Tolkien, Jackson ja adaptaation taito.

Varoitus: tämä teksti sisältää juonipaljastuksia Hobitti-elokuvista ja hieman avautumista. Mutta jos olet elokuvat katsonut, suosittelen klikkaamaan postauksen lopussa olevaa linkkiä ja osallistumaan Hobitti-elokuvien vastaanottotutkimukseen.

Yhdistäessämme kirjahyllymme ensimmäistä kertaa huomasimme puolisoni kanssa, että meillä on kolme samaa kirjaa: Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläinen sekä Tolkienin teokset Hobitti ja Taru sormusten herrasta -trilogia. Tolkien oli asia, joka meitä yhdisti vahvasti, vaikkakin hieman eri tasolla. Kun minä olin tuskissani teinivuosien aikana tavaillut Tarua kahteen otteeseen ennen kuin vasta kolmannella kerralla sain teoksen kunnolla edes alkua pidemmälle, mies oli lukenut koko sarjan ainakin kolmesti kahdentoista vuoden ikään päästyään. Hän ei koskaan ymmärtänyt, mikä kirjassa on muka niin vaikeaa ja puuduttavaa, mutta totesi myös, ettei siitä alun piippukessuluvusta oikeasti kannata aloittaa - mihin ainakin itse muinoin jumituin. 

Kutsun miestäni tästä syystä Tolkienin old school -faniksi. Itse luin Tarun oikeastaan vasta ensimmäisen elokuvan ilmestymisen jälkeen. Selitin tätä aina sillä, etten pettyisi, jos olisin kuvitellut hahmot kirjan perusteella eri tavalla. (Ei se auttanut, koska muut osat luettuani kuvittelin esimerkiksi Samin ja Frodon matkan Minas Morgulista Lukitarin luolaan aivan erilaiseksi.) Välivuoteni viikonloput Joutsenon Opistossa kuluivat ystävien kanssa opetellessa ensimmäisen elokuvan vuorosanoja ja tutustumalla kiinnostaviin ekstroihin. Ja tietenkin pelasimme KERPiä. 

Mies on sitä mieltä, että elokuvat ovat hirveää soopaa. Kyllähän ne leffahyllyssä näyttävät näteiltä, ne extentententended-versiot, mutta mies ei enää niitä suostu katsomaan. Kun on niin paljon turhia muutoksia ja epämääräisiä juonenkäänteitä, joilla ei tee yhtään mitään (tähän kuuluu erityisesti Aragornin "kuolema" Kahdessa tornissa).

Itse olen aina nauttinut noista elokuvista, erityisesti tarkan lavastuksen, puvustuksen ja muiden proppien takia. Siksi odotinkin kovasti Hobitti-elokuvia, mistä päästäänkin tämän varsin pitkän intron jälkeen itse asiaan.

Olisin halunnut ohjaajaksi Guillermo del Toron, joka jo Pan's Labyrinth -elokuvassa (mutta myös loistavissa Hellboy-adaptaatioissa) näytti taitonsa fantasiaelokuvien ohjaajana ja visuaalisuuden taitajana. Kuten puolisoni korostaa jatkuvasti, Hobitti on seikkailukertomus. Del Toro olisi sen osannut pitää sellaisena. Mutta sitten tuli taas Peter Jackson, joka otti vähän liikaa huikkaa samasta pullosta kuin Tarua tehdessään ja muutti Bilbon kasvutarinan kolmeksi toimintaelokuvaksi.

Koska tämä postaus ei sinänsä ole enää niin ajankohtainen, en mene kaikkiin niihin syihin, mikä Hobiteissa meni pieleen. Ne on jo sanottu varsin osuvasti tässä kolumnissa. Mutta koska Hobitti-elokuvat aiheuttivat minussa valtavia tunteenpurkauksia, haluaisin sanoa muutaman sanan asiaan liittyen (ja nyt kun olen hieman rauhoittunut).

Adaptaatio yhdestä mediumista toiseen vaatii taitoa ja kompromisseja. Se, mikä toimii kirjassa, ei välttämättä toimi elokuvassa ja päinvastoin. Kun kirjasta voimme lukea loistavan kuvauksen hahmon sisäisestä monologista, ei sitä voi mitenkään saada samantasoisena elokuvaan. Tai miten kummassa kerrot elokuvan tarkkaan koreografioidun taistelukohtauksen tekstinä kuulostamatta kornilta? (Ainakaan Christopher Paolini ei siihen Eragonissa kyennyt. Nauroin vedet silmissä sille, miten hän yritti kuvata varsin visuaalisesti taistelukohtausta, jossa Eragon halkaisee miekalla pahiksen kasvot kahtia pystysuunnassa niin, että toinen puoli liukuu hitaasti alas.)

On itsestään selvää, että jostakin on luovuttava ja jotakin lisättävä, jotta adaptaatio mihin tahansa suuntaan voi toimia. On myös itsestään selvää (mikä meiltä faneilta usein unohtuu) että elokuva, kirja ja sarjakuva ovat kaikki erilaisia, ja että jokainen versio on oma, itsenäinen tarinansa ja kokonaisuutensa. V for Vendetta on loistava sarjakuva, mutta elokuva on myös erinomainen - ei vähintään Hugo Weavingin ansiosta.

Lisäys ei kuitenkaan sisällä mitä tahansa, mikä Peter Jacksoninkin olisi pitänyt muistaa. Olihan se varmaan kiva TSH:n leffafaneille katsoa ihkua Legolasta loikkimasta superkepoisia loikkiaan ja ninjailemassa taas ties sun minkä möllin päällä. Mutta se ei tuonut tarinaan mitään uutta ja taistelukohtauksetkin muistuttivat liikaa Tarua. (Sitäpaitsu Leksu-parka näytti ainakin 20 vuotta vanhemmalta kuin isukkinsa, joka puolestaan oli tylyydessään varsin onnistunut ilmestys.)

Toisekseen, miksi sitä rakkautta pitää tunkea tarinaan, jossa sitä ei alun perin ole? Ymmärrän sen, että naistenkin pitäisi saada samaistumiskohteita elokuvasta ja hyviä, voimakkaita naishahmoja nyt on vain ihan liian vähän. Mutta nyt on kyseessä adaptaatio seikkailukertomuksesta, joka julkaistiin aikana, jolloin naisia ei yksinkertaisesti nähty sankareina samalla tavalla kuin miehiä. 

Eikä ongelma ollut Taurielin hahmon tunkeminen elokuvaan, vaan se, että hän oli siellä pelkkänä rakkaudenkohteena ilman mitään muuta toimenkuvaa. Saatiinpahan yksi dramaattinen rotujenvälinen rakkauskohtaus ja lisää tragediaa nuorten ja (liian) nättien kääpiöiden kuolemasta.

Ensimmäisen elokuvan, Odottamattoman matkan jälkeen olin vielä ihan positiivisella mielellä. Kääpiöt olivat lutuisia ja The Misty Mountains Cold jäi soimaan kauniisti päähän. Mutta en ole koskaan ollut niin vihainen astuessani elokuvateatterista ulos kuin olin Smaugin autioittaman maan jälkeen. Siinä oli kaikki vain niin pielessä, erityisesti sen pahuksen väkisin mukaan tungetun rakkauskohtauksen takia, pauhasin miehelle, joka katsoi minua sohvan nurkasta ja kysyi vakavissaan, kannattaako hänen edes katsoa koko elokuvia.

"Jos minulla on tällainen olo, niin sinä vihaat niitä," totesin ykskantaan.

Vaikka Viiden armeijan taistelu oli jälleen positiivisempi kokemus, olen kuitenkin sitä mieltä, etten tuhlaa vajaata kahdeksaa tuntia mieheni elämästä näyttämällä hänelle Hobitti-trilogiaa. Luulen, että se olisi liian rankkaa old school -fanille.

Nyt, kun olen saanut tämän sydämeltäni, voin rauhassa suositella teille kaikille Hobitin katsoneille osallistumista laajimpaan koskaan tehtyyn vastaanottotutkimukseen, joka koskee kyseisiä elokuvia. Olit sitten elokuvista mitä mieltä tahansa, osallistu tutkimukseen, jossa on mukana muun muassa Jyväskylän yliopiston tutkijoita. Voit osallistua sivulla http://www.worldhobbitproject.org/.