Fragile Subjects - Lapsuudentutkimusta Turussa

Päivitys viime viikon konferenssista on hieman viivästynyt alkaneiden opetuskiireiden takia. Ehkä tästä piakkoin pääsisi taas jatkamaan tutkimukseen liittyvien asioidenkin parissa.

Turun yliopistolla järjestettiin siis 19.-20.8. kaksipäiväinen lapsuudentutkimuskonferenssi Fragile Subjects - Childhood in Literature, Arts and Medicine. Tuo taiteen ja lääketieteen yhdistäminen saattaa ensilukemalta vaikuttaa oudolta, mutta ainakin itse näin linkittymisen heti esimerkiksi kirjallisuus- ja kuvataideterapiaan. Toisaalta konferenssissa ei kokoontunut ainoastaan joukko humanisteja, vaan konferenssi oli varsin poikkitieteellinen: oli sosiologiaa, psykologiaa, lääketiedettä, historioitsijoita, yhteiskuntatieteilijöitä - ja yksi sarjakuvatutkija eli minä. Olo oli kieltämättä hieman irrallinen, vaikka joukkoon kuului myös kuvakirjoja ja pelejä tutkivia kollegoita. Huomasin myös konferenssin avausseremoniassa piirteen, johon en ollut törmännyt spefi- enkä sarjakuvakonferensseissa: valtaosa tutkijoista oli naisia. Lapsuudentutkimus on kuulemma tyypillisesti naisvaltainen tutkimusala, mikä oli hieman hämmentävää, kun on tottunut siihen, että konferensseissa tapaa aika tasapuolisesti miehiä ja naisia.

Minulla oli Alfred Kordelinin säätiön myöntämä matka-apuraha, joka kattoi tämän reissun ja kesäisen Archipelaconin. Vaikka tämä konferenssi ei ollut täysin omaa alaani, odotin tapahtumaa varsin suurella innolla ja valmistauduin esitelmääni keräämällä materiaalia DCML:n ystävällisten ankistien avustuksella.

Konferenssissa oli viisi sessiota, joissa kussakin oli 3-4 paneelia, mikä tarkoitti tätä tyypillistä valinnanvaikeuden ongelmaa. Päädyin kuitenkin etenemään turvallisissa vesissä, mikä tarkoitti lastenkirjallisuuden ja visuaalisen kulttuurin paneeleita ja jätin traumat ja lääketieteen sikseen. Yhden traumaattisia lapsuuksia käsittelevän paneelin päädyin kuitenkin katsomaan ihan vain siksi, josko sillä pääsisin hieman virittäytymään tulevaan hankeprojektiini. (En päässyt, päädyin ajattelemaan liikaa lasten itsemurhia.)

Ensimmäisen päivän esitelmistä odotin eniten Safiullina Alexandrovnan paperia Beatrix Potterin saduista. Otsikko "Tricksters and Criminals in Beatrix Potter's Tales" lupasi paljon, joten pettymys oli sitäkin suurempi, kun esitelmä paljastui lähinnä matemaattisiksi taulukoiksi siitä, miten paljon mitäkin ilmiötä esiintyy Potterin lastenkirjoissa ja miten. Konkreettiset esimerkit jäivät niin lyhyiksi, ettei aiheeseen päässyt oikein sisälle. Ja sitten kuulin Alexandrovnan olevan nimenomaan kirjallisuudentutkija, joten hän ei ota huomioon ollenkaan kuvia. En ymmärtänyt tätä suhtautumista lainkaan: kyllähän sitä olisi melkein pakko reagoida kuviin, jos kerran tutkii kuvitettuja lastensatuja... Ehkä Alexandrovna ottaa kuvat huomioon, jos tekee jatkotutkimusta. Esitelmä pohjautui nimittäin hänen graduunsa.

Professori Marika Nikolajevan keynote

Konferenssin odotetuin anti oli itselleni yksi kolmesta kutsuvieraasta, Cambridgen professori Maria Nikolajeva, jonka väitöskirja The Magic Code oli omani päälähteitä teoriakirjallisuuden osalta. Varauduin hillittömään akateemiseen fanitukseen, mikä olisi varmaan paisunut yli, jos professori Nikolajeva olisi puhunut vähääkään lastenkirjallisuuden fantasiaan liittyvistä asioista. Nikolajevan keynote-esitelmä oli kuitenkin otsikoitu "Cognitive-Affective Engagement with Disability in Contemporary Young Adult Fiction." Käsitellyt teokset kuulostivat erittäin mielenkiintoisilta, mutta niiden nimet vilahtivat ohi niin nopeasti, etten ehtinyt kirjoittaa niitä ylös. (Tämän takia Powerpoint on hyvä asia, vink vink.)

Ensimmäisen päivän päätteeksi järjestettiin perinteinen konferenssi-illallinen Hus Lindmanilla, jossa olin käynyt kerran aiemmin PPCS-seminaarin yhteydessä. Konfesenssi-illalliset ovat varsin rentoja ja vapaamuotoisia tapahtumia, vaikka joidenkin (kuten tämän) alussa saattaa olla tervetuliaismaljat ja jonkin tahon tervehdys. Osallistun kuitenkin illallisiin lähes poikkeuksetta, koska niissä A) on usein aivan laittoman hyvää ruokaa, ja B) se on varsin oiva tilaisuus tutustua ihmisiin ja verkostoitua. Fragile Subjects ei tehnyt poikkeusta kummallakaan osastolla. Päädyin muun muassa selittämään amerikkalaiselle kollegalle Muumien mahtavuutta ja mitä suomalaista kannattaa viedä mukanaan tuliaisina (tietenkin niitä Muumeja ja Fazerin suklaata). Tutustuin myös pariin suomalaiseen kollegaan, joista toinen tutkii lasten kuvakirjoja.

Torstaiaamun visuaalista kulttuuria käsittelevä paneeli sisälsi kaksi mielenkiintoista esitelmää: Sanna Quickin musiikkia ja äänimaisemia Pelikaanimies-elokuvassa katsastava paperi sekä Ville Sirkiän esitelmä siitä, miten Pikku Kakkosesta tuttu Nukkumatti-animaatio (Unser Sandmännchen) rakentaa lapsuutta. Siinä oli varsinkin meille suomalaisille melkoinen nostalgiapaukku, jolla kyllä pysyi hereillä aamuyhdeksältä alkaneessa sessiossa.

Sanna Quick ja katsauksen päätelmät

Ville Sirkiä näyttää, miten Nukkumatti vieraili myös Lapissa

Yksi ehdottomasti kiinnostavimpia esitelmiä oli kahvitauon jälkeisessa kirjallisuuspaneelissa ollut, jyväskyläläisen kollegani Susanne Ylösen esitelmä "The Cute Little Monster", jonka aiheena oli lastenkirjallisuuteen hiipinyt ilmiö söpöiksi tehdyistä hirviöistä. Ylönen pohti, mitä tarkoitusta tämä "cutification" palvelee ja onko se enemmän aikuisille kuin lapsille suunnattu ilmiö. Odotan Susannen väitöskirjaa suurella innolla.

Hirmuisen söpöjä hirviöitä Susanne Ylösen esitelmässä.

Oma esitelmäni oli konferenssin viimeisessä sessiossa, jossa käsiteltiin lapsia visuaalisissa kulttuureissa. Session paikka oli sinänsä konferenssin järjestäjiltä aika fiksusta valittu, sillä tuohon aikaan iltapäivästä (ja koko konferenssista) porukka alkaa yleisesti olla melko nuutunutta. Kun on vuorossa neljän esitelmän putki, on hyvä olla visuaalista materiaalia, johon yleisö voi kiinnittää huomionsa. Ainakin pysyivät hereillä.

Visuaaliseen kulttuuriin oli saatu mahdutettua esitelmät valokuvista, Roald Dahlin lastenkirjoista, sarjakuvista ja videopeleistä. Sanna Lehtonen piti päivitetyn version Archipelaconin akateemisessa osiossa pitämästään esitelmästä, joka koski Child of Light -videopelin arvosteluja ja vastaanottoa. Natalia Kokoshnikovan esitelmässä kiinnostavaa oli se, miten kuva ja teksti toimivat Dahlin kirjoissa erottamattomina: kirjailija itse tekee käsikirjoitusvaiheessa suunnitelmia siitä, mitkä kohdat hän haluaa näyttää kuvina, ja jättää näin ollen tekstin kokonaan pois. Hänen vakiokuvittajalleen Quentin Blakelle jää sitten työ kuvata Dahlin visiot.

Oma esitelmäni otsikko oli "From Brats to Woodchucks: The Representation of Huey, Dewey and Louie in Disney Comics." Puhuin siis siitä, miten ankanpoikien kuvaus on muuttunut Al Taliaferron kuvittamasta ensiesiintymisestä tähän päivään. Esimerkkejä hain Taliaferron lisäksi tietenkin Barksilta ja Rosalta. Minulla oli valtavasti materiaalia ja koko konferenssin ajan keksin uusia, täydentäviä asioita, jotka piti ottaa huomioon, kuten eri aikakausien kulttuurinen konteksti eli muun muassa Comics Code ja miten 1950-luvulla suhtauduttiin lapsiin ja sarjakuviin. Jouduin karsimaan huikeasti materiaalia ja esimerkkejä pois ja pelkäsin, etten sittenkään ehdi puhua kaikesta siitä, mitä olisin halunnut. Kokonaisuudessaan esitelmä meni kuitenkin varsin mukavasti, varsinkin kun ottaa huomioon sen, että yleisössä oli - kukas muu kuin - itse Maria Nikolajeva.

Sain paljon kysymyksiä ja kommentteja, vakioina tietenkin "miksi Aku on niin suosittu", mutta myös uusia ja tärkeitä huomioita siitä, miksi Tupu, Hupu ja Lupu ovat nimenomaan sukulaispoikia, eivätkä Akun omia poikia, ja että miten ankanpoikien syntyaika ja tämän ajan perhekäsitys voivat vaikuttaa asiaan omalla tavallaan.

Kun kahden tunnin mittainen paneeli oli ohi, paneelia vetänyt David Linton totesi meille, että tämä oli ehdottomasti konferenssin paras sessio. Se ainakin lämmitti mieltä.

Toivottavasti konferenssin järjestäjät suunnittelevat julkaisun tekemistä. Jos eivät, haluaisin joka tapauksessa kirjoittaa esitelmäni pohjalta laajemman artikkelin.

 

Esitelmää odotellessa ollaan aina vähän jännän äärellä.

Kaksipäiväinen konferenssi oli kaikin puolin varsin onnistunut paketti. Konferenssin hintaan kuuluneet lounaat Upseerikerholla olivat maittava ja kahvitauot ansaitsevat erityiskiitosta pituudellaan (puolessa tunnissa ehtii sekä juoda kupposen että seurustella ja siirtyä seuraavaan saliin) ja kerrassaan herkullisilla pullillaan.

Sain uusia tuttavuuksia ja pääsin kiittämään professori Nikolajevaa hänen väitöskirjastaan. Tämä nolona tokaisi, että lue jotain tuoreempaa, mistä ymmärsin, että jokainen tutkija etenee urallaan jossain vaiheessa siihen pisteeseen, että menneisyyden tutkimukset alkavat tuntua perusteluiltaan ja tulkinnoiltaan vanhoilta ja noloilta. 

En ehtinyt jäädä pitkään seurustelemaan konferenssin päätyttyä viiden jälkeen, kun piti ehtiä kuuden junalla kohti Jyväskylää. Turusta jäi hyvä mieli, kuten aina. Ja kohtahan sinne pitää lähteä taas takaisin...