Promootio - suurin akateeminen juhla

Ilmoittauduin tänään elokuiseen promootioon. Kyseessä on siis tyypillisesti kolmen, neljän vuoden välein järjestettävä akateeminen juhla, jossa maisterin ja tohtorin tutkinnon suorittaneet saavat juhlallisuuksien keskellä oppiarvonsa ja näiden tunnukset: maisterinseppeleen ja -sormuksen tai tohtorinhatun ja -miekan. Latinankielinen termi 'promovere' tarkoittaa suomeksi eteenpäin siirtämistä, edistämistä tai ylentämistä: tutkinnon saaneet siis ylennetään akateemisessa arvoasteikossa. Tänä vuonna Jyväskylän yliopiston promootio on kaikkien tiedekuntien yhteinen juhla.

Promootio on lähinnä perinteinen seremonia eikä osallistumatta jättäminen tarkoita sitä, ettei oppiarvoa saisi. (Voi myös osallistua poissaolevana, jolloin saa kaikki asiaankuuluvat härpäkkeet, mutta hinta ei ole niin tyyris.) En itse koskaan mennyt maisteripromootiooni, koska olin jo päätä pahkaa tekemässä tohtorintutkintoani ja ajattelin säästää juhlallisuudet sinne. Toinen syy oli raha: kaikkiin promootioon kuuluviin juhlallisuuksiin osallistuminen on naurettavan kallista. (Tähän ja pukukoodiin palaan myöhemmin.) Sain kutsun joulukuussa samana päivänä, kun päästäni otettiin mitat tohtorinhattua varten. Luin ohjeistuksia ja kustannuksia ääneen miehelleni, joka päivitteli ja repeili vuoronperään.

Promootio on kolmipäiväinen juhla, jonka pitkät perinteet juontavat Euroopasta jo keskiajalta. Suomessa ensimmäinen promootio järjestettiin Turun Akatemiassa vuonna 1643, Jyväskylän yliopistossa on promovoitu vuodesta 1969. Perjantaina järjestetään maistereille seppeleensitojaiset ja tohtoreille miekanhiojaiset. Miekanhiojaisissa tohtorinmiekka hiotaan seremonialliseen sävyyn tohtorin seuralaisen valellessa tahkoa kuohuviinillä. (Tämä kohta aiheutti useamman repeämisen.) Perjantai-ilta päättyy illallisiin.

Lauantaina järjestetään varsinainen promootioakti. (Kyllä, sitä sanotaan aktiksi.) Minulla ei ole tarkkaa tietoa sen kulusta, mutta edellisvuosien kuvien perusteella se muistuttaa ylioppilasjuhlia: promovendit (promootioon osallistuvat maisterit tai tohtorit) noutavat oppiarvonsa tunnusmerkit ja saavat latinankielisen diplomin sekä kutsukirjan, jossa vissiin on tiedot kaikista sinä vuonna promovoitavista. Netin mukaan tämä kestää kolme ja puoli tuntia, joten oletettavasti siellä oikeasti haetaan niitä hattuja ja sormuksia ja miekkoja yksi kerrallaan. Kai siellä jotain puheohjelmaakin on. Kuulemma tilaisuudessa esitetään ainakin varta vasten tätä promootiota varten sävelletty viisu.

Eniten olen miettinyt perheenjäsenten kutsumista paikalle. Virallinen kutsu on kahdelle eli sisältää puolison (joka meinasi kuolla tylsyyteen jo väitöstilaisuudessa), mutta nähtävästi muita vieraspaikkoja on rajoitetusti. Pikaisella selauksella siitä kuulemma saa lisätietoa myöhemmin. (Eli äitikin taitaa päästä halutessaan paikalle.)

Aktin jälkeen seuraa juhlallinen kulkue, joka on todennäköisesti se kaikista tunnetuin piirre. Jyväskylän yliopiston edellisestä promootiosta vuonna 2013 taisi olla telkkarissakin juttua, kun presidentti Sauli Niinistö vihittiin kunniatohtoriksi. Kulkue matkaa Taulumäen kirkkoon, jossa pidetään jumalanpalvelus. (Muistattehan - keskiaikainen perinne.) Kiinnostavaa olisi kuulla, että mitä ne promovoitavat, jotka eivät kuulu luterilaiseen kirkkoon, tekevät tässä vaiheessa. Ehkä karkaavat.

Lauantai-ilta huipentuu päivällistanssiaisiin, joissa vissiin muistellaan ne kaikki Wanhojen tanssien poloneesit ja muut keskiaikaiset paatokset läpi. Tanssiaisten jälkeen pidetään puhe nousevalle auringolle. (Totaalinen repsahdus.)

Sunnuntaillekin on vielä survottu ohjelmaa: siihen sisältyy Jyväskylän yliopistossa Päijänteen risteily ja lounas sekä päivän päätteeksi promoottorin (yliopiston virkaiältään vanhin professori) ja gratistan (eli järjestelyistä vastanneen toimikunnan pääjehun) karonkka buffetpöytineen. Tämän pitäisi sitten olla se "rento" tilaisuus.

Kaikkeen osallistuminen maksaa. Jos päättäisi vetää koko shown läpi kunnolla puolison ja parin vieraan kanssa, koko hela hoito kustantaisi lähemmäs viisisataa euroa. Sitten siihen päälle tulee reilu 600 € maksava hattu ja parinsadan hujakoilla pyörivä miekka. Miekan sain väitöslahjaksi roolipeliporukaltani (ja se on niin yli-ihku, että meinasin kuolla - en ole varma hehkutinko miekkaani täällä blogissa ollenkaan) ja hatun raaskin tilata, koska tätini päätti, että pitäähän tohtorilla hattu olla ja osallistui varsin kattavasti kustannuksiin.

Olin aluksi hieman skeptinen sen suhteen, että haluanko osallistua mihinkään naurettavan kalliiseen pönötykseen, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että kerrankos sitä elämässään tohtoriksi väittelee, joten katsotaan, miten tämän saisi vedettyä omalle tyylilleen sopivasti kotiin. Olen osallistumassa vain miekanhiojaisiin ja promootioaktiin ja jätän tanssiaiset ja risteilyt suosiolla sellaisille, jotka niistä nauttivat. Ja pitäähän sitä lähteä hattua ja miekkaa nyt ulkoiluttamaan, kun sellaiset kerrankin on hankittu. (Lisäksi sain kuulla, että sekä promootiokulut osallistumismaksuineen, asuineen ja hattuineen että väitöskulut karonkkoineen voi vähentää verotuksessa tulonhankkimiskuluina! Tätäkään ei kukaan meille suoraan kerro. Ei tietenkään.)

Sitten päästään siihen toiseen päivittelyn aiheeseen eli pukeutumiseen. Koska kaava on jälleen muinainen, myös pukukoodi on sellainen, että sitä on noudatettava. Puutun tässä nyt ainoastaan tohtorin koodistoon - maistereilla on sitten omansa.

Miekanhiojaisissa naispuolisella tohtorilla on värillinen juhlapuku sekä miekka. Värillinen juhlapuku tarkoittaa täyspitkää, juhlavasta kankaasta valmistettua mekkoa, jonka päävärin on oltava muu kuin musta tai valkoinen. Miespuolinen seuralainen pukeutuu juhlapukuun. Eli frakkiin. (Tämä aiheutti kärsiviä tuhahduksia.)

Promootioaktissa täytyy olla musta, pitkä puku ja hansikkaat, tohtorinhattu ja -miekka. Ei suuria koruja, ei laukkuja, ei kelloja. Hansikkaiden pitää peittää ranteet. Miehet selviävät jälleen frakilla, mutta paidan värin kanssa on oltava tarkka.

Niin ja sitten niihin muihin tilaisuuksiin on myös oma pukukoodinsa. Riittääkö?

Onneksi minulla on sisko, joka on koulutukseltaan vaatepuolen muotoilija. Yksi mekko on tilauksessa, toinen on tuunauksessa. Katsotaan, miten Ankkatohtori hoitaa homman kotiin, kun väitöstilaisuudessakin venyteltiin pukukoodia puoleen ja toiseen...

Tällainen se nyt sitten on. Ja istuu prikulleen.

Tutkijablogihaaste, osa 5: Mikä teki sinusta tutkijan? Kutsumus, äkillinen ilmestys vai sattuma?

Koska yritän palata suunnilleen viikoittaiseen päivitysrytmiin, on myös aika palata tutkijablogihaasteen pariin. Tällä kertaa aihe on helppo. Lähestulkoon joka ikisessä haastattelussa minulta on kysytty juuri tätä: miksi ihmeessä päätit tehdä väitöskirjan Aku Ankasta? Aihe oli niin suosittu, että kävin sen läpi myös lektiossani, joka keskittyi pohtimaan tutkijan ja fanin suhdetta.

Tie tutkijuuteen ei ollut kiveen kirjoitettu. En ollut päättänyt, että minusta tulee tutkija (saati sitten sarjakuvatutkija), kun aloitin Jyväskylän yliopistossa syksyllä 2003. Olin edellisvuonna suorittanut avoimessa yliopistossa kirjallisuuden perusopinnot ja pääsin nyt jatkamaan yleisen kirjallisuuden opiskelua Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksessa. Minulla ei silloin oikeastaan ollut mitään hajua siitä, mitä halusin isona tehdä, saati siitä, mihin päätyisin maisteritutkinnon jälkeen. Haaveilin kirjailijan urasta (mistä haaveilen satunnaisesti edelleen) ja olin satavarma, ettei minusta koskaan tule ainakaan opettajaa.

Koska olin siis jo käynyt ensimmäisen vuoden kurssit, pyörin enemmän toisen vuoden opiskelijoiden luennoilla, missä tunsin itseni ulkopuoliseksi. Nämä puhuivat sujuvasti Jean-Paul Sartresta, Jacques Derridasta ja Fjodor Dostojevskista. Minä mutisin, ettei se Rikos ja rangaistus nyt kovin kummoinen ollut ja eräs opiskelijapoika miltei suuttui. Minusta Harry Potterit olivat loistavia, ja nautin siksi paljon enemmän maropena tunnetun roolipeliporukkani seurasta kuin opiskelijatovereiden bileistä. Olin myös lähes varma, että teen sen graduni sitten joskus Tähtien Sodan naisfaneista.

© Disney

Sitten fuksivuoteni keväällä 2004 järjestettiin fantasialuentosarja. Koska olin jo teinistä asti ollut genren suurkuluttaja, olin jo menossa massaluennoksi muodostuneelle opintokokonaisuudelle ennen kuin kukaan ehti kissaa sanoa. Ja kuinka ollakaan, kurssin aloitti sarjakuvataiteilija-kuvittaja Petri Hiltunen, joka puhui sarjakuvan fantasiasta ja meni sivulauseessa toteamaan, että itse asiassa sekä Carl Barksin että Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvat ovat silkkaa fantasiaa. (Hiltusen luennosta on olemassa artikkeli teoksessa Totutun tuolla puolen, mutta siihen tämä sivulause ei ollut päässyt.) 

Tämä oli se hetki. Se tutkijanurani kannalta merkittävin hetki, jolloin jokin naksahti kohdilleen, pääni ylle syttyi jättimäinen lamppu, huusin symbolisesti mielessäni heureka, ja mitä vielä. Kurssin essee, jonka piti käsitellä fantasian teemoja eri medioissa luentopäiväkirjan pohjalta, levisi käsittelemään Don Rosan Aku Ankkaa ja niissä esiintyviä fantasiamaailmoja. Esseetä oli niin kiva kirjoittaa, että päätin seuraavana syksynä ehdottaa sitä proseminaarityöni (nyk. kandidaatintutkielma) aiheeksi. Ohjaajani oli asiasta aivan pähkinöinä ja käski jatkaa suoraan graduun. 

Gradunteko muodostui ongelmalliseksi. Lyhyesti ja kauniisti sanottuna silloinen professorini ei ymmärtänyt sarjakuvia saati kokenut, että ne olisivat kirjallisuutta. En saanut tarvitsemaani ohjausta, joten pyysin proseminaarityöni ohjaajaa kakkosohjaajaksi. Syksyllä 2008 suoritin laitoksen työharjoittelua Oriveden Opistossa, jossa vietin arkipäivät opettajan ja avustajan töissä ja kirjoitin illat graduani (ja kirjoittamisen maisteriohjelman sivulaudatur-työn taiteellista osiota - ihan vain siksi, koska se oli kivaa). Tällöin tajusin, että eihän se opettaminen (eli luokan edessä seisominen) ollutkaan niin kamalaa, kun itse asiassa olin koko kouluaikani ala-asteelta lähtien joutunut selittämään opettajien ohjeita luokkatovereilleni ja neuvomaan heitä vaikeissa kohdissa.

© Disney (Rosan sarjakuvien fantasiaa: Milla Magian taikuus)

Sain kuitenkin (sivuohjaajani ansiosta) graduni Ankkalinna - portti kahden ulottuvuuden välillä. Fantastisten maailmojen ilmeneminen Don Rosan Disney-sarjakuvissa (2009) valmiiksi ja vielä hyvin arvosanoin. Opiskelijatoverini, joka oli toiminut graduni opponenttina, totesi, että mikset tekisi samoin tein väitöskirjaa. No, siitä se ajatus sitten lähti. Aloitin tohtoriopintoni nykykulttuurin tutkimuksen oppiaineessa keväällä 2010, kun olin ensin taistellut entisten kirjallisuuden professorien kanssa sarjakuvan merkityksestä. Minulle jäi tapaamisesta sellainen kuva, että menet nyt sinne muiden hörhöjen pariin, kun et oikeata kirjallisuutta halua tutkia. Ja tästä tapaamisesta on peräisin se lentävä lausahdus tutkimukseni merkityksestä: "Eihän ketään kiinnosta joku Don Rosa."

Nyt olen tutkijatohtori ja työni tarkoituksena on muun muassa teettää nuorilla omaelämäkerrallisia sarjakuvaharjoituksia luovissa työpajoissa. Löysin tieni äkillisen ilmestyksen kautta, mutta osin se on ollut myös sattumaa siinä mielessä, miten hyvin asiat ovat loksahtaneet kohdilleen, vaikka rahoitustakaan ei tippunut ennen kuin vuonna 2013. 

Juuri siksi täytyy myös todeta, että eihän kukaan tällaista työtä tekisi ilman kutsumusta.

Selfie Donin kanssa keväällä 2014 juuri ennen Tuomas Holopaisen
levyjulkkareita.

UUSI KURSSI: Sarjakuvatyöpajaa nuorille Jyväskylän Veturitalleilla

Piirrä itsesi maailmaan! Sarjakuva luovana menetelmänä

Torstaisin 28.1.–17.3.2016 klo 18.30-20.00 (2 t), huom. ei kontaktiopetusta viikolla 6!

Paikka: Veturitallit

Toivottu osallistujamäärä: 3-8 henkeä, suljettu, luottamuksellinen ryhmä

Sarjakuva tarjoaa luovan välineen käsitellä esimerkiksi omaelämäkerrallisia asioita kuvan ja tekstin yhteistyön avulla. Se on kasvattanut suosiotaan erityisesti blogien kautta. Tällä kurssilla perehdytään sarjakuvaan ilmaisumuotona ja käydään läpi teoriaa aina sarjakuvan kerronnasta merkkikieleen erilaisten konkreettisten esimerkkien kautta. Lisäksi tutustutaan myös sarjakuvabloggaamiseen. Kurssin päätavoitteena on tuottaa oma, pituudeltaan vapaa sarjakuva itse valitusta aiheesta. Kurssi ei vaadi pohjatietoja eikä tavoitteena ole tarjota opastusta piirustustekniikoihin: jokainen voi työstää sarjakuvaansa haluamallaan tyylillä ja tavalla, sillä kaikki osaavat piirtää.

Sarjakuvan tekemisen ohessa kurssilla herätellään luovuutta myös erilaisten lyhyiden piirustus- ja kirjoitusharjoitusten myötä ja hyödynnetään sarjakuvablogit.com-sivustolle luotua kurssiblogia. Kurssiin kuuluu myös pari laajempaa kotitehtävää, joista toinen tehdään opetuksesta vapaalla viikolla.

Kurssille ei ole osallistumismaksua.

Ilmoittautumiset kurssin ohjaajalle, FT Katja Kontturi, puh. 040 8053546, katja.j.kontturi(at)jyu.fi.

Kurssi kuuluu osaksi Euroopan Sosiaalirahaston (ESR) rahoittamaa Näkymättömät – nuorten digitarinat -hanketta, joka tukee nuorten osallisuutta ja tarjoaa areenan oman tarinan esittämiseen.

R. I. P. Alan Rickman

Tekijä: Kimberly Blanco (http://quotesgram.com/alan-rickman-quotes/#LT06LzbAYe)

Halusin vain kiittää sinua seuraavista elokuvista, joiden kanssa olen elänyt, kasvanut, itkenyt ja nauranut. Elokuvista, joista olen tunnistanut sinut jo pelkästä äänestäsi tai voimakkaasta läsnäolostasi. 

Kiitos.

Alan Rickman
21.2.1946 - 14.1.2016

Die Hard - Vain kuolleen ruumiini yli (1988)

Robin Hood - Varkaiden ruhtinas (1991)

Dogma (1999)

Galaxy Quest (1999)

Rakkautta vain (2003)

Linnunradan käsikirja liftareille (2005)

Sweeney Todd - Fleet Streetin paholaisparturi (2007)

Liisa Ihmemaassa (2010)

Ja tietenkin kaikki Harry Potter -elokuvat, joissa muutit Kalkaroksen kirjan sivujen kirjaimista ja sanoista fyysiseksi hahmoksi; siksi ikäväksi opettajaksi, jota me kaikki inhosimme ja rakastimme.

***

Luen taas Kuoleman varjeluksia. Itken varmaan vielä enemmän kuin tavallisesti sen lopussa.

Rästipäivitys: Reconfiguring Human & Non-Human

Jostain syystä viime syksyn loppupuoli meni niin hektiseksi, että paljon jäi sanomatta täällä blogissa. Epäilen, että tämä kevät on menossa samaan suuntaan, joten yritän lupailla itselleni ja teille, että päivittäisin tärkeimmät asiat aina viikonloppuisin (ja jatkaisin tutkijablogihaastetta, viimeistelisin lempitaiteilijani-sarjan ja aloittaisin Don Rosa -kokoelmani esittelyn hiljalleen). Suuria lupauksia heti vuoden alkuun.

Aloitan kuitenkin lyhyesti rästipäivityksellä, joka menee niinkin kauas kuin viime lokakuulle, jolloin osallistuin omalla laitoksellamme järjestettyyn konferenssiin nimeltä Reconfiguring Human & Non-Human: Texts, Images, and Beyond, jonka kollegani Essi Varis ja Aino-Kaisa Koistinen olivat organisoineet.

Tämä kansainvälinen konferenssi (jotkut puhuvat myös seminaarista) järjestettin 29.-30. lokakuuta ja se keräsi huikean määrän ulkomaisia vieraita ja kiinnostavia esitelmiä. Oli kuitenkin mielenkiintoista huomata, miten kotipuolessa järjestetty konferenssi ei tuntunut konferenssilta - ihan kuin olisin tullut vain yliopistolle normipäivänä töihin, vaikka saimmekin hienot nimikyltit ja konferenssikansiot. Omaa osallistumispanostani haittasivat myös muut työni, kun koko torstaipäivä jäi tyngäksi, sillä jouduin suuntaamaan kesken päivän Korpilahdelle opettamaan. Ehdin kuitenkin illan cocktail-tilaisuuteen ja Sohwissa järjestetylle konferenssi-illalliselle, mikä kannatti - en ole eläessäni syönyt niin hyvää kasvisruokaa. Myös illallisen aikana keskieurooppalaisten kollegoideni kanssa käydyt keskustelut yliopistojen eroavaisuuksista olivat varsin viihdyttäviä.

Essi ja Aino-Kaisa toivottivat yleisön tervetulleeksi.

Aino-Kaisa esitteli omaa väitöskirjaansa

Perjantai olikin minulle se virallinen työpäivä, sillä toimin puheenjohtajana sessiossa "The Imagined Other: Fantasy Races as (Political) Topoi. Oma sessioni oli aihealueiltaan varsin herkullinen, sillä aiheina oli erilaiset haltiaolennot, hobittien ja lohikäärmeiden vertailua sekä örkkien evoluutio -esitelmä. "Only in #ReconHuman", twiittasin.

 

Verda Bingöl

Nicholas Wanberg vertaili rodullista determinismiä.

Mika Loponen ja örkit

Oma esitelmäni oli perjantaina iltapäivällä eläinhahmoja käsittelevässä sessiossa, jossa esiteltiin lisäksi 1970-luvun puolalaisten tv-sarjojen näkemystä koiran tärkeydestä ihmisen kumppanina ja neuvostoliittolaisten poliittisten pilapiirrosten eläinsymboliikkaa. Oma esitelmäni oli nimeltään "Ducks, Mice or Humans? Disney Comics Characters Balancing Between Their Identities", jossa esittelin eri taiteilijoiden näkemyksiä siitä, ovatko ankat (tai hiiret) ihmisiä vai eläimiä. Esittelin Disney-sarjakuvien ihmisille ominaisia eläimellisiä piirteitä, pohdin Rosan sukupuun kautta sitä, onko Ankka itseasiassa sukunimi, koska se periytyy patriarkaalisesta isältä lapselle, vertailin Akua ja Repeä toisiinsa sekä toin esille Hessun ja Pluton eroja. Nostin myös muutamia kuvaesimerkkejä jouluaterioista: onko se kannibalismia, jos ankat syövät joulupöydässä kalkkunaa?

© Disney (Rosa, "The Vigilante of Pizen Bluff", s. 6)

Esimerkiksi ylläolevissa ruuduissa Buffalo Bill vihjaa, että Roopella olisi sulkasato, mikä viittaisi siihen, että hän tiedostaa Roopen olevan lintu - ei ihminen. Välillä Rosallakin on tämänkaltaisia viittauksia räpylöihin tai muihin ankkamaisiin piirteisiin, vaikka hänen mukaansa ankat ovat ihmisiä.

Esitelmästäni on mahdollisesti tulossa artikkeli tässä vuoden mittaan, joten pysytelkää kuulolla. 

Konferenssi päättyi DVD-julkkareihin, jossa esiteltiin suomalainen, puolen tunnin mittainen dokumenttielokuva nimeltä Esiäitien elämänvoiman juurilla: perinnetietoa pohjolan myyttisestä maailmasta. Yleisön tähden näimme englanninkielisen version, jonka äänessä oli vielä jotain teknisiä ongelmia, mutta aiheen puolesta äärettömän mielenkiintoinen dokumentti.

Konferenssi oli näin osallistujan kannalta erittäin onnistunut. Nyt odottelenkin jännityksensekaisella kauhulla omaa konferenssivastuutani maaliskuun alun Nörttikulttuurin nousu -konffan suhteen. Edellisen kerran olen ollut organisoimassa konferenssia vuosina 2008-2009, jolloin olin työharjoittelussa Oriveden Opistolla ja järjestelin sinne huumorin ja satiirin symposiumia...

*****

Jälkikommenttina voisin lisätä, että piipahdin myös joulukuun alussa Oulun Kulttuurintutkimuksen päivillä FINFARin työpajassa kommentoimassa papereita. Se perjantaipäivä meni reissatessa edestakaisin, mutta koska en ollut kossaan aiemmin käynyt Oulussa, ajattelin, että pitäähän sekin kokea. Odotan innolla kesän Finnconia ja FINFARin seuraavaa työpajaa siellä.