Tilasin Peter Schilling Juniorin teoksen Carl Barks' Duck. Average Americanin (2014) tässä loppukeväästä Adlibriksestä. Hinta ei ollut kallis ja mikä tahansa Disneyn sarjakuvista kertova tietokirja on aina luksusta. Niitä on olemassa aivan liian vähän. Lukaisin sen nyt junassa matkalla Turkuun (nimenomaan lukaisin - sivuja on kokonaisuudessaan 122, josta 10 on lähteitä ja liitteitä) ja ajattelin sanoa siitä muutaman sanan. Ankkalinnan Pamaus jo kommentoi teosta aiemmin blogissaan ja tein itsekin samoja huomioita. Seuraavassa omia havaintojani ja mielipiteitäni sekä fanin että tutkijan näkökulmasta.
Schilling kertoo heti johdantoluvussa, että kyseessä on fanin tekemä arvostelu, johon hän on koonnut omia lempitarinoitaan. Hänen pyrkimyksensä on vakuuttaa satunnainen lukija Disney-sarjakuvien ja eritoten Carl Barksin sarjakuvien sisällöllisestä laadusta ja tarinoiden merkityksellisyydestä. Tieteellistä teosta on turha odottaa ja tässä suhteessa ainakin itse olin hieman pettynyt. En nyt välttämättä odottanut tieteelliselle tekstille ominaista lähdeviitekäytäntöä, mutta olisin toivonut hieman lähdekritiikkiä, lisää argumentointia ihan pätevien sarjakuva-analyysien pohjalta ja jonkinlaista tulkintaa tehdyistä huomioista.
Teos koostuu kirjan pituuteen nähden yllättävän mittavasta ja kirjoittajan faniuden historiasta kertovasta johdannosta sekä seitsemästä luvusta, joissa Schilling esittelee Barksin sarjakuvien parhaimmistoa (omasta näkökulmastaan). Huomion kohteena ovat muun muassa sellaiset klassikot kuin "Lost in the Andes", "The Guilded Man" ja "The Golden Helmet". Kuten kansikuvasta voi päätellä, Schillingin lempihahmo on ehdottomasti Aku Ankka, minkä pohjalta analysoitavat sarjakuvatkin on valittu. Kuten Ankkalinnan Pamauksen blogimerkintä toteaa, Schilling näkee Akun eräänlaisena "näyttelijänä", joka sujahtaa rooleihinsa eli eri ammatteihin yhtä helposti kuin kulta-ajan Hollywood-näyttelijät. Schillingin mukaan Barksin parhaimmissa Aku-sarjakuvissa on samanlaista huumoria kuin Laurel & Hardy -komedioissa.
Schilling analysoi myös osuvasti, miksi Aku on useille niin läheinen ja tärkeä hahmo:
Donald fails constantly, to our pleasure, but he succeeds more often that you'd think. Donald does not typically succeed in financially. But he does emerge from many of these stories with his dignity intact and with a spiritual success in the face of economic ruin that is unmatched [- -]. (Schilling 2014, 9.)
Schillingin pointtina on se, että kuten Aku, myös useimmat meistä epäonnistuvat. Tämä tekee Akun lukijan kannalta helposti lähestyttäväksi.
Yllättävää kyllä, Schilling vertaa Akua Indiana Jonesin kaltaiseen seikkailijaan, joka kiertää maailmaa nimenomaan seikkailemisen halusta (s. 10). Tämän väitteen tekee hämmentäväksi se, että sekä Spielberg että Lucas ovat molemmat todenneet Barksin Roope Ankan olleen Indiana Jonesin inspiraationa. Tähän liittyy myös se, mikä teoksessa itseäni eniten ärsytti, eli kirjoittajan antipatiat Roope Ankan hahmoa kohtaan. Schillingin erittäin negatiivinen kuva Roopesta tulee parhaiten esille hänen kirjoittamastaan arviosta sarjakuvasta "The Magic Hourglass". Esimerkiksi Barksista huomattavasti tieteellisemmän teoksen kirjoittanut Thomas Andrae kommentoi samaa sarjakuvaa ja toteaa, ettei Roopen hahmo sarjakuvan julkaisuvuonna (1950) vielä ollut kehittynyt sellaiseksi, jona Barks sen myöhemmin näki. (Paljon varhaisen Roopen vihaisuudesta ja ikävistä luonteenpiirteistä siirtyi myöhemmin Kulta-Into Piihin, minkä esimerkiksi Timo Ronkainen on huomioinut Ankkalinnan Pamaukseen 1/2000 kirjoittamassaan Roope-artikkelissa.) Myös ajatus maagisesta tiimalasista Roopen vaurauden syynä tuntuu vieraalta Roopen hahmoa tutkittaessa, vaikkakin Barks piti sarjakuvansa toisistaan erillisinä, episodimaisina teoksina.
Schillingillä on tietenkin oikeus mielipiteeseensä ja vaikka kyseessä on nimenomaan Barksin sarjakuvia analysoiva teos, luen tekstiä vieläkin vahvasti Rosa-silmälasieni läpi, eli kuinka Rosa on tulkinnut Barksin esittämät hahmot. Ja nämä tulkinnat eivät osu ollenkaan yksiin Schillingin huomioiden kanssa, vaikkakin Akun sankaruus ja rooli suhteessa ankanpoikiin tulevatkin hyvin esille. Hyväksyisin kirjoittajan näkemykset paremmin (sekä tutkijana että fanina), mikäli hän perustelisi huomionsa ja ajatuksensa pätevästi. Nyt ne jäävät kirjan fanimaisuuden takia pelkästään mielipiteiksi.
Lähdekritiikki-viittaukseni tarkoitti teoksen johdannossa esiintyvää mainintaa niistä hyvistä Barks-teoksista, jotka Schillingin mukaan ovat enemmän tutkimuksia kuin hänen oma katsauksensa. Näihin Schilling lukee jostain syystä myös Ariel Dorfmanin ja Armand Mattelartin Kuinka Aku Ankkaa luetaan -teoksen, josta olen tässäkin blogissa aiemmin avautunut. Ongelmalliseksi tämän kommentin tekee tietenkin se, etteivät Dorfman & Mattelart tienneet Barksin olemassaolosta pamflettia kirjoittaessaan. Heille Walt Disney oli vastuussa kaikista sarjakuvien sisällöistä. Toiseksi kyseessä ei ole erityisen pätevä tieteellinen tutkimus, kuten olen aiemmin todennut. Dorfmanin ja Mattelartin teoksessa esiintyy varsin mielenkiintoisia luentoja, mutta puuttuvan lähdeviitekäytännön ja lähteinä käytettyjen, Chilessä julkaistujen käännösten perusteella sitä ei voi lukea hyviin kriittisiin julkaisuihin.
Schillingin teos on ihan viihdyttävä ja Barks-fanille sopiva nopea lukupaketti. Mitään uutta ja mullistavaa se ei kuitenkaan tarjoa. Sarjakuvia analysoivat luvut menevät pitkälti tarinoiden referoimiseen ja vaikka sarjakuva-analyysia vähän otetaankin mukaan erityisesti ruutujen kokojen ja hieman sisältöjenkin osalta, tarkempi luenta ja tulkinta puuttuvat kokonaan. Mikä teoksesta myös puuttuu, on kokoava päätäntö, jossa kirjoittaja olisi voinut tehdä hieman yhteenvetoja havainnoistaan.
Ja jostain syystä tartuin myös sivulla 8 olleeseen lauseen alkuun, jossa puhuttiin Akusta: "Barks created such a believable character..." Barkshan ei tietenkään luonut Akua vaan kehitti Akun hahmoa monipuolisemmaksi. Olisin kustannustoimittajana vaatinut ehdottomasti tuon lauseen tarkentamista väärinkäsitysten välttämiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti