Nostalgiaa ja naiskuvaa

Viikonloppuna teimme kaveriporukan kanssa kunnon nostalgiatripin ja katsoimme Jules Vernen teokseen pohjautuvan vanhan animaatiosarjan Matka maailman ympäri 80 päivässä. Jaksoja oli vain 26 ja materiaalia vähän reilu 11 tuntia, joten rupeama ei ollut paha. Edes tunnusmusiikki ei alkanut pänniä loppuvaiheessa. Sarja oli aimo nostalgiapaukku, koska sitä tuli katsottua lapsena ensimmäistä kertaa juuri 1990-luvun alussa.
Ja luonnollisesti katsoimme sen suomeksi dubattuna, jotta nostalgia-annos saisi sen viimeisen niittinsä.

En muista, tuliko sitä lapsena huomattua niitä kaikkia pieniä virheitä, jota sarja sisälsi. Sen kuitenkin muistin, että olin jo silloin huomannut Tikon kantaman aurinkokellon koon vaihtelevan jopa häiritsevissä mittasuhteissa. Kun kello alun perin oli melkein puolet Tiko-hamsterin koosta, se kutistui välillä niin pieneksi, että mahtui Tikon ranteeseen.
Tuli mieleen Taru sormusten herrasta -elokuvasarja ja mahtisormuksen pituuttaan muunteleva ketju.

Se, mikä pänni kuitenkin ehkä eniten, oli prinsessa Romyn hahmo.
Romyhan on siis se sarjan ainut naishahmo, muut naiset ovat pelkkiä statisteja. Päähahmot törmäävät Romyyn Intiassa, jossa hänet aiotaan vanhoja perinteitä noudattaen polttaa roviolla edesmenneen miehensä kanssa.
Romy "taistelee" hyvin heikosti tätä kaikkea vastaan ja pyörtyilee ahkerasti roviolla, josta hänet on tietenkin pelastettava ja otettava mukaan.
Seuraavat jaksot Romy on aikakautensa tyypillinen nainen: pelkkä kaunis kuva, objekti, joka myötäilee miehiä eikä saa minkäänlaista aktiivisen toimijan statusta.

Sanon suoraan, etten ikinä ole nähnyt itseäni täysipainoisena feministinä (saan aggressioita muun muassa typeristä naiskuljettajista, jotka ajavat aivan kiinni puskurissa, eivät osaa käyttää vilkkua, eivätkä seuraa ympäristöään. Vastapainoksi täytyy sanoa, että myös keski-ikäiset mieskuljettajat ovat ihan täysin oma rotunsa.), mutta tämä naishahmo kyllä nosti tunteet pintaan niin minulla kuin kaikilla läsnäolijoillakin - joista puolet oli miehiä.

Luonnollisesti on otettava huomioon aika, johon tarina sijoittuu. 1800-luvun lopulla naisten asema oli kaikkea muuta kuin nykypäivää vastaava. Jos esimerkiksi ajattelee Jane Austenin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, niin vaikka päähenkilö Elizabeth on hyvin itsenäinen ja viisas nainen, hän elää aikana, jolloin naisen tehtävä on opetella kirjomaan, keskustelemaan, ehkä soittamaan jotain soitinta ja sitten etsimään itselleen varakas mies, joka suostuu hänet elättämään. Ainut naisille sovelias ammatti oli käytännössä kotiopettajatar.
Joten jos animaatiosarjan tekijät ovat seuranneet yhtään Vernen romaanin ajan naiskuvaa (tunnustan, etten ole vielä lukenut kyseistä teosta, mutta se on lukulistallani), Romyn hahmo on siinä mielessä pätevä.
Mutta silti niin raivostuttava.

Loppujen lopuksi Romysta kuitenkin muodostuu toimija, sillä hänellä on parantajan taitoja, joita hän käyttää hyödykseen Havaijilla. Joten hänestä on jopa jotain konkreettista hyötyä matkalla maailman ympäri.
Lisäksi aivan sarjan lopussa Phileas Fogin ja kumppaneiden saavuttua Lontooseen Romy kosii Fogia. Tätä juonenkäännettä en muistanut ja se tuli aika puun takaa. Ehkä miesten suojelukseen tottunut Romy tunsi, että on aika ottaa ohjat käsiinsä ja pitää huolta, että hän myös pysyy miehen suojeluksessa jatkossakin. Phileas kun ei uskaltanut pyytää tätä vaimokseen, koska kuvitteli vielä tässä vaiheessa olevansa rutiköyhä.

Onneksi tällainen naiskuva on siirtynyt elokuvista jo lähes unholaan. Myös melko konservatiivinen Disney on siirtynyt naishahmoihin, jotka ottavat kohtalon omiin käsiinsä, eivätkä jää odottelemaan sitä prinssiä, joka saapuisi ja veisi heidät linnaansa vaimokseen.
(Tätä kliseetä parodioi Disneyn hieno animaatiota ja tavallista elokuvaa yhdistänyt Lumottu. Suosittelen katsomaan.)
Uusinta Tähkäpäähän perustuvaa animaatiota en ole vielä nähnyt, mutta kuulin sen saaneen kritiikkiä tästä samasta vanhasta seikasta. Pitänee tarkistaa asia. Prinsessa ja sammakko oli kuitenkin positiivinen yllätys, eikä pelkästään siksi, että Disney palasi juurilleen perinteiseen piirrettyyn animaatioon.

Nykyisiä lauantaiaamun piirrettyjä ei tule enää katsottua, mutta uskon, että ne eivät ole mitään verrattuna niihin, mitä omassa lapsuudessani tuli televisiosta tiirattua. Voin kuitenkin toivoa, että niissä esiintyvät tytöt eivät ajattele pelkästään poikia, meikkejä ja vaatteita, vaan haluavat elämältään jotain muutakin.

Loppukommentiksi voisinkin todeta, että niin Jasmine, Belle kuin Mulankin pesevät kaikilla maailman Bratzeilla lattiat ihan sata nolla. Toivottavasti nykypäivän tytötkin tajuavat sen ja hakevat esikuvansa jostain muualta kuin pikkuhamosissaan keikisteleviltä isopäisiltä pusuhuulilta.

Ilmestys - Kirja - NYT!

Nyt se tuli.
Ilmestys nimittäin.
Olin juuri päässyt pari viikkoa sitten kirjoittamasta tutkijaporukan vertaistukiblogiin siitä, että jonkinlaisen murroksen partaalla tässä seistään. Että jossain tuolla tajunnan reunalla kurkkii se vihoviimeinen neronleimaus, jonka tutkimukseni vaatii.
Ja nyt se sitten tuli, tai tarkalleen ottaen se tuli eilen ja se vaati Linda Hutcheonin kirjan Politics of Postmodernism saavuttaakseen ilmestyksen statuksen. Kiitos tästä kuuluu kotimaisen kirjallisuuden määräaikaiselle professorille, joka vinkkasi teoksen minulle perjantain seminaarissa.
(Kiitos ja kumarrus.)
Hämmennyin niin pahasti, että ahmin neljännesosan koko opuksesta ja vielä teki mieli lisää.
Nyt olen lukenut päälle puolet, enkä saa millään tarpeeksi.

Kyse oli siis postmodernismista ja sen suhteuttamisesta Rosan sarjakuviin ja koko tutkimukseeni. Postmodernismi on se avain, jota tarvitsin mimesiksen tueksi. Nyt mimesis ei muodostakaan enää sitä kolikon kääntöpuolta, vaan sen tilalle hivuttautuu postmodernismin käsitys historiallisen ja fiktiivisen kirjoittamisen sekoittamisesta. Ja toisella puolella seisoo fantasia.
Halleluja ja aamen.

Pitää kirjoittaa koko tutkimussuunnitelma uusiksi, mutta sillä ei ole väliä. Tutkimuskysymykset ja -ongelmat eivät sinänsä ole muuttuneet, vaan se teoriapohja, johon nojaan. Nyt analyysini saa tukevan pilarin, johon voi ripustautua.
Nyt kun vielä tulisi se apuraha jostain, niin johan alkaisi Katja kirjoittamaan.

Pelottavan postmodernismin äärellä

Perjantain tutkijaseminaarissa tuli erittäin hyviä vinkkejä niin työstämäni artikkelin kuin itse väitöskirjankin suhteen. Olen ollut hieman siirtymävaiheessa viimeisen puoli vuotta, kun en ole saanut teorioitani toimimaan yhteen. Ongelmia on aiheuttanut mimesis ja sen moninaiset määrittelyt. Tiesin jo, että minun pitää valita ne tavat, joilla haluan mimesistä lähestyä ja määritellä erittäin tarkasti, mitä sillä tarkoitan.
Mutta mimesiksen peikko on poukkoillut edestakaisin ilman, että olen saanut siitä otetta.

Tiedän tasan tarkkaan, mitä haluan Rosan sarjakuvista tutkia ja mikä niistä tekee mielenkiintoisia. Minulle vinkattiin postmodernismia jo ennen joulua ja otin sen mietintään, mutta vasta nyt minulle valkeni, miten sitä voisin oikeasti hyödyntää Aku Ankan tutkimisessa.
En tiedä, miten ehdin sitä käsitellä tässä seuraavassa artikkelissani (deadline kummittelee kuun lopussa), mutta ainakin väitöskirjan suhteen asiaa sietää pohtia tarkemmin.

Tässä vaiheessa on tehtävä nolo tunnustus. Kirjallisuuden tutkimussuuntaukset eivät ikinä ole tuntuneet minulle läheisiltä. Postmodernismi on jo sanana sellainen, mitä ihmiset heittelevät keskusteluissa puolin ja toisin, mutta se, mitä se oikeasti tarkoittaa kirjallisuuden tutkimuksessa, ei olekaan niin selvää.
Ja kyllä, pääaineeni maisterivaiheessa oli yleinen kirjallisuus.

Eräs treenikaverini suoraan sanoen kettuili minulle, että olen selvittänyt itseni yliopiston läpi lukemalla pelkkää Aku Ankkaa.
Ei se ihan niin ole.
Ihan.

Olen kahlannut läpi kaikki perusopintoihin kuuluvat suuret klassikkoteokset Jumalaisesta näytelmästä Arosuteen (ja molemmat löytyvät henkilökohtaisesta kirjastostani). Ja olen kyllä kuluttanut aikaani niin teorian kuin (klassisen) kaunokirjallisuudenkin parissa.
Minä nyt vain satuin suorittamaan perusopintoni avoimessa yliopistossa ja loikkasin suoraan aineopintoihin päästyäni yliopistoon. Tällöin olikin jo aika valita kursseja hieman laajemmalta tasolta ja minuun kun esimerkiksi venäläinen realismi ei ole ikinä purrut.
Kerran erehdyin sanomaan, että ei se Dostojevskin Rikos ja rangaistus nyt niin hyvä ole ja voi kamala, kun yksi poika suuttui. Hänellä oli todennäköisesti pyhä suhde kyseiseen teokseen.
Siksi olo tuntuikin välillä ulkopuoliselta, kun ensimmäisen parin vuoden aikana kuunteli vanhempien opiskelijoiden puheita Sartre sitä, Heidegger tätä ja Derrida tuota. Minä istuin siellä nurkassa ja mutisin, että minusta Harry Potter on aika kiva.
Selvisin yliopistosta lukematta Sartrea, Heideggeria ja Derridaa (kahta jälkimmäistä hieman sivuten), mutta Potterit on luettu etu- ja takaperin ja Tylypahkaa on tutkittu unia myöten.

Nyt en enää häpeile, että satun lukemaan mieluummin fantasiaa kuin venäläisiä klassikoita. (Tosin Saatana saapuu Moskovaan oli melko loistava, eikö Gogolin Kuolleet sielut mitenkään huono ollut.) Ja nyt nykykulttuurin puolelle loikanneena tutkijana voin rehellisesti ilmoittaa, että olen sarjakuva- ja fantasiaharrastaja, joka tutkii sitä, mikä on kiinnostavaa, mikä herättää tunteita ja minkä parissa niin moni suomalainenkin on kasvanut.
Kuten entinen kirjallisuuden professorinikin sanoi: Tutkijalla on oltava intohimoinen suhde tutkittavaansa. Ja sitähän ei minulta puutu.

Ehkä se postmodernismikin alkaa kohta taittua.

Sukellus sosiaalisen median mustaan aukkoon

Blogin perustaminen on jo pitkään ollut harkinnan alla.
Ihan jo pelkästään siitä syystä, että olen suurimman osan elämästäni pitänyt jonkinlaista päiväkirjaa. Kuitenkin sosiaalisen median mustan aukon edessä on ollut iso kynnys, jota en ole vielä halunnut ylittää.
En ole ikinä ollut ensimmäisten joukossa tarttumassa uusiin keksintöihin, varsinkaan sosiaaliseen mediaan liittyen. MySpace oli jotain ihan hirvittävää. En ole ikinä tajunnut Twitteriä ja Facebook lähinnä lisäsi valtavaa repulsiota kaikkiin yhteisöpalveluihin.
Vaikka kuulunkin joihinkin netin laajoista yhteisöistä (mm. Last.Fm) ja erääseen kansainväliseen fantasia- ja science fiction -forumiin (jossa olen pitänyt päiväkirjaa englanniksi jo vuodesta 2004), en ole kokenut tarpeelliseksi liittyä Naamakirjaan. Suurin syy tähän on maailman huonoin perustelu: kaikki on jo siellä.
Miksi minun pitäisi tehdä jotain vain siksi, että kaikki muutkin tekevät niin? Tämä on seikka, jota en ole koskaan ymmärtänyt.
Siksi ne kaikki kutsut, joita vanhat ystäväni, sukulaiseni ja perheenjäseneni minulle lähettivät tuonne Naamakirjan valtavaan yhteisömaailmaan, lensivät suoraan sähköpostin roskakoriin ja sieltä bittitaivaaseen.
En välitä, vaikka Facebookin uumenissa postailisi itse Johnny Depp, joka vain odottaisi kommenttejani. Se paikka on vihoviimeinen rotankolo, jonne menen vasta sitten, kun kaikki toivo on heitetty.
Tai että työni ja urani minut sinne pakottavat.

Ymmärrän Facebookin hyvät puolet. Sen avulla pystyy pitämään yhteyttä kaukana asuviin ystäviin ja sukulaisiin ja näkemään heti, mitä heille kuuluu. Ongelmana on kuitenkin se, että kaikki eivät osaa käyttää niitä suodattimia eivätkä tajua kirjoittaessaan, että mitä nettiin joskus lähettää, sitä ei välttämättä ikinä saa pois.
Parhaimmista (=pahimmista) tulee sitten niitä Internet-meemejä ja vitsejä feissarimokiin. Kyllähän nekin tuovat lisänsä tämän hetkiseen urbaaniin kulttuuriin, mutta itse en ehkä haluaisi tulla tunnetuksi sinä tyyppinä, jonka netti ei toiminut, mutta facebookiinhan tietysti pääsi.
Netti netti netti.

Siksi tämäkin blogi on oma riskinsä. Se, että kirjoittaa julkista blogia omalla nimellään on aina riski. Siinä antautuu osaksi sosiaalista mediaa ja heittäytyy niiden kommenttien ryöpytettäviksi, joita saa - tai joita ei saa.
Olen kuitenkin seurannut jo jonkin aikaa muutamia sarjakuvablogeja ja ihaillut sitä, miten nämä nuoret taiteilijat heittävät itsensä alttiiksi. Osa heistä on jo julkaissut materiaalia valtakunnallisella tasolla ja no, Milla Paloniemen tietävät kaikki. Millan blogi on yksi lemppareistani ja se, jonka päivityksiä odotan suurimmalla innolla.

Tässä nyt olen sitten itse. Sarjakuvafani ja -tutkija, joka tasapainottelee akateemisen ja populaarin välimaastossa. Vaikka tulenkin kirjoittamaan pääosin tutkimuksestani Ankka-universumissa ja kirjallisista harrasteistani, tänne saattaa eksyä jotain muutakin. Viittauksia elokuviin tai kommentteja arjen hankaluuksista. Lukuvinkkejä, huomioita tai something completely different...

Tervetuloa.