Perjantain tutkijaseminaarissa tuli erittäin hyviä vinkkejä niin työstämäni artikkelin kuin itse väitöskirjankin suhteen. Olen ollut hieman siirtymävaiheessa viimeisen puoli vuotta, kun en ole saanut teorioitani toimimaan yhteen. Ongelmia on aiheuttanut mimesis ja sen moninaiset määrittelyt. Tiesin jo, että minun pitää valita ne tavat, joilla haluan mimesistä lähestyä ja määritellä erittäin tarkasti, mitä sillä tarkoitan.
Mutta mimesiksen peikko on poukkoillut edestakaisin ilman, että olen saanut siitä otetta.
Tiedän tasan tarkkaan, mitä haluan Rosan sarjakuvista tutkia ja mikä niistä tekee mielenkiintoisia. Minulle vinkattiin postmodernismia jo ennen joulua ja otin sen mietintään, mutta vasta nyt minulle valkeni, miten sitä voisin oikeasti hyödyntää Aku Ankan tutkimisessa.
En tiedä, miten ehdin sitä käsitellä tässä seuraavassa artikkelissani (deadline kummittelee kuun lopussa), mutta ainakin väitöskirjan suhteen asiaa sietää pohtia tarkemmin.
Tässä vaiheessa on tehtävä nolo tunnustus. Kirjallisuuden tutkimussuuntaukset eivät ikinä ole tuntuneet minulle läheisiltä. Postmodernismi on jo sanana sellainen, mitä ihmiset heittelevät keskusteluissa puolin ja toisin, mutta se, mitä se oikeasti tarkoittaa kirjallisuuden tutkimuksessa, ei olekaan niin selvää.
Ja kyllä, pääaineeni maisterivaiheessa oli yleinen kirjallisuus.
Eräs treenikaverini suoraan sanoen kettuili minulle, että olen selvittänyt itseni yliopiston läpi lukemalla pelkkää Aku Ankkaa.
Ei se ihan niin ole.
Ihan.
Olen kahlannut läpi kaikki perusopintoihin kuuluvat suuret klassikkoteokset Jumalaisesta näytelmästä Arosuteen (ja molemmat löytyvät henkilökohtaisesta kirjastostani). Ja olen kyllä kuluttanut aikaani niin teorian kuin (klassisen) kaunokirjallisuudenkin parissa.
Minä nyt vain satuin suorittamaan perusopintoni avoimessa yliopistossa ja loikkasin suoraan aineopintoihin päästyäni yliopistoon. Tällöin olikin jo aika valita kursseja hieman laajemmalta tasolta ja minuun kun esimerkiksi venäläinen realismi ei ole ikinä purrut.
Kerran erehdyin sanomaan, että ei se Dostojevskin Rikos ja rangaistus nyt niin hyvä ole ja voi kamala, kun yksi poika suuttui. Hänellä oli todennäköisesti pyhä suhde kyseiseen teokseen.
Siksi olo tuntuikin välillä ulkopuoliselta, kun ensimmäisen parin vuoden aikana kuunteli vanhempien opiskelijoiden puheita Sartre sitä, Heidegger tätä ja Derrida tuota. Minä istuin siellä nurkassa ja mutisin, että minusta Harry Potter on aika kiva.
Selvisin yliopistosta lukematta Sartrea, Heideggeria ja Derridaa (kahta jälkimmäistä hieman sivuten), mutta Potterit on luettu etu- ja takaperin ja Tylypahkaa on tutkittu unia myöten.
Nyt en enää häpeile, että satun lukemaan mieluummin fantasiaa kuin venäläisiä klassikoita. (Tosin Saatana saapuu Moskovaan oli melko loistava, eikö Gogolin Kuolleet sielut mitenkään huono ollut.) Ja nyt nykykulttuurin puolelle loikanneena tutkijana voin rehellisesti ilmoittaa, että olen sarjakuva- ja fantasiaharrastaja, joka tutkii sitä, mikä on kiinnostavaa, mikä herättää tunteita ja minkä parissa niin moni suomalainenkin on kasvanut.
Kuten entinen kirjallisuuden professorinikin sanoi: Tutkijalla on oltava intohimoinen suhde tutkittavaansa. Ja sitähän ei minulta puutu.
Ehkä se postmodernismikin alkaa kohta taittua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti