Käydessäni kotilukiossani puhumassa tutkimuksestani paikalla oli myös paikallislehti Pogostan Sanomien toimittaja. Edellistä, väitöstilaisuuden hujakoilla julkaistua juttua en ole vielä saanut skannattavaksi, koska unohdin sitä siskolta kerjätä. Mutta tuorein juttu on tässä. Samalla se toimii oivana muistutuksena siitä, että pitäisi aina muistaa pyytää juttu tarkastettavaksi ennen sen julkaisua.
Muistutan siis kaikkia teitä siitä, että teillä on oikeus pyytää teistä kirjoitettu lehtijuttu / haastattelu tarkastettavaksi ja toimittajalla on velvollisuus se antaa. Käytännössä teillä on oikeus korjata tekstissä esiintyvät asiavirheet tai faktat - ei niinkään kajota esittämiinne (myöhemmin ehkä kauheilta tuntuviin) mielipiteisiin, jotka toimittaja on tietenkin nostanut esille.
Jostain kumman syystä unohdin tämän asian tehdä, vaikka yleensä olen siitä niin tarkka. Ehkä syynä oli se, että luentoni jälkeen oli kaikenlaista muuta härdelliä, kuten Pohjois-Karjalan radion suoraan lähetykseen valmistautuminen. Ehkä se, ettei toimittaja suoranaisesti haastatellut minua, vaan koosti juttunsa luentoni pohjalta. Toimittaja jätti kuitenkin minulle käyntikorttinsa, mikä oli selvä merkki siitä, että olisin voinut pistää sähköpostia ja pyytää juttua luettavakseni. Tämä on siis aivan oma muistihäröni, mistä johtuen seuraavassa lehtijutussa on muutama asiavirhe - ja pari tulkinnallista seikkaa, jotka olisin voinut korjata.
Ja mitkä siis olivat ne virheet?
Ensinnäkin en ole ollut ilomantsilainen yli 12 vuoteen. Sitä olisi ehkä voinut tarkentaa muotoilulla "ilomantsilaissyntyinen".
Toisekseen, en tiedä, mistä toimittaja texwillerit oli mukaan repäissyt, sillä en niitä koskaan pienenä lukenut. Tex Willerit tulivat tutuksi vasta viime syksynä, kun eräs sarjakuvan teoria -kurssin opiskelija kirjoitti mainion esseensä Tex Willereiden väkivallan ja toiminnan kuvauksesta. Sen sijaan Masi, Ahmed Ahne ja muun muassa Lucky Luke kuuluivat lapsuuden sarjakuviini.
Yleisön edessä puhuminen ahdisti valtavasti teininä ja yliopiston ensimmäisinä vuosina. Siksi en halunnut opettajaksi saati kuvitellut pystyväni siihen. Enää se ei ahdista, vaan on jo melkoista rutiinia. (Tämä seikka ei tosin tainnut tulla suustani ulos mitenkään erityisen selkeästi.)
Väitöskirjassani ei ole 150 sivua. Jo pelkkä graduni on sen mittainen. Väikkäriin kertyi vajaa 300 sivua kuvineen.
Ja se äikän ällä ei tullut kuumeessa. Siinä 39,7 asteessa hihitellessä ei älliä ollut kyllä yhtään jäljellä. Äikän kirjoitukset menivät sen verran huonosti, että ruotsista ja matematiikastakin tuli paremmat arvosanat. Ja sellaistahan minä en suvainnut, vaan kävin korottamassa sekä äikän että enkun (jolloin olin myös kuumeessa) valmistumisen jälkeisenä syksynä. Silloin napsahti äikästä se ainut hyväksyttävä arvosana eli laudatur.
Kävin Pogostan Facebook-sivuilla jo kiittämässä lehtijutusta ja korjaamassa nämä asiavirheet sinne. Mutta ei muuten ollut mitään valittamista - juttu oli varsin mainio ja näytän jopa kuvissa melkein itseltäni - naama innostuksena punaisena tietenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti