28.6.2012

Auktoriteetin painava sana

Gradua kirjoittaessa tarkoitukseni oli todistaa sekä itselleni että epäilevälle professorilleni, että erityisesti Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvat ovat silkkaa fantasiaa.
Nyt väitöskirjavaiheessa tätä todistelua ei enää tarvitse tehdä, vaan pitää löytää syvempiä tutkimusongelmia tästä genren tarkastelusta. Koska joillekin tahoille sanojen "Aku Ankka" ja "fantasia" yhdistäminen on edelleen jotenkin outo asia, huomaan vieläkin joutuvani selittelemään ja todistelemaan asiaa.
Mutta!

Kaivelin kaupunginkirjastosta John Cluten ja John Grantin toimittaman valtaman järkäleen nimeltä The Encyclopedia of Fantasy (1997), koska tarvitsin tarkan määrittelyn science fantasylle FINFAR-esitelmääni varten. Yllättäen tästä hakuteoksesta (jonka pimitän kirjastosta tasan tarkkaan niin kauan kuin onnistun - ja sitten yritän hankkia sitä omaksi) löytyi eräs yllättävä hakusana, Scrooge McDuck. Lainaan tässä suoraan kirjan sivulta 845:
SCROOGE MCDUCK US Comics character, sometimes rendered as $crooge McDuck, created by Carl BARKS in "Christmas on Bear Mountain" (1947) for a one-shot DONALD DUCK comic. Scrooge, Donald's uncle, rapidly became more popular in the DISNEY comics than Donald himself; he also picked up along the way Donald's nephews Huey, Dewey and Louie as COMPANIONS as he embarked on ever more fantasticated adventures. Barks's Scrooge tales are now generally regarded as major achievements of 20th-century fantasy, although Disney was slow to realise the artist/writer's genius. [- -] (EoF 1997, 845.)
Sen lisäksi teoksesta löytyy tietenkin sekä Carl Barks että Walt Disney, mutta myös Aku, josta mainitaan aivan lopuksi tällaista:
[- -] DD can be seen as an UNDERLIER in many fantasy texts where short-fused characters prove to have hearts of gold; because of the age-group of modern fantasy writers, one is tempted to regard the DD shorts as a sort of TAPROOT TEXT, to be drawn upon consciously or unconsciously. (EoF 1997, 282.)
Eli auktoriteetti on puhunut: Aku Ankka -sarjakuvat ovat myös muidenkin kuin minun mielestäni fantasiaa. Kyse on tietenkin erityisesti Barksin tarinoista, mutta teos on sen verran vanhahko, ettei se ole ottanut huomioon Don Rosaa, joka Barksin työn jatkajana menee fantasian käytössä vieläkin pidemmälle. Barkshan ei siis Thomas Andraen mukaan halunnut piirtää yliluonnollisia asioita käsitteleviä sarjakuvia, koska ei itse uskonut moiseen. Sen tähden esimerkiksi "Vanhan linnan salaisuudessa" ("The Old Castle's Secret" 1948) ollut kummitus paljastui huijaukseksi. Rosallahan Ankkapurhan linnassa kummitteli oikeasti, kuten Roope Ankan elämä ja teot -teoksen lukeneena tiedämme.

Tutkija on innoissaan ja kirjoittaa tämänkin seikan väitöskirjaansa.

26.6.2012

FINNCON-mainos!


Nyt kaikki kynnelle kykenevät heinäkuussa Tampereelle!

Finnconissa lauantaina 21.7. Tampereen yliopiston A-siiven salissa A1 klo 11.00 allekirjoittanut puhuu aiheesta:

"Kertalaakista maailmanloppu! Don Rosa ja kuinka Ankkalinna melkein tuhoutui."

"Pelle Peloton erehtyy keksimään Kertalaakin(TM), yleisliuottimen, joka liuottaa sisäänsä kaiken paitsi timantit. Kun Roope sitten suutuspäissään kaataa purkillisen ainetta maahan, ovat sekä Ankkalinna että koko maailma vaarassa tuhoutua. Maailmanlopun uhkakuva, fantastinen matka Maan keskipisteeseen ja paljon epätodennäköisiä (ja epäfysikaalisia) tapahtumia muodostavat Rosan sarjakuvan ytimen."

Lisätietoja ja muu ohjelmakuvaus osoitteesta http://2012.finncon.org/ 
(Kuva napsittu sieltä.)

Muistakaa, että tilaisuus on ilmainen!

22.6.2012

Muuttox2 + työx2 = ?

Kesällä kaikki tulee nyt sitten kaksinkertaisena.

Aloitetaan ensimmäisestä muutosta, josta oli huhuttu jo keväällä, mutta joka todentui sitten viime viikolla. Koska yliopiston sisäilmatilannetta yritetään parantaa koko ajan ties sun millä remonteille vähän joka puolella, meidät tutkijat siirrettiin taas eteenpäin kohti uusia tiloja: syynä hallintorakennuksen IT-tyypit, jotka himoitsivat paikkojamme A-rakennuksessa. Olin yksi niistä muutamasta, joka vapaaehtoisena tarjoutui siirtymään Mattilanniemeen, koska satuin pitämään hallussani vain kolmea Juomatehtaalta peräisin olleista "saastuneista" kirjoista. Uusiin tiloihin ei siis saa viedä mitään pöpöisiä opuksia, vaan kaikki materiaali skannataan verkkoon. Kolme kirjaani ei siis ollut mahdottomuus, joten ajattelin sen olevan kaikille helpompaa näin, vaikka suurin osa kollegoistani jäikin Atheneumiin.

Sain siis työpisteeni Mattilanniemen Kärki-rakennukseen, siihen valtavaan kolossiin, joka on aiemmin ollut vanha Nokian talo.
Tilanne on siinä määrin uusi ja jännittävä, koska kyseisessä rakennuksessa on muitakin eri yrityksen toimitiloja, joten kaikki maailman ovet ovat aina lukossa. Minnekään ei kannata lähteä ilman avainta, ei edes vessaan, ja aina julkisissa tiloissa liikkuessa on pidettävä kaulassa henkilökohtaista nimikorttia.
Tunnen oloni lähinnä agentiksi, joka hiippailee hiljaisissa toimitiloissa. Kesästä muodostuukin Katjan oma henkilökohtainen agenttilarppi. Mutta saa nyt nähdä, miten ehdin uudessa avokonttoripisteessäni viihtyä.

Muutto numero kaksi oli puolestaan odotettu ja toivottu. Koska olen keräilijä eikä mieskään jää tässä asiassa mitenkään huonommaksi, tarvitsemme paljon tilaa kaikelle hullulle määrälle kirjoja ja leffoja. Siihen yhdistettynä naapurustossa aamuyöllä itkuraivareita saavat kakarat, räkyttävät piskit, ovimattoja varastelevat idiootit ja miehen tarve omistaa rummut tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että omaa rauhaa ja tilaa kaipaavan on pakko mennä pankkiin setvimään mahdollista lainansaantia ja päätyä sitten ihan vahingossa hankkimaan omakotitalo.
Tämä vahinko pääsi sitten käymään tässä keväällä, joten tämä pari muuttaa kesän loppupuolella omiin tiloihinsa keskelle omakotilähiön rauhaa.
Ja koska pienellä budjetilla ei saa valmista, on sitä ennen varauduttava hulluun remonttiin, jonka kestettyämme selviämme mistä tahansa - jopa zombi-invaasiosta.

Jos blogiin siis alkaa ilmestyä ei-liittyviä kuvia elämää suuremmista asioista kuten omasta kirsikkapuusta, ei tarvitse huolestua. Palaan kuitenkin takaisin blogin virallisiin teemoihin, kunhan pahin uutuudenviehätys on ohi ja omakotitalon kirot alkavat nousta pohjamudista pintaan porisemaan.

Töiden osalta iloisin uutinen oli se, että pääsin elokuun lopusta tammikuun loppuun kansalaisopistoon sanataiteen tuntiopettajan sijaiseksi. Tuntisuunnitelmani olivat sen verran vakuuttavia, että paikka heltisi. Jos sieltä suunnalta saisi lisää töitä myös tulevaisuudessa, olisin enemmän kuin iloinen. Tarinoita ja kirjoittamista rakastavana tyyppinä harmittelin ainoastaan, ettei miksi tällaista ollut tarjolla silloin, kun minä olin lapsi.

Tunteja tulee olemaan 4t viikossa, joten sillä ei nyt mitenkään elä. Siksi työ numero kaksi eli paluu takaisin perusduunarihommaan oli edessä. Apurahan päätyttyä ilmoitin varamiespalveluun olevani jälleen käytettävissä. Sainkin tiistaina soiton, että apuani tarvittaisiin, mutta tällä kertaa eri paikkaan, vaikka samaa työtä olikin tiedossa. Mahdollisesti tekisin siellä sitten kesän ja ehkä syksynkin noin kolmea päivää viikossa, sen lisäksi sanataidetunnit ja ehtisin myös käydä yliopistolla kirjoittamassa. Näin sitä pärjäisinkin ihan hyvin, kun asuntolaina alkaisi kuukausittain vähentyä.

Kun tässä meinasin vielä sivussa opiskellakin jotain aivan uutta sen väikkärin kirjoittamisen lisäksi, yhtälöstä alkaa muodostua hulluus, joten saa nyt nähdä, mitä tästä kesästä ja syksystä sitten loppujen lopuksi tulee. Mutta se on nyt ainakin tullut huomattua, että a) en osaa olla koskaan tekemättä yhtään mitään ja b) pieni paine ja stressi saa minut tekemään töitä ahkerammin.

Mutta nyt tämä tutkija suuntaa juhannuksen viettoon Pohjanmaalle. Lomalukemistoon kuuluu Jules Vernen Matka maapallon keskipisteeseen, joka tietenkin liittyy kesän Finncon-ohjelmaan.

21.6.2012

Mainos Rosa-faneille!

Kuva sivulta www.indiegogo.com/donrosa
Nyt kaikki Don Rosan ja hyvän sarjakuvan ystävät kuulolle: IndieGoGo-sivustolla kerätään rahaa, jotta Rosan ei-Disney-sarjakuvat saataisiin uudelleen julkaistua albumeina. Kyseessä ovat siis Rosan sarjakuvasarjat Pertwillaby Papers ja Captain Kentucky, joita Rosa teki collegensa lehteen, ja jotka sittemmin saivat oman fanzinensa.

Aku Ankka -faneille huomioitavaa on se, että Rosahan siis on kirjoittanut useita näistä aiemmista sarjakuvistaan myös Ankka-muotoon...

Molemmat albumit ovat myyty loppuun kustantajilta, joten saksalaisten aloitteesta kerätään rahaa teosten uudelleen julkaisemiseksi, joten juuri SINÄ voit olla mukana toteuttamassa tätä projektia! Sivuston tarkoitus on kerätä $10 000 44 päivän aikana - tällä hetkellä mennään lähellä neljää tonnia ja vain pari päivää on kulunut.

Eikä siinä vielä kaikki - lahjoittaessasi saat myös oman lahjan! Valittavana on useita Don Rosaan liittyviä pikku paketteja, mm. numeroitu Perwillaby Papers -printti (rajoitettu 222 kopioon) $15, kumpikin edellä mainituista sarjakuvakirjoista $35 tai molemmat yhteensä $70 ja tietenkin Super Fan -paketti, jossa sälää tuleekin sitten urakalla, vain $90 (joka siis on noin 70€ huom.) Ja paketteihin sisältyy muuten postitus!

Katso tarkemmat tiedot ja ohjeet IndieGoGon sivuilta.

Huomioitavaa on myös se, että kirjat tulevat olemaan A4-kokoisia, mustavalkoisia sekä englanninkielisiä. Rajoitettu painoskin on vain 350-500 kappaletta riippuen tilaajien määrästä, joten tilaa omasi heti!

...Minähän siis tilasin jo, Super Fan -paketin tietenkin. Pieni synttärilahja itselleni. Ennakkoon.

18.6.2012

Miten sitä Aku Ankkaa pitäisi lukea?

Kuvalähde: Wikipedia.org
Tässä seuraa lupaamani merkintä kuuluisasta ja kiistellystä teoksesta nimeltä Kuinka Aku Ankkaa luetaan. Imperialistinen ideologia Disneyn sarjakuvissa. Teoksen ovat kirjoittaneet Ariel Dorfman ja Armand Mattelart ja se on julkaistu ensimmäisen kerran Chilessä vuonna 1971, suomennos on ilmestynyt Love-kirjojen kautta vuonna 1980.

Dorfmanin ja Mattelartin teos julkaistiin Chilessä aikana, jolloin maan kulttuuri koki kansallista nousua ja samaan aikaan vallankumous amerikkalaisia suuryrityksiä vastaan oli meneillään. Erilaiset amerikkalaiset firmat olivat jo pitkään dominoineet Chilen taloutta, jota vastaan alkanut kapinahenki purkautui lopulta 1970-luvulla. Mattelart itse sanoo ranskalaisen käännöksen esipuheessa, että kirjan tarkoituksena oli kyseenalaistaa amerikkalaisen sarjakuvateollisuuden mekanismien luokkalogiikan merkitys ja luoda perustaa uudenlaisille lasten lehdille. Koska teos syntyi vallankumouksen vanavedessä, sen tarkoituksena on myös kuvata, miten kulttuuri tukee imperialismin ja kapitalismin arvoja.

Kuinka Aku Ankkaa luetaan koostuu kuudesta luvusta, jotka esittelevät arvoja ja ideologioita, joita Disneyn sarjakuvat tarjoavat kuluttajille. Dorfman ja Mattelart puhuvat ankkamaailman vääristyneistä perhesuhteista: on olemassa vain setiä ja enoja, vain harvoja isiä eikä koskaan äitejä. Oikeiden perusperheiden sijaan on perheklaaneja ja yksinäisiä pareja, jotka kirjoittajien mukaan viittaavat lapsilukijoilta peitettyyn seksuaalisuuteen. Myös hahmojen persoonat on tukahdutettu, koska niiltä puuttuvat henkisen kehityksen eri vaiheet: syntymä, kuolema ja kaikki siltä väliltä - ankoilla siis ei ole historiaa. Lopuksi kirjoittajat huomauttavat, että ankkamaailma on miessukupuolen dominoima. Kaikki naiset ovat alistettuja ja heidän ainoa keinonsa valtaan on viettely - kaikki muut epänaiselliset roolit ovat kiellettyjä.

Kirjan päätarkoitus on kuitenkin kuvata ankkojen ilmaisemia imperialistisia arvoja. Dorfmanin ja Mattelartin lukemista tarinoista yli 50% käsitteli ankkojen kohtaamisia muiden maanosien, kulttuurien ja erirotuisten hahmojen kanssa. Nämä tarinat kuvasivat ankat aarteidenmetsästäjinä etsimässä hupia ja seikkailuja. Tarinoissa kuvatut kansat olivat primitiivisiä, kirjoittajien kuvaamia "jaloja villejä", jotka edustivat kolmatta maailmaa, kun taas ankat puolestaan olivat imperiumi, joka tulee vierailemaan hallitsemissaan siirtomaissa. Tällainen tulkinta pohjaa Dorfmanilla ja Mattelartilla aarteen käsitteeseen. Jalot villit eivät koskaan omista aarretta, vaan kuka tahansa sen sattuu löytämäänkin, on oikeutettu aarteen omistajaksi. Villeillä ei myöskään ole historiaa eikä menneisyyttä, joten heidän mailtaan löydetty aarre ei kuulu heille, vaan sille, joka sitä päättää etsiä.

Dorfman ja Mattelart huomauttavat, että aarre on aina konkreettinen objekti, jonka voi poimia mukaansa. Se ei koskaan vaadi kaivamista tai muuta kovaa työtä, jonka puutteen he ovat panneet merkille muutenkin Disneyn universumissa. Ei ole olemassa oikeita työläisiä, ainoastaan palveluammateissa työskenteleviä hahmoja. Tehtaissa ei työskentele kukaan ja tuotteita ei koskaan valmisteta, ainoastaan kulutetaan, mikä on kirjoittajien pääkritiikin kohde.

Suomalainen käännös tarjoaa myös alkuperäisen esipuheen lisäksi sekä ranskalaisen että englantilaisen esipuheen. Jälkimmäinen (julkaistu 1975) on tähdätty tukemaan Dorfmanin ja Mattelartin ajatuksia, mutta samalla se paljastaa useita seikkoja, joita kirjoittajat eivät, joko tiedostaen tai tiedostamatta, ole ottaneet huomioon.

Ensinnäkin Walt Disney ei koskaan ollut innostunut sarjakuvista. Hän oli idealisti, joka aina yhden projektin valmistuttua siirtyi seuraavaan. Sarjakuvat olivat hänen kasvavan yrityksensä sivutuote ja vaikka hänet tunnettiin kontrollifriikkinä, joka halusi tarkastaa jokaisen tuotoksen, Disneyn sarjakuvia julkaissut Western Company sai työskennellä melko vapaasti. Tämä on merkittävää siinä mielessä, koska jokaikinen kerta, kun Dorfman ja Mattelart mainitsevat Disneyn teoksessaan, he viittaavaat Walt Disneyyn henkilönä - ei yrityksenä. Kaikki Disneyn sarjakuvissa mainitut asiat ja ideat ovat Mattelartin ja Dorfmanin mukaan siellä ainoastaan Walt Disneyn takia.

Kirjan tekijät eivät ottaneet huomioon sitä, että sarjakuvilla on useita tekijöitä. Vaikka Disneyn sarjakuvilla (jotka muuttuivat myöhemmin Dell Comicsin julkaisuiksi) oli omat koodinsa siitä, mitä sai ja ei saanut näyttää nuorille lukijoille, sarjakuvataiteilijat kuten Carl Barks nauttivat sellaista vapautta, jota Disneyn animaatiostudioilla työskentelevillä ei koskaan ollut. Joten kun Disneyn sarjakuvat esittivat luonnon ideaalisena vastalauseena kovalle teollistuneelle kaupunkielämälle, tämä ideaali ei ollut siellä Walt Disneyn takia, vaan kyseisen tarinan luojan - yleensä Carl Barksin ansiosta.

Mattelart ja Dorfman tuovat esille mielenkiintoisia tulkintoja Disneyn sarjakuvista, mutta jopa he itse myöntävät pyrkivänsä välttelemään tiettyjä tieteellisen tutkimuksen piirteitä. Tämä näkyy selvästi myös teoksen kirjoitustyylissä (johon on mahdollisesti vaikuttanut myös useampi käännös, huom.): hyvin harvoin kirjoittajat kertovat sen sarjakuvan nimen, josta he vetävät omat tulkintansa. He eivät koskaan anna perusteltua analyysia sarjakuvista, ainoastaan tulkinnat sen sisällöstä, teemasta ja ideologiasta, jotka he sieltä näkevät. Akateemikkona on hyvin ongelmallista ottaa Dorfmanin ja Mattelartin teosta vakavasti, koska he eivät koskaan esitä käytettyjä lähteitä ja argumentointejaan, ainoastaan tulkinnan. Varsinkin, kun tulkinta tuntuu aina olevan henkilökohtainen hyökkäys Walt Disneyn persoonaa kohtaan.

Lopuksi on todettava vielä, että kirja tosiaan kirjoitettiin 1970-luvulla ja suurin osa sarjakuvista, joita Dorfman ja Mattelart analysoivat, on todennäköisesti ollut Barksin tuotantoa. On myös otettava huomioon se, että kirjoittajat käyttivät lähteinään ainoastaan Chilessä ilmestyneitä sarjakuvia, joiden tekstejä oli muokattu alkuperäisestä sopimaan erilaiseen kulttuuriseen kontekstiin.
Nykyisin vastaava teos olisi taatusti erilainen.
Don Rosa -tutkijana on erityisesti mainittava historiakonteksti, joka on jo muuttanut Disney-hahmojen maailman päälaelleen.

Aion hankkia itselleni myös kirjan englanninnoksen nähdäkseni josko sen kirjoitustyyli olisi ratkaisevasti erilainen. Väitöskirjassani tulen viittaamaan aiempaan Ankka-tutkimukseen, josta Kuinka Aku Ankkaa luetaan tulee olemaan melko laaja osa. Käytän tätä tekstiä, jonka kirjoitin PCA-kesäkoulua varten, pohjana väitöskirjani johdannossa.

17.6.2012

Lähdemateriaalipino kasvoi jälleen


Tuli sitten Helsingin reissulla varattua aikaa myös siihen, jotta ehtisi käymään taas Goodfellowsin sarjakuvakaupassa. Onnistuinkin kaivelemaan sieltä lisää tärkeitä sarjakuvia: kaksi Uncle Scrooge -lehteä ja yhden Walt Disney's Comics and Stories -lehden. Uncle Scrooge 324:n kansikuvakin kertoo, että lehti sisältää Rosan "Gyro's First Invention" -sarjakuvan eli "Ensimmäisen keksinnön". Tämä on olennainen siinä mielessä, että se kertoo Pikku apulaisen synnyn - ja apulainenhan on hyvinkin fantastinen hahmo. (Kiitos tästä huomiosta kuuluu ohjaajalleni Irmalle.)
Numerosta 327 puolestaan löytyy "The Curse of Nostrildamus" eli "Nokkadamuksen kirous", mikä tietenkin viittaa Nostradamukseen ja käsittelee toteenkäyviä ennustuksia, josta tulee yksi väikkärini analyysiosion alaluvuista.
Comics and Stories -lehdessä on viimeinen osa "Attack of the Hideous Space-Varmints" -sarjakuvaa ("Kaksisilmäisten avaruushirviöiden hyökkäys"), josta juuri viimeistelin (tai viimeistelen) FINFAR-tutkijatapaamisen paperia.

Tällä hetkellä tuntuu vieläkin tärkeämmältä kerätä Rosan englanninkielistä materiaalia, koska tuo ranskalainen (laiton) fanisivusto, johon minulla on tuossa sivussa linkkikin, on nyt näköjään sitten suljettu. Eli netin kautta Rosaa ja Barksia ei siis enää pääse lukemaan.
Elättelen edelleen toiveita Mile High Comicsin paketin löytämisestä perille, mutta sitten on ehkä etsittävä muita keinoja ja otettava amerikkalaiset tuttavat käyttöön noitten sarjakuvien metsästämiseksi.
Vinkkejä hyvistä nettisarjakuvakaupoista otetaan vastaan!

P.S. Tuli sitten löydettyä vuosien jälkeen myös Kukunor.
Vikatikki. Ainakin rahattomalle nörtille.
Ostin kuitenkin miehelle tuliaisiksi Game of Thronesin Stark-mukin (Winter is coming.) sekä itselleni AT-AT:n piirustuksilla koristellun mukin, muutaman Star Wars -pinssin ja pitkään haaveilemani Guy Fawkes -naamion. Katsellaan, missä conissa sitä pääsisi cosplayaamaan V:tä.

16.6.2012

Vajaa viikko konferenssiassistenttina

Kännykällä otettu rakeinen ja epäselvä kuva Kansallismuseon ala-aulan katosta. 
Gallen-Kallelan Kalevala-freskot Sammon puolustus ja Sammon taonta
Ilmiselvää, miksi otin juuri nämä kuvaan, vai mitä?

Päädyin yliopiston konferenssitaidot-kurssin kautta työharjoitteluun Helsingissä pidettyyn museoalan CIDOC2012-konferenssiin vajaaksi viikoksi. Meitä oli kuusi assistenttia, joista yksi oli palkattu pitemmäksi ajaksi ja piti meidät muut ruodussa. Meidän osalta homma alkoi lauantaina 9.6., jolloin saavuimme Helsinkiin Kansallismuseoon tutustumaan paikkoihin ja pistämään opastuksia paikoilleen. Samalla teimme myös pikavisiitit niin Urheilumuseoon kuin Designmuseoonkin, mikä tietenkin mahdollisti myöhemmin paremman opastuksen itse konferenssilaisille. Lauantain osalta päivä oli lyhyt, vain noin kuusituntinen, kun itse konferenssin ajan me muut teimme keskimäärin kymppituntista päivää - voitte arvata, miten pitkiksi pääjärjestäjien illat venyivät.

Niin kuin osa konferenssivieraista, myös me asuimme Domus Academica -hostellissa. Hostelli oli kaikin puolin mainio, vaikka ruuanlaittopolitiikka olikin vähän omituinen. Ruokaa siis pystyi omissa huoneissa laittamaan, mutta astiat oli haettava alakerran yhteisistä tiloista ja käytännössä myös tiskattava siellä, koska vaikka respasta sai pesuainetta, tiskiharjoja oli tasan se yksi kappale.
Aamiainenkin (7€/aamu) oli varsin hintavahko suhteessa sen määrään.

Konferenssi alkoi siis virallisesti sunnuntaina 10. päivä ja kesti torstaihin, jolloin ohjelmassa oli ainoastaan ekskursiot Tampereelle ja Espooseen. Sunnuntai oli vielä helppo päivä, koska suurin osa ohjelmasta koostui workshopeista ja oma päiväni meni lähinnä istuessa Speakers' cornerissa, jossa olin vastaanottamassa esiintyjien esityksiä muistitikuille, ja iltapäivä sitten yhden workshopin valvonnassa, jossa tehtäväni koostui ihmisten sisälle päästämisestä ja kahvin keittämisestä. Päivä oli siis varsin leppoisa, koska konferenssivieraat eivät oikein tiedostaneet heille tiedotettua käytäntöä, jonka mukaan esitykset oli tuotava viimeistään kaksi tuntia ennen omaa vuoroa Speakers' corneriin, jossa ne ladattaisiin yhteiselle tikulle.
Leppoisuudesta huolimatta oltiinkin liikkeessä aamukahdeksasta puoli kuuteen.

Kun konferenssi sitten lähti käyntiin maanantaina, menoa riittikin mukavasti. Kolme neljäsosaa päivästä meni jälleen Speakers' cornerissa seuraten näytteilleasettajien projektien pystytyksiä ja loppupäivä sitten ovivahtina. Maanantaina museo oli suljettu, joten oli vielä tarkempaa seurata, että sisään pääsi vain CIDOC-badgella. Siinä pitikin käännyttää useampi aasialainen turisti pois ja selittää, että museo aukeaa jälleen huomenna.
Yritin myös epätoivoisesti puhua hieman ranskaa, mutta kaikessa jännityksessä siitä ei sitten oikein tullut yhtään mitään, vaikka sain puhetaidoistani (todennäköisesti vain ääntämyksestäni) kiitosta. Englannin ja ranskan sekoituksella onnistuin (toivottavasti) neuvomaan ranskalaisen herrasmiehen Designmuseolle.
Maanantai-ilta päättyi sitten viralliseen vastaanottoon, jossa saatiin kuulla mm. kanteleen soittoa ja syödä pikkunaposteltavia - jotka sitten hävisivät alta aikayksikön, kuten myös päivällä tarjottu ruoka. Se, jos mikä on noloa, että ruoka loppuu. Varsinkin, jos ei itse ehdi syömään.
Sain siis tosin ruokaakin päivällä pienen odotuksen jälkeen ja sitä lihapataa kyllä kannatti odottaa. Omnom.
(Ruoka oli Kansallismuseolla muuten niin erinomaista, että siitä sietää mainita ihan erikseen.)

Vaikka maanantain piti olla se horror-päivä, ei tiistai kuitenkaan aikonut alistua taistelematta. Olin koko päivän Exhibition Hallin vastaavana ja pidin huolta, ettei kukaan päässyt varastamaan mitään arvokkaita läppäreitä tms. ja huolehdin näytteilleasettajien mukavuudesta. Jouduin siinä sitten myös olemaan välillä Speakers' cornerissa yhtä aikaa, kun porukka juoksi ties sun missä muilla asioilla. Siinä sitten tuli ensimmäiset sählingit tulostimen kanssa (kuka oikeasti nykyisin enää haluaa tulostaa PPT-kalvonsa yksi kalvo per liuska???), sitten loppuikin väriaine ja paperi ja ihmisiä alkoi lappaa paikalle enemmänkin.
Korjasin kuitenkin eilisen hirvittävän traumani puhumalla ranskaa jo lähes sujuvasti muutamia sanoja unohdellen eräälle konferenssivieraalle ja sainkin (lähes) koko keskustelun hoidettua pelkällä ranskalla. C'est très bien, je pense.
Tuli myös juostua kopioimassa rahoitettujen konferenssivieraiden lentolippuja ja muita tositteita museon toisessa päässä ja tuli siinä mennä viipotettua niissä Nanson vihreissä paidoissa (joista meidät avustajat siis tunnisti) ties sun missä muuallakin.
Se pieni paniikki iski kuitenkin vasta puoli kuusi, kun vartijasetä kävi ilmoittamassa, että vartin päästä on oltava pihalla, ovet menevät lukkoon ja hälyt päälle kello kuusi. Tässä vaiheessa eräs herra näytteilleasettaja ilmoittaa, että hänen lentonsa lähtee aamulla kahdeksalta, eikä hän ehdi vartissa purkaa massivista telinettään.
Katjan aivot sanoivat BLINK, mutta suusta kuului onneksi: "Then we do it together."
20 minuuttia hätäpurkua, yksi vihainen vartijasetä, kassi, johon kaikki ei millään näyttänyt mahtuvan, yksi hikinen Katja ja kaksi minuuttia vaille tasan oltiin pihalla. Myös minä ja laukkuni, joka oli meinannut unohtua lokeroon. Sain kiitokset ja kommentit, että pääsisin purkamaan Mr. Sullivanin näyttelyä koska tahansa.

Sinä iltana koin ansaitsevani jäätelön ja kävin sen myös hakemassa.

Keskiviikkona pääsin sitten oikeastaan vasta tositoimiin, kun olin auditoriossa avustamassa koko päivän. Käytännössä siis pistin nauhoituksen päälle, huolehdin projektorista sekä avustin puhujia tekniikassa ja pidin huolta siitä, etteivät he ylitä heille varattua aikaa.
Kun sitä on itse tullut ravattua ties sun minkälaisissa konferensseissa, en voi vieläkään käsittää, miten vaikeaa se ajankäyttö joillekin voi olla? Ja vaikka sen ajan nyt ylittäisikin, mutta siis se, että osaisi alle minuutissa sitten pistää esityksensä pakettiin, että aikataulu muuten pysyisi kasassa. Huoh. En tiedä, miten paljon sitä tuli ilmeiltyä tämän tilanteen aikana, mutta ihmiset olivat muutenkin äkäisiä, kun kyseinen herra puhui aivan aiheensa vierestä. Minua jo nolottaisi.
Päivän ohjelman jälkeen pistettiin jo paikkoja kasaan ja purettiin hienoja jatkojohtoviritelmiä auditoriosta. Kun osa porukasta suuntasi jo aiemmin päivällä Tampereelle valmistautumaan huomisen ekskursion vetämiseen, me loput jäimme hoitamaan viimeiset seikat ennen iltaa, jolloin ohjelmassa oli jäähyväisillallinen Ravintola Kaisaniemessä.
Olin loppujen lopuksi ainoana edustamassa meitä konferenssiavustajia, mutta jo pelkästään herkullisten alkupalojen ja mahtavan paellan takia kannatti tulla. Myös illan tanssit olivat melkoinen näky, ja pitihän sitä ulkomaalaisten vieraiden iloksi osallistua letkajenkkaankin.
Mutta ei siellä pitkään jaksanut kuitenkaan olla, kun stressi ja koko viikon kestänyt pieni jännitys alkoi purkautua väsymyksenä ja yliherkistyneenä tilana.

Oma osuuteni konferenssista oli ohi. Iso kiitos Hennalle, Tiialle, Mirkalle, Kaille ja Jussille - olimme hieno tiimi!
Iso kiitos myös Maijalle, joka minut nappasi projektiin mukaan, kuten myös Sirkalle kaikesta avusta ja tuesta!
Ja tietenkin kiitos (ja anteeksi), Nick!

Palaute oli hienoa ja toivottavasti jossain vaiheessa näemme jossain muissa (konferenssi)yhteyksissä.

10.6.2012

PCA summer school - tällä kertaa kesän aloitus

"Sata on Seilissä hautaa ja satoja vielä kaivetaan..."
Touko-kesäkuun vaihteessa palasinkin sitten takaisin Seiliin, jossa järjestettiin toinen vuotuinen PCA-Finland summer school. Meitä PPCS-tohtoriohjelman jäseniäkin oli paikalla muutama, mikä mahdollisti pienellä porukalla paremman tutustumisen ja kyllä jonkinasteista ryhmäytymistäkin alkoi olla hiljalleen ilmassa.
Tällä kertaa vietimme Seilissä kaksi päivää, mikä tuntui yllättävän pitkältä muutaman perumisen takia. Mutta se ei menoa haitannut - koska kiirettä ei ollut, suurin osa ajasta meni syömisessä (kahden tunnin välein), nukkumisessa (pikku päiväunet oli pakko napata molempina iltoina) ja jonkin asteisessa tieteen tekemisessäkin. Ainakin lievästi.
Tämän vuoden PCA kesäkoulun teemana oli "Popular Culture Studies now and in the future", eli esitelmien aiheet lipuivat jossain menneen ja tulevaisuuden tienoilla. Itse siis puhuin tosiaan Disney-sarjakuvatutkimuksesta ja esittelin kolme teosta, joista kahdesta olenkin jo tehnyt lyhyet merkinnät (Barks-kirja ja Rosa-artikkelikokoelma), mutta kolmannesta ajattelin tehdä seuraavaksi oman merkinnän, jahka ehdin.
Reissun ehdottomia kohokohtia oli rantasauna, jonka onnistuimme tyttöporukalla lähes sammuttamaan molempina iltoina. Perjantaina minä ja Sini jopa uskaltauduimme uimaan, ja tottahan minä sisämaan kasvatti unohdin pulahtavani Itämereen, joten siinäpä sitä oli murtovettä sitten nenät ja suut täynnä. Ja oli muuten kylmää.
Iltaisin tuijottelimme myös neljän peuran laumaa, varoimme saunapolulle kerääntyineitä kotiloita ja mietimme yksinäisen kyhmyjoutsenen kohtaloa. Punkkivaroitus oli myös ilmassa, mutta niihin emme onneksi törmänneet.
Ja edelleen - tämä oli siis akateeminen kesäkoulu - puhuimme myös kulttuurintutkimuksesta aina Monty Pythonista katutaiteeseen. Harmitti vain niin pirusti, kun univelkaa oli kertynyt aamujunan takia sen verran, ettei iltapäivän sessioissa oikein meinannut pysyä silmät auki, vaikka esitelmä olisi ollut kuinka kiinnostava. Ainakin Rami Mähkän tulevasta Monty Python -väitöskirjasta saattaa löytyä potentiaalista lähdemateriaalia.

Tässä vaiheessa on hyvä tehdä ilmoitusluontoinen kuulutus: jos joku satunnaisista lukijoista sattuu tietämään Disneyn Aku Ankka -sarjakuvia käsitteleviä tutkimuksia, olkoon kiltti ja pistäköön minulle kommenttia tänne tai vaikka Naamakirjaan. Graduja ei lasketa, ne minulla on saatavilla, vaan niin sanottua "oikeaa" tutkimusta. (Kyllä, akateeminen maailma on kova ja karu, rakkaat maisteriksi haaveilevat lukijat.)
Markku Kivekkään Disney, Aku ja minä nimittäin väitti, että Oulun yliopistossa olisi vuonna 2001 julkaistu Aku-aiheinen väitöskirja! Kertokaa, onko tämä totta, koska Nellistä en mitään asiasta löytänyt.
Ainut tietämäni Aku- (ja Rosa-) juttu vuonna 2001 oli Marika Rantalan gradu Rosan huumorista Vaasan yliopistossa englannin kielen oppiaineesta.

PCA summer school aloitti kesän ja nyt sitä sitten ollaankin koko ajan menossa johonkin. Ehkä tässä ehtii välillä vähän kirjoittamaankin, ainakin toivottavasti. Tutkimus onneksi edistyy joka tapauksessa koko ajan.

P.S. Kuvassahan siis on Seilin vanha puukirkko, jonka takana olevalle hautausmaalle on haudattu niin hienoa väkeä kuin lepratautisia ja mielisairaita. Kirkkoon on jaettu erillinen osasto spitaalisia varten, ettei tavan ihmisten tarvitsisi istua heidän joukossaan. Tyylikäs paikka.

6.6.2012

Mainos: Keski-Suomen Sanataideyhdistys Rapina etsii uusia jäseniä!

Rapinan uuden sihteerin ominaisuudessa koen asialliseksi mainostaa tätä blogissanikin -  etsimme siis uusia jäseniä.

Rapina ry. on vuonna 2005 perustettu yhdistys, jonka tarkoituksena on tarjota sanataideopetusta lapsille, nuorille ja aikuisille Keski-Suomessa.
Rapinassa on mukana kirjailijoita, sanataideohjaajia, kirjoittamisen ja kirjallisuuden opettajia ja opiskelijoita. Tähän mennessä Rapina ry. on vieraillut 26 kunnassa ja sanataidepajoihin, -kursseihin ja -kerhoihin on osallistunut yhteensä noin 2800 keskisuomalaista lasta ja nuorta. Toiminta rahoitetaan pääasiassa apurahoin.
Etsimme nyt uusia jäseniä joukkoomme. Tarjoamme jäsenillemme monipuolista kokemusta yhdistystoiminnasta ja sanataidetyöstä sekä rennon ja asiastaan innostuneen työporukan. Uusilta jäseniltä odotamme aktiivisuutta ja sitoutumista yhdistystoimintaan sekä kokemusta sanataiteen tai luovan kirjoittamisen parista ja lasten tai vanhusten kanssa työskentelystä. Uudet jäsenet perehdytetään Rapinan toimintaan. Ohjaustyöstä voi myös hakea opintopisteitä.

Mikäli olet kiinnostunut Rapinan yhdistystoiminnasta, lähetä vapaamuotoinen hakemus, CV sekä suunnitelma kahdelle sanataidepajalle (2 x90 min.). Sanataidepajojen kohderyhmä on vapaavalintainen.
Hakemukset on toimitettava sähköpostitse 23.7.2012 mennessä osoitteeseen rapina (at) rapina.fi. Haastattelut pidetään viikon 33 viikonloppuna Jyväskylässä. Valitsemme 2-4 uutta jäsentä.

Lisätietoja sähköpostitse rapina (at) rapina.fi tai puhelimitse 045 136 8581.