Twilight-avautuminen, osa kaksi: Uusikuu

Koska olen edelleen hullu ja selvisin kuin ihmeen kaupalla osasta yksi, jatkan blogin lukijoiden kiduttamista Twilight-analyyseilläni. Tällä kertaa luvassa osa kaksi eli Uusikuu.

Stephenie Meyer: Uusikuu (alkuteos New Moon), 2010, (vasta) kuudestoista painos, WSOY.

Meyerin neliosaisen sarjan toinen osa jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin. Bella ja vampyyri-Edward seurustelevat onnellisesti, kunnes Bellalle sattuu tavoilleen ominainen hupsista ja sitten ollaankin verissäpäin vampyyritalossa. Ongelmiahan siitä seuraa ja Edward päättää, ettei hänen perheensä ole hyväksi Bellalle ja koko vampyyriperhe muuttaa pois Forksista. Bella on murheen murtama, kunnes löytää elämälleen sisältöä ystävästään Jacobista. Mutta kaikki palaa aina Edwardiin ja koska pari on niin Romeo ja Julia, ei heitä voi mikään erottaa.

Voisin aivan hyvin paljastaa tässä koko juonen, koska kukaan ei menettäisi mitään olennaista. Mutta palaan suureen draamaan ja tarinan "käännekohdaksi" tarkoitettuun tapahtumaan myöhemmässä vaiheessa.

Aluksi haluan sanoa pari sanaa vampyyreista, koska jätin sen kokonaan pois ensimmäisestä avautumisestani.
Eli se hiivatin kimallus.
Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kirjailijat ottavat käyttöönsä myyttejä ja muokkaavat niitä uusiksi. Se on oikeastaan välttämätöntä, että saisimme lukea tuoreita tarinoita. Meyer on nyt ottanut käyttöönsä vampyyrimyytin ja vetänyt siltä maton alta.
Koska vampyyrit ovat yöolentoja. Piste.
Niiden mystiikkaan kuuluu olennaisena osana se, että ne eivät voi liikkua päivisin. Ne ovat kirottuja, jotka palavat tuhkaksi, kun joutuvat auringonvaloon. Ne joutuvat elämään pimeässä ja juomaan (ihmis)verta selviytyäkseen.
Meyer on halunnut kirjoittaa teiniromanssin ihmisen ja vampyyrin välille, mutta yöaikaan liikkuva teinityttö antaisi puhtoisille lukijoille aivan liian huonon kuvan suuresta sankarittarestamme. Tämän ongelman kiertääkseen Meyer on nerokkaasti päättänyt mahdollistaa vampyyrien liikkuvan päivisin, jotta teinityttö ja teinin näköinen vampyyripoika voisivat tavata niinkin arkisessa ympäristössä kuin KOULU.
Mutta koska jotain olennaista on säilytettävä, vampyyrien tosiolemus paljastuu auringonvalossa.
Ne kimaltavat auringonvalossa kuin glittertarrat.
Siis voi taivas.

Kun Meyer on tehnyt näin radikaalin muutoksen vampyyrimytologiaan, olisin halunnut asialle selityksen. Eli miten tämä muutos perustuu vampyyrien syntytarinaan? Mikä saa vampyyrin kimaltamaan auringossa?
Haluan taustoja! Haluan selityksen, miksi alkuperäinen myytti on vedetty pöntöstä alas?
Luulen, ettei sitä oikeasti ole. Todennäköisin syy on vain edellä mainitsemani juoniseikka ja se, että oheistuotteisiin saa kivoja, kimaltavia vampyyritarroja Edwardista.

Missään vaiheessa ei ole myöskään puhuttu mitään vampyyrien kuuluisista hampaista. Pahis-vampyyri James puri Bellaa ensimmäisessä kirjassa. Tätä ei kuvattu.
Edward imi pois Jamesin "myrkyn" (joka on siis se, mikä tekee ihmisestä vampyyrin!), mutta jälleen - ei mainintoja hampaista tai puremisesta.
Että näin.

Sitten päästäänkin ihmissusiin, jotka teinivuosieni jälkeen ovat muuttuneet paljon vampyyreja kiinnostavammiksi olennoiksi jo ihan pelkästään muodonmuutos-seikan vuoksi. Tässä kirjassa esittelemme siis kunnolla Bellan ystävän Jacobin, joka kuuluu quileute-intiaaniheimoon, ja josta tulee se paljon puhuttu ihmissusi.
Meyerin ihmissusimyytistä minulla ei ole niin paljon sanottavaa kuin vampyyreista. Meyer esittää, että ihmissuteus kulkee geeneissä perintönä suvussa eteenpäin. Siinä ei ole mitään vikaa, koska itse esimerkiksi pidän kovasti World of Darknessin Werewolf-roolipelistä, jossa ihmissudet ovat täysin oma kansansa ja suteus kulkee suvussa. Muutos tapahtuu teini-iässä yleensä jonkin dramaattisen tapahtuman yhteydessä, jolloin muuttuva henkilö saattaa tehdä jotain hyvin väkivaltaista lähellä olevilleen.
Meyer käyttää tätä samaa kaavaa Jacobin tapauksessa. Mutta kirjan ihmissusilaumassa on siitä huolimatta häiritseviä asioita.
Ensinnäkin, vastakohtana vampyyrien "kylmäverisyydelle", ihmissusien ruumiinlämpö on tavallista korkeampi.
Eli he eivät palele.
Eli saadaan nätti teinipoika leffaan ilman paitaa tyttöjen iloksi.
Toiseksi se, että heti muututtuaan ihmissudeksi kiva intiaanipoika Jacob muuttuu kärttyisäksi ja leikkaa pitkän tukkansa lyhyeksi.
Okei, on olemassa intiaaniheimoja, joilla on lyhyehkö tukka, mutta minä näen pitkän tukan olennaisena osana intiaanien identiteettiä. Anteeksi stereotyyppinen näkemykseni.
Ah, ja ihmissudet lukevat toistensa ajatuksia jatkuvasti.
Hmm.. ehkä se sitten on sitä heimoyhteyttä.

Väkivalta on jälleen isossa osassa tätäkin kirjaa eikä pelkästään Bella-Edward -suhteessa, vaikka aivan kirjan alussa Edward sanoo Bellalle jotain erittäin hälyttävää tämän telottuaan itsensä:

"[- -] Jos kompastuisit ja kaataisit lattialle pinon lasilautasia ihan omin päin - ilman että joku kaataisi sinut niiden päälle - niin mikä olisi pahinta, mitä siitä seuraisi? Auton penkki sotkeutuisi vereen, kun sinut vietäisiin päivystyspolille? Mike Newton voisi pitää sinua kädestä, kun haavasi ommeltaisiin - eikä hänen tarvitsisi taistella koko ajan murhanhimoaan vastaan" (Meyer 2010, 44-45, oma lihavointini).

Edward puhuu murhanhimosta ja viittaa siis tällä itseensä.
Murha on tappoa vakavampi, suunniteltu teko. Edward ei puhu siis siitä, ettei yllättävän tapahtuman vuoksi  voisikaan hillitä itseään, vaan siitä, miten hän jo suunnittelee Bellan tappamista! Että se siitä turvallisesta parisuhteesta.
Tämä kohta pitäisi tosin lukea englanniksi, koska suomentaja on voinut kääntää termin ihan miten sattuu. Mutta siitä huolimatta tämä pomppasi silmiin erittäin huolestuttavana esimerkkinä perheväkivallan ihannoinnista. Bella ei siis ole miksikään Edwardin kommentista, vaan ilmoittaa mieluummin kuolevansa kuin olevansa ilman Edwardia.
Tähän palaan ihan kohta.

Ihmissusien joukossa perheväkivallan ihannointi tulee kaikista selvimmin esille. Sam, ihmissusilauman johtaja, asuu yhdessä kihlattunsa Emilyn kanssa. Puolet Emilyn kasvoista on arpikudoksilla, koska Samille kävi "vahinko".

"Kasvojen oikeaa puolta peitti kolme punaista hiusrajasta leukaan ulottuvaa juovaa; ne olivat yhä tummanpuhuvat vaikkakin parantuneet jo aikaa sitten. Tumman, mantelin muotoisen silmän nurkasta lähti alaspäin yksi juova, toinen taas oli vääntänyt hänen suunpielensä pysyvään irveeseen. [- -] Hän oli käärinyt laventelinsinisen paitansa hihat ylös, ja arvet näkyivät jatkuvan käsivartta pitkin oikeaan kämmenselkään asti. Ihmissusien kanssa voi sattua kaikenlaista, kuten Embry oli sanonut." (Meyer 2010, 271; 273.)

Voi sattua kaikenlaista? Hups, löin sinua terävillä kynsilläni ja puolet kasvoistasi vahingoittui, mutta sehän on vain ookoo, koska rakastan sinua.
Juuri näin.
Emily kuvataan muutenkin perinteisenä, alistettuna naisena. Lauman johtajan puolisona hän on kotona ja laittaa ruokaa kaikille heimon jäsenille. Hän ei käy töissä. Hän on kirjaimellisesti nyrkin ja hellan välissä eikä näköjään kaipaa mitään muuta.

Sitten voisinkin palata takaisin Bellaan, jonka itsetuhoisuus on jotain aivan älytöntä.
Kun Edward jättää Bellan, Bella eksyy metsään ja jää sinne makaamaan. Ja melkein kuolee kylmyyteen. Edwardin lähteminen tekee Bellasta apaattisen, kunnes hän keksii ruveta rikkomaan sopimiaan sääntöjä ja tehdä jotain tyhmänrohkeaa, mihin sisältyy muun muassa moottoripyöräilyä ja kalliolta hyppimistä.
Bella kuulee aina mielessään Edwardin äänen, kun hänen adrenaliinitasonsa nousee, mikä on hänelle kuin huumetta. Varsinkin tuo kalliolta hyppääminen, joka siis on tarinan huikea käännekohta, on sellaisen tyhmyyden merkki, ettei paremmasta väliä. Bellalla ei ole mitään tietoa, millainen merenpohja on kallion juurella, mutta kyllä siitä nyt alas voi hypätä, kun Edward sitten puhuu minulle!
Hukkuminenkin on vain mukava tapa kuolla.

Jacob tietenkin pelastaa Bellan, mutta Edward luulee Bellan kuolleen ja menee sitten itse haastamaan riitaa Italian kovan vampyyrimafian luokse, jotta nämä tappaisivat hänet - koska eihän hän voi elää ilman Bellaa.
(Tästä hirvittävät Romeo ja Julia -viittaukset, joita teksti vilisee.)
Edward ei tietenkään angstissaan voi mennä selvittämään, kuoliko Bella nyt oikeasti vai ei, vaan luottaa kuulopuheisiin ja väärinkäsityksiin.
Argh. Teinivampyyrit.

Kokonaisuutena kirja kuvaa lähes yksinomaan Bellan rypemistä ikävässä, masennuksessa ja surussa. Ainut positiivinen seikka kerronnassa oli se, että Edwardin lähdön jälkeiset kuukaudet oli sivuutettu tyhjillä sivuilla. Ei sellaista olisi jaksanutkaan lukea.
Bellalla on aukko rinnassaan, joka pakahduttaa hänet.
Aukkoon sattuu.
Aukko painaa hänen ruumistaan.
Aukko on Edward, joka jätti hänet.
Toistoa, toistoa, toistoa. Yksityiskohtaisia kuvauksia asioista, jotka eivät kiinnosta. (Edelleen se ruuan pureskelu, voi apua.)

Kun tämän neljä ja puolisataa -sivuisen teoksen sai kahlattua läpi, jäi sellainen olo, että eipä tässä kyllä tapahtunut yhtään mitään. Kirjan olisi voinut tiivistää helposti alle pariinsataan sivuun ilman, että mitään tärkeää olisi jäänyt kertomatta.
Onnettomuus. Suhdekriisi. Edward jättää Bellan. Bella angstaa. Bella angstaa lisää. Bella hengaa Jacobin kanssa. Bella hyppää kalliolta. Edward lähtee Italiaan. Bella menee perässä. Ja sitten ollaankin jälleen onnellisesti yhdessä.

Kaikista paksuinta tässä hommassa on tietenkin se, että Bella haluaa vampyyriksi. Hänellä on ikäkriisi, koska hän täyttää 18 ja Edward on ikuisesti 17. Voi ei, mikä ikäero!
Varsinkin, kun vampyyrit tuppaavat näyttämään ikuisesti nuorilta ja kauniilta, eli eipä Bellakaan ikälopulta näyttäisi ihkun vampyyripoikakaverinsa rinnalla.
Mutta tämä halu tulla vampyyriksi on jälleen yksi esimerkki Bellan itsetuhoisuudesta. Hän siis haluaa kuolla ollakseen ikuisesti yhdessä "rakkaansa" kanssa. Ja tästä rakkaudestahan on jo puhuttu. Bellalla ei ole mitään käsitystä tulevaisuudesta, eikä hän ajattele nenäänsä pidemmälle. Hän on vain tässä ja nyt, eli tyypillinen teini, joka ei kykene tuossa vaiheessa (varsinkaan muka-rakastuneena) tekemään mitään fiksuja päätöksiä tulevaisuudestaan.

Ja se kaikista paksuin juttu vielä tähän liittyen?
Bella pyörtyilee, kun näkee verta.