Ihan aluksi haluan mainostaa yli-innokkaasti: olen saanut toisen julkaisuni!
(Tähän väliin tulee fanfaareja ja villejä tanssinumeroita.)
Akateeminen maailma ja yliopistot arvottavat jatko-opiskelijoitaan ja tutkijoitaan julkaisujen määrällä, joten tämä on pelkkää plussaa. Ette arvaakaan, miten ärsyttävää on tietää, että niitä artikkeleja on kirjoitettu ja ne on menossa julkaistavaksi, mutta kun se julkaisupäivämäärä vain antaa odottaa itseään.
Kyseessä on siis artikkelini "Ancestor Haunts: Ghosts in Don Rosa's Donald Duck Comics", joka pohjautuu keväällä Prahan konferenssissa pitämääni esitelmään. Se on harmittavan lyhyt (materiaalia olisi ollut vielä ties kuinka), mutta pääasia on se, että se on kansainvälinen julkaisu e-kirjamuodossa, eli sen voi käydä lukemassa vapaasti osoitteesta https://www.interdisciplinarypress.net/online-store/ebooks/evil-monsters-horror/live-evil-of-magic-and-men.
Artikkelin ja kyseisen Live Evil: Of Magic and Men -teoksen lukeminen vaatii kuitenkin pientä vaivannäköä. Testasin sen äsken itsekin. Eli Inter-Disciplinary.netin sivusto vaatii sisäänkirjautumisen, jotta sieltä voi lukea e-kirjoja. Ne täytyy tavallaan "ostaa", eli lisätä ostoskoriin, vaikka ne ovatkin ilmaisia. Ja sitten sähköpostiin tulee linkki, mitä kautta tuotteen voi lukea itse.
Hirvittävän monimutkaista, varsinkin, kun edellinen artikkelini on helposti saatavilla PDF-tiedostona ilman turhia kommervenkkejä. Mutta kyllä sen sieltä saa sitten lopulta esiin.
Minulla oli tänään tapaaminen ohjaajan kanssa ja syksyn ensimmäinen vertaistukiryhmä. Tekemistä riittää: olen jo ilmoittanut pitäväni sen seminaariesitelmän joulukuussa, sitten on Madridin konferenssi (johon pitäisi ilmoittautua NYT), selvitettävä loppujen Rosa-graduilijoiden sähköpostiosoitteet ja kiinnostus mahdolliseen artikkelikokoelmaan (ohjaaja näytti sille vihreää valoa) ja kaikenmoista muuta pientä kuten vertaistukiryhmän tehtävät.
Päivän keskustelu ajautui dekaanimme korostamaan ajatukseen siitä, että nyky-yliopistossa väitöskirjankin väsääminen on pelkkää makkaratehtailua. Valmiiksi mahdollisimman nopeasti laadusta niin kauheasti välittämättä. Pelottavaa.
Ensinnäkin siksi, että tämä tyttö on perfektionisti. Jos se ei miellytä minua, se ei ole valmis.
Toisekseen, tämä vaikuttaa väitöskirjojen pituuteen, mikä on pitkän proosan kirjoittajalle pahuksen iso ongelma. Kun gradunikin täytti täydet 150 sivua (melko) painavaa tekstiä, olisi maksimissaan 200-sivuinen väitöskirja jo ongelma. Mihin ihmeeseen tungen ne kaikki uudet hienot huomioni?
Vaikka tällainen ajatusmaailma alkaa olla jo valloillaan, toivon kuitenkin, että pystyn kirjoittamaan oman tutkimukseni ilman turhia pituusrajoitteita - jos teksti vain siis on täyttä ja liittyvää asiaa.
Ja minähän sitten teen siitä niin hyvän kuin mahdollista enkä mitään lauantaimakkaraa.
Huhhuh.
Jos selviän viikonlopun yli kuolematta ahdistukseen, se on jo saavutus.
Elämäni ja kohtaloni ratkeaa huomenna.
Ehkä itken siitä sitten lisää ensi viikolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti