Oslon reissupäivitys, osa 2: NNCOREn konferenssi

Tämä olisi pitänyt tehdä jo viime viikolla, mutta sitten iskivät esitelmäkiireet ja muut kriisit, joten yritän nyt tässä heti Archipelaconin fantasiamaailmasta palanneena muistella tiiviisti ja kuvapainotteisesti, minkälainen oli Oslon NNCOREn konferenssi pari viikkoa sitten. Minunhan pitäisi kirjoittaa aiheesta myös virallinen raportti Scandinavian Journal of Comic Artiin yhdessä kollegani Essi Variksen kanssa. Se on tehtävä myös tällä viikolla, koska aloitan ensi viikolla ensimmäisen kesälomani vuosiin. Väistelen töitä ahkerasti kolmen viikon ajan, mikä tarkoittaa puutarhatöitä, lukemista ja pelaamista. Ja satunnaista blogin päivittelyä mm. keräilyharrastukseni tiimoilta. Mutta nyt - konferenssi.

NNCOREn toinen iso konferenssi järjestettiin Oslon yliopiston Blindernin kampuksella, joka sijaitsi lähestulkoon samannimisen metroaseman kupeessa. Torstaista 11.6. perjantaihin 12.6. kestänyt konferenssi oli kooltaan suhteellisen pieni ja koostui seitsemästä paneelista ja kahdesta keynotesta. Tämä oli sinänsä varsin hyvä kokonaisuus, sillä paneelit eivät menneet missään vaiheessa päällekkäin, joten kaikki pääsivät näkemään kaikkien esitelmät. Tämä on aina konferensseissa hyvä asia nimenomaan verkostoitumisen osalta. Lisäksi konferenssiohjelmaan kuului vapaaehtoisina konferenssipäivällinen (aina must koska verkostoituminen ja hyvä ruoka) sekä Oslo Comics Expo eli paikalliset sarjakuvafestivaalit.

Konferenssin teemana oli siis War & Conflict ja esitelmien aihepiirit liikkuivat sodan, väkivallan, trauman, propagandan ja muiden konfliktien tietyvillä. Keynote-puhujina oli torstaina Uppsalan yliopiston Michael Scholz, joka puhui sarjakuvista propagandan välineinä toisessa maailmansodassa, ja perjantaina yhdysvaltalainen sarjakuvataiteilija Ed Piskor, joka oli yksi Comics Expon kunniavieraista. Hänen aiheensa käsitteli hiphop-kulttuurin ja sarjakuvien yhteyttä.

Perjantaina pidetyt sessiot käsittelivät väkivaltaa, etiikkaa ja traumaa; väkivaltaa, sukupuolta ja feminismiä sekä sotaa, traumaa ja tappiota. Illalla porukka suuntasi tutustumaan Comics Expon tiloihin Deichmanske Biblioteketiin ja kuuntelemaan ensimmäisiä esitelmiä. Päivän päätti varsin juustoinen konferenssi-illallinen Villa Paradisossa. Erilaisia pitsoja kannettiin pöytään niin reilusti, että ne kelpasivat vaativimmillekin syöjille.

Michael Sholzin keynoten klassista kuvamateriaalia.

Essi Varis ja "Violent Metatextuality of The Unwritten"

Joanna Elantkowska-Bialek tekee tutkimusta Hanneriina Moisseisen sarjakuvasta Isä

Leena Romun paperi käsitteli feminististä etiikkaa seksuaalisen väkivallan kuvauksissa.

Innokkaita konferenssivieraita.

Comics Expon virallinen mainos

Deichmanske Bibliotek Schous plassilla.

Yläkerrassa oli ihan oma sarjakuvaosastonsa!

Katja löysi Aku Ankka -komeron. Mine. All mine.

Perjantaiaamun aloitti siis Ed Piskor, joka puhui hiphopin ja sarjakuvien yhteydestä. Erittäin mielenkiintoista hänen esitelmässään oli parodinen ote, jolla hän yhdisti sarjakuviensa kannet tunnettujen hiphop- ja rap-artistien levynkansiin. 

Itse paneelit käsittelivät konferenssin jälkimmäisenä päivänä historiaa ja sotaa; mangaa ja sotaa, Disneyä ja supersankareita sekä sotaa ja politiikkaa. Arvannette varmaan, missä paneelissa itse olin? 

Konferenssin teema oli ollut minulle erittäin hankala alusta asti. Miten ihmeessä liitän Rosan ankat sotaan ja konfliktiin? Tiesin kuitenkin, että minun oli päästävä osallistumaan NNCOREn konferenssiin, jotta pääsisin Osloon verkostoitumaan. Loppujen lopuksi parodinen lähestymistapa osoittautui varsin antoisaksi valinnaksi ja puhuinkin konferenssissa aiheesta "Warfare in Parodic Context in Don Rosa's Disney Comics". Lähestyin aihetta nimenomaan liioittelun kautta: miten naurettaviin mittasuhteisiin Rosa vie Roopen puolustautumismetodit, kun joku uhkaa tämän rahasäiliötä. Esittelin liioiteltua väkivaltaa, jossa kenellekään ei koskaan käy huonosti ja sekä puolustukseen käytettäviä aseita ja ansoja että myös ne kolme kertaa, jolloin Rosa käyttää oikeaa armeijaa sarjakuvissaan. Esitelmä meni varsin hyvin huolimatta siitä, että pajatin sen läpi miltei konekivääritahtia, kun tunsin itseni suht hermostuneeksi näin vieraalla aihealueella. Sain kuitenkin varsin kiinnostavia kysymyksiä ja kommentteja, ja vain yksi yleisön joukosta ei tiennyt, kuka on Don Rosa. Näin meillä Pohjoismaissa.

Aiheesta olisi kiva kirjoittaa jonkinlainen artikkeli. Mutta mihin julkaisuun? Otan vinkkejä vastaan.

Konferenssin järjestäjä Rebecca Scherr esittelee Ed Piskoria.

Ilmaisia sarjiksia! Ja siihen vielä omistus kaupan päälle!

Pascal Lefèvre ja erittäin kiinnostava vaihtoehtoisen historian konsepti

Näytin, miten Rosa täräyttää Ankkalinnaa tykeillä.

Konferenssivieraat ihan pihalla.

Kokonaisuudessaan konferenssi oli vallan antoisa hankalasta teemastaan huolimatta. Pääsin tapaamaan tuttuja ja verkostoitumaan tuntemattomien kanssa. Tutustuin Joannaan, joka on tulossa meille Jyväskylän yliopistoon tutkijavaihtoon. Odotamme Essin kanssa innolla sarjakuvatutkijoidemme määrän kasvua jo peräti neljään (!). Se, mikä aina jää vähän kenkuttamaan, on esitelmänpitäjien piittaamattomuus annetusta ajasta. Akateemisissa konferensseissa esitelmille on tyypillisesti varattu aikaa 20 minuuttia sekä 10 minuuttia kysymyksille. Ja se oma esitelmä on hyvä lukea ennakkoon läpi kellon kanssa. Se tuntuu itsestään selvältä asialta, mutta on näköjään vaikeaa välillä jopa varttuneemmillekin akateemisen viran haltijoille. 

Toisaalta on myös paneelin puheenjohtajan vastuulla keskeyttää laverteleva esitelmänpitäjä. Pahimmassa tapauksessa käy niin, että sitä vie toisen puhujan aikaa, mikä on jo varsin  piittaamatonta. Toisaalta ylipitkä esitelmä syö vain kysymyksille jätettävää aikaa, joten saattaa käydä niin, ettei kukaan ehdikään kysyä esitelmästäsi mitään, kun olet pajattanut puoli tuntia lempiaiheestasi. Näin kävi tässäkin konferenssissa. Ja se on todella sääli, jos aihe on valtavan kiinnostava, mutta puhuja ei ole onnistunut tiivistämään siitä olennaisimpia seikkoja kahteenkymmeneen minuuttiin, vaan joutuu juoksemaan viimeiset diat läpi tai jopa hyppäämään niiden yli ajanpuutteen vuoksi.

Huoh. Joidenkin ihmisten kannattaisi käydä jonkinlainen "how to conference properly" -kurssi. (Eikä sillä, että itse olisin täydellinen esitelmien pitäjä, mutta tuo aikaraami on minulle erittäin tärkeä ohjenuora. Sitä paitsi sen jälkeen kuuntelijat alkavat tuijottaa kelloa, ajatukset harhailevat, eikä mieli enää jaksa keskittyä aiheeseen, kun ajattelee ainoastaan, että miten pitkään tuo vielä meinaa löpistä?)

Perjantaina piipahdimme vielä lyhyesti Oslon Comics Expossa, jonka myyntipöytien määrä oli huomattavasti suppeampi kuin vastaavassa Helsingin sarjakuvatapahtumassa. Mukana oli paljon niin virallisia myyjiä kuin itsenäisiä taiteilijoita ja jopa Suomen sarjakuvaseura oli edustettuna! Keskustelimme myös erään myyjän kanssa siitä, onko vasta ilmestynyt ja huikean laadukkaan näköinen Steffen Kvernelandin sarjakuvaromaani Munch tulossa milloin suomeksi. Ei kuulemma ainakaan vielä, mutta englanninkielinen käännös on tekeillä. Kukakohan suomalaisista kustantajista ottaisi tämän teoksen käännöksen haltuun? On meinaan takuulla kääntämisen arvoinen elämäkerta sarjakuvamuodossa...

Ihan en kaikkiin pöytiin ehtinyt työntää nokkaani, ennen kuin porukka kasaantui lähteäkseen yhdessä syömään. Sarjakuvatapahtuman ohjelmaan en siis oikeastaan ehtinyt tutustua, mikä jäi hieman harmittamaan, mutta toisaalta kollegoiden kanssa keskustelu on aina antoisaa. Varsinkin, kun päätyy aina löytämään ne kaltaisensa nörtit sieltä joukosta.

Tämä aarre löytyi noin vitosella sarjisten joukosta!

Kiitos te ihanat kollegat, kiitos Rebecca Scherr organisoinnista! Näemme toivottavasti pian, ehkä parin vuoden päästä Ruotsissa...?

(Kuvat omiani paitsi silloin, kun oma pärstäni on niissä - silloin ottajana Essi Varis.)

