaisesti haastatellut minua, vaan koosti juttunsa luentoni pohjalta. Toimittaja jätti kuitenkin minulle käyntikorttinsa, mikä oli selvä merkki siitä, että olisin voinut pistää sähköpostia ja pyytää juttua luettavakseni. Tämä on siis aivan oma muistihäröni, mistä johtuen seuraavassa lehtijutussa on muutama asiavirhe - ja pari tulkinnallista seikkaa, jotka olisin voinut korjata.

Ja mitkä siis olivat ne virheet?

Ensinnäkin en ole ollut ilomantsilainen yli 12 vuoteen. Sitä olisi ehkä voinut tarkentaa muotoilulla "ilomantsilaissyntyinen".

Toisekseen, en tiedä, mistä toimittaja texwillerit oli mukaan repäissyt, sillä en niitä koskaan pienenä lukenut. Tex Willerit tulivat tutuksi vasta viime syksynä, kun eräs sarjakuvan teoria -kurssin opiskelija kirjoitti mainion esseensä Tex Willereiden väkivallan ja toiminnan kuvauksesta. Sen sijaan Masi, Ahmed Ahne ja muun muassa Lucky Luke kuuluivat lapsuuden sarjakuviini.

Yleisön edessä puhuminen ahdisti valtavasti teininä ja yliopiston ensimmäisinä vuosina. Siksi en halunnut opettajaksi saati kuvitellut pystyväni siihen. Enää se ei ahdista, vaan on jo melkoista rutiinia. (Tämä seikka ei tosin tainnut tulla suustani ulos mitenkään erityisen selkeästi.)

 

Väitöskirjassani ei ole 150 sivua. Jo pelkkä graduni on sen mittainen. Väikkäriin kertyi vajaa 300 sivua kuvineen.

Ja se äikän ällä ei tullut kuumeessa. Siinä 39,7 asteessa hihitellessä ei älliä ollut kyllä yhtään jäljellä. Äikän kirjoitukset menivät sen verran huonosti, että ruotsista ja matematiikastakin tuli paremmat arvosanat. Ja sellaistahan minä en suvainnut, vaan kävin korottamassa sekä äikän että enkun (jolloin olin myös kuumeessa) valmistumisen jälkeisenä syksynä. Silloin napsahti äikästä se ainut hyväksyttävä arvosana eli laudatur.

Kävin Pogostan  Facebook-sivuilla jo kiittämässä lehtijutusta ja korjaamassa nämä asiavirheet sinne. Mutta ei muuten ollut mitään valittamista - juttu oli varsin mainio ja näytän jopa kuvissa melkein itseltäni - naama innostuksena punaisena tietenkin.

Lopultakin: väitöstilaisuuteni lektio

Väitöstilaisuuteni on edelleen katsottavissa YouTubesta, mutta monet ovat harmitelleet lektiossa esittelemieni kuvien heikkoa laatua. Valitettavasti sama vika on myös toisessa videossa, joten ajattelin laittaa koko lektioni tänne - sekä luettavaksi että katsottavaksi.

* * * * *

Kaksikymmentä vuotta sitten meille, kuten niihin tuhansiin muihinkin suomalaisiin koteihin, tilattiin maan suosituimman aikakauslehden titteliä kantava Aku Ankka. Vuoden 1951 lopussa ensijulkaisunsa saaneen sarjakuvalehden levikki ylitti jo 70-luvulla yli kolmesataatuhatta, joten oli jo aikakin, että tämä Suomen suurin viikkojulkaisu putosi meidänkin perheemme postilaatikkoon.

Olin kasvanut mummolan komeroiden perukoilta löytyneiden Asterixien, Karvisten, Masien, Lucky Lukejen ja tietenkin Aku Ankan taskukirjojen parissa, joten ahmin suurella innolla viikoittaisen annokseni Akun, Roopen ja ankanpoikien seikkailuja (tietenkin kaiken muun lukemisen ohella).

© Disney

Tuona vuonna 1994 Aku Ankassa julkaistuista sarjakuvista kaksi on piirtynyt mieleeni. Ensimmäinen oli ”Ankkalinnasta Lillehammeriin” eli tarina, jossa aina niin epäonninen Aku osallistuu Lillehammerin olympialaisten mäkihyppyyn ja lentää Pelle Pelottoman rakettisuksien kieputtamana päin läheistä vuorta.

Toinen tärkeä sarjakuva on nimeltään ”Ankkalinnakkeen valloittaja” ja se on edelleen yksi suosikkisarjoistani. Siinä kerrotaan, miten Roope siskoineen muuttaa Yhdysvaltoihin pieneen Ankkalinna-nimiseen kylään. Tarinaan mahtuu maineikas Rajaseudun rakuunoiden hyökkäys Ankkalinnakkeeseen, Karhukopla varastamassa Roopen ensimmäistä miljoonaa, sekä vastakkaisilla puolilla taistelevat Roope Ankka ja presidentti Theodore Roosevelt koko Yhdysvaltojen armeijan johdossa. Sarjakuvan tärkein kohtaus on kuitenkin tämä: 

© Disney

Roopen sisko Hortensia kohtaa Aaron Ankan ja nämä kaksi äkäpussia rakastuvat toisiinsa. Kun Aaronin isä Hepsu pohtii ääneen pelkojaan siitä, ”millaisen luonteenlaadun noiden kahden sisupussin jälkeläinen perii”, lukija alkaa jo käsittää, että on nähnyt juuri Akun vanhempien ensikohtaamisen.

Sanasta vielä tuolloin mitään tietämättä minusta tuli fani.

Kymmenen vuotta sitten olin juuri selvinnyt ensimmäisestä yliopistovuodestani kirjallisuuden opiskelijana. Minulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä halusin isona tehdä, saati siitä, mihin päätyisin maisteritutkinnon jälkeen. En kokenut kuuluvani opiskelijatovereideni joukkoon, jotka puhuivat sujuvasti Jean-Paul Sartresta, Jacques Derridasta ja Fjodor Dostojevskista. Minä istuin nurkassa ja mutisin, että minusta Harry Potter on aika hyvä. Harrastin roolipelaamista ja olin lähes varma, että teen sen graduni sitten joskus Tähtien Sodan naisfaneista.

Samana keväänä 2004, aivan fuksivuoteni lopussa järjestettiin fantasialuentosarja. Koska olin jo teinistä asti ollut genren suurkuluttaja, juoksin luennolle innosta pinkeänä. Kurssin aloitti sarjakuvataiteilija Petri Hiltunen, joka puhui sarjakuvan fantasiasta ja meni sivulauseessa toteamaan, että itse asiassa sekä Carl Barksin että Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvat ovat silkkaa fantasiaa.

© Disney

Jokin naksahti kohdilleen. Kurssin essee levisi käsittelemään Aku Ankkaa, paisui seuraavana vuonna proseminaarityöksi, sitten graduksi ja lopulta opiskelijatoverin ehdottamana väitöskirjan tekeleeksi, kun aloitin tohtoriopintoni nykykulttuurin tutkimuksen oppiaineessa keväällä 2010.

Minusta tuli tutkija.

Näiden kymmenen yliopistovuoteni aikana, jotka olen viettänyt sarjakuvien parissa, olen tullut huomaamaan, että ankkatutkimukseni on tutkimusta faniudesta. Väitöskirjani kertoo kaiken muun ohessa siitä, miten Don Rosa tekee omien sanojensa mukaan – ei Disney-sarjakuvia – vaan Carl Barks -sarjakuvia. Walt Disneyllä itsellään ei koskaan ollut mitään tekemistä yhtiönsä sarjakuvien kanssa. Disney-yhtiöiden tuotteet, kuten meille varsin tutut klassikkoanimaatiot on nähty tyypillisesti viattomina ja miellyttävinä, mutta samalla niitä on kritisoitu yksiulotteisiksi ja konservatiivisiksi fantasioiksi maailmasta. Tämän on pannut merkille Disneyä ilmiönä tutkinut Janet Wasko, joka kommentoikin, että Walt Disney kirjoitti perinteiset sadut uudestaan kilteiksi amerikkalaisiksi versioiksi. Siksi sana Disney edelleen herättää edelleen ajatuksen silotelluista, särmättömistä kertomuksista.

Mutta Walt Disneyllä ei ollut kiinnostusta yhtiönsä sarjakuviin. Se oli sarjakuvataiteilija Carl Barks, joka loi Ankkalinnan. Barks, joka keksi Milla Magian, Hannu Hanhen, Karhukoplan, Pelle Pelottoman ja tietenkin maailman rikkaimman ankan nimeltä Roope. Se oli Barks, jonka ansiosta Disney-sarjakuvat nousivat valtavaan, supersankarit ylittävään kukoistukseensa 50-luvun Amerikassa. Barksin takia Disney-sarjakuvissa oli yhteiskunnallista satiiria ja niissä viitattiin jopa maailmanpoliittisiin asioihin. Eikä Barks aliarvioinut lukijoitaan.

Barksin ansiosta Don Rosa aloitti uransa ankkojen parissa. Rosan halu noudattaa vapaaehtoisesti Barksin tietämättään luomaa ankkojen elämänhistoriallista kaanonia kertoo hänen omistautumisestaan, hänen intohimostaan aihetta kohtaan. Hänen faniudestaan.

Ja samalla väitöskirjani on myös fanin tekemää tutkimusta.

Akateemisissa piireissä faniudella on edelleen negatiivinen tai vähintäänkin ristiriitainen sävy. Kuten ohjaajani Irma Hirsjärvi taustoittaa omassa science fiction -fandomia käsittelevässä väitöskirjassaan, englannin kielestä omaksuttu sana ”fani” on peräisin latinan termeistä ”fanum” tai ”fanaticus”. Edellinen tarkoittaa temppeliä, jälkimmäinen temppelipalvelijaa, joka myöhemmin on saanut uskonnolliseen äärimmäisyyteen viittaavan muodon ”fananic” - fanaatikko eli kiihkoilija. 1800-luvun englantilaisessa lehdistössä termillä kuvattiin muun muassa miespuolisia jalkapallofaneja. 

Kuva: Katja Kontturi

Kuva: Katja Kontturi

Fanius on yhdistetty pakkomielteisiin yksilöihin tai hysteerisiin ryhmiin. Se on voitu myös nähdä sosiaalisen kyvyttömyyden oireena, niinä "hulluina keräilijöinä" tai "villiintyneinä konserttiyleisöinä". Fanit ovat niitä hullaantuneita sekopäitä, jotka eivät kykene näkemään idolinsa kielteisiä puolia, teki tämä mitä tahansa. 

Toisaalta on otettava huomioon, ettei Suomessa faniutta ole koskaan liitetty sellaisiin negatiivisiin asioihin kuten jalkapallohuliganismiin. Nykyisin fanius onkin paljon laajempi käsite. Se on voimakkaasti yhteisöllinen ilmiö. Se on aiheelle omistautumista. Paneutumista. Intohimoa. Fanit ovat tekijöitä ja tuottajia, jotka sukeltavat syvälle faniutensa kohteeseen, tutkivat sitä, etsivät siitä merkityksiä, ja sekä rakentavat että yhdistävät sen ympärille uusia tarinoita.

Tämähän alkaa miltei kuulostaa akateemiselta tutkimukselta.

Kuva: Katja Kontturi

© Disney

Don Rosan fanius on sitä, että hän haluaa jatkaa lempitaiteilijansa Barksin jalanjäljissä. Ennen kuin löysi oman piirrostyylinsä, Rosa jäljitteli Barksin ankkojen asentoja. Rosan fanius ilmeni huolessa, miten Disney-yhtiöt kohtelevat Roope Ankkaa, kun alettiin puhua elämäkerrasta. Pian Rosa huomasi kirjoittavansa sitä itse yhdistellen toisiinsa niitä pienimpiäkin viittauksia Barksin sarjakuvista, jotta pystyi kunnioittamaan tämän tuotantoa ansaitulla tavalla. Kaikki tämä sen sijaan, että loisi kokonaan uuden, oman päähenkilön.

© Disney

© Tuomas Holopainen

Tuomas Holopaisen fanius on sitä, että kuulee musiikkia lukiessaan lempisarjakuvaansa The Life and Times of Scrooge McDuckia ja päättää kirjoittaa musiikille nuotit. Usean vuoden haaveesta syntyy projekti, joka huipentuu Don Rosan piirtämään kansikuvaan ja musiikkivideoon, jossa tämä itse on mukana. Nuoteista nousee kultalevyn saava soundtrack, jota kuunnellessa jokainen kanssafani voi nähdä ukkosmyrskyn keskellä olevan skotlantilaisen linnan, jonka eteisessä seisoo Roope Ankka. 

© RKO Radio Pictures

© Disney

Minun faniuteni on sitä, että lapsuuden rakkaus sarjakuviin muuttuu yliopistossa tutkimukseksi, faktojen kaiveluksi, pintaa syvemmälle meneväksi analyysiksi. Sitä tilaa naapurikunnan kirjastosta vuoden 1933 alkuperäisen King Kongin kaukolainaan ja katsoo sitä muistilehtiön kanssa vain selvittääkseen, miten tutkittavana oleva sarjakuva viittaa kyseiseen elokuvaan ei pelkästään tekstin vain myös kuvan tasolla.

Fanius on sitä, miten tästä 

Kuva: Aila Kontturi

voi intohimolla, paneutumisella, kovalla työllä ja päättäväisyydellä päätyä tähän:

Kuva: Aki Hyyppä

Tieteellinen yhteisö suhtautuu edelleen tutkija-faniin nuivasti, koska luulee faniuden johtavan subjektiivisuuteen. Siihen, että tutkija nostaa tutkimuskohteensa jalustalle ja ylistää sen neroutta objektiivisen ja kriittisen otteen kustannuksella. Vaikka allekirjoittanut itse on useamman kerran Rosan tuotantoa lukiessaan hihkunut innosta KÄÄK, se ei kuitenkaan näy itse tutkimuksessa, sillä tutkija pystyy erottamaan itsestään nämä kaksi puolta.

© Disney

Fanina nautin näiden ruutujen huumorista, joka tulee esille Akun persoonalle ominaisesta koomisesta epäonnistumisesta jälleen yhdellä elämän osa-alueella.

Tutkijana näen, miten Rosa käyttää sarjakuvalle ominaisia vauhtiviivoja ilmentämään Akun liikettä, sen nopeutta ja suuntaa ruudussa. Huomioin, miten Aku ylittää välillä ruudun reunoja, mikä viittaa niin suuriin tapahtumiin, etteivät ne enää mahdu sarjakuvamaailman sisään. Rosa käyttää myös Disney-sarjakuvalle poikkeuksellisia vinoja ruutuja tukemaan Akun liikettä. Ruudussa kaksi esiintyy myös harvinainen kuvakulma, jossa Akun pää jää vauhdissa jälkeen, ja hän katsoo suoraan kohti lukijaa kuin apua anoen. Tällainen katsekontakti rikkoo sarjakuvan sisäisen maailman yhtenäisyyden, koska Aku näyttää tiedostavan, että joku katsoo hänen toilailuitaan ulkopuolelta.

© Disney

Fanina intoilen silmittömästi siitä, että näen Akun vanhempien kerrassaan hauskasti kuvatun ensikohtaamisen ja miten Akulle ominainen tuittupäisyys on peräisin molemmilta vanhemmilta.

Tutkijana huomioin, että Rosa käyttää ensimmäisessä ruudussa animaatioiden Akulle ominaista liikekieltä kuvatessaan myös Akun vanhempien äkäisyyttä ja miten tämä voimakas liike rauhoittuukin varsin nopeasti jälkimmäisiin ruutuihin. Näistä jälkimmäisistä ruuduista huomaa myös Rosalle tyypillisen sarjakuvakerronnan piirteen, joka on muiden Disney-taiteilijoiden piirissä varsin harvinainen: eli niin sanotun hetkestä hetkeen -siirtymätyypin käyttämisen. Näiden kahden ruudun välillä tapahtuu vain pieni, hetkellinen muutos: hikipisaroiden katoaminen, huulten kääntyminen hymyyn ja sarjakuvalle tyypillisen merkkikielen, eli sydämen ilmestyminen hahmojen jakamaan ajatuskuplaan. Sydän on tarkoitettu symboloimaan yksiselitteisesti hahmojen välistä, jopa äkillistä rakkaudentunnetta.

Tutkijana ymmärrän myös, mitä merkitystä sillä on, että Rosa kuvaa Roope Ankan menneisyyttä, aikaa, jolloin Aku Ankka ei vielä ollut edes syntynyt. Tämä on kirjaimellisesti historiallista, koska Disney-sarjakuvien tyypillisiin tapoihin kuuluu episodimaisuus: kaikki, mikä tapahtuu yhdessä sarjakuvassa, pyyhitään pois toisessa. Ankat eivät muista menneisyyttään, kukaan ei vanhene, eikä mikään edellisessä seikkailussa löydetty aarre muuta Akun köyhyyttä.

Don Rosan ankat tekevät kaikkea tätä, sillä Rosa on tuonut ankkojen elämään ajallisuuden ulottuvuuden. Ankat vierailevat olemassa olevissa valtioissa, tapaavat historiallisia henkilöitä ja ennen kaikkea muistavat edelliset seikkailunsa. Muistot yhdistävät Rosan sarjakuvat Barksin sarjakuviin ja Rosan aiempiin tarinoihin liittäen ankkojen seikkailut osaksi laajaa historiallista jatkumoa, joka sekoittaa faktaa ja fiktiota. Parhaimmillaan Rosa laittaa ankat myös itse tiedostamaan nämä asiat ja kommentoimaan niitä humoristiseen sävyyn.

© Disney

Väitöskirjassani Ankkalinna – portti kahden maailman välillä. Don Rosan Disney-sarjakuvat postmodernina fantasiana hyödynnän omaa omistautuneisuuttani tarkassa analyysissä, jonka avulla tuon esille Don Rosan käyttämiä sarjakuvakerronnan keinoja. Eli miten Rosa tekee tarinan fantasian sekä erilaiset historialliset viittaukset lukijalle näkyväksi sekä kuvin että sanoin. Kuten jo esittämästäni esimerkkianalyysistä saattoi huomata, sarjakuvaruutuihin voi kätkeytyä huomattavan paljon enemmän merkityksiä kuin mitä ensilukemalta saattaa panna merkille. Kun tutkimuksen lähtökohtana on suomalaiselle lukijalle varsin tuttu ja rakas Aku Ankka -sarjakuva, lukijan kynnys lähteä pohtimaan sarjakuvan kerronnallisia piirteitä alkaa olla jo varsin matala.

 

© Disney

Suomalaiset lukevat Aku Ankkaa väkilukuun suhteutettuna eniten maailmassa: viikoittain tällä merimiesasuisella ankalla ja hänen kumppaneillaan on yli miljoona lukijaa. Vuoden 2012 kansallisen mediatutkimuksen mukaan se oli yli satatuhatta enemmän kuin Helsingin sanomilla. Aku Ankka on osa suomalaista kulttuuria: monet kertovat oppineensa lukemaan Aku Ankan avulla, pohtivat, ottaako rahat vai kolmipyörä, viittaavat ruotsalaisiin hannu hanhina ja stressin uhatessa hokevat ”om mane anas hum”. Nyt jo monet sukupolvet ovat kasvaneet Akun, Roopen ja ankanpoikien parissa ja tuntevat nämä paremmin kuin omat naapurinsa. Ehkä tästä johtuen suomalaisten sarjakuvakäsitys on edelleen suhteellisen voimakkaasti kietoutunut sekä Aku Ankan että sanomalehtien strippisarjakuvien ympärille. Välillä täytyy muistuttaa, mitä kaikkea sarjakuva on, mitä se voi olla ja millaisilla eri tavoilla se sekä viihdyttää että välittää tietoa.

Maus, Batman, Persepolis, Sandman, Aku Ankat, Fingerpori, Kiroileva siili, lentokoneen turvallisuusohjeet sekä Ikean kirjahyllyn kasaamisohjeet ovat kaikki sarjakuvia, jotka vaativat kuvanlukutaitoa. Haluankin tutkimuksellani muistuttaa, että tarinan tai tärkeän ohjeistuksen olennaiset merkitykset voivat ilmetä ainoastaan kuvakerronnassa. Visuaalisuuden lisääntyminen kulttuurissamme korostuu jatkuvasti, sillä sosiaalisen median informaatiotulvassa kuvia luetaan nopeammin kuin valtavaa tekstimäärää. Mutta sarjakuvissa kuva voi kertoa yhtä ja teksti jotain aivan muuta, minkä takia kuvanlukutaitoa tulisikin tutkia ja kehittää entisestään. Erittäin tärkeää tämä olisi muistaa kouluopetuksessa, missä onkin jo alettu ottaa huomioon sarjakuvan muuttunut asema ja merkitys monipuolisena ilmaisumuotona. Esimerkiksi äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa jo kahtena peräkkäisenä keväänä on ollut vaihtoehtoisena tehtävänä perinteisen kuva-analyysin sijaan sarjakuvan analysointi. Viime vuonna abiturientit vertailivat Molièren Saituria ja Don Rosan Roope Ankkaa. Samalla tämä muutos tarkoittaa sitä, että sarjakuvan erilaisten kerrontakeinojen tuntemisen pitäisi kuulua äidinkielen opettajien taitovaatimuksiin.

Tulevaisuudessa sarjakuva tulee olemaan vielä voimakkaammin läsnä digitaalisessa mediassa sekä tarinankerronnan että tiedonvälityksen muotona. Tämä tulisi myös yliopistojen ottaa huomioon sisällyttämällä sarjakuvan teorian perusteita osaksi esimerkiksi journalistiikkaa, suomen kieltä, kirjallisuutta ja yhteisöviestintää. Ja mikä olisikaan helpompi lähtökohta aloittaa opetus kuin kaikkien tuntema Aku Ankka. 

© Disney

Kotilukion puhujavieraana

Kuva: Päivi Nenonen

Sain jo ennen väitöstilaisuutta kutsun kotilukiooni Ilomantsiin puhumaan tutkimuksestani. Viime vuonna siellä oltiin juhlittu lukion 40-vuotista taivalta erinäisten vierailevien juhlapuhujien merkeissä. Kaikki nämä olivat entisiä Ilomantsin lukion oppilaita. Olin puhujaporukan epävirallinen jatke ja otin kutsun vastaan kunnianosoituksena. Minua pyydettiin puhumaan tutkijan "urapolusta", eli miten olen valitsemalleni alalle päässyt ja mitä tutkimukseni pitää sisällään. Sain sovittua esitelmäni maanantaille 23.2., mikä oli ajankohtana ideaali: olin hiihtolomalla opetuksesta, mutta Pohjois-Karjalassa lomat alkaisivat vasta seuraavalla viikolla. Sain siis rauhassa piipahtaa kotipuolessa.

Sitten valmistumiseni (2002) lukio oli käynyt läpi kunnon saneerauksen ja se näkyi positiivisesti. Aiemmin hieman kolkot käytävät olivat nyt paljon viihtyisämmän oloisia ja ilmapiiri oli muutenkin miellyttävä. Remontti oli tuonut mukanaan myös tilamuutoksia, mistä tietämättömänä juoksin hirvittävästä lumipyrystä litimärkänä automaattisesti opettajienhuoneeseen - joka olikin nyt alakoulun opettajien tila. Alakoulu oli toiminut samassa rakennuksessa jo silloin, kun itse lukion käytäviä tallailin, mutta nyt tilat oli oppilasmäärien muutosten perusteella vaihdettu päikseen. Omana aikanani oli lukio-opiskelijoita kahden rinnakkaisluokan verran (ensimmäisenä vuonnani kuulemma jopa 169), nyt vain 63. Sen verran keskustelin nykyisen rehtorin kanssa, joka ei koskaan ehtinyt opettaa minua, mutta muisti minut korottamastani äidinkielen yo-arvosanasta, että pienen lukion tilanne on kuitenkin hyvä. Lähin lukio on Joensuussa ja sekä oman, suhteellisen ison kunnan, että naapurikuntien puolelta tulee suhteellisen mukavasti oppilaita tulevaisuudessakin. Asuntola mahdollistaa kaukaakin tulevien oppilaiden opiskelun majoittumisen puolesta.

Esitelmäni oli kaikille kiinnostuneille avoin ja sitä oltiin mainostettu paikallislehden ja lukion Facebook-sivuilla sekä Karjalaisen päivän menovinkit -osiossa. Yleisöä oli olosuhteet huomioon ottaen kiitettävästi ja pahoittelin opiskelijoille, jos heidät oli pakotettu osallistumaan. Se tuntui itsestäni ehkä hieman hassulta, kun on tottunut puhumaan erilaisissa olosuhteissa, mutta kovasti ne väittivät, ettei siellä kukaan väkipakolla ollut.

Minulle oli varattu aikaa tunnin ja vartin verran ja olin yrittänyt aikatauluttaa puheeni reiluun tuntiin, jotta kysymyksille jäisi tarpeeksi aikaa. Höpötin kuitenkin (tuttuun tapaan) sen verran innoissani, että aikaa kommenteille jäi vain reilu viitisen minuuttia. Toisaalta oppilaat olivat sen verran ujoja, ettei mitään kysymystulvaa päässyt muodostumaan.

Puhuin varsin vapaasti lukuharrastukseni kehittymisestä jo lapsuudesta lähtien, miten kiinnostuin Aku Ankka -sarjakuvista ja teini-iässä fantasiasta. Avauduin ylioppilaskirjoitusten turhuudesta ja kerroin, ettei ällien määrällä ole tulevaisuuden kannalta mitään merkitystä. Mainitsin, miten välivuoteni Joutsenon opistossa oli yksi elämäni parhaista ja miten vasta sitten päädyin yliopistoon. Huomautin, että nuoruuden kiinnostuksen kohteet eivät ole hetkellisiä, vaan niistä voi muodostua jotain koko elämän kannalta tärkeää. 

Kävin läpi tutkimukseni lähtökohdat ja taustat, miten siihen oli suhtauduttu sekä millaista tutkijan arki voi parhaillaan ja pahimmillaan olla. Ei sitä rahan vuoksi tee, vaan henkilökohtaisen intohimon. Esittelin myös väitöskirjani sisältöä ja annoin konkreettisia esimerkkejä, miten sarjakuvia voidaan analysoida. Tästä osiosta ainakin opettajat olivat varsin innoissaan...

Paikalla oli myös Pogostan Sanomien sekä Pohjois-Karjalan radion toimittajat. Olin saanut radiosta haastattelupyynnön jo edellisenä perjantaina, mutta vasta tässä vaiheessa minulle selvisi, että lähetys olisi suora. En ehtinyt ilmoittaa asiasta oikeastaan kenellekään, mutta ainakin tätini oli ollut sopivasti radion ääressä kuuntelemassa. Haastattelu meni varsin mukavasti eikä oikeastaan jännittänyt lainkaan.

Vierailu oli kaikin puolin onnistunut ja positiivinen kokemus. Sain lounasta vanhassa tutussa ruokalassa, jonka peräpöydät olin ystävieni kanssa aina yrittänyt varata. Istuin vanhojen tuttujen opettajien kanssa opettajienhuoneessa kahvilassa keskustelemassa kuulumisista. Näin entisen, eläkkeelle jääneen rehtorini, joka oli menestyksestäni valtavan innoissaan. Ja sain kiitokseksi ison ruisleivän (noin 1/3 syöty) sekä Ilomantsin lukion lippiksen.

Kiitos rehtori Päivi Nenoselle sekä entiselle psykologian opettajalleni Tuula Kammoselle kutsusta! Pienestä lukiosta voi ponnistaa yllättävillekin urille.

Ankkatohtori Aku Ankassa [EDIT: lehtijuttu lisätty]

Kuva: Antti Hallamäki (P.S. hattu on lainassa kuvausrekvisiittana - siinä on myös väärä lyyra.)

Jos joku on ihmetellyt, että miksi ihmeessä vastaväitellyttä Ankkatohtoria ei ole noteerattu mitenkään itse Aku Ankka -lehdessä, niin nyt ei enää tarvitse. Tämän viikon (9) lehdessä on tutkimukseeni liittyvä haastattelu. En sitä ole itsekään vielä nähnyt, koska lähikauppamme ei jostain ihmeellisestä syystä myy Suomen luetuinta sarjakuvalehteä - ainoastaan Taskareita.

Skannailen lehtijutun tähän jatkoksi huomenna, mutta ajattelin mainostaa asiaa jo nyt, niin nopeimmat ehtivät ostaa lehtensä. Haastattelua on kuitenkin jouduttu tiivistämään, joten kokopitkän version saa luettua Aku Ankan nettisivuilta. Lisäksi kirjoitin hieman enemmän tutkimuksestani  Sivusilmällä-osioon vierailevana bloggaajana.

Tässä eletään ehkä ankkatutkijan uran huippuhetkiä. Korkeammalle voi päästä enää sillä, että saa oman ankannoksensa Ankkalinnan kaduille...

[EDIT] Ja tällainen juttu siellä Akkarissa siis komeilee. Pidän erityisesti kuvamanipulaatiosta.

 

Helmikuun kuulumisia

Lienee aika tehdä jonkinlainen päivitys siitä, missä mennään ja millä valuutalla.

Vanhan Kirjan Talvi oli ja meni. Sarjakuvaosio vaikutti yleisön lukumäärän perusteella suositulta, vaikka olisinkin tutkijana kaivannut hieman tieteellisempään suuntaan pohjaavaa ohjelmaa. Toisaalta taiteilijoiden omasta ammatillisesta historiasta on kiva kuulla. Olin vain hieman väärää yleisöä Angry Birds -osiolle.

Omaan osuuteeni en ole kauhean tyytyväinen. Aikataulusäätämiseni takia en ehtinyt harjoitella esitelmääni kuin kerran, mikä näkyi esiintymisvarmuuden puuttumisena. Jännitin selvästi ja tiesin, että se näkyi ja kuului. Miten kummassa onnistuin lektiossani ja koko väitöstilaisuudessa olemaan niin rauhallinen ja tällaisen rutiiniesitelmän kanssa panikoimaan kuin yläasteelainen? Ehkä se johtui siitä, että väitöstilaisuudessa tiesin tarkkaan asiani ja olin valmistautunut siihen jo kuukausien ajan. Mitä tästä opimme? Ihan sama, millainen esitelmä ja missä tilanteessa – ennakkovalmistautuminen takaa itsevarmuuden.

Olin myös hieman pettynyt kirjatarjontaan. En tiedä, olenko nirsoontunut, vai oliko esillä olevista kiinnostavista teoksista vaan niin moni jo omassa hyllyssäni, että päädyin ostamaan vain yhden kirjan: pitkään metsästämäni Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Hyväkuntoinen, kovakantinen. Koska muuta en oikeastaan ostanut, ei parikymppiä hintana ollut turhan kova.

Väitökseeni viitattiin muuten tuoreimmassa Sarjainfossa:

Tarkkaavaisimmat ovat ehkä myös huomanneet tuoreimman julkaisuni. Se ilmestyi tässä aivan äskettäin, enkä ole sitä ehtinyt vielä edes tilata itselleni. (Osasyynä on se, että jostain syystä kirjoittajat eivät saa itselleen ilmaiskappaleita, ainoastaan alennusta.) Mutta tarkoituksena on hankkia se piakkoin.

Comics and Power. Representing and Questioning Culture, Subjects and Communities on sarjakuvatutkijoiden vertaisarvioiduista artikkeleista koostuva kokoelma, jonka tekoon osallistuneet ovat Pohjoismaisen sarjakuvatutkimusverkoston NNCOREn jäseniä. Oma artikkelini ”’Shades of Conan Doyle! A Lost World!’ Fantasy and Intertextuality in Don Rosa’s ’Escape from Forbidden Valley’” kertoo nimensä mukaisesti sarjakuvan intertekstuaalisista suhteista mm. King Kong -elokuvaan (1933) ja siitä, miten se jatkaa fantasian genren jo miltei sukupuuttoon kuollutta kadonneiden laaksojen tematiikkaa. Tämän artikkelin julkaisua on odoteltu jo kolmisen vuotta, joten oli jo aikakin! Teosta saa täältä.

Koulutusputkeni jatkuu myös. Aloitin viikonloppuna vajaa puolitoista vuotta kestävän sanataideohjaajakoulutuksen Kuopion Snellman-kesäyliopistossa. Ohjelmassa on siis viettää joitakin viikonloppuja Kuopiossa lisäkoulutuksen merkeissä. Olen tästä erittäin innostunut. Ainoa harmi liittyy viikonloppujen ajankohtaan. Totta kai ne sattuvat samoille päiville kuin Tampere Kuplii ja Ropecon. Voin siis jo nyt sanoa, etten ole puhumassa kummassakaan tapahtumassa. Katson, josko ehtisin piipahtaa Tampereella, sillä haluaisin niin kovasti nähdä Sarjakuva-Finlandian jaon livenä. Näin esiraatilaisena minulla ei ole lupa kommentoida valintaprosessia julkisesti, mutta olen kyllä varsin tyytyväinen kärkikymmenikköön. Siellä on muutama ehdoton suosikkini. On myös ollut ihanaa lukea parin ensikertalaisen tuntoja valinnasta.

Toisaalta voin jo kertoa, että minua pyydettiin puhumaan Archipelaconiin! Paperini valittiin myös conin akateemiseen osuuteen, joten kaksi esitelmää kesäisellä Ahvenanmaalla riittää kyllä hyvin korvaamaan kevään harmit. Iloinen uutinen on myös se, että Alfred Kordelinin säätiö myönsi minulle matka-apurahan kesän reissuihin, mikä kattaa sekä Archipelaconin että Turun Fragile Subjects -konferenssin kulut. Odotan molemmilta paljon, varsinkin Archipelaconilta, jonne olemme tekemässä kolmen ystävän kanssa roadtripin. Idyllinen mökkimajoituskin on jo varattu. Kesällä on siis luvassa melkoista roadtrip-päivitystä neljän nörtin matkasta.

Laitoin abstraktin myös NNCOREn kesän konferenssiin, joka järjestetään kesäkuun alkupuolella Oslossa. Paljon tuttuja kollegoita on hakenut sinne ja olisi ihanaa kokoontua jälleen yhteen ja verkostoitua tulevaisuutta ajatellen.

Viime viikot ovat olleet täynnä apurahahakuja, esitelmien suunnittelua ja opetusta. Olen hakenut rahaa sekä omaan henkilökohtaiseen post doc -tutkimukseen (joka tietenkin liittyy sarjakuvatutkimukseen, mutta sangen laajasti) että yhteiseen projektihankkeeseen, joka myöskin koskee suomalaista sarjakuvatutkimusta. Meitähän on jo kolme kappaletta Jyväskylän Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella – kyseessä on siis melkoinen keskittymä.

Seuraava julkinen esiintymiseni on itse asiassa huomenna. Kotilukioni kutsui minut puhumaan urapolustani ja tutkimuksestani. En ole varmaan koskaan tehnyt niin monen dian esitelmää… Pohjois-Karjalan radio haluaa sen jälkeen haastattelun. Vientiä riittää siis vieläkin.

Ankallisaarteita - Aku Ankka -näyttely Jyväskylän yliopiston kirjastossa

Yhteistyössä Vanhan Kirjan Talven kanssa Jyväskylän yliopiston kirjastossakin tapahtuu. Toisen kerroksen Ex Libris -tilassa on nähtävillä Ankallisaarteita-niminen Aku Ankka -näyttely. Näyttely avautui eilen Runebergin päivänä ja on nähtävillä 31.3. saakka. 

Onnistuin käväisemään sattumalta juuri avajaispäivänä katsastamassa pienen näyttelyn. Kuuntelin musiikkia kaikessa rauhassa ja tutkailin vitriinejä, kunnes pääsin näyttelyn vasempaan reunaan.

Päästin suustani jonkin omituisen äänen, jonka volyymista minulla ei kuulokkeitteni takia ollut mitään havaintoa: vitriinissä komeili oma väitöskirjani. Hihittelin hieman innoissani ja heiluin siinä kuin mikäkin höntti. Ja pääsin kommentoimaan asiaa näyttelyn vieraskirjaan aivan ensimmäisenä.

Vitriineissä esillä niin Kari Korhosta kuin Don Rosaakin sekä suosittuja murrealbumeja.

Harvinaisuuksia

Sukupuu, Barksin koottuja ja... ylähyllyllä tutkijan tuotos!

Siinähän se napottaa.

Vieraskirjamerkinnästä unohtui vain päivämäärä. Ehkä käyn lisäämässä sen myöhemmin.