Winchesterin veljesten kyydissä

Heti ihan alkuun varoituksen sana. Tämä blogimerkintä saattaa sisältää tyttömäistä ihkuvouhaa, joka kohdistuu kahteen nuoreen miesnäyttelijään sekä heidän tähdittämäänsä TV-sarjaan. Herkimmät lukijat älkööt vaivautuko.
Tämä merkintä saattaa myös sisältää juonipaljastuksia henkilöille, jotka eivät ole ehtineet kolmatta kautta pitemmälle.

(www.supernatural.wikia.com)

TV-sarja Supernatural (2005-) kiinnitti huomioni jo ensimmäisillä mainoksillaan. "Scary just got sexy", "Fear is a Luxury". Valkoisiin pukeutunut nainen katoaa näkyvistä. Kaksi komeaa nuorta miestä mustassa autossa. Yliluonnollisia asioita, demoneja, kummituksia...
Aivan uusi sarja, pääosassa mm. Dark Angelista (eräs kaikkien aikojen lempisarjani) tuttu Jensen Ackles. Ah, pakko katsastaa.

Muistan vieläkin elävästi, miten sarja alkoi eräänä iltana. Olimme kokoontuneet ropettamaan erään ystäväpariskuntani kotiin ja TV oli unohtunut päälle juuri sopivasti. Jostain syystä keskittyminen herpaantui sen ropettamisen suhteen. Olin koukussa. Mennyttä. Faniutunut.
Olen masokisti siinä mielessä, että pelkään kauhuelokuvia ja -TV-sarjoja. Säikyn kaikkia säikkyefektejä ja pelkään tiivistunnelmaisia hetkiä, jolloin jokin mölli väijyy aivan kulman takana. Ihan sama, vaikka olisi nähnyt Aliensin viisi kertaa ja tietää, että kyllä se kuningatar sieltä hissistä tulee, sitä säikähtää silti. Joka ikinen kerta.
Siksi pidin X-filesista ja siksi rakastan Supernaturalia.

Sarja kertoo Winchesterin veljeksistä, vanhemmasta Deanistä (mainittu Jensen Ackles) ja nuoremmasta Samista (Jared Padalecki). Aivan sarjan alussa pojat etsivät isäänsä Johnia, joka on kadonnut metsästysmatkalla. Ja kun puhun metsästyksestä, eivät kanalinnut tai riista riitä. John, Sam ja Dean metsästävät yliluonnollista. Demoneja, noitia, vampyyreja, ihmissusia, henkiä... kaikenlaisia myyttisiä pahoja olentoja aina maan pinnalle jumiin jääneistä kuolleista sieluista muinaisiin jumaliin, jotka tahtovat pahaa ihmiskunnalle.
Tarina seuraa kausittain taustajuonta, jossa kyse on jostain suuremmasta tehtävästä, kuten ensimmäisellä tuotantokaudella poikien isän löytämisestä, tai kolmannella Deanin pelastamisesta sopimuksesta demonin kanssa. Sen lisäksi tällaiselle sarjalle tyypillisesti tietyt jaksot keskittyvät "viikon mörköön", joka etsitään, jolta otetaan turpaan ja joka sitten loppujen lopuksi päihitetään.

Sarjan koukuttavimpia syitä ovat Samin ja Deanin henkilöhahmot. Isoveli Dean yrittää ottaa vastuun veljestään, mutta on samalla hieman holtiton naistenmies, joka toimii ja miettii tekojaan vasta jälkikäteen. Dean on ajattelussaan usein melko mustavalkoinen: se, mikä on pahaa, on aina pahaa. Harmaan sävyjä ei ole. Dean on se huumoriveikko, joka kertoo vitsejä ja vetää showta ja saa naisten puhelinnumerot, mutta pystyy vakavoitumaan hyvinkin äkkiä pahan tehtävän sattuessa kohdille.

Sam on perheen kuopus, joka ei halunnut mukaan perheen harrastukseen, mutta jonka kihlatun kuolema sysäsi veljensä mukaan. Sam on nörtti, joka kaivaa tietokoneeltaan tiedot ja faktat, miettii ennen kuin toimii ja on sitä mieltä, että pahoillakin olennoilla voi olla hyvä sydän. Sam kokee välillä Deanin levottomaksi eikä aina hyväksy tämän tekoja ja veljekset ovat vastakohtaisista persoonallisuuksistaan aina pienessä kilpailutilanteessa tai kinastelemassa pikkuasioista kesken pahiksen kanssa tappelun.
Näiden kahden hahmon ja kahden erittäin silmille miellyttävän näyttelijän (enpä olisi arvannut ruutupaitojen näyttävän noin hyvältä) välinen dynamiikka tekee sarjasta loistavan. Kun mukaan vielä lisätään poikien setähahmo Bobby ja sarjaan neljännellä kaudella ilmestyvä Castiel, on henkilöhahmogalleria kerrassaan mainio.
Vaikka pelottaa, on pakko nauraa.

Toinen sarjan viehätykseen liittyvä seikka on sen käyttämät myyttiset ainekset. Kaikki olennot ovat jostain päin maailmaa eri kulttuureista peräisin olevia mytologisia hahmoja. Oli kyseessä sitten "perinteinen" vampyyri tai japanilainen alkoholin henki, sarjan käsikirjoittajat poimivat näitä folkloreen ja erilaisiin taruihin liittyviä hahmoja oikeista kulttuureista eivätkä keksi niitä itse. Erityisen mielenkiintoinen on trickster-hahmo Loki, joka piipahtaa useammassa jaksossa tekemässä veljeksille kiusaa. Ja tietenkin päätyy aina vetämään pisimmän korren. Älyttömän kiinnostava oli myös jakso, jossa useiden eri kulttuureiden muinaiset jumalat istuivat saman pöydän äärelle keskustelemaan maapallon tulevaisuudesta ja veljekset olivat siinä keskellä ainoina kuolevaisina kaiken sen myyttisen voiman keskellä.

Näiden seikkojen lisäksi sarja tekee jatkuvia viittauksia populaarikulttuuriin, mikä on kaltaiselleni tutkijalle mitä suurinta herkkua. Viittaukset muihin TV-sarjoihin tai elokuviin ovat loppujen lopuksi perin normaaleja, mutta siinä vaiheessa, kun sarja alkaa tehdä metaviittauksia itseensä, ollaan jo melkoisen jälkiruoan äärellä. Winchesterin veljekset päätyvät Hollywoodin kulisseihin etsimään elokuvaa terrorisoivaa kummitusta ja Dean vihjailee kiertoajelulla Samille, että käydäänkö katsomassa Gilmoren tyttöjen kuvauspaikkaa. (Jared Padalecki tuli tunnetuksi juuri mainitusta sarjasta.)
Toisessa jaksossa veljekset päätyvät vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa he ovat näyttelijöitä nimeltä Jensen ja Jared, ja tekevät TV-sarjaa nimeltä Supernatural.
Kolmannessa tapauksessa Dean ja Sam löytävät kirjailijan, joka kirjoittaa kirjasarjaa, joka kertoo heistä ja kaikista niistä möröistä, joita he ovat tappaneet, ja kuvailee heitä paremmin kuin he itse.
Hillitön on myös tapaus Supernatural-konferenssi (tällaisia siis järjestetään myös oikeasti), jossa joukko nörttimiehiä cosplayaa Deania ja Samia ja muka "metsästää" tapahtumaan suunniteltua kummitusta. Olisiko sinusta hauska kuulla, ettet ole ihan täysin onnistunut pukeutumaan omaksi itseksesi?

Katsoin juuri sarjan seitsemännen tuotantokauden ja odotan kauhunsekaisella innolla kahdeksatta kautta, joka starttaa Jenkeissä ensi kuun alussa. Kirjaimellisesti kauhunsekaisella innolla, koska toivon, että sarja ei seuraa X-Filesin jalanjälkiä ja löpsähdä ihan täysin. Mielestäni viides kausi on ehkä kaikista paras, eikä kuutonenkaan ole huono, mutta sarja olisi voinut päättyä jo siihen, kun kaikki oli vielä hienoa ja lupaavaa. Pelko siitä, että sarja alkaa toistaa itseään, elää ilmassa. Kun molemmat veljekset ovat käyneet helvetissä ja tulleet takaisin, on tapeltu demoneita ja enkeleitä vastaan, niin mitä tässä vielä voi odottaa?
Toisaalta tähän mennessä en ole pettynyt. Joka ikisellä tuotantokaudella olen haukkonut henkeäni yllättävien käänteiden yllättäessä, itkenyt, kun joku tärkeistä henkilöistä on kuollut, nauranut itseni tärviölle ja ennen kaikkea pelännyt niin älyttömästi.
(Jaan Samin kanssa tämän irrationaalisen pelon klovneja kohtaan. Samilla syypää on Dean, joka vissiin aiheutti jonkin trauman poikien lapsuudessa. Oma syypääni on Stephen Kingin It ja Tim Curry. Hyi kamala.)

Jotain sarjasta kertoo myös se, että minä, joka en koskaan ole ymmärtänyt ihmisten viehtymystä ostaa autoja niiden ulkonäön ja keräilyarvon takia, olen alkanut himoita vuoden -67 Chevrolet Impalaa. Harkitsen talomme ympäröintiä suolalla demonien ja pahojen henkien varalta (mies ajatteli lähinnä etanoita) ja mietin, ettei se Devil's trap olisi huono idea piirtää lattiaan. Tiedän hämmentäviä asioita erilaisten olentojen tappamisesta ja siitä, miten estän, ettei minusta koskaan tule räyhähenkeä. En myöskään koskaan, edes leikilläni, halua hokea peilin edessä kolmea kertaa "Bloody Marya".


Tiedän myös nukkuvani yöni aina hieman paremmin, kun Winchesterin veljekset ovat liikkeellä.

Lopuksi haluan myös jakaa jotain erittäin hauskaa, sillä eräs sarjan toimivimmista seikoista on hieno soundtrack: Supernatural - Eye of the Tiger.

Tutkimuksen kuulumisia pähkinänkuoressa

Tähän hätään mahtuu vain lyhyt päivitys, kun pitäisi tehdä tuntisuunnitelmia Rapinan ja oman työn puolesta, lukea tenttiin ja yrittää tehdä kotonakin jotain hommia. Joten siis suuntana pähkinänkuori.

Ranskalainen artikkelikokoelma saapui ja hyvältä näytti. Kuvaa seuraa myöhemmin, kunhan seuraava julkaisuni saapuu postitse: Rappio! -seminaarikirja parin vuoden takaa Porin suunnalta. Odotan innolla.

Laitoin abstraktin lastenkirjallisuutta käsittelevään artikkelikokoelmaan. Aiheenani supersankaruus, parodiat ja mikä lopulta onkaan pahaksi lapsille (Fredric Werthamin mukaan). Päälähteenä toimii tietenkin Rosan "Vahva-Jussin paluu". Jos projekti saa vihreää valoa, sen julkaisu on noin vuoden kuluttua.

Pitäisi kirjoittaa artikkelintynkää Avaimeen, aiheena mahdolliset maailmat. Oma aiheeni käsittelisi Ropeconissa pitämääni esitelmää Ankkalinnasta fantasiamaailmana.

Seuraavat Rosa-esitykset pidetään Multian kirjastolla perjantaina 19.10. (jossa muuten on suomen suurin fantasia- ja scifikirjakokoelma! Enpä muuten tiennyt tätäkään.) ja Lokaconissa Jyväskylän Kirjailijatalolla lauantaina 20.10. Aiheena molemmissa Kertalaaki. Eli jos missasit Tampereen Finnconin, tervetuloa Kirjailijatalolle!
Tästä seuraa tietenkin virallinen mainos ja muistutus myöhemmin.

Viikonloppu menee Turussa PPCS-tapaamisessa, aiheena metodit. Pelottavaa.

Apurahojakin on haettu, marraskuista Lissabonin keikkaa varten pitäisi vielä hakea laitoksen matka-apurahaa.

Menin sitten ilmoittautumaan kasvatustieteen perusopintojen kursseille. Ihan siltä varalta, että jos minusta sitten se opettaja joskus tulisi. Tenttiä siis pukkaa ja luentoja pitäisi netistä tiirata.

Asiaa ei yhtään helpota valtava koukuttuminen Suzanne Collinsin Hunger Games -sarjaan. Yritän vältellä kolmannen osan aloittamista. Ennen kuin olen lukenut tenttikirja ykkösen siis.
(Blogipostaus aiheesta saattaa olla myös luvassa.)

Palaan asiaan jälleen viikonloppuna, ehkä julkaisujen esittelyjen myötä.

Kesällä kirjahyllyyn koottua

Koska tämä niin paljon puhuttu muutto vei kesästä leijonanosan, en ehtinyt eritellä niitä muutamia kirjoja, joita kesäkuukausina onnistuin haalimaan. Ongelmallista se on vieläkin, kun sarjakuvat ja tietokirjat ovat lähinnä epämääräisinä, huojuvina pinoina tuolla hyllyssä, mutta yritys hyvä kymmenen: kahdeksan opusta sieltä onnistuin erittelemään kesän saldoksi - miinus tietenkin conit ja muut isommat tapahtumat.

Kaveri lähti viime kuussa vaihtoon Tanskaan ja luovutti minulle cyberpunkin kuningattareksi kutsutun Pat Cadiganin Mielenpelin. Odotan innolla sen lukemista, vielä en ole ehtinyt.

Tavaratalojen alennuskoreistakin saattaa löytyä vaikka mitä. Citymarketista pongasin viihdyttävän oloisen Joe Hillin Sydämen muotoisen rasian. Pitkästä aikaa karvat pystyyn nostattavaa kauhua, joka ei ole Kingiä. Eikä myöskään ennalta arvattava.

Kirppiksiä kiertäessä mukaan tarttui neljä teosta, joista kaksi oli todellisia löytöjä. Aluksi kuitenkin se nostalgiapaukku, eli Rien Poortvlietin Hau hau, oma koirani, jota lainasin ala-asteella kirjastoautosta jatkosyötöllä. Kyseessä ei ole romaani, vaan eräänlainen taidekirja, johon kirjoittaja on piirtänyt ja maalannut joukon erirotuisia koiria eri asennoissa. Ohessa mukana myös kaunolla kirjoitettua tekstiä. Haaveilin, että osaisin joskus maalata yhtä hyvin. Eipä kyllä onnistu.

Toinen nostalgiapaukku oli valtava järkäle Syntymä, tähdet ja numerot. Horoskooppikirja, jota tuli teininä lainattua ihan liikaa. Muutama euro tästä ja taattu nostalgiatrippi. Kirjaan on eritelty vuoden joka ikinen päivä ja laadittu niille omat syntymähoroskoopit - myös karkauspäivälle. Se lupailee myös sopivia parisuhteita tiettyinä päivinä syntyneiden välille, mikä on tietenkin ihan potaskaa, mutta oman syntymäpäiväni horoskooppi osuu vieläkin pelottavan liki.
(Miehen horoskooppi ei puolestaan yhtään, mikä palauttaa nätisti maan pinnalle.)

Ne löydöt sattuivatkin samalle päivälle ja samalle kirppikselle. Joss Whedonin Buffy Vampyyrintappaja -sarjakuvan ensimmäinen osa Pitkä matka kotiin ja Luis Royon kuvittama kovakantinen Dead Moon: Epilogue, joka sisältää itämaisia piirroksia. Molemmat erittäin hyvään hintaan. Buffy saa odottaa lukuvuoroaan siihen, että saan kaudet kuusi ja seitsemän katsottua.

Lempidivarini ikkunasta pongasin puolestaan Star Wars Episodit I-VI - kuvitetun oppaan kympillä, enkä voinut tietenkään kävellä ohi. Olen toivoton.

Sisko antoi minulle (toivotuksi) syntymäpäivälahjaksi Suzanne Collinsin The Hunger Games -pokkarin, eli nyt Nälkäpeli-trilogiani on täydellinen.
(Ehdin jo ensimmäisen osan ahmaistakin ja pidin kovasti. Varsinkin tietyt yksityiskohdat avasivat päähenkilöä paljon enemmän kuin elokuva.)

Seuraava suuri kirjahankintapäivä on näillä näkymin Helsingin kirjamessujen aikaan, mikäli tilin saldo antaa myöten. Haaveilen ainakin hankkivani Hetan vastajulkaistun Harmaan pupun päiväkirjan ja Johanna Sinisalon Enkelten verta uupuu edelleen hyllystä.

Omakotitalo - remontin ja muuton kootut palat

Netin ihmeellinen maailma palasi luoksemme viikonloppuna, kun rikkinäinen ADSL-pistoke saatiin korjattua. Tässä on nyt nautiskeltu hurjasta kymmenestä megasta, mutta se riittää ainakin minun tarpeisiini. Katsellaan asiaa sitten uusiksi, kun mies saa piuhansa viriteltyä.

Tässä postauksessa ajattelin koota kesän remontti- ja muuttorumban ihanuuksia kaiken kansan ilmoille. Täällä on edelleen pieni hallittu kaaos siinä mielessä, että koska kaappitilaa ei ole alun perin ollut ja sitä ei vielä ole saatavilla aivan kaikelle, tavaroita on piilotettu koreihin, jätesäkkeihin ja pahvilaatikoihin kaunistamaan huoneita. Kaikki etenee pikku hiljaa. Tässä ollaan kuitenkin omakotitalossa, joka on ainainen jatkuva projekti itsessäänkin.

Suurin projekti oli tietenkin remontti. Ammattilaiset hoitivat kylppärin ja saunan sekä putkistojen vaihdot. Oli siinä aluksi pieni järkytys paikallaan, kun homma oli aloitettu eräänä heinäkuisena tiistaina ja illalla tulimme katsomaan purkutyön etenemistä.
Eipä ollut kylppäriä saati saunaa, oli vain kasa kiviä.
Homma piti vetää siis aivan alusta asti, koska väliseinien alaosat olivat aivan haperoita eikä saunassa ollut minkään sortin eristyksiä. Lattiabetonit revittiin auki, jotta putkistolle saatiin tilaa ja sitten porailtiin reikiä vessanpöntölle ja lavuaarille, koska eihän sellaisia nyt kylppärissä tarvitse - yksi vessa riittää vallan mainiosti omakotitalossa.
Yeah right.

Mentiin sitten asenteella "tehdään tämä nyt sitten kerralla kunnolla" ja pistettiin tilat aivan uusiksi. Se näkyi tietenkin budjetissa, joka venyi ja paukkui, mutta syödäänpä nyt sitten jonkin aikaa pastaa ihan vain sen kunniaksi, että meillä on hieno kylppäri ja ihana puusauna.

Mitään kosteusvaurioita sieltä ei löytynyt, joten jokaisessa pilvessä on kuitenkin se hopeareunus.

Oma remonttiosuutemme keskittyi sitten talon toisessa päädyssä olevaan makuuhuoneeseen ja tulevaan työhuoneeseeni. Avuksi riensi miehen isä, jonka kanssa vietimme viisi-kuusi päivää repien vanhaa tapettia, kitaten seinien reikiä (aggressiivista porukkaa tässäkin talossa asunut, kun joka ikinen ovi on lommolla ja seinissä ihmeellisiä reikiä), maalaten ja tapetoiden. Tapetointiin tuli onneksi apuun miehen tädin mies, joka harrastanut hommaa aiemminkin. Onneksi, muuten oltaisiin täällä varmaan vieläkin sormet suussa.
Siinä mentiinkin sitten vähän rennommalla otteella ja kuuluisimpia lauseita olivat "ei se mitään, siihen tulee lista" ja "äh, anti olla, se jää kirjahyllyn taakse".
Hienot näistä lopulta tuli, täytyy tunnustaa, vaikka niitä listoja nyt pitäisi vielä laittaa makkarin oven ympärille ja olohuoneen kattoon, kun edellinen omistaja oli tee-se-itse-mies ja sieltä piti purkaa melkoinen kasa piuhoja, jotka oli piilotettu kattolistojen alle.

Tee-se-itse-miehen viritysten takia selvisi myös, että Starkilla on sahauspalvelu, jonka jäännöspaloista saa tarvittaessa pienennettyä sellaisen 57x60cm kokoisen levyn uuden jääkaapin alle, jotta sen jalat eivät jää keikkumaan, koska lattialaminaattia ei ole viitsitty pistää seiniin asti.

Muutto meni ongelmitta, kun apuna oli neljä kaveria työmiehinä, entiseltä työpaikaltaan valtavan kuorma-auton lainannut naispuoleinen ystäväni, sekä äitini ja tätini, jotka olivat aamulla heränneet leipomaan pullaa ja paistamaan aitoja karjalanpiirakoita muuttoväelle ja ajaneet sitten viisi tuntia Itä-Suomesta asti. Siivouksessa he olivat myös korvaamaton apu, kun allekirjoittanut onnistui jättämään keskisormensa tiskikoneen kaapin ja tiskipöydän väliin. Se oli se ainut muutto-onnettomuus ja sattui tietenkin minulle, vaikka niin kovasti mainostinkin talkoovakuutustamme muuttoavulle. Mutta nou hätä, mitään ei murtunut tai mennyt sijoiltaan ja sormikin toimii jo.

Omakotitaloasuminen on tuonut muassaan asioita, joita ei ole kaivannut, tarvinnut tai osannut ajatella vuokra-asumisen aikana, vaikka olen itsekin kotoisin korvesta ja syntynyt ja kasvanut omakotitalossa.
Ensinnäkin tavarat. Sitä yllättäen huomaa tarvitsevansa kipeästi kirvestä, pyörösahaa ja naulapyssyä. Biltema alkaa tuntua hyvältä paikalta ja Kodin Terrastahan löytyy vaikka mitä.
Uutta jääkaappia etsiessä tajusimme, että aina ennen on joutunut tyytymään siihen, mitä asunnossa on, ja nyt kun kaapin ominaisuudet ja sisällön voi valita, niin voi pirskatti se on vaikeaa.
Sitten sitä on tullut soiteltua ties sun mihin numeroihin järjestääkseen veden, sähkön, jätehuollon, nuohoojan, öljysäiliön tarkastuksen, öljypolttimen tarkastuksen (koska näitä ei voinut tehdä sama henkilö) ja tajunnut, että nuohoojilla on oma reviirinsä ja kyllä, öljykuski osaa tuoda öljyn, vaikka ketään ei olisi paikalla.

(Mies on hokenut Denethorin sanoin viimeiset pari viikkoa, että "Bring wood and oil!", sitä en kuitenkaan mukavalle öljykuskille tullut sanoneeksi. Ja äiti ne sauna/takkapuut toi mukanaan.)

Tällä hetkellä kaipaamme neljää kirjahyllyä, koska tottakai se väri siitä mallista, mitä ostimme pari vuotta sitten oli päätetty lopettaa ja sitä sai vain tehtaalta tilaamalla. Ja kappas, kun hinta pompsahti melkein puolitoistakertaiseksi. (Miksi ne suositut, hyvät tummat värit aina lopetetaan ja kauppoihin jää niitä kuppaisia pyökkikalusteita ja kamalia valkoisia hyllyjä?)
Raaskin ottaa niitä kaksi kappaletta, joten sarjakuvat ja tietokirjat odottavat pinoissa uusia sijoituspaikkojaan, jotka saapuvat ehkä marraskuun ensimmäisellä viikolla. Huoh.
Dvd:t joutuvat odottamaan pitempään, koska jätimme niille suunnitellut hyllyt tilaamatta. Etsimme halvempaa vaihtoehtoa eli kierrämme kirppiksiä ja elämme toivossa.

Myös pukuhuone on kaaos. Sinne on dumpattu kaikki ylimääräinen roina odottamaan loppusijoituspaikkaansa. Sen pintaremontti tulee olemaan ajankohtainen ehkä ensi kuussa.

Vessa on hirviö suoraan 60-luvulta. Se menee täysin uusiksi sitten kun on rahaa. Nyt sen kanssa on vain elettävä.

Pihatalkoot on puolestaan edessä keväällä, jolloin kaivetaan, myllätään, istutetaan uutta ja suoritetaan lehtokotiloiden joukkotuho.

Nyt yritämme saada pientä kodin tuntua asentamalla verhotankoja ja kiroilemalla huonoille ohjeille.

Ehkä tässä kohta ehtii taas ajatella väitöskirjaakin...

Tilannetiedotus

En ole tyystin kadonnut bittiavaruuteen tai mihinkään muuhun avaruuteen, vaan blogin päivittämättömyys johtuu ihan täysin a) muutosta, b) tavaroiden purkamisesta ja järjestämisestä, c) ajanpuutteesta ja ennen kaikkea d) eli netittömyydestä.
Netin pitäisi siis jo toimia uudessa asumuksessamme tämän viikon maanantaista alkaen, mutta se ei paljon lohduta, kun ADSL-pistoke on irti ja sähköalaa osaava miehen isä saapuu maisemiin vasta ehkä huomenna, jolloin selvinnee, onko pistokepaikassa edes virtaa.

Päivityksiä seuraa heti ensi viikolla, jos ja kun (toivottavasti kun) pistokepaikkaan saadaan uusi kuori ja laitetaan internetzin ihmeellisen maailman mahdollistamat välineet paikalleen.

Joten, rakkaat lukijani, malttakaa mielenne ja odottakaa kärsivällisesti. Luvassa muun muassa hillitön remontti- ja muuttorumbakuvaus, kesällä hankittujen kirjojen listaus, ihkuvouhaus eräästä kaikkien aikojen lempitv-sarjastani ja toisesta uudemmasta tuttavuudesta sekä lempitaiteilija-sarjan seuraava osa, joka saattaa sisältää silmitöntä väkivaltaa ja ehkä myös seksiä. Pääosin mustavalkoisena.