Kirjallisuudentutkijain seuran vuosiseminaarissa

En diagnosoi itseäni kirjallisuuden tutkijaksi. Osasyynä siihen on se, että tutkin sarjakuvia. Pääsyynä on se, ettei pääaineeni enää seitsemään vuoteen ole ollut kirjallisuus vaan nykykulttuurin tutkimus. Olen siis mieluummin nykykulttuurin tutkija, tarkennettuna sarjakuvatutkija. Siksi suhtauduin varauksella siihen, että tarjoaisin esitelmäpaperia Kirjallisuudentutkijain seuran vuosiseminaariin. Mikä muutti mieleni, oli se, että siellä oli sarjakuvatyöryhmä, jota vetivät tutut kollegani Leena Romu ja Ralf Kauranen. Kaiken hyvän lisäksi he tekivät täsmämarkkinointia tuntemilleen sarjakuvatutkijoille saadakseen kasaan hyvän työryhmäporukan.

Vaikka vuosiseminaarin aihe, Etiikka, estetiikka ja politiikka, ei aluksi aiheuttanut mitään neronleimausta aiheen suhteen, keksin sitten vihoviimeisenä deadline-päivänä (luonnollisesti), että voisinhan sitä tutustua Kari Korhosen Suomi-sarjaan, kun työryhmään toivottiin esitelmiä myös siitä, miten suomalaisuus ja suomalainen yhteiskunta näkyvät sarjakuvissa.

Näin huomasin jälleen kerran matkaavani Turkuun 19.–20.5. ihanalla aamubussilla. Koska esitelmäni ei liity mitenkään tämänhetkiseen työhöni yliopistolla (eli Näkymättömät-hankkeeseen), maksoin matkat ja majoitukset itse, eli olin liikkeellä varsin pienellä budjetilla. Se tarkoitti sitä, että majoituin tutussa B&B Tuuressa (idylliä ja aamiaista!) ja otin halvimmat bussimatkat edestakaisin. Käytännössä missasin sekä torstain ensimmäisen keynoten että perjantain viimeisen yleisöluennon, eli Finlandia-palkinnon saaneen Laura Lindstedtin, mutta elin sen kanssa.

Torstai meni täysin sarjakuvatyöryhmässä, joka oli saanut peräti kaksi peräkkäistä sessiota täyteen. Dokumentaarista sarjakuvaa, faktan ja fiktion sekoittumista, metafiktiota, intermediaalisuutta, jälkikolonialismia ja sitä Suomi-kuvaa Aku Ankka -sarjakuvissa. Kävin aluksi läpi muun muassa sarjakuvissa esiintyviä tuttuja paikkoja ja julkisuuden henkilöitä. Hymynen ja Hopolainen mainittiin ihan nimeltä ja olivathan hahmojen esikuvamuusikot kirjoittaneet omat vuorosanansakin.

 Korhonen, "Kalakukkokalabaliikki", s. 34. © Disney

 

Esitelmäni pääpaino oli kuitenkin heimostereotypioissa ja niitä tukevassa murteiden käytössä. Pohjalainen ja savolainen mentaliteetti nousivat sarjakuvista voimakkaasti esiin (Varkauden oma Karhukopla oli savolaiselta asenteeltaan varsin hersyvä), mutta eniten kritisoin "Lapin lumot" -sarjakuvan antamaa kuvaa saamelaisista. Vaikka kyseessä onkin Aku Ankka, ihmettelen, ettei siinä kuvatusta saamelaisesta shamaani-hahmosta ja tämän "joikaamisesta" ole noussut pahempaa kohua. Pikaisella googlettelulla en ainakaan löytänyt mitään nettikeskustelua asiaan liittyen. Otan mielelläni vastaan kommentteja, jos jollakulla on tietoa, onko sarjakuva herättänyt polemiikkia.

Esitelmäni oli vain pinnallinen raapaisu Korhosen seitsemään Suomen maakuntia käsittelevään sarjakuvaan, enkä tiedä, olenko aiheesta kirjoittamassa joskus jotain laajempaa tekstiä. Tavallaan kiinnostaisi, mutta tällä hetkellä ei minulla ole hirveästi aikaa paneutua asiaan tarkemmin. Korhosen visuaalinen tyyli ei myöskään ole koskaan minua viehättänyt, joten hänen sarjakuviensa lukeminen ei aiheuta samanlaista nautintoa kuin joidenkin uusien italialaisten tuttavuuksien saati sitten Rosan.

Sarjakuvatyöryhmä oli tunnelmaltaan rento ja leppoisa ja keskusteleva ilmapiiri tuntui kotoisalta. Tutustuin vasta väitöskirjaansa aloitteleviin ja ehdin vaihtaa muutaman sanan tuttujen kollegoiden kanssa. Aina on hyvä olla perillä siitä, mitä projekteja missäkin on menossa.

Oikea Höyrylaiva, kuten nimikin sen sanoo.

Torstai päättyi ohjelmaltaan risteilyyn Loistokarille, jonne meille oli varattu konferenssi-illallinen. Risteily höyrylaiva Ukko-Pekalla oli varsin mukavaa vaihtelua seminaarihuoneissa nököttämiseen ja Loistokari paikkana idyllinen, mutta useampi meistä konferenssivieraista varmaan toivoi, että olisi tiennyt ennakkoon siitä, että illallinen syötiin ulkona. Melko moni meistä oli ottanut tiedotteessa mainitut "laituritanssit" vakavasti ja tullut paikalle hameessa ja pikkukengissä - ja sitten värjöttelimme puuttomalla luodolla illallisen parissa. Onneksi Ukko-Pekalta sai lainaan muhkeita toppatakkeja. Tyylimme oli näin yhtenäinen ja varsin pettämätön.

Ukko-Pekan serveteissä oli kartta. Aarteen merkkinä olevaa
rastia ei vain näkynyt. Aion piirtää sen itse.

Loistokarin karua idylliä.

Luoto ja pikkumökki toivat mieleen Tove Janssonin saaristolaiselämän.

Vaikka paleli, ruoka oli hyvää ja seura kelpasi. Aterian kruunasi grillattu ruskajuusto, jota maistoin ensimmäistä kertaa elämässäni. Naurettavan hyvää. Ja tulihan sitä myös osallistuttua niihin laituritansseihin - vähintään letkajenkkaa on joskus tanssittava. (Ja laulettava hieman Suomi-iskelmää paluumatkalla, jolloin ei voi myöskään välttyä Titanic-kohtauksilta laivan keulassa.)

Lea Rojolan esitys Vitruviuksen miehen korvaajaksi.

Perjantaiaamun keynotet, Hanna Meretojan Teetä ja empatiaa? Eettinen ja poliittinen kirjallisuudessa sekä Lea Rojolan Terveisiä epämukavalta vyöhykkeeltä olivat molemmat kerrassaan loistavia. Meretoja nosti esiin lukuisia tapoja, miten kaunokirjallisuuden lukeminen on hyödyllistä ihmiselle. Ajankontaista tänä taiteen ja kulttuurin opetuksen alasajon aikana.

Rojola otti omassa esitelmässään poleemisen kannan humanistiseen hybrikseen ja eläinten oikeuksiin: miten ihmisen ylivertaisuus lajina on muodostunut ongelmaksi.

Perjantain seilasin kuuntelemassa erilaisia esitelmiä omaelämäkerrallisuudesta, tekijänoikeuksista sekä intermediaalisuudesta. Sain hyödyllisiä lähteitä tulevaa tutkimusta ajatellen ja söin kahvitauolla julmetun hyvää banaanileipää (kokeilin tehdä sitä netistä löydetyllä reseptillä myöhemmin kotona muffinivuokiin - ei ollut niin hyvää). 

Lähdin perjantaina viiden bussilla kotiin (testattuani hostellilla ensin muinaista Speden Spelit -klassikkoa eli näpyttelypeliä - ei ole tatsi aivan täysin kadonnut) vähän haikein mielin, sillä taakse jäi aurinkoinen ja kesäinen Turku. Vaikken olekaan kirjallisuuden tutkija, niin aina on hyödyllistä pyöriä niissäkin piireissä. Lähdemateriaalipino ja verkosto laajenevat positiivisesti