Akateemisen ja populaarin välimaastossa: Lopultakin: väitöstilaisuuteni lektio

Väitöstilaisuuteni on edelleen katsottavissa YouTubesta, mutta monet ovat harmitelleet lektiossa esittelemieni kuvien heikkoa laatua. Valitettavasti sama vika on myös toisessa videossa, joten ajattelin laittaa koko lektioni tänne - sekä luettavaksi että katsottavaksi.

* * * * *

Kaksikymmentä vuotta sitten meille, kuten niihin tuhansiin muihinkin suomalaisiin koteihin, tilattiin maan suosituimman aikakauslehden titteliä kantava Aku Ankka. Vuoden 1951 lopussa ensijulkaisunsa saaneen sarjakuvalehden levikki ylitti jo 70-luvulla yli kolmesataatuhatta, joten oli jo aikakin, että tämä Suomen suurin viikkojulkaisu putosi meidänkin perheemme postilaatikkoon.

Olin kasvanut mummolan komeroiden perukoilta löytyneiden Asterixien, Karvisten, Masien, Lucky Lukejen ja tietenkin Aku Ankan taskukirjojen parissa, joten ahmin suurella innolla viikoittaisen annokseni Akun, Roopen ja ankanpoikien seikkailuja (tietenkin kaiken muun lukemisen ohella).

Tuona vuonna 1994 Aku Ankassa julkaistuista sarjakuvista kaksi on piirtynyt mieleeni. Ensimmäinen oli ”Ankkalinnasta Lillehammeriin” eli tarina, jossa aina niin epäonninen Aku osallistuu Lillehammerin olympialaisten mäkihyppyyn ja lentää Pelle Pelottoman rakettisuksien kieputtamana päin läheistä vuorta.

Toinen tärkeä sarjakuva on nimeltään ”Ankkalinnakkeen valloittaja” ja se on edelleen yksi suosikkisarjoistani. Siinä kerrotaan, miten Roope siskoineen muuttaa Yhdysvaltoihin pieneen Ankkalinna-nimiseen kylään. Tarinaan mahtuu maineikas Rajaseudun rakuunoiden hyökkäys Ankkalinnakkeeseen, Karhukopla varastamassa Roopen ensimmäistä miljoonaa, sekä vastakkaisilla puolilla taistelevat Roope Ankka ja presidentti Theodore Roosevelt koko Yhdysvaltojen armeijan johdossa. Sarjakuvan tärkein kohtaus on kuitenkin tämä:

Roopen sisko Hortensia kohtaa Aaron Ankan ja nämä kaksi äkäpussia rakastuvat toisiinsa. Kun Aaronin isä Hepsu pohtii ääneen pelkojaan siitä, ”millaisen luonteenlaadun noiden kahden sisupussin jälkeläinen perii”, lukija alkaa jo käsittää, että on nähnyt juuri Akun vanhempien ensikohtaamisen.

Sanasta vielä tuolloin mitään tietämättä minusta tuli fani.

Kymmenen vuotta sitten olin juuri selvinnyt ensimmäisestä yliopistovuodestani kirjallisuuden opiskelijana. Minulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä halusin isona tehdä, saati siitä, mihin päätyisin maisteritutkinnon jälkeen. En kokenut kuuluvani opiskelijatovereideni joukkoon, jotka puhuivat sujuvasti Jean-Paul Sartresta, Jacques Derridasta ja Fjodor Dostojevskista. Minä istuin nurkassa ja mutisin, että minusta Harry Potter on aika hyvä. Harrastin roolipelaamista ja olin lähes varma, että teen sen graduni sitten joskus Tähtien Sodan naisfaneista.

Samana keväänä 2004, aivan fuksivuoteni lopussa järjestettiin fantasialuentosarja. Koska olin jo teinistä asti ollut genren suurkuluttaja, juoksin luennolle innosta pinkeänä. Kurssin aloitti sarjakuvataiteilija Petri Hiltunen, joka puhui sarjakuvan fantasiasta ja meni sivulauseessa toteamaan, että itse asiassa sekä Carl Barksin että Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvat ovat silkkaa fantasiaa.

Jokin naksahti kohdilleen. Kurssin essee levisi käsittelemään Aku Ankkaa, paisui seuraavana vuonna proseminaarityöksi, sitten graduksi ja lopulta opiskelijatoverin ehdottamana väitöskirjan tekeleeksi, kun aloitin tohtoriopintoni nykykulttuurin tutkimuksen oppiaineessa keväällä 2010.

Minusta tuli tutkija.

Näiden kymmenen yliopistovuoteni aikana, jotka olen viettänyt sarjakuvien parissa, olen tullut huomaamaan, että ankkatutkimukseni on tutkimusta faniudesta. Väitöskirjani kertoo kaiken muun ohessa siitä, miten Don Rosa tekee omien sanojensa mukaan – ei Disney-sarjakuvia – vaan Carl Barks -sarjakuvia. Walt Disneyllä itsellään ei koskaan ollut mitään tekemistä yhtiönsä sarjakuvien kanssa. Disney-yhtiöiden tuotteet, kuten meille varsin tutut klassikkoanimaatiot on nähty tyypillisesti viattomina ja miellyttävinä, mutta samalla niitä on kritisoitu yksiulotteisiksi ja konservatiivisiksi fantasioiksi maailmasta. Tämän on pannut merkille Disneyä ilmiönä tutkinut Janet Wasko, joka kommentoikin, että Walt Disney kirjoitti perinteiset sadut uudestaan kilteiksi amerikkalaisiksi versioiksi. Siksi sana Disney edelleen herättää edelleen ajatuksen silotelluista, särmättömistä kertomuksista.

Mutta Walt Disneyllä ei ollut kiinnostusta yhtiönsä sarjakuviin. Se oli sarjakuvataiteilija Carl Barks, joka loi Ankkalinnan. Barks, joka keksi Milla Magian, Hannu Hanhen, Karhukoplan, Pelle Pelottoman ja tietenkin maailman rikkaimman ankan nimeltä Roope. Se oli Barks, jonka ansiosta Disney-sarjakuvat nousivat valtavaan, supersankarit ylittävään kukoistukseensa 50-luvun Amerikassa. Barksin takia Disney-sarjakuvissa oli yhteiskunnallista satiiria ja niissä viitattiin jopa maailmanpoliittisiin asioihin. Eikä Barks aliarvioinut lukijoitaan.

Barksin ansiosta Don Rosa aloitti uransa ankkojen parissa. Rosan halu noudattaa vapaaehtoisesti Barksin tietämättään luomaa ankkojen elämänhistoriallista kaanonia kertoo hänen omistautumisestaan, hänen intohimostaan aihetta kohtaan. Hänen faniudestaan.

Ja samalla väitöskirjani on myös fanin tekemää tutkimusta.

Akateemisissa piireissä faniudella on edelleen negatiivinen tai vähintäänkin ristiriitainen sävy. Kuten ohjaajani Irma Hirsjärvi taustoittaa omassa science fiction -fandomia käsittelevässä väitöskirjassaan, englannin kielestä omaksuttu sana ”fani” on peräisin latinan termeistä ”fanum” tai ”fanaticus”. Edellinen tarkoittaa temppeliä, jälkimmäinen temppelipalvelijaa, joka myöhemmin on saanut uskonnolliseen äärimmäisyyteen viittaavan muodon ”fananic” - fanaatikko eli kiihkoilija. 1800-luvun englantilaisessa lehdistössä termillä kuvattiin muun muassa miespuolisia jalkapallofaneja.

Kuva: Katja Kontturi

Fanius on yhdistetty pakkomielteisiin yksilöihin tai hysteerisiin ryhmiin. Se on voitu myös nähdä sosiaalisen kyvyttömyyden oireena, niinä "hulluina keräilijöinä" tai "villiintyneinä konserttiyleisöinä". Fanit ovat niitä hullaantuneita sekopäitä, jotka eivät kykene näkemään idolinsa kielteisiä puolia, teki tämä mitä tahansa.

Toisaalta on otettava huomioon, ettei Suomessa faniutta ole koskaan liitetty sellaisiin negatiivisiin asioihin kuten jalkapallohuliganismiin. Nykyisin fanius onkin paljon laajempi käsite. Se on voimakkaasti yhteisöllinen ilmiö. Se on aiheelle omistautumista. Paneutumista. Intohimoa. Fanit ovat tekijöitä ja tuottajia, jotka sukeltavat syvälle faniutensa kohteeseen, tutkivat sitä, etsivät siitä merkityksiä, ja sekä rakentavat että yhdistävät sen ympärille uusia tarinoita.

Tämähän alkaa miltei kuulostaa akateemiselta tutkimukselta.

Kuva: Katja Kontturi

Don Rosan fanius on sitä, että hän haluaa jatkaa lempitaiteilijansa Barksin jalanjäljissä. Ennen kuin löysi oman piirrostyylinsä, Rosa jäljitteli Barksin ankkojen asentoja. Rosan fanius ilmeni huolessa, miten Disney-yhtiöt kohtelevat Roope Ankkaa, kun alettiin puhua elämäkerrasta. Pian Rosa huomasi kirjoittavansa sitä itse yhdistellen toisiinsa niitä pienimpiäkin viittauksia Barksin sarjakuvista, jotta pystyi kunnioittamaan tämän tuotantoa ansaitulla tavalla. Kaikki tämä sen sijaan, että loisi kokonaan uuden, oman päähenkilön.

Tuomas Holopaisen fanius on sitä, että kuulee musiikkia lukiessaan lempisarjakuvaansa The Life and Times of Scrooge McDuckia ja päättää kirjoittaa musiikille nuotit. Usean vuoden haaveesta syntyy projekti, joka huipentuu Don Rosan piirtämään kansikuvaan ja musiikkivideoon, jossa tämä itse on mukana. Nuoteista nousee kultalevyn saava soundtrack, jota kuunnellessa jokainen kanssafani voi nähdä ukkosmyrskyn keskellä olevan skotlantilaisen linnan, jonka eteisessä seisoo Roope Ankka.

Minun faniuteni on sitä, että lapsuuden rakkaus sarjakuviin muuttuu yliopistossa tutkimukseksi, faktojen kaiveluksi, pintaa syvemmälle meneväksi analyysiksi. Sitä tilaa naapurikunnan kirjastosta vuoden 1933 alkuperäisen King Kongin kaukolainaan ja katsoo sitä muistilehtiön kanssa vain selvittääkseen, miten tutkittavana oleva sarjakuva viittaa kyseiseen elokuvaan ei pelkästään tekstin vain myös kuvan tasolla.

Fanius on sitä, miten tästä

Kuva: Aila Kontturi

voi intohimolla, paneutumisella, kovalla työllä ja päättäväisyydellä päätyä tähän:

Kuva: Aki Hyyppä

Tieteellinen yhteisö suhtautuu edelleen tutkija-faniin nuivasti, koska luulee faniuden johtavan subjektiivisuuteen. Siihen, että tutkija nostaa tutkimuskohteensa jalustalle ja ylistää sen neroutta objektiivisen ja kriittisen otteen kustannuksella. Vaikka allekirjoittanut itse on useamman kerran Rosan tuotantoa lukiessaan hihkunut innosta KÄÄK, se ei kuitenkaan näy itse tutkimuksessa, sillä tutkija pystyy erottamaan itsestään nämä kaksi puolta.

Fanina nautin näiden ruutujen huumorista, joka tulee esille Akun persoonalle ominaisesta koomisesta epäonnistumisesta jälleen yhdellä elämän osa-alueella.

Tutkijana näen, miten Rosa käyttää sarjakuvalle ominaisia vauhtiviivoja ilmentämään Akun liikettä, sen nopeutta ja suuntaa ruudussa. Huomioin, miten Aku ylittää välillä ruudun reunoja, mikä viittaa niin suuriin tapahtumiin, etteivät ne enää mahdu sarjakuvamaailman sisään. Rosa käyttää myös Disney-sarjakuvalle poikkeuksellisia vinoja ruutuja tukemaan Akun liikettä. Ruudussa kaksi esiintyy myös harvinainen kuvakulma, jossa Akun pää jää vauhdissa jälkeen, ja hän katsoo suoraan kohti lukijaa kuin apua anoen. Tällainen katsekontakti rikkoo sarjakuvan sisäisen maailman yhtenäisyyden, koska Aku näyttää tiedostavan, että joku katsoo hänen toilailuitaan ulkopuolelta.

Fanina intoilen silmittömästi siitä, että näen Akun vanhempien kerrassaan hauskasti kuvatun ensikohtaamisen ja miten Akulle ominainen tuittupäisyys on peräisin molemmilta vanhemmilta.

Tutkijana huomioin, että Rosa käyttää ensimmäisessä ruudussa animaatioiden Akulle ominaista liikekieltä kuvatessaan myös Akun vanhempien äkäisyyttä ja miten tämä voimakas liike rauhoittuukin varsin nopeasti jälkimmäisiin ruutuihin. Näistä jälkimmäisistä ruuduista huomaa myös Rosalle tyypillisen sarjakuvakerronnan piirteen, joka on muiden Disney-taiteilijoiden piirissä varsin harvinainen: eli niin sanotun hetkestä hetkeen -siirtymätyypin käyttämisen. Näiden kahden ruudun välillä tapahtuu vain pieni, hetkellinen muutos: hikipisaroiden katoaminen, huulten kääntyminen hymyyn ja sarjakuvalle tyypillisen merkkikielen, eli sydämen ilmestyminen hahmojen jakamaan ajatuskuplaan. Sydän on tarkoitettu symboloimaan yksiselitteisesti hahmojen välistä, jopa äkillistä rakkaudentunnetta.

Tutkijana ymmärrän myös, mitä merkitystä sillä on, että Rosa kuvaa Roope Ankan menneisyyttä, aikaa, jolloin Aku Ankka ei vielä ollut edes syntynyt. Tämä on kirjaimellisesti historiallista, koska Disney-sarjakuvien tyypillisiin tapoihin kuuluu episodimaisuus: kaikki, mikä tapahtuu yhdessä sarjakuvassa, pyyhitään pois toisessa. Ankat eivät muista menneisyyttään, kukaan ei vanhene, eikä mikään edellisessä seikkailussa löydetty aarre muuta Akun köyhyyttä.

Don Rosan ankat tekevät kaikkea tätä, sillä Rosa on tuonut ankkojen elämään ajallisuuden ulottuvuuden. Ankat vierailevat olemassa olevissa valtioissa, tapaavat historiallisia henkilöitä ja ennen kaikkea muistavat edelliset seikkailunsa. Muistot yhdistävät Rosan sarjakuvat Barksin sarjakuviin ja Rosan aiempiin tarinoihin liittäen ankkojen seikkailut osaksi laajaa historiallista jatkumoa, joka sekoittaa faktaa ja fiktiota. Parhaimmillaan Rosa laittaa ankat myös itse tiedostamaan nämä asiat ja kommentoimaan niitä humoristiseen sävyyn.

Väitöskirjassani Ankkalinna – portti kahden maailman välillä. Don Rosan Disney-sarjakuvat postmodernina fantasiana hyödynnän omaa omistautuneisuuttani tarkassa analyysissä, jonka avulla tuon esille Don Rosan käyttämiä sarjakuvakerronnan keinoja. Eli miten Rosa tekee tarinan fantasian sekä erilaiset historialliset viittaukset lukijalle näkyväksi sekä kuvin että sanoin. Kuten jo esittämästäni esimerkkianalyysistä saattoi huomata, sarjakuvaruutuihin voi kätkeytyä huomattavan paljon enemmän merkityksiä kuin mitä ensilukemalta saattaa panna merkille. Kun tutkimuksen lähtökohtana on suomalaiselle lukijalle varsin tuttu ja rakas Aku Ankka -sarjakuva, lukijan kynnys lähteä pohtimaan sarjakuvan kerronnallisia piirteitä alkaa olla jo varsin matala.

Suomalaiset lukevat Aku Ankkaa väkilukuun suhteutettuna eniten maailmassa: viikoittain tällä merimiesasuisella ankalla ja hänen kumppaneillaan on yli miljoona lukijaa. Vuoden 2012 kansallisen mediatutkimuksen mukaan se oli yli satatuhatta enemmän kuin Helsingin sanomilla. Aku Ankka on osa suomalaista kulttuuria: monet kertovat oppineensa lukemaan Aku Ankan avulla, pohtivat, ottaako rahat vai kolmipyörä, viittaavat ruotsalaisiin hannu hanhina ja stressin uhatessa hokevat ”om mane anas hum”. Nyt jo monet sukupolvet ovat kasvaneet Akun, Roopen ja ankanpoikien parissa ja tuntevat nämä paremmin kuin omat naapurinsa. Ehkä tästä johtuen suomalaisten sarjakuvakäsitys on edelleen suhteellisen voimakkaasti kietoutunut sekä Aku Ankan että sanomalehtien strippisarjakuvien ympärille. Välillä täytyy muistuttaa, mitä kaikkea sarjakuva on, mitä se voi olla ja millaisilla eri tavoilla se sekä viihdyttää että välittää tietoa.

Maus, Batman, Persepolis, Sandman, Aku Ankat, Fingerpori, Kiroileva siili, lentokoneen turvallisuusohjeet sekä Ikean kirjahyllyn kasaamisohjeet ovat kaikki sarjakuvia, jotka vaativat kuvanlukutaitoa. Haluankin tutkimuksellani muistuttaa, että tarinan tai tärkeän ohjeistuksen olennaiset merkitykset voivat ilmetä ainoastaan kuvakerronnassa. Visuaalisuuden lisääntyminen kulttuurissamme korostuu jatkuvasti, sillä sosiaalisen median informaatiotulvassa kuvia luetaan nopeammin kuin valtavaa tekstimäärää. Mutta sarjakuvissa kuva voi kertoa yhtä ja teksti jotain aivan muuta, minkä takia kuvanlukutaitoa tulisikin tutkia ja kehittää entisestään. Erittäin tärkeää tämä olisi muistaa kouluopetuksessa, missä onkin jo alettu ottaa huomioon sarjakuvan muuttunut asema ja merkitys monipuolisena ilmaisumuotona. Esimerkiksi äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa jo kahtena peräkkäisenä keväänä on ollut vaihtoehtoisena tehtävänä perinteisen kuva-analyysin sijaan sarjakuvan analysointi. Viime vuonna abiturientit vertailivat Molièren Saituria ja Don Rosan Roope Ankkaa. Samalla tämä muutos tarkoittaa sitä, että sarjakuvan erilaisten kerrontakeinojen tuntemisen pitäisi kuulua äidinkielen opettajien taitovaatimuksiin.

Tulevaisuudessa sarjakuva tulee olemaan vielä voimakkaammin läsnä digitaalisessa mediassa sekä tarinankerronnan että tiedonvälityksen muotona. Tämä tulisi myös yliopistojen ottaa huomioon sisällyttämällä sarjakuvan teorian perusteita osaksi esimerkiksi journalistiikkaa, suomen kieltä, kirjallisuutta ja yhteisöviestintää. Ja mikä olisikaan helpompi lähtökohta aloittaa opetus kuin kaikkien tuntema Aku Ankka.

Akateemisen ja populaarin välimaastossa

Sivut

7.3.2015

Lopultakin: väitöstilaisuuteni lektio

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti