Tällä hetkellä tuntuu siltä, että kaikki hajoaa kirjaimellisesti käsiin.
Muutama viikko sitten ihana punainen Samsungini (jonka ostin syksyllä 2009!) päätti puhua minulle saksaa ja lakata sitten kokonaan toimimasta. Näyttö vaan vilkkui eikä lopettanut, ennen kuin otin akun irti.
Siinä menikin sitten kaikki puhelinnumerot, kun tämä malli ei muuten osannut yhdistää ihmisille omaa soittoääntä, ellei numeroita ole tallennettu SIM-kortin sijaan puhelimeen.
Tärkeimmät numerot sain onneksi tulkittua tekstiviestien perusteella, mutta suurin osa on edelleen kateissa. Ja kännykkä huollossa.
Tämän asian kanssa voin elää, koska aina jostain löytyy varapuhelin, jonka avulla voi huolehtia kommunikoinnista ulkomaailman kanssa. Neljä vuotta ongelmitta toiminut vanha Samsungini (punainen sekin) palasi käyttöön. Sen hylkäsin puolitoista vuotta sitten vain siksi, että laturi simahti. Uuden taas ehdin ostaa juuri ennen kuin sain ystävältäni hänen vanhan laturinsa.
Mutta siinä vaiheessa, kun luotettu läppäri päättää myös liittyä tähän "enpäs-nyt-haluakaan-käynnistyä" -kerhoon, alkaa pikkuisen pinna kiristyä. (Ja kyllä, sekin on ostettu syksyllä 2009.)
Läppäri siis ei yksinkertaisesti mene päälle. Uskon ja toivon, että vika on ainoastaan virtanäppäimessä. Ehkä. Kai. En ole tekniikan ihmelapsi. Ensimmäinen reaktioni oli mennä sanomaan miehelle, että paina sinä sitä näppäintä. Ehkä se vain tarvitsee miehistä kosketusta.
(Se on niin turkasen ärsyttävää, kun luulet tehneesi kaiken mahdollisen ja jokin tekninen vempele ei vain toimi, sitten tulee mies, painaa sitä samaa nappulaa, jota olet nakuttanut koko ajan, ja sitten homma alkaa pelittää.Mikä kumma siinä miehen kosketuksessa on?)
Mutta ei.
Läppäri lähti eilen huoltoon kännykän kaveriksi ja vieroitusoireet ovat ihan hirveät.
Onneksi minulla on suurimmasta osasta varmuuskopiot. Päivitetyn tutkimussuunnitelmanikin ehdin lähettää professorille ja ohjaajalle, joten se löytyy sähköpostista. Ainoastaan uusin abstraktini FINFAR-tutkijatapaamiseen (Finnish Network of Fantasy Researchers) ei ole missään muualla kuin läppärini muistissa, mutta se on vain sivun mittainen teksti ja pystyn kirjoittamaan sen uudestaan.
Mutta Prahan reissun kuvia en ole ehtinyt kopioida muualle.
Minun pitäisi elää tämä pari viikkoa ilman läppäriäni. Näillä näkymin se kaksi viikkoa menee niin, että tuijotan miehen olan yli, kun hän surffaa netissä ja yritän vihjata viattomalla ilmeellä, että minäkin haluan koneelle. Minäkin haluan kirjoittaa. Minäkin haluan nettiin.
Eihän siellä mitään ole, mutta silloin kun sinne ei pääse, sinne haluaa kaikista eniten.
Pahuksen tekniikka. Pahuksen riippuvuus. Pahuksen pahus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti