Finncon 2016 - ohjelmassa nörttejä ja ankkoja

Hui, ensi viikko siintää jo horisontissa, mikä tarkoittaa lähestyvää Finnconia!

Tänä vuonna Pohjoismaiden suurin fantasia- ja science fiction -tapahtuma järjestetään Tampereella, tarkemmin sanottuna Tampereen yliopistolla 1.-3.7.2016. Teemana on sadut, mikä näkynee osassa ohjelmistoa sekä vieraiden cosplay-asuissa (ainakin toivon mukaan). Koska tapahtuma on ilmainen, kannattaa paikalla pyörähtää, mutta kiinnostavaa ohjelmaakin löytyy sen verran, että kokeneempiakin conikävijöitä heikottaa.

Olen itse paikalla heti perjantaina ensimmäisessä ohjelmanumerossa klo 14: Nörttikulttuurin nousu ja (t)uho: Muistiinpanoja akateemiselta tutkimusmatkalta nörttiyden ytimeen (sali A1) on uusinta paneelikeskustelusta, jonka pidimme huhtikuussa Popcult-tapahtumassa. Pyrimme kollegoideni kanssa luomaan parituntisen keskustelumme aikana katsauksen tämän päivän nörttikulttuuriin: mitä se on ja mitä sille on tapahtumassa. Lisätietoa löytyy ohjelmakartasta.

Henkilökohtainen esitelmäni on puolestaan lauantaina klo 14 salissa D10b. Ankkojen päättymätön tarina - postmodernit kerrontakeinot Disney-adaptaatiossa "Tarina vailla loppua" nostaa esille Disney-adaptaation, parodian ja esittelee italialaisille taiteilijoille tyypillisiä postmoderneja kerrontakeinoja, joista olen nyt niin kovin innostunut. Ei siis tällä kertaa Rosaa, valitettavasti.

Suosittelen myös lämpimästi jäämään esitelmäni jälkeen kuuntelemaan samassa salissa esiteltäviä tuoreimpia tutkimustuloksia Hobitti-trilogian vastaanottotutkimuksesta. Otsikko Kuumat kääpiöt ja turha Tauriel kertoo jo aika paljon fanien mieltymyksistä. Näitä esittelevät kollegani The World Hobbit projectista. (Muutenkin ohjelmaan erikseen merkitty akateeminen ohjelma kannattaa panna merkille - siellä pääsee kuulemaan uusimmasta spefi-tutkimuksesta suoraan tutkijoilta itseltään!)

Pyörin paikalla koko viikonlopun, hoidan hommiani FINFARin tiedottajana (eli sometan vähän siellä sun täällä) ja yritän ehkä väsätä jotain cosplay-asuakin. Se tarkoittaisi vain sitä, että pukeutuisin lauantaina ja vetäisin ensimmäistä kertaa esitelmäni cossiasussa, joka ei liity ankkoihin... Katsotaan, uskallanko suorittaa tällaisen pyhäinhäväistyksen.

*****

Jos nyt kuitenkin kaipailee jotain uutta Don Rosaan liittyvää, niin kannattaa syynätä tarkkaan tavaratalojen lehtihyllyt ja kirjakaupat, sillä kauppoihin on ilmestynyt Don Rosa -värityskirja. Kyllä, luitte oikein. Pongasin sen itse eilen Tokmannin lehtihyllystä ja tältä se näyttää. Hinta on vaivaiset 5,90 €, eli melkein voisi ostaa kaksin kappalein ja säilyttää toisen iskemättömänä. Jos nyt siis raaskii Rosan taidetta itse ruveta värittämään.

Mukana on isoja koko sivun kuvia sekä kansista että keräilykuvista, joitakin puolikkaan sivun kokoisia ruutuja sekä muutama kokonainen sarjakuvakin.

Jos kivijalkakaupoista ei tätä enää löydy, ei hätää: Akkarin nettikaupasta sitä saa myös kesäiltojen ratoksi.

Piipahdus Helsinki-päivässä: vintagea ja nahkatakkisia homomiehiä

Satuin pääkaupunkiseudulle viime viikonloppuna sopivasti Helsinki-päivän aikaan, joten päätimme piipahtaa siskon kanssa Kansallismuseon pihalle järjestetyssä Vintage-tapahtumassa. Piha oli täynnä rekkejä, kojuja ja nurmikolle levitettyjä vilttejä täynnä vanhoja vaatteita, asusteita ja esineitä. Haahuilimme kojusta toiselle ja hihkuimme, miten mikäkin kuosi sopisi niin hyvin nuorimmalle siskollemme - olisimme ponganneet hänelle eniten ihanuuksia.

Yritin etsiä kivoja, tyylikkäitä nahkahansikkaita, mutta koot eivät istuneet. Hatutkaan eivät ihan iskeneet, vaikka olen sitä mieltä, että niitä pitäisi olla enemmän. Mustat nahkasalkutkin jätin suosiolla sivuun, vaikka mahtava ompelulaukkuna toiminut veska olisikin ollut vain vitosen. Onnistuin olemaan sen verran tiukka itselleni, että jos epäilen, etten sitä käytä saati osaa käyttää, se saa jäädä ostamatta.

Porukkaa oli paikalla todella paljon ja aurinkoinen sää helli niin, että takki piti heittää kesken kaiken pois. Osa myyjistä tiesi tavaransa arvon ja pyysi vaatteista useita kymppejä. Osa myyjistä oli liikkeellä asenteella "kunhan pääsen tavarasta eroon" ja hinnoitteli tuotteensa muutamiin euroihin. Miltei pari tuntia siellä meni kierrellessä jokainen piste, mutta ei onneksi turhaan.

Vintage-pihakirppis. Seuraava järjestetään 31.7.

Olen metsästänyt vanhaa Roope-pankkia nyt jo usemman vuoden. Tämä oli kaikin puolin ehjä eli Roopen keppi sekä lasit olivat kunnossa ja maalipinta suhteellisen hyväkuntoinen. Lukkomekanismi ei kuulemma toimi, mutta sillä ei olekaan minulle merkitystä. Pientä kiillotusta Roopelainen vielä kaipailee, muuten olen erittäin tyytyväinen vitosen löytööni.

 

Nyt minullakin on oma Roope-pankki!

Helsinki-päivän kunniaksi osassa museoista oli ilmainen sisäänpääsy, mutta Taidehallin näyttely oli kuitenkin maksullinen. Sen kympin maksoin kuitenkin mielelläni, jotta pääsisin katsomaan Tom of Finland - The Pleasure of Play -näyttelyä. Siskoakaan ei hirveästi tarvinnut suostutella mukaan katsomaan Suomen kenties kuuluisinta taiteilijaa, jonka arvostus ja suosio on vain noussut viime vuosina. Esittelen Tom of Finlandin joka syksy sarjakuvakurssillani ja ajattelin, että näyttelystä saa myös lisämateriaalia opetukseen.

Näyttely avattiin 7.5. ja se jatkuu aina elokuun seitsemänteen päivään saakka. Taidehallin näyttelyssä on esillä yli 200 Tom of Finlandina tunnetun Touko Laaksosen (1920-1991) taideteosta ja se on siten laajin Suomessa järjestetty näyttely. Kokonaisuus kattaa taiteilijan uran alkuvuodet 1930-luvulta aina hänen kuolinvuoteensa 1991. Samalla se kertoo kirjaimellisesti kuvien kautta hänen kehittymisensä miesvartalon kuvaajana: varhaisista töistä näkee vartalon mittasuhteiden keskittyvän yläkroppaan, joten jalat jäävät suhteellisen lyhyiksi. 1960-luvulla mittasuhteet muuttuvat realistisemmiksi ja värikkäät guassityöt jäävät sivuun tarkkojen lyijykynä- ja tussipiirrosten vallatessa alaa.

Ja niistähän Tom of Finland on tuttu: uskomattoman realistisista, tarkoista varjostuksista, jotka nostavat nahkasaappaiden ja -takkien kiillon ja pullistelevat, myöhemmässä vaiheessa jo luonnottoman liioitellut lihakset (sekä elimet) esiin paperilta.

Ton of Finlandin töitä käytettiin mm. kondomimainoksissa

Taidenäyttelyn kiinnostavimpia piirteitä olivat vitriineissä esillä olleet muistikirjat ja näihin kootut kuvakollaasit. Muistikirjoihin oli koottu lehdistä leikattuja kuvia miehistä erilaisissa asennoissa, erilaisia ilmeitä ja asukokonaisuuksia, joista valtaosa tietenkin uniformuja. 

Ikonisen tyylin tunnistaa heti.

Nimetön (1963) Mustekynä ja muste paperille.

Tom of Finlandin eroottiset ja pornografiset teokset, joissa kuvataan miesten välistä seksuaalista aktia liioitellusti, ovat usein herättäneet pahennusta. Taidehallin näyttely haluaa korostaa, että Tom of Finlandin maailmassa ilo ja nautinto kuuluvat kaikille ja jokainen saa olla oma itsensä. Tom of Finlandin mieshahmoilla on tyypillinen hymynkare suupielessään ja huumori on usein läsnä miesten välisissä kohtaamisissa.

Ote teoksesta Nimetön (1970). Grafiittikynä paperille.

Nimetön (1945-1947). Guassi paperille.

Nimetön (1977). Grafiittikynä paperille.

Ote kokoelmasta.

Näyttelyyn on otettu mukaan myös varhaisten vuosien herkkiä maisema-akvarelleja sekä kuvia perhealbumeista. Taidehallin ala-aulassa on myös esillä Pekka Jylhän tekemiä 3D-tulostettuja patsaita, jotka on mallinnettu Tom of Finlandin piirrosten pohjalta.

Näyttely jätti minut jälleen häkeltyneeksi siitä, miten pelkällä lyijy- tai mustekynällä voi saada aikaan niin tarkkaa jälkeä; miten valo ja varjo leikkivät nahkarotsien poimuissa tai pullistuneiden lihasten verisuonissa.

Sain myös ostettua lopultakin Finlaysonin Tom of Finland -sarjaan kuuluvan kassin museon kaupasta. Sen kanssa on mukavaa herättää pahennusta vanhoillisissa piireissä. Kassi maksoi saman verran kuin Finlaysonin myymälässäkin eli vajaa parikymppiä.

 

Oma Tomppa-kassi sarjisten kantamiseen.

Tämä postaus on sopivaa päättää suoraan lainaukseen taiteilijalta itseltään. Lainaus, joka on varsin ajankohtainen, löytyy tuosta Finlaysonin läpyskästä, joka tulee tuotteen mukana: 

"I know my little 'dirty drawings' are never going to hang in the main salons of Louvre, but it would be nice if - I would like to say 'when', but I better say 'if' - our world learns to accept all the different ways of loving. Then maybe I could have a place in one of the smaller side rooms." - Touko Laaksonen, 1991.

Kirjallisuus jää Jyväskylän yliopistoon!

Vaikka syksyllä valmistuvat taideaineiden selvitykset saattavat vielä keikauttaa venettä suuntaan tai toiseen, tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että kirjallisuuteen pääaineena ei olla enää koskemassa. Keskisuomalainen uutisoi asiasta eilen alla olevalla tavalla. Huomioikaa erityisesti uutisen lopussa oleva, keltaisella korostettu lainaus, joka levisi eilen somessa kulovalkean lailla.

Alanis Morrisettea lainatakseni: "Isn't that ironic? Don't you think?"

Erityiskiitos ainejärjestö Corpuksen huikeasta aktiivisuudesta. Kiitos myös kaikille adressin allekirjoittaneille. Me Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen työntekijät kiitämme teitä kansallisen porun nostamisesta.

Onnea myös Ouluun, jossa musiikkikasvatukselle koitti samanlainen juhlahetki kuin meille.

Kirjallisuuden puolesta!

En yleensä puutu politiikkaan, koska se ei ole alaani. Nyt on pakko.

Monet teistä varmaan jo tietävät, että Jyväskylän yliopiston hallitus on tehnyt esityksen, jonka mukaan kirjallisuuden oppiaineen koulutusvastuu lakkautettaisiin. Tämä muotoilu pitää sisällään faktan, että kirjallisuuden pääainestatus poistettaisiin eikä oppiaineeseen otettaisi enää uusia opiskelijoita vuonna 2017. Näin Jyväskylän yliopisto olisi ainut yliopisto Suomessa, jossa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi voisi valmistua ainoastaan suomen kielen oppiaineesta.

Asiaa perustellaan säästöillä ja yliopiston strategisella kehittämisellä. Käytännössä kyse on kuitenkin Jyväskylän yliopiston ja Oulun yliopistojen rehtoreiden keskinäisestä, suljettujen ovien takana käydystä sopimuksesta: jos Oulun yliopiston lakkauttaa musiikkikasvatuksen, Jyväskylä luopuisi kirjallisuudesta.

Tieto esityksestä ja sihen liittyvästä infotilaisuudesta lähetettiin tiistai-iltana, juuri sopivasti vähän ennen virka-ajan päättymistä. Infotilaisuus oli päätetty pitää heti torstaina, joten kirjallisuuden oppiaineen henkilökunnalle, opiskelijoille ja koko Taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen väelle jäi todella vähän aikaa reagoida. Käytännössä yliopiston hallitus oli jo tehnyt asiasta päätöksen, joka vahvistettaisiin ensi viikon kokouksessa. Hallituksesta ainoastaan humanistisia tieteitä edustava Auli Poutanen oli äänestänyt vastaan.

En leiriohjaajan töiden takia päässyt infotilaisuuteen, mutta siellä olleet jakoivat seuraavaa tietoa: koko esitys oli valmisteltu puutteellisesti ja ilman selkeitä perusteluja. Siihen liittyviä taloudellisia seurauksia ei ollut analysoitu valtakunnallisella tasolla, vaan päätös oli tehty liian nopeasti - kuin näytettäisiin ministeriölle, että kyllä me täällä osataan tehdä näitä rakenteellisia muutoksia. Oppiaineen pääainestatuksen lakkauttamisesta syntyvien säästöjen suhdetta koko laitoksen tulevaan talouteen (eli mistä laitos saa rahansa, jos niin moni kirjallisuudesta valmistuva maisteri katoaa) ei pystytty määrittelemään. Kaiken kaikkiaan näillä lyhytnäköisillä perusteilla, jotka oli valmisteltu niin salassa, että jopa kirjallisuuden professorimmekin kuulivat niistä tuolloin tiistaina, ei voida millään päättää koko laitoksemme isoimman ja tuloksellisimman oppiaineen kohtalosta.

Monet tahot ovat jo ilmaisseet tukensa asiamme puolesta. Entinen kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki otti suoraan yhteyttä rehtori Matti Manniseen. Sofi Oksanen kirjoitti puolustuspuheen Facebook-sivuilleen. Atena-kustannus, Tieteentekijöiden liitto, Kielten laitoksemme (jonka muka pitäisi hyötyä tästä päätöksestä), Keski-Suomen Kirjailijat ja useat muut ovat vedonneet kirjallisuuden oppiaineen säilyttämisen puolesta. Tampereen kirjallisuustieteen opiskelijat, TAKU ja oma tutkijayhdistyksemme ovat ottaneet kantaa asiaan. Ainejärjestömme Corpus vietti pitkän torstai-illan puuhaten adressia kirjallisuuden puolesta. Heidän mielipiteensä löytyy myös Keskisuomalaisen sivuilta.

En aio luetella niitä lukuisia syitä, miksi tämä päätös on älytön, lyhytnäköinen ja kustannustehoton. Nämä seikat on perusteltu jo loistavasti kaikissa puheenvuoroissa ja kahdessa ahdressissa, jotka kiertävät kantaamme tukemassa. (Linkit adresseihin löytyvät alta.)

Mutta aion kertoa, miksi tämä asia on minulle henkilökohtaisesti tärkeä.

Aloitin kirjallisuuden opinnot Jyväskylän yliopistossa syksyllä 2003. Olin jo tuolloin suorittanut kirjallisuuden perusopinnot avoimessa yliopistossa viettäessäni "välivuotta" Joutsenon opistossa kirjallisuus- ja kirjoittajalinjalla. Olin aina ollut kirjoittamiseen suuntautunut ja kuluttanut pienen ikäni kirjojen parissa siitä lähtien, kun viisivuotiaana opin lukemaan. Tietämättäni olen aina noudattanut Stephen Kingin kanssa samaa metodia: jos sinulla on kirja, et koskaan ole yksin. (Kirjoitan tätä merkintää bussissa matkalla Helsinkiin. Minulla on nytkin kirja mukani.)

Halusin Jyväskylän yliopistoon nimenomaan siksi, että se oli Suomen ainut yliopisto, jossa pystyi opiskelemaan kirjallisuuden ohessa kirjoittamista. Silloisen yleisen kirjallisuuden maisteritutkinnon lisäksi suoritin myös kirjoittamisen maisteriohjelman. Tein siis käytännössä kaksi gradua; lisäksi olin työharjoittelussa Oriveden Opistossa.

Minusta ei koskaan pitänyt tulla opettajaa. Halusin opiskella kirjallisuutta, koska se oli intohimoni. Haaveilen myös edelleen kirjailijan ammatista. Oriveden Opisto kuitenkin muutti suunnitelmiani, kun tajusin, että kykenisin opettamaan. Ja olihan se oikeastaan aika kivaakin.

Äidinkielen opettajaa minusta ei kuitenkaan koskaan tullut. Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden oppiaine mahdollisti minulle jo perustutkintovaiheessa erikoistumisen sarjakuviin, vaikka silloiset professorit sitä eivät oikein ymmärtäneetkään. Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen kiinnitys nykypäivän ilmiöihin, kuten pelitutkimukseen, nykykirjallisuuteen ja sarjakuviin, nousi merkitykselliseksi erityisesti väitöskirjavaiheessa, vaikka olinkin ehtinyt vaihtaa pääaineeni nykykulttuurin tutkimukseen. 

Minusta tuli sarjakuvatutkija ja sanataiteen opettaja, minkä puolestaan mahdollisti kirjoittamisen opintoni, harrastuneisuuteni ja intohimoni kirjallisuutta ja sanoja kohtaan. Ja juuri täällä Jyväskylässä, joka on Suomen ainut kaupunki, jossa sanataidetta ja kirjoittamista voi opiskella esikoulusta tohtoriksi saakka.

Vaikka pääaineeni ei olekaan enää kirjallisuus, kirjallisuudentutkimus ja siihen liittyvät teoriat ovat osa elämääni. Tieteenalaltaan nuori sarjakuvatutkimus ammentaa voimakkaasti metodeja ja teorioita nimenomaan kirjallisuudesta. Yliopistolla opettamani sarjakuvan historia, teoria, analyysi ja tulkinta -kurssi kuuluu kirjallisuuden aineopintoihin. Erityisesti tulevat äidinkielen opettajat ovat kokeneet kurssin tärkeäksi osaksi opintojaan.

Kaikista kirjallisuuden opiskelijoista ei tule niitä äikänopeja. Meistä tulee kulttuurin asiantuntijoita, tutkijoita, kirjailijoita, kustannustoimittajia, kirjaston työntekijöitä ja vaikka sanataiteen opettajia. Kirjallisuus on humanismin perusta. Se heijastelee yhteiskunnallisia tilanteita ja arvomaailmoja. Se on osa henkistä hyvinvointia. Se tukee empatian kyvyn kehittymistä. Sen opiskelu antaa valmiudet kriittiseen lukemiseen ja tekstin sisällä olevien diskurssien tunnistamiseen.

Ja te, yliopiston päättäjät, aiotte viedä sen meiltä pois? Minne luulette tulevien asiantuntijoiden suuntautuvan, kun Jyväskylässä ei enää voikaan valita kirjallisuutta pääaineeksi? Koko Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos kärsii ja kuihtuu pois tämän päätöksen seurauksena ja koko humanismi saa järkyttävän kolauksen.

Taiteen ja kulttuurin tutkimus on ihmisyyden ja henkisen pääomamme tutkimusta. Keitä me olemme ilman niitä?

Olen ollut koko viikon äärettömän vihainen. Ja nyt nousen barrikadeille entisen pääaineeni puolesta. Vaikka kirjaimellisesti.

*****

Voit tukea meitä allekirjoittamalla alla olevat adressit viimeistään sunnuntaina 12.6. klo 23.59 mennessä. Maanantaina asia menee jatkokäsittelyyn.

Allekirjoita virallinen adressimme osoitteessa:

http://www.adressit.com/kirjallisuuden_oppiaineen_sailyttamisen_puolesta

Tukiadressi löytyy osoitteesta: 

http://www.adressit.com/kirjallisuuden_oppiaineen_paaainestatus_sailytettava

Lisäksi voit osallistua mielenilmaustilaisuuteen sunnuntaina 12.6. klo 14 taidegalleria Ti-Lassa (Kauppakatu 19, Jyväskylä).

"Tilaisuuden alussa kuullaan ainejärjestö Corpuksen edustajan selvitys viime päivien tapahtumista. Tämän jälkeen tarjoutuu mahdollisuus esittää kysymyksiä sekä keskustella yhteisesti yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen henkilökunnan edustajien kanssa.
Tilaisuuden päätteeksi toteutetaan mielenilmaus lukemalla kirjoja taidegallerian ikkunan edessä – nappaa siis kirja mukaan!"

Kirjallisuudentutkijain seuran vuosiseminaarissa

En diagnosoi itseäni kirjallisuuden tutkijaksi. Osasyynä siihen on se, että tutkin sarjakuvia. Pääsyynä on se, ettei pääaineeni enää seitsemään vuoteen ole ollut kirjallisuus vaan nykykulttuurin tutkimus. Olen siis mieluummin nykykulttuurin tutkija, tarkennettuna sarjakuvatutkija. Siksi suhtauduin varauksella siihen, että tarjoaisin esitelmäpaperia Kirjallisuudentutkijain seuran vuosiseminaariin. Mikä muutti mieleni, oli se, että siellä oli sarjakuvatyöryhmä, jota vetivät tutut kollegani Leena Romu ja Ralf Kauranen. Kaiken hyvän lisäksi he tekivät täsmämarkkinointia tuntemilleen sarjakuvatutkijoille saadakseen kasaan hyvän työryhmäporukan.

Vaikka vuosiseminaarin aihe, Etiikka, estetiikka ja politiikka, ei aluksi aiheuttanut mitään neronleimausta aiheen suhteen, keksin sitten vihoviimeisenä deadline-päivänä (luonnollisesti), että voisinhan sitä tutustua Kari Korhosen Suomi-sarjaan, kun työryhmään toivottiin esitelmiä myös siitä, miten suomalaisuus ja suomalainen yhteiskunta näkyvät sarjakuvissa.

Näin huomasin jälleen kerran matkaavani Turkuun 19.–20.5. ihanalla aamubussilla. Koska esitelmäni ei liity mitenkään tämänhetkiseen työhöni yliopistolla (eli Näkymättömät-hankkeeseen), maksoin matkat ja majoitukset itse, eli olin liikkeellä varsin pienellä budjetilla. Se tarkoitti sitä, että majoituin tutussa B&B Tuuressa (idylliä ja aamiaista!) ja otin halvimmat bussimatkat edestakaisin. Käytännössä missasin sekä torstain ensimmäisen keynoten että perjantain viimeisen yleisöluennon, eli Finlandia-palkinnon saaneen Laura Lindstedtin, mutta elin sen kanssa.

Torstai meni täysin sarjakuvatyöryhmässä, joka oli saanut peräti kaksi peräkkäistä sessiota täyteen. Dokumentaarista sarjakuvaa, faktan ja fiktion sekoittumista, metafiktiota, intermediaalisuutta, jälkikolonialismia ja sitä Suomi-kuvaa Aku Ankka -sarjakuvissa. Kävin aluksi läpi muun muassa sarjakuvissa esiintyviä tuttuja paikkoja ja julkisuuden henkilöitä. Hymynen ja Hopolainen mainittiin ihan nimeltä ja olivathan hahmojen esikuvamuusikot kirjoittaneet omat vuorosanansakin.

 Korhonen, "Kalakukkokalabaliikki", s. 34. © Disney

 

Esitelmäni pääpaino oli kuitenkin heimostereotypioissa ja niitä tukevassa murteiden käytössä. Pohjalainen ja savolainen mentaliteetti nousivat sarjakuvista voimakkaasti esiin (Varkauden oma Karhukopla oli savolaiselta asenteeltaan varsin hersyvä), mutta eniten kritisoin "Lapin lumot" -sarjakuvan antamaa kuvaa saamelaisista. Vaikka kyseessä onkin Aku Ankka, ihmettelen, ettei siinä kuvatusta saamelaisesta shamaani-hahmosta ja tämän "joikaamisesta" ole noussut pahempaa kohua. Pikaisella googlettelulla en ainakaan löytänyt mitään nettikeskustelua asiaan liittyen. Otan mielelläni vastaan kommentteja, jos jollakulla on tietoa, onko sarjakuva herättänyt polemiikkia.

Esitelmäni oli vain pinnallinen raapaisu Korhosen seitsemään Suomen maakuntia käsittelevään sarjakuvaan, enkä tiedä, olenko aiheesta kirjoittamassa joskus jotain laajempaa tekstiä. Tavallaan kiinnostaisi, mutta tällä hetkellä ei minulla ole hirveästi aikaa paneutua asiaan tarkemmin. Korhosen visuaalinen tyyli ei myöskään ole koskaan minua viehättänyt, joten hänen sarjakuviensa lukeminen ei aiheuta samanlaista nautintoa kuin joidenkin uusien italialaisten tuttavuuksien saati sitten Rosan.

Sarjakuvatyöryhmä oli tunnelmaltaan rento ja leppoisa ja keskusteleva ilmapiiri tuntui kotoisalta. Tutustuin vasta väitöskirjaansa aloitteleviin ja ehdin vaihtaa muutaman sanan tuttujen kollegoiden kanssa. Aina on hyvä olla perillä siitä, mitä projekteja missäkin on menossa.

Oikea Höyrylaiva, kuten nimikin sen sanoo.

Torstai päättyi ohjelmaltaan risteilyyn Loistokarille, jonne meille oli varattu konferenssi-illallinen. Risteily höyrylaiva Ukko-Pekalla oli varsin mukavaa vaihtelua seminaarihuoneissa nököttämiseen ja Loistokari paikkana idyllinen, mutta useampi meistä konferenssivieraista varmaan toivoi, että olisi tiennyt ennakkoon siitä, että illallinen syötiin ulkona. Melko moni meistä oli ottanut tiedotteessa mainitut "laituritanssit" vakavasti ja tullut paikalle hameessa ja pikkukengissä - ja sitten värjöttelimme puuttomalla luodolla illallisen parissa. Onneksi Ukko-Pekalta sai lainaan muhkeita toppatakkeja. Tyylimme oli näin yhtenäinen ja varsin pettämätön.

Ukko-Pekan serveteissä oli kartta. Aarteen merkkinä olevaa
rastia ei vain näkynyt. Aion piirtää sen itse.

Loistokarin karua idylliä.

Luoto ja pikkumökki toivat mieleen Tove Janssonin saaristolaiselämän.

Vaikka paleli, ruoka oli hyvää ja seura kelpasi. Aterian kruunasi grillattu ruskajuusto, jota maistoin ensimmäistä kertaa elämässäni. Naurettavan hyvää. Ja tulihan sitä myös osallistuttua niihin laituritansseihin - vähintään letkajenkkaa on joskus tanssittava. (Ja laulettava hieman Suomi-iskelmää paluumatkalla, jolloin ei voi myöskään välttyä Titanic-kohtauksilta laivan keulassa.)

Lea Rojolan esitys Vitruviuksen miehen korvaajaksi.

Perjantaiaamun keynotet, Hanna Meretojan Teetä ja empatiaa? Eettinen ja poliittinen kirjallisuudessa sekä Lea Rojolan Terveisiä epämukavalta vyöhykkeeltä olivat molemmat kerrassaan loistavia. Meretoja nosti esiin lukuisia tapoja, miten kaunokirjallisuuden lukeminen on hyödyllistä ihmiselle. Ajankontaista tänä taiteen ja kulttuurin opetuksen alasajon aikana.

Rojola otti omassa esitelmässään poleemisen kannan humanistiseen hybrikseen ja eläinten oikeuksiin: miten ihmisen ylivertaisuus lajina on muodostunut ongelmaksi.

Perjantain seilasin kuuntelemassa erilaisia esitelmiä omaelämäkerrallisuudesta, tekijänoikeuksista sekä intermediaalisuudesta. Sain hyödyllisiä lähteitä tulevaa tutkimusta ajatellen ja söin kahvitauolla julmetun hyvää banaanileipää (kokeilin tehdä sitä netistä löydetyllä reseptillä myöhemmin kotona muffinivuokiin - ei ollut niin hyvää). 

Lähdin perjantaina viiden bussilla kotiin (testattuani hostellilla ensin muinaista Speden Spelit -klassikkoa eli näpyttelypeliä - ei ole tatsi aivan täysin kadonnut) vähän haikein mielin, sillä taakse jäi aurinkoinen ja kesäinen Turku. Vaikken olekaan kirjallisuuden tutkija, niin aina on hyödyllistä pyöriä niissäkin piireissä. Lähdemateriaalipino ja verkosto laajenevat positiivisesti.

Ankkatohtori ja yksinäinen räpylänjälki
Aurajoen rannalla.