 |
| © Disney (Rosa, "Gyro's First Invention", s.1) |
Koska ei ole tutkimuksen osalta mitään sen kummempaa sanottavaa, jatketaan tutkijablogihaasteen parissa. Seuraa avautumista tutkijanuran ikävimmistä asioista. TOP3, jotka kaikki itse asiassa liittyvät toisiinsa eli kulkevat nätisti käsi kädessä. Järjestyksessä mennään, eli rasittavin asia edellä.
1) Kerjuukirjeet eli apurahojen hakeminen
Miten paljon aikaa siihen tutkimukseen jäisikään, jos ei koko ajan tarvitsisi kirjoittaa niitä samperin apurahahakemuksia? Kun pitää pitää itsensä ajan tasalla siitä, mitä hakuja on käynnissä milloinkin ja mikä säätiö myöntää millekin alalle rahaa. Sitten niistä jokainen haluaa eri mittaisen tutkimussuunnitelman, joten tutkimussuunnitelmakansiossa on kymmenen eri mittaista ja eri rakenteeseen kirjoitettua tutkimussuunnitelmaa, joita pitäisi muistaa päivittää heti, kun jotain uutta ja uranuurtavaa tulee mieleen.
Sitten täytät viimeisenä iltana paniikissa sitä hakemusta netissä ja yrität miettiä, miten ihmeessä perustelet Disney-sarjakuvien postmodernismin tutkimisen kannattavana juuri tälle säätiölle. Parhaassa tapauksessa huomaat, että tämä p****le haluaakin vielä postitse toimitetut kopiot hakemuksesta ja kaikista liitteistä. Olikohan tulostimessa sitä mustetta?
Pohdit, ketä laitat suosittelijoiksi ja onko heillä aikaa antaa lausuntoa. Säädät liitteitä, jotka jokainen säätiö haluaa eri nimillä tallennettuina. Yrität samalla tiivistää CV:täsi kolmeen sivuun. Lasket budjettia post doc -uralle ja mietit, miten ison summan ilkeät laittaa "tutkimuskirjallisuuteen". Kiroilet, kun lasket Melan sivuilta tutkijan eläkevakuutusmaksujen naurettavaa summaa, jotta saat sen sijoitettua vuoden budjettiisi.
Kirjoitat vielä uudestaan tutkimussuunnitelmasi aloituskappaleen, koska hakemusten arvioijat tuskin koskaan lukevat kaikkia hakemuksia kannesta kanteen, vaan heidän huomionsa on napattava heti selkeällä ja tiiviillä aloituksella. Poistat jo liittämäsi tutkimussuunnitelma-tiedoston ja lisäät sen muokattuna uudestaan.
Lopulta painat "lähetä hakemus" -nappulaa ja pohdit, ettei täältäkään mitään rahaa kuitenkaan tule, kun se on niin tuurista kiinni ja joltain Akatemialta ei kannata edes haaveilla, vaan pitäisi olla iso porukka ja hieno hanke ja vaikka mitä ja jo pelkkä "apurahahakemus" nimelläänkin nauraa tutkijalle keskellä olevalla huvittuneella haha-tavulla...
2) Epävarma (rahaton) projektielämä
Olen kuullut villejä huhuja siitä, että jossain Aalto-yliopistossa post doc -tutkija saattaisi saada oikeasti suht isoa palkkaakin, jos sattuu olemaan työsuhteessa. En ole tavannut sellaista harvinaisuutta vielä luonnossa. Meiltäkin tosin löytyy työsuhteessa olevia tutkijoita; olen tavannut sellaisia väitöskirjantekijöitä ja post doc -tutkijoita, mutta ne ovat harvinaisia ja lähestulkoon uhanalaisia. Ja nyt kun katsoo ja kuuntelee kauhulla tätä uuden hallituksen nerokasta ohjelmaa koulutuksen ja tutkimuksen kustannusten leikkaamisen osalta, voi vain todeta, että erityisesti tällaiset pienten laitosten ja oppiaineiden tutkijat kulkevat kohti sukupuuttoa.
Yliopistotutkijan arki on epävarmaa ja projektiluontoista. Rahoitusta saa (yleensä) kerrallaan vuodeksi ja sitä on sen jälkeen haettava taas lisää. Jos on onnekas, ympärillään pätevä työryhmä ja esimerkiksi tunnettu professori, on mahdollista tunkea itsensä mukaan johonkin laajaan hankkeeseen, joka saattaa kestää useammankin vuoden. Jos tällainen tulee vastaan, siihen on tartuttava kiinni kynsin ja hampain, vaikka se ei olisikaan juuri se oma juttu. Koska parinkin vuoden projektilla köyhä tutkija ei enää olekaan aivan täysin köyhä ja hetken pääsee tekemään sitä niin ihanaa tutkimusta selvillä kuukausituloilla.
Mutta sekin ilo on hetkittäistä. Vuodenkin rahoituksen saatuaan voi nauttia elämästä vain sen puolisen vuotta. Viimeinen puoli vuotta menee siihen, että etsit tutkimuksellesi paniikissa jatkorahoitusta ja kierre alkaa alusta. Kuluja pitää laskea koko ajan, milloinkaan ei tiedä seuraavan vuoden tulotasoa, sillä ei voi olla varma siitä, mistä sitä rahaa tulee ja miten paljon.
3) "Eihän tuo nyt mitään oikeaa työtä ole."
Vaikka ainut hiki, joka tutkijan työssä yleensä nousee, on tuskanhiki, se ei tee siitä yhtään "vähemmän" työtä kuin mikä tahansa muu ammatinharjoittaminen. Tästä asiasta kirjoitettiinkin muun muassa viime vuoden puolella Hesarissa ja jaoin sitä somessa ilomielin. Yliopistoelämä voi olla asiaan perehtymättömälle outo ja jopa elitistinen ympäristö. Filosofian tohtorin oppiarvo ei puolestaan välttämättä kerro mahdolliselle työnantajalle suoraan todellisen osaamisen sisällöistä. Mutta tutkimus - oli se sitten väitöskirjan työstämistä tai väitöskirjan jälkeistä tutkimusta - on oikeaa työtä.
Tutkimuksen teko ei tapahdu klo 8-16 välillä. Sitä ei voi jättää töihin ja tulla kotiin lepäilemään, sillä tutkimus kulkee aina mukana ja vaatii tietynlaisen mentaliteetin. Tutkimusta voi tehdä etänä kotoa tai mennä yliopistolle. Siihen kuuluu tiedonhankintaa, lukemista, kirjoittamista, luetun ymmärtämistä ja analysointia, tulkintojen ja päätelmien tekemistä. Tutkijan pitää osata kirjoittaa eri mittaisia tieteellisiä tekstejä: esseitä, arvosteluja, artikkeleja ja monografioita. Pitää osata vertailla ja harjoittaa lähdekritiikkiä. Tutkimusta tehdessä tarvitaan suullisia taitoja esimerkiksi konferenssi- ja seminaariesitelmien pitämistä ajatellen, sosiaalisia taitoja verkostoitumiseen muiden tutkijoiden kanssa ja oman tutkimuksensa mainostamista mahdollisia yhteistyökuvioita varten. Tutkijat yleensä myös opettavat, organisoivat tapahtumia ja seminaareja, toimivat töiden ohjaajina, oikolukijoina, toimittavat julkaisuja ja koordinoivat projekteja. Tutkijat tekevät budjettilaskelmia, aikataulu- ja matkustussuunnitelmia ja tarvitsevat kykyä sietää epävarmuutta, stressiä ja painetta.
Jotain tästäkin listasta taatusti unohtui, mutta lähdetään näillä liikkeille. Nämä kaikki kuuluvat tutkijan CV:hen ammattiosaamisen alle.
Jos jotain inhoan, niin sitä, että joku sanoo minulle, etten muka tee oikeaa työtä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti