Tajusinpa tässä viikonloppuna, että olin autuaasti unohtanut kirjoittaa viime kuun lopussa olleesta populaarikulttuurin tutkimuksen tohtoriohjelman (PPCS) metodiseminaarista. (Onpahan sanahirviö. Jatkossa siis pelkkä PPCS.)
Suuntima oli siis jälleen Turku, jonne me onnelliset tohtoriohjelmaan päässeet kokoonnuimme 28.-29.9. puhumaan niistä hirvittävän kamalista peikoista eli metodeista.
Mainittakoon tässä välissä, että minähän siis olen aina inhonnut metodeja ja niistä puhumista osittain siitä syystä, että minulla ei ole ollut selvää mielikuvaa siitä, että a) mitä ne siis käytännössä ovat, ja b) onko minulla nyt niitä. Joten voitte uskoa, että tämä tyyppi veti sitten paniikkitekstin, jossa vertasi metodia sillan alla kyykkivään peikkoon, joka tarttuu ahdistunutta tutkijaa nilkasta.
Aamujuna Turkuun meni torkkuessa, joten piti heti kaupunkiin saavuttua (ja törmättyäni kollegaani Tuomakseen) saada aamuteet, jotka nappasimme Turun erittäin tyylikkään kirjaston kahvilasta.
Tapaaminen oli sovittu varttia vaille kymmeneksi tuomiokirkon rappusille, jonne kokoontuikin sekalainen seurakunta populaarikulttuurin tutkijoiden näköistä porukkaa.
Päivän ohjelmistoon kuului Varsinais-Suomen elokuvakeskuksen, Kansallisen Audiovisuaalisen Arkoston ja Sibelius Museon esittelyt. Luksuslounas tarjoiltiin Hus Lindmanissa ja iltapäivä menikin sitten yliopistolla ensimmäisten seminaariesitelmien merkeissä.
Täytyy sanoa, että se oli sen verran loistava sessio kaikin puolin, että elämä selvisi, ongelmat ratkesivat ja peikko olikin aika jees tyyppi. Muistiinpanoissani on hieno korostettu ruutu otsikolla "Making your own method". Eli vihjeeksi niille kaltaisilleni, jotka kirjallisuudentutkimuksen parissa painivat näiden kamalien metodien kanssa: Kun kuvailee, mitä tekee ja kertoo, mitkä teoriat ovat vaikuttaneet ja miten se suhteutuu muihin tutkimuksiin, siitä tulee metodi. Ja sen on tietenkin oltava toistettavissa.
Tämä oivallus avasi taivahan portit ja mannaa satoi ylleni.
Minulla on metodi!
Seuraavana päivänä tuskaisen paperin esittäminen jo vähän nauratti, sillä tottahan ihmeessä lähiluku on metodi, aivan kuten sarjakuva-analyysikin. Oma professorinikin kommentoi, että tämä tutkimus on hyvä esimerkki siitä, miten teoria ja metodit kietoutuvat niin tiiviisti yhteen, että niitä on hankala erottaa toisistaan.
Metodiseminaari oli myös seuransa puolesta antoisa, kun pääsi taas moikkaamaan niitä hienoja ihmisiä, jotka oli keväällä tavannut, ja joista osa oli viettänyt ne lokoisat päivät Seilillä PCA-tapaamisessa. Seminaarin epävirallisen ohjelman aikana tulikin vaihdettua kuulumisia oikein olan takaa kaikista hienoista tutkimusaiheista ja oli mahtavaa myös kuulla, miten ihmiset olivat edistyneet tutkimuksissaan. Kyllä sitä naamakirjaan pompsahtikin liuta uusia kavereita, joiden kanssa vaihdella muitakin kuin tutkimuskuulumisia.
Se, mikä jäi mietintämyssyn alle, oli mahdollinen työharjoittelu. PPCS tarjoaa tohtorikoulutettavilleen mahdollisuuden lyhyehköön työharjoitteluun valituissa paikoissa. Se kiinnostaisi valtavasti, mutta mikäli siihen ei saa rahoitusta tai tukea matkoihin ja majoituksiin, "computer says no".
Työharjoittelu ulkomaillakin olisi mahdollinen. Haaveilen edelleen, että saisin opiskeltua vähän italiaa ja pääsisin tutkimusmatkalle Italiaan etsimään käsiini mahdollista Ankka-tutkimusta. Ainakin Rosan epävirallisen elämäkerran kirjoittanut Alberto Becattini on kuulemma "Disney-professorina" jossain päin Italiaa.
Yksi ruksi lisää haavelistaan.
Seuraava PPCS-tapaaminen on näillä näkymin vasta toukokuun alussa, mikä vähän harmittaa, kun olisi kiva tavata kollegoita useamminkin. Mutta ainahan hyvää kannattaa odottaa. Tässäkin tapauksessa erityisesti, sillä tapaaminen poiki projektin yhdessä kollegani Ljiljanan kanssa. Lentoliput Pariisiin on ostettu ja majoitus Angoulêmesta varattu kuuluisien sarjakuvafestivaalien ajaksi. Aku Ankka -näyttely, täältä tullaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti