Twilight-avautuminen, osa 1: Houkutus

Koska olen tehnyt maisterin tutkintoni yleisestä kirjallisuudesta ja kirja-analyysien tekeminen oli lempipuuhaani, ajattelin kiusata teitä kaikkia tekemällä omat analyysini Stephenie Meyerin Twilight-sarjasta. Koska en jostain kumman syystä voi käsittää, mikä sarjassa viehättää, päätin kiduttaa itseäni lukemalla kaikki neljä osaa ja avautua sitten täällä blogissa kunnolla siitä, mitä kirjoissa oikeasti tapahtuu.

Stephenie Meyer: Houkutus (alkuteos Twilight), 2010, kahdeskymmenesviides (!!!) painos, WSOY.

"Ensinnäkin: Edvard oli vampyyri. Toiseksi: osa hänestä - enkä tiennyt, kuinka voimakas se osa oli - janosi minun vertani. Ja kolmanneksi: olin silmittömästi, peruuttamattomasti rakastunut häneen."
- Houkutus, takakansitekstistä.

Voi työ ja tuska, mihin sitä tulikaan ryhdyttyä. Kirjan perusideasta ei ole paljoa sanottavaa, koska se on lähes kaikkien tiedossa. Tyttö muuttaa uudelle paikakunnalle. Tyttö tapaa pojan. Tyttö rakastuu poikaan. Tytön ja pojan suhteessa on ongelmia, koska ympäristö ei hyväksy sitä.
Klassinen kertomus, joka tietyissä pisteissä alkaa muistuttaa jotain tuttua. Sanooko Shakespeare kellekään mitään? Ensimmäisen kirjan Romeo ja Julia -viittaukset paistavat tekstin läpi, mutta tästä saadaan vielä lisää avautumisen aihetta osassa kaksi.
Kirjailijoilla on ongelma, koska käytännössä kaikki olemassa olevat tarinat on jo kerrottu. Saadakseen kiinnostuneita lukijoita heidän on pystyttävä yhdistämään olemassa olevia tarinoita uudella, tuoreella tavalla.
Hei, tehdään pojasta vampyyri!
Kielletty rakkaus ja silaus vampyyrien mystiikkaa tuovat taatusti lisää lukijoita ja valitettavasti näin on käynyt.
Vampyyrien ja ihmisten suhteesta voisi kirjoittaa ihan laadukkaan kirjan, mutta tässä Meyer on valitettavasti mennyt metsään ja kerron nyt miksi.

Juoni on hyvin yksinkertainen. (Isa)Bella Swan muuttaa isänsä luokse uudelle paikkakunnalle, jossa hän tapaa koulussa pojan nimeltä Edvard. Bella ihastuu, mutta Edvardilla on salaisuus: hän on vampyyri. Ja loppukirja sitten puidaankin ihmisen ja vampyyrin välistä teiniromanssia. Tämäkin vielä menettelisi, jos kerronta ja henkilöhahmot olisivat mielenkiintoisia, mutta kun ei niin ei.
Bella on kirjan minäkertoja, joten kaikki tapahtumat nähdään hänen silmiensä läpi. Muiden henkilöiden sisälle ei päästä, joten lukija joutuu tulkitsemaan kaikki tapahtumat Bellan teiniminän kautta. Minäkertoja on aina epäluotettava kertoja, koska se on subjektiivinen ja pystyy näkemään asiat vain omista lähtökohdistaan. Joskus minäkertoja on ainut ratkaisu, ja tiedänkin muutamia erittäin toimivia tarinoita, joissa minäkertojaa on oikeasti osattu käyttää (minäkertoja on tyypillinen esimerkiksi kauhugenren mestareille Edgar Allan Poelle ja H. P. Lovecraftille), mutta Meyerin kerronta tökkii pahasti.

Luin teoksen suomeksi, joten suomennos on saattanut vaikuttaa asiaan, mutta ei kuulemani mukaan paljon. Minua häiritsi hillittömästi liiallinen "minä luin, minä söin, minä tein" -jankkaus. Suomessa on persoonamuotoinen verbi, joka pärjää ilman subjektia. Sen poisjättäminen voisi tuoda tekstiin hieman vaihtelua? Tämä on siis suomennoksen ongelma. Mutta kaikenmoisen pikkuturhan kuvailun olisi jo Meyer itse voinut jättää pois. Ketä kiinnostaa, miten tarkkaan Bella pureksii ruokansa syödessään, ennen kuin vastaa isälleen? ARGH.
Kirja on myös hyvin pitkälti dialogivoittoinen. Keskustelut hallitsevat kerrontaa ja vuoropuhelujen lomassa minäkertoja tekee omia tulkintojaan muiden henkilöiden päänliikkeistä. Joskus myös liiallisuuksiin asti.
Houkutus on Meyerin esikoisteos ja se näkyy. Koska itse olen harrastanut pienessä määrin proosaa niin pitkään, kun kynä pysyi kädessä, on tullut kirjoitettua kaikenmoista soopaa. Ja juuri tällaista tuli kirjoitettua niinä häpeällisinä teinivuosina. Takakannessa mainitaan, miten Edvard ja Bella "kohtaavat ajatuksin ja kielessä, joka on rikasta, aistillista ja kaihoisaa".

Kiepsahdin ympäri, ja toinen käteni lennähti hämmästyksestä kaulalleni.
Edvard makoili sängylläni leveä hymy huulillaan, kädet pään takana ja jalat laidan yli, ilman huolen häivää. "Oi!" minä henkäisin ja vajosin pää pyörällä lattialle.
"Anteeksi." Edvard nipisti huulensa yhteen ja yritti pidätellä nauruaan.
"Odota hetki, että saan sydämeni taas käyntiin." (Meyer 2010, 253.)

Rikasta, aistillista ja kaihoisaa? Voisin kiusata teitä vielä monilla hienoilla esimerkeillä, joita olen miehelleni lausunut, mutta ehkä tämä jää tähän. Meyerin kerronta on teiniä, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Kirja on suunnattu teineille, sen kertoja on teini, joten tekstikin on teiniä. Nähtävästi se puree joihinkin.
Henkilöhahmot ovat sitten täysin oma lukunsa.
Bella on 17-vuotias tyttö, joka on auttamattoman kömpelö, (itsensä mielestä) mitäänsanomattoman  näköinen (jonka perässä silti kaikki pojat ravaavat jostain kumman syystä), hyvä biologiassa ja hänellä on pitkä tukka, jonka alle hän usein piiloutuu.
Ja se oli siinä. Muuta emme saakaan tietää tästä kiehtovasta sankarittaristamme.
Edvard on ikuisesti 17-vuotias vampyyri, jolla on mustat silmät, kun hän on vihainen tai nälkäinen, topaasinruskeat silmät tavallisesti, punertava, lyhyt tukka ja kalpea iho. Hän on pitkä, liikkuu sulavasti, on kuin muinainen patsas, kreikkalainen jumala, marmoriveistos...
Varmaan huomasittekin jo pointin.

Minäkertoja jätetään täysin kuvailematta, koska huomio on kiinni Edvardissa. Edvard on katsojan silmien kohde, tämä naisellisen huomion ja himojen objekti. Bellaa ei kuvata, jotta kaikki romaanin tyttölukijat voivat kuvitella itsensä tämän tilalle.
Edvardia kuvaillaan täydelliseksi ärsyttävyyteen asti. Kun muutaman kerran lukee kuvauksesta "veistos", "kreikkalainen" ja "jumala", alkaa homma käydä rasittavaksi.
Kun on lukenut ja katsonut jotain oikeasti mielenkiintoisempia ihminen-vampyyri -parisuhdejuttuja, alkaa tehdä mieli mennä itse kirjan paikkakunnalle Forksiin ja ravistella molempia.
Bella on heikko ja pyörtyilee paljon, joten Edvard päätyy kanniskelemaan häntä ympäriinsä vähän väliä. Nykypäivän sankarittarelle se ei vain sovi, kun olemme tottuneet vahvempiin naishahmoihin ja tällainen kuvaus on lähinnä jotain 1800-luvulle jämähtänyttä mies on talonsa pää ja nainen heikko varpu -tyyliä.
Tähän voi vaikuttaa Meyerin mormonitausta. Kenties.

Rakkaustarinasta voi olla montaa mieltä. Minusta sitä ei ole.
Kyseessä on 17-vuotiaan teinitytön epäterve ihastus saavuttamattomaan. Ihastus, koska tuon ikäinen ei voi vielä tietää oikeasta rakkaudesta yhtään mitään. Piste. Bella on ihastunut Edvardin kauniiseen ulkokuoreen ja Edvard... Edvard on kiinnostunut Bellasta, koska tämä tuoksuu hyvälle ja koska hän ei voi lukea Bellan ajatuksia.
Edvard on vampyyri ja vampyyrit saalistavat ihmisiä. Bella on saalis ja vielä kovin heikko sellainen, mitä muistetaan korostaa loputtomasti. Kuuluisa (ja voi taivas, niin hirven korni) lause "Ja niin leijona rakastui lampaaseen" (Meyer 2010, 234), ei ole pelkästään viittaus Raamattuun, vaan se myös kertoo parisuhteen tasosta: Edvard on leijona, saalistaja. Bella on lammas. Edvard väittää rakastavansa Bellaa, mutta hän on kuin kissa, joka on saanut kiinni hiiren ja haluaa vähän leikkiä ennen väistämätönsä.Näin epäsuhtainen parisuhde ei vain toimi, kun toinen on uhri, mistä päästäänkin väkivaltaan.

Eräs spefi-tutkijakollegani kommentoi, ettei ole koskaan lukenut kirjaa, joka olisi niin myönteinen perheväkivallalle kuin Twilight-sarja. Suoraan sanottuna tämä oli pohjimmainen syy, miksi halusin lukea kirjat. Halusin selvittää, millä tavoin perheväkivalta ilmenee Meyerin kirjoissa, ja sen voi lukea rivien välistä jo ensimmäisessä osassa.
Edvard korostaa Bellalle koko ajan, ettei tämä ole turvassa hänen kanssaan ja että tämän pitäisi pysyä kaukana hänestä. Edvard itse kuitenkin kyttää Bellaa koko ajan: seuraa tätä joka paikkaan ja jopa murtautuu tämän taloon katsomaan Bellan nukkumista. Koulussakaan Bella ei ole turvassa:

"[- -] siinä ahtaassa ja lämpimässä pikku huoneessa sinun tuoksusi oli tehdä minut hullutksi. Olin ottaa sinut siinä paikassa. Siellähän oli todistajana vain yksi hauras ihminen, josta olisin tehnyt helposti selvää." (Meyer 2010, 230-231.)

Aina, kun Edvard ärtyy - ja tätä tapahtuu paljon - hän tulee aggressiiviseksi. Väkivallan uhka on läsnä koko ajan, kun Edvard on lähellä Bellaa.
Ajatellaanpa hetki, jos kyseessä olisi tavallinen ihmispoika. Kuinka moni tyttö haluaisi seurustella pojan kanssa, joka koko ajan sanoo, ettei hänen seurassaan ole turvallista ja että hän on vaarallinen?
Niinpä.
Vampyyrius kuitenkin kumoaa tämän kaiken.
Sen lisäksi Bella on tietenkin erittäin itsetuhoinen. Ei pelkästään sen takia, että hän on kömpelö ja teloo itsensä aivan jatkuvalla syötöllä johonkin, mutta että hän tekee typeriä päätöksiä mennä vaarallisiin tilanteisiin ilman minkäälaista itsesuojeluvaistoa. Tästä kertoo myös tietenkin se, että hän on "rakastunut" vampyyriin ja tahtoo tulla itsekin vampyyriksi, jotta voi olla Edvardin kanssa ikuisesti.

Missä on Buffy, kun häntä tarvitaan?

Tähän voisinkin päättää ensimmäisen avautumiseni. Näin lopuksi haluan kuitenkin sanoa kolme asiaa.
Ensinnäkin tiedän, että Internetin ihmeellisessä maailmassa on ihmisiä, jotka ottavat tästä nokkiinsa. Korostankin, että kyseessä on kirja-analyysi ja tulkinta, joka on minun tekemäni. Analyysi ja tulkinta ovat aina subjektiivisia, eikä ole olemassa oikeita tai vääriä vastauksia, vaan tekstistä tehdyistä havainnoista muodostettuja, argumentoituja mielipiteitä.
Toiseksi: minulla oli erittäin isot ennakkoluulot tätä kirjasarjaa kohtaan aivan alusta asti ja ne vaan lisääntyivät, kun jouduin katsomaan ensimmäisen elokuvan. Ja ne ennakkoluulot olivat aivan oikeassa.
Ja kolmanneksi niille parille tärkeällä ihmiselle haluan vain sanoa, että olette ihania siitäkin huolimatta, että satutte pitämään Twilightista.

Valitettavasti jatkoa seuraa vielä.

P.S. Ai niin, ja ne helkkarin vampyyrit KIMALTAVAT.

P.P.S. Lopuksi myös jotain hauskaa Youtubesta: Buffy vs. Edvard.