Oslon reissupäivitys, osa 1: Turisteilua

Peder Balke: Stetind in Fog (1864)

Luvassa valtava taidespämmäys Oslosta eli käytännössä kuvaus siitä, miten kolme sarjakuvatutkijaa kahlaa läpi niin huikean määrän museoita, että viimeisessä modernin taiteen museossa alkaa kirjaimellisesti vilistä silmissä. (Toisaalta vilinä johtui ihan varmaan siellä olleesta taiteesta...)

Siinä sivussa ehdimme myös osallistua NNCOREn konferenssiin ja Oslon Comics Expoon (OCX), mutta siitä lisää myöhemmin. Nyt leikitään turistia.

Minä ja kollegani Leena ja Essi lensimme Osloon tiistaina 9.6. Minun ja Leenan oli tarkoitus palata lauantai-iltana, mutta Essi aikoi jäädä pitemmäksi aikaa. Reissu alkoi pienellä jännityksellä, kun aamun bussi olikin etuajassa - mutta onneksi olin minäkin. Olin myös saanut hämmentävän tekstiviestin Finnairilta, jonka mukaan minulle oli tehty pyytämättä check-in. Jostain syystä he tekevät sen valmiiksi, jos on ilmoittanut puhelinnumeronsa. Minulle asiasta ei tietenkään ole mitään hyötyä, kun en omista älypuhelinta, joten en voi avata nettilinkkejä. Lisäksi matkustan aina ruumaan menevän matkalaukun kanssa, koska a) inhoan pakata toilettitarvikkeitani pieneen läpinäkyvään minigrip-pussiin turvatarkastusta varten, ja b) haluan mahdollisuuden ostaa muutaman lisäkilon verran kirjoja, joten minun on aina mentävä tiskille vähintään jättämään se laukku.

Hankimme heti Gardermoenin lentokentältä NSB:n matkakortin (reisekortet), jolla pystyi matkustamaan metrolla, ratikalla ja tietyillä bussilinjoilla niin paljon kuin halusi.  Lisäksi sen kanssa sai alennusta junamatkasta lentokentältä Osloon. (Sen kanssa piti olla vain tarkkana lentokentälle mennessä ja sieltä tullessa, sillä kentän ja Oslon välillä meni kahdenlaisia junia.) Vaikka minun ja Leenan matka kesti vain viisi päivää, otimme silti kaikki seitsemän päivän kortit, jotka maksoivat 240 kruunua (n. 27 €). Se tuli käytännössä halvimmaksi.

Hieman Picassoakin löytyi.

Hotellimme oli Best Western Kampen Apartment Hotel, joka oli hinta-laatusuhteeltaan varsin hyvä, vaikkakin öisin lähestulkoon trooppinen. (Oslon sää hyväili meitä muutenkin - aurinko paistoi ja lämpötila seikkaili parinkymmenen asteen tienoilla. Pienestä päivettymisestä kertoo paksun kellonrannekkeen jättämä rantu ranteessa.) Hotelli sijaitsi Tøyenissa, lähestulkoon metroaseman kupeessa. Aamiainen ei kuulunut hotellin hintaan, mutta koska kyseessä oli huoneistohotelli, meidänkin kolmen hengen huoneessamme oli niin jääkaappi ja pakastin kuin tiskikone (!) ja pesukonekin. Hämmentävää. Ostimme siis aamiais- ja välipalatarpeet hotellille ja pärjäsimme niillä varsin hyvin - ja se tuli myös huomattavasti halvemmaksi kuin buffet-aamiainen.

Näimme siis tämän maalauksen.

Jo ensimmäisenä reissupäivänä lähdimme museokierrokselle, jotta ehtisimme nähdä mahdollisimman paljon kaikkea. Aloitimme Kansallisgalleriasta (Nasjonalgalleriet), koska siellä olivat Edvard Munchin kuuluisimmat työt Madonna ja Huuto. Itse ihastuin valtavasti norjalaisen Peder Balken taideteoksiin, joita oli esillä sekä isoina maalauksina että pienempinä töinä. Niiden tunnelmassa oli jotain hyvin Tove Janssonmaista. Kansallisgalleriassa oli myös yksi versio Rodinin ajattelijasta ja paljon muitakin tunnettujen taiteilijoiden töitä. Eniten aikaa vierähti tietenkin istuessa siinä salissa, jossa Munchin pääteokset olivat esillä - muihin taideteoksiin nähden poikkeuksellisesti lasien takana. Siinä salissa ei myöskään saanut kuvata, joten emme saaneet haaveilemiamme huuto-poseerauksia alkuperäisteoksen vieressä. Jouduimme tyytymään ulko-ovella otettuihin pastisseihin. Vaikka Huuto olikin huikea, Madonna veti minua jostain syystä enemmän puoleensa. Ostin lopulta museokaupasta postikortit sekä Huudosta että Madonnasta ja yllä olevasta Peder Balken maalauksesta. Lähetin kotiin myös kasan Huuto-postikortteja.

Illan vietimme patikoiden Gustav Vigelandin huikeassa patsaspuistossa auringon laskiessa. Puistoon voi tuhlata valtavasti aikaa, mutta se on ilmainen ja siellä voi vaikka käydä piknikillä, jos siltä tuntuu. Vigeland oli tehnyt aivan valtavan määrän erilaisia ja eri-ikäisiä alastomia ihmispatsaita, jotka olivat muodoiltaan ja asennoiltaan luonnollisia tai häkellyttäviä. Kuuluisimpiin näistä kuuluu äkäinen, jalkaa polkeva vauva. Erilaiset paini- ja heittoasennot, kosketus ja liike olivat ominaisia patsaille. Oudoimpiin kuului ehdottomasti miespuolinen patsas, jonka kimppuun oli käynyt joukko hyökkääviä pikkuvauvoja...

Monoliitti, joka toi mieleen groteskin version Taikaministeriön aulasta Harry Pottereissa.

Elämänkaari toistui teemana.

Keskiviikon olimme päättäneet pyhittää Oslon ydinkeskustan ulkopuolella Bygdøyn niemellä sijaitseville museoille, jonne pääsi kätevästi bussilla ja lautalla. Lautta olisi maksanut extraa, joten hyppäsimme bussiin numero 30 Rautatientorilta. Aloitimme Viikinkilaivamuseolta, josta ainakin minulla oli kovat odotukset. Museossa oli näytteillä kolme 800-900-luvuilla rakennettua viikinkilaivaa, jotka olivat toimineet hautalaivoina ylimyksille. Näistä vanhin ja koristelluin on kuvan Oseberg-laiva, johon haudattiin kaksi korkea-arvoista naista.

Osebergin laiva, pituutta noin 22 metriä.

Viikinkilaivat ja erilaiset esineet olivat kaiverruksiltaan ja koristeiltaan aivan upeita ja siinä tuli mietittyä, josko itse lähtisi kokeilemaan jotain puutyökurssia tulevaisuudessa. Arvostan todella paljon kaikenlaista puutyötä, veistoksia ja patsaita, koska itselläni ei ole sellaista hahmotuskykyä, että pystyisin tuottamaan kolmiulotteista taidetta.

Toisaalta Viikinkilaivamuseo ei kuitenkaan aiheuttanut hirvittävää "vau"-efektiä. Kaikista esineistä ja asioista puhuttiin käytännössä todennäköisinä: mikä oli minkäkin käyttötarkoitus, miksi eläinten päitä oli käytetty viikinkilaivojen keuloissa yms, eikä mitään tietenkään pystytty sanomaan varmaksi. Vaikka viikinkiaika on erittäin mielenkiintoista, laivat massiivisuudessaan huikeita, en saanut paikasta mitään kylmiä väreitä. Museokauppakin oli täynnä tylsää turistikrääsää (vaikka hyllyssä olikin viikinkiaikaa dokumentoiva teos, johon sisältyi Carl Barksin "Kultainen kypärä"). Minulla on jo Torin vasara riipuksena. Halusin hienon setin riimukiviä ja oletin, että totta kai niitä saa viikinkien kotimaasta. No, ei saanut.

Syystä tai toisesta innostuinkin huomattavasti enemmän Kon-Tiki-museosta, jonne kävelimme seuraavaksi: sen tarina oli tarkkaan dokumentoitu ja historiallisesti lähempänä meitä. Itse olin saanut ensimmäisen kontaktini Kon-Tikin tarinaan (mistäpä muusta kuin) Aku Ankasta, mutta tarkkoihin faktoihin pääsin tutustumaan ensimmäistä kertaa itse museossa. Kon-Tikihän oli norjalaisen tutkimusmatkailija Thor Heyerdahlin balsapuusta rakentama lautta, jolla Heyerdahl matkusti pienen ryhmän kanssa Perusta Polynesiaan todistaakseen, että Etelä-Amerikasta peräisin olevat kansat olisivat voineet vaikuttaa Polynesian asutukseen.

Kon-Tiki

Museossa oli esillä itse Kon-Tiki, jota katsellessa tuli oikeasti miettineeksi, että miten ihmeessä tuollainen alus selvisi matkasta maailman suurimmalla valtamerellä uppoamatta. Tarina oli tosiaan tarkkaan dokumentoitu: tutkimusryhmällä oli mukanaan kamera ja matkapäiväkirjat, joiden perusteella näyttely oli koostettu varsin yksityiskohtaiseksi. Esillä oli matkailijoiden esineistöä sekä aitoja valokuvia, ja alakerrassa näytettiin Oscarin voittanutta dokumenttia. Lisäksi museossa kerrottiin myös Heyerdahlin muista tutkimusretkistä mm. Pääsiäissaarille, minkä takia museossa oli esillä lukuisia Moai-patsaita. Myös Heyerdahlin toisesta vastaavasta matkasta Atlantin yli kaislaveneellä nimeltä Ra esitettiin dokumentoitua aineistoa. Ensimmäinen alus ei selvinnyt, mutta Ra II on myös esillä Kon-Tiki-museossa. 

Tällaisissa paikoissa tulee aina sellainen olo, että haluaisi mukaan johonkin tutkimusretkikuntaan.

Tutkimusmatkan esineistöä

Koska samalla pääsylipulla pääsi sekä Viikinkilaivamuseoon että Kulttuurihistorialliseen museoon, päätimme piipahtaa jälkimmäisessä nopeasti ennen sen sulkemisaikaa. Kulttuurihistoriallinen museo sijaitsi keskustassa ja siellä oli esillä esineitä niin Aasiasta, arktisilta alueilta kuin Egyptistäkin. Ehkä kiinnostavin huone oli kuitenkin "The Norges Bank Room", jossa on esillä kulta-aarre, joka siirrettiin pois maasta natsien hyökkäyksen takia keväällä 1940. Kyseinen kulta oli Norjan valtion vaurauden perusta ja tarina sen siirtämisestä turvaan on kerrottu sarjakuvin! Ruotsin kielen taidon pohjalta tarinaa pystyy seuraamaan varsin hyvin, mutta huoneessa on tarjolla myös englanninkieliset käännökset.

Tyylikästä sarjakuvakerrontaa.

Näissä pusseissa kulta oli.

Museon sulkeuduttua päädyimme piipahtamaan edellisenä päivänä pongaamaamme antikvaariseen kirjakauppaan (Norlis Antikvariat) sekä saman kadun eli Universitetsgatan varrella sijaitsevalle Pelastusarmeijan kirpputorille. Sieltä lähti mukaan pieni pino englanninkielisiä pokkareita vajaalla kolmellakymmenellä kruunulla kappale.

Torstaina aloitimme reissun työosuuden eli NNCOREn konferenssin, jonka sisältöihin palaan myöhemmässä päivityksessäni. Todettakoon tässä vaiheessa, että aina on innostavaa törmätä vanhoihin tuttuihin ja tavata uusia - niin myös tänä vuonna.

Konferenssin aikana minulle selvisi, että Oslossa on vanha tuttuni Outlandin liike. En tietenkään ollut tajunnut, että kyseessä on Suomen Fantasiapelien ja Englannin Forbidden Planetin kaltainen kauppaketju, vaan luulin, että kauppa oli Kristiansandin oma pikku putiikki. Leena jäi verkostoitumaan konferenssipäivän jälkeen, mutta Essiä ei tarvinnut kahdesti pyytää mukaan etsimään Tuomiokirkon takana Kirkegatalla sijaitsevaa Outlandin liikettä. Siellä hupsahti ihan vahingossa varmaan puolitoista tuntia, kun tutkimme pelejä, fanisälää, Legoja, valtavaa sarjakuva- ja kirjaosastoa ja vilkaisimme alakerran roolipeliosastoa. Kaikki oli tietenkin suhteellisen kallista, kuten Norjassa yleensäkin, mutta pakkohan jotain on aina saada mukaan. Sarjakuvia ja kirjoja en viitsinyt katsella sillä silmällä, sillä niitä saa tilattua Suomesta halvemmalla. Tein kuitenkin muita löytöjä.

High five with Iron Man! Outlandin eteisessä meni aikaa...

Konferenssin päätyttyä perjantaina tuli piipahdettua pienen porukan kanssa Oopperatalon katolla. Kuuluu kuulemma asiaan, koska sen arkkitehtuuri suorastaan vaatii sitä. Siellä ei ole harvinaista pongata joogaajia tai muita kuntoilijoita ja paikka oli täynnä aasialaisia turisteja selfiekeppiensä kanssa.

Oslon oopperatalo

Paikallista katutaidetta

Lauantaina vielä ennen lähtöämme ehdimme käydä hotellin viereisessä Munch-museossa. Siellä oli juuri Munch vs. Van Gogh -näyttely, jossa verrattiin kahden taiteilijan varsin samankaltaista taivalta, vaikka he eivät koskaan tavanneet toisiaan. Näyttelyssä oli esillä muita Munchin tunnettuja töitä sekä toinen version Huudosta. Eniten minua kuitenkin kosketti Van Goghin Starry Night over the Rhone. Sen edessä seisoin todella kauan. Olen aina pitänyt Van Goghin siveltimenjäljestä ja tässä maalauksessa sinisen ja keltaisen sävyt tukivat toisiaan upeasti.

Viimeisenä päädyimme Astrup Fearnleyn museoon, joka sijaitsi aivan rannan tuntumassa erittäin modernissa rakennuskompleksissa. Ja syystäkin: kyseessä oli siis kahteen rakennukseen jaettu modernin taiteen museo, jossa oli esille mm. sellaisten nimien kuin Damien Hirstin ja Jeff Koonsin töitä. 

Täällä minulla alkoi siis kirjaimellisesti vilistä silmissä. Ja vaikka pääaineeni onkin nykykulttuurin tutkimus, en aina oikein jaksa ymmärtää nykytaidetta. Sellaisissa museoissa minulle tulee aina outoja mielihaluja tiputtaa niitä roskia lattialle ja katsoa, kuinka moni luulee sitä taiteeksi. Täälläkin ensimmäisessä salissa lattialla lojui aivan oikeasti banaaninkuori.

Tästä huolimatta museossa oli myös kerrassaan huikeita ja puhuttelevia töitä, joita katsellessa pystyi hiljentymään ja pohtimaan, miten jonkun mielikuvitus kykenee luomaan jotain vastaavaa. Varsinkin apokalyptiset Anselm Kieferin teokset olivat pysäyttäviä.

Wolfgang Tillmans: Freischwimmer 118 (2005)

Damien Hirst on se kuuluisa ja kiistelty taiteilija, jonka teoksiin kuuluu mm. kahtia paloiteltua lehmä, joka on säilötty kahteen kehykseen niin, että lehmän "läpi" voi kulkea. Tämä teos oli nähtävissä tuolla museossa kuten myös triptyykki God Only Knows (2007), jossa lampaiden ruhot on aseteltu ristiinnaulittujen asentoon.

God Only Knows, 1. osa

The Martyrdom of  Saint Peter (2002-2003)

Pidin Hirstin töistä eniten lasikaapista, jonka sisältö oli aseteltu ylösalaisin. Teos oli nimetty Pyhän Pietarin mukaan ja sen lasioviin oli leikattu pyöreät reiät muistuttamaan ylösalaisin ristiinnaulitun jälkiä. Seinälleni huolisin kuitenkin Ross Blecknerin upean maalauksen Fallen Summerin. Ja tosiaan Anselm Kieferin teokset Barren Landscape sekä "kirjahyllyllinen" tavaraa nimeltä The High Priestess vakuuttivat myös massiivisuudellaan.

Ross Bleckner: Fallen Summer (1988)

Anselm Kiefer: The High Priestess (1985-1989)

Paul McCartyn White Snow Cake (2011)

Yksityiskohta edellisestä.

Rankan reissun jälkeen oli ihana palata takaisin kotiin, vaikkakin yöbussin takia unet jäivät vähiin ja aamulla piti olla heti ajamassa sukujuhliin. Käteen jäi kuitenkin jotain tällaista pientä kirppikseltä ja tietenkin Outlandista. Kirjoista huomasin vasta kotona, että minulla oli juurikin tuo Star Wars -teos, mutta tämä olikin parempikuntoinen, joten eipä siinä mitään.

 

Outlandista puolestaan otin heti kyytiini ihanan Bubblehead-Grootin, johon olin ihastunut Popcultissa. Ja löytyiväthän ne riimukivetkin. Health Potionia eli kofeiinikarkkijuomaa tulikin jo testattua. Järkyttävää. Mutta pullo on kiva. Se lähtee myös Archipelaconiin mukaan.

Kiitos Oslo, kiitos kollegat. Minulla oli kivaa välillä ihan turisteillakin. Ja vaikka sinne Emanuel Vigelandin museoon en tällä kertaa päässytkään aikataulujen vuoksi, niin ehkä sitten seuraavalla kerralla...

Oslo, olet ihana.

* Kuvien ottajina minä & Essi Varis

Välipäivitys: Archipelaconiin valmistautuessa

Yli kilon painoinen kovakantinen järkäle.

Olen ollut viimeisen puolitoista viikkoa koko ajan menossa tai tekemässä jotain. Ensin oli Oslon reissu ja NNCOREn konferenssi ja nyt tämän viikon olen ollut opettamassa vasta itseään lanseeraamassa olevan Jyväskylän Lasten ja nuorten yliopiston järjestämällä sarjakuvakurssilla. Tekemistä on siis riittänyt. Sarjakuvakurssi oli lapsilta ja vanhemmilta saadun palautteen perusteella kaikin puolin menestys, mutta se vei valtavasti aikaa ja jaksamista läsnäolon ja suunnittelun osalta. Nyt olen väsynyt ja univeloissa, kun pitäisi alkaa valmistautua ensi viikon Archipelaconiin, joka on se vuoden THE tapahtuma.

Note to self: älä enää jatkossa tee yhdestä kesäkuukaudesta näin täyteenpakattua.

Yritän vielä ennen Maarianhaminan reissua kirjoittaa pari päivitystä Oslosta sekä turisteilun että konferenssin osalta, vaikka muuten aion pitää vapaata somesta juhannuksen kunniaksi. Kuvaspämmiä siis luvassa, mikäli tämä yliopiston läppärini suostuu yhteistyöhön.

Archipelaconin ohjelma on siis julkaistu ja siellä on vaikka mitä sun kivaa ja kiinnostavaa. Erityisesti odotan tietenkin kunniavieras George R. R. Martinin esiintymistä ja signeeraustilaisuutta. Tilasin varta vasten Adlibriksestä kovakantisen, englanninkielisen A Game of Thronesin, johon aion hankkia omistuskirjoituksen. Ehkä tällaisen tilanteen takia voi raahata mukanaan ylimääräistä painoa sen reilun kilon verran.

Itselläni reissu on yhdistelmä työtä ja huvia. Jo torstaina olen pienimuotoisessa laivaseminaarissa kommentoijana, joten minulla on pieni pino papereita luettavana sitä varten. Perjantaina puolestaan riittää tekemistä: oma FINFAR-esitelmäni akateemisessa osiossa on Ramsö-salissa klo 12-14 paneelissa "Worlds and Fantasies in Comics and Games", jossa puhun otsikolla "From Dream to Reality: Fantastic Narrative Methods in Don Rosa’s 'The Dream of a Lifetime'”. Abstraktiini voi tutustua ennakkoon täällä. Olen myös perjantaina vetämässä puheenjohtajana FINFAR-paneelia "Future Visions" klo 15-17 samassa salissa.

Esitelmän sisältömateriaalia tällä kertaa jostain muualta.

Perjantai-iltana minulla on vielä populaarimpi (muttei tietenkään yhtään vähemmän asiasisältöinen) esitelmäni "Attack of the Narrator Box! Surprising Ways How Disney Comics Comment Their Form". Tämän voi kuulla myös Ramsö-salissa klo 19-20.

Oman ohjelmaosuuteni (jota voi kätevästi tarkastella Archipelaconin ohjelman tag-toiminnolla) päättää sunnuntain paneelikeskustelu "Sequential Speculation", jossa olen yhdessä kollegani Essi Variksen sekä sarjakuvataiteilija Ninni Aallon kanssa. Ninni pitää seuraamaani Sähköjänis-sarjakuvablogia ja hän on se toinen, jolta ainakin aion hankkia nimikirjoituksen - ja ehkä pienen piirroksen, jos vain löydän tähän hätään hänen samannimisen sarjakuvateoksensa.

Tekemistä siis riittää, varsinkin siksi, koska esitelmäni ovat vielä täysin kesken. FINFAR-aiheesta olen jo puhunut hieman aiemmin ainakin Uppsalassa ja sen materiaali perustuu täysin väitöskirjaani, mutta postmodernismi ja metalepsis muissa Disney-sarjakuvissa on vielä hieman hakusessa. Luvassa on siis poikkeuksellisesti Taskareihin ja Roope-setiin tutustumista.

Muista uutisista sen verran, että Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksemme (tuttavallisesti Taiku) on hyväksynyt kurssiehdotukseni ensi syksylle, eli pääsen jälleen opettamaan sarjakuvan historiaa, teoriaa, analyysia ja tulkintaa. Lisäksi saan enemmän opetusryhmiä Sanataidekoulusta ja mahdollisesti muutakin työtä pukkaa. Luvassa siis työntäyteinen syksy, joten yritän pitää ihka oikeaa kesälomaa heinäkuussa ensimmäistä kertaa sitten... niin, milloinkahan olen ehtinyt pitää kesälomaa viimeksi?

P.S. Jouduin puhelinmyyjän väijytykseen kesken kirjastoreissun ja kun lupasivat pyyhettä ja kirjaa ja kassia ja viiden kuukauden lehdet tälle uskolliselle (!!!) asiakkaalle, päädyin tilaamaan pitkästä aikaa Aku Ankan, vaikka alun perin tarkoitukseni oli hankkia tutkimustarkoitukseen kerrassaan kätevä Lataamo. No, vaihdan lehtitilauksen sitten Lataamoon, kun tarjous päättyy.
(Teki mieli muuten kysyä myyjältä, tiesikö hän, kenelle soitti, mutten sitten kehdannutkaan.)

P.P.S. Täytyy todeta, että jos saa reilua viikkoa ennen conia yllättävän cosplay-idean, johon tarvitsee tietynlaista vaatetta, ihana Varusteleka toimittaa tavaran häkellyttävän nopeasti. Nyt minulla on kerrassaan törkeän näköinen (mutta erittäin osuva) hattu sekä conijaksamiseen tarpeeksi scho-ka-kolaa.

Tutkijablogihaaste, osa 2: Kolme asiaa, joita inhoat työssäsi. Avaudu.

© Disney (Rosa, "Gyro's First Invention", s.1)

Koska ei ole tutkimuksen osalta mitään sen kummempaa sanottavaa, jatketaan tutkijablogihaasteen parissa. Seuraa avautumista tutkijanuran ikävimmistä asioista. TOP3, jotka kaikki itse asiassa liittyvät toisiinsa eli kulkevat nätisti käsi kädessä. Järjestyksessä mennään, eli rasittavin asia edellä.

1) Kerjuukirjeet eli apurahojen hakeminen

Miten paljon aikaa siihen tutkimukseen jäisikään, jos ei koko ajan tarvitsisi kirjoittaa niitä samperin apurahahakemuksia? Kun pitää pitää itsensä ajan tasalla siitä, mitä hakuja on käynnissä milloinkin ja mikä säätiö myöntää millekin alalle rahaa. Sitten niistä jokainen haluaa eri mittaisen tutkimussuunnitelman, joten tutkimussuunnitelmakansiossa on kymmenen eri mittaista ja eri rakenteeseen kirjoitettua tutkimussuunnitelmaa, joita pitäisi muistaa päivittää heti, kun jotain uutta ja uranuurtavaa tulee mieleen.

Sitten täytät viimeisenä iltana paniikissa sitä hakemusta netissä ja yrität miettiä, miten ihmeessä perustelet Disney-sarjakuvien postmodernismin tutkimisen kannattavana juuri tälle säätiölle. Parhaassa tapauksessa huomaat, että tämä p****le haluaakin vielä postitse toimitetut kopiot hakemuksesta ja kaikista liitteistä. Olikohan tulostimessa sitä mustetta?

Pohdit, ketä laitat suosittelijoiksi ja onko heillä aikaa antaa lausuntoa. Säädät liitteitä, jotka jokainen säätiö haluaa eri nimillä tallennettuina. Yrität samalla tiivistää CV:täsi kolmeen sivuun. Lasket budjettia post doc -uralle ja mietit, miten ison summan ilkeät laittaa "tutkimuskirjallisuuteen". Kiroilet, kun lasket Melan sivuilta tutkijan eläkevakuutusmaksujen naurettavaa summaa, jotta saat sen sijoitettua vuoden budjettiisi.

Kirjoitat vielä uudestaan tutkimussuunnitelmasi aloituskappaleen, koska hakemusten arvioijat tuskin koskaan lukevat kaikkia hakemuksia kannesta kanteen, vaan heidän huomionsa on napattava heti selkeällä ja tiiviillä aloituksella. Poistat jo liittämäsi tutkimussuunnitelma-tiedoston ja lisäät sen muokattuna uudestaan.

Lopulta painat "lähetä hakemus" -nappulaa ja pohdit, ettei täältäkään mitään rahaa kuitenkaan tule, kun se on niin tuurista kiinni ja joltain Akatemialta ei kannata edes haaveilla, vaan pitäisi olla iso porukka ja hieno hanke ja vaikka mitä ja jo pelkkä "apurahahakemus" nimelläänkin nauraa tutkijalle keskellä olevalla huvittuneella haha-tavulla...

2) Epävarma (rahaton) projektielämä

Olen kuullut villejä huhuja siitä, että jossain Aalto-yliopistossa post doc -tutkija saattaisi saada oikeasti suht isoa palkkaakin, jos sattuu olemaan työsuhteessa. En ole tavannut sellaista harvinaisuutta vielä luonnossa. Meiltäkin tosin löytyy työsuhteessa olevia tutkijoita; olen tavannut sellaisia  väitöskirjantekijöitä ja post doc -tutkijoita, mutta ne ovat harvinaisia ja lähestulkoon uhanalaisia. Ja nyt kun katsoo ja kuuntelee kauhulla tätä uuden hallituksen nerokasta ohjelmaa koulutuksen ja tutkimuksen kustannusten leikkaamisen osalta, voi vain todeta, että erityisesti tällaiset pienten laitosten ja oppiaineiden tutkijat kulkevat kohti sukupuuttoa.

Yliopistotutkijan arki on epävarmaa ja projektiluontoista. Rahoitusta saa (yleensä) kerrallaan vuodeksi ja sitä on sen jälkeen haettava taas lisää. Jos on onnekas, ympärillään pätevä työryhmä ja esimerkiksi tunnettu professori, on mahdollista tunkea itsensä mukaan johonkin laajaan hankkeeseen, joka saattaa kestää useammankin vuoden. Jos tällainen tulee vastaan, siihen on tartuttava kiinni kynsin ja hampain, vaikka se ei olisikaan juuri se oma juttu. Koska parinkin vuoden projektilla köyhä tutkija ei enää olekaan aivan täysin köyhä ja hetken pääsee tekemään sitä niin ihanaa tutkimusta selvillä kuukausituloilla.

Mutta sekin ilo on hetkittäistä. Vuodenkin rahoituksen saatuaan voi nauttia elämästä vain sen puolisen vuotta. Viimeinen puoli vuotta menee siihen, että etsit tutkimuksellesi paniikissa jatkorahoitusta ja kierre alkaa alusta. Kuluja pitää laskea koko ajan, milloinkaan ei tiedä seuraavan vuoden tulotasoa, sillä ei voi olla varma siitä, mistä sitä rahaa tulee ja miten paljon.

3) "Eihän tuo nyt mitään oikeaa työtä ole." 

Vaikka ainut hiki, joka tutkijan työssä yleensä nousee, on tuskanhiki, se ei tee siitä yhtään "vähemmän" työtä kuin mikä tahansa muu ammatinharjoittaminen. Tästä asiasta kirjoitettiinkin muun muassa viime vuoden puolella Hesarissa ja jaoin sitä somessa ilomielin. Yliopistoelämä voi olla asiaan perehtymättömälle outo ja jopa elitistinen ympäristö. Filosofian tohtorin oppiarvo ei puolestaan välttämättä kerro mahdolliselle työnantajalle suoraan todellisen osaamisen sisällöistä. Mutta tutkimus - oli se sitten väitöskirjan työstämistä tai väitöskirjan jälkeistä tutkimusta - on oikeaa työtä. 

Tutkimuksen teko ei tapahdu klo 8-16 välillä. Sitä ei voi jättää töihin ja tulla kotiin lepäilemään, sillä tutkimus kulkee aina mukana ja vaatii tietynlaisen mentaliteetin. Tutkimusta voi tehdä etänä kotoa tai mennä yliopistolle. Siihen kuuluu tiedonhankintaa, lukemista, kirjoittamista, luetun ymmärtämistä ja analysointia, tulkintojen ja päätelmien tekemistä. Tutkijan pitää osata kirjoittaa eri mittaisia tieteellisiä tekstejä: esseitä, arvosteluja, artikkeleja ja monografioita. Pitää osata vertailla ja harjoittaa lähdekritiikkiä. Tutkimusta tehdessä tarvitaan suullisia taitoja esimerkiksi konferenssi- ja seminaariesitelmien pitämistä ajatellen, sosiaalisia taitoja verkostoitumiseen muiden tutkijoiden kanssa ja oman tutkimuksensa mainostamista mahdollisia yhteistyökuvioita varten. Tutkijat yleensä myös opettavat, organisoivat tapahtumia ja seminaareja, toimivat töiden ohjaajina, oikolukijoina, toimittavat julkaisuja ja koordinoivat projekteja. Tutkijat tekevät budjettilaskelmia, aikataulu- ja matkustussuunnitelmia ja tarvitsevat kykyä sietää epävarmuutta, stressiä ja painetta. 

Jotain tästäkin listasta taatusti unohtui, mutta lähdetään näillä liikkeille. Nämä kaikki kuuluvat tutkijan CV:hen ammattiosaamisen alle.

Jos jotain inhoan, niin sitä, että joku sanoo minulle, etten muka tee oikeaa työtä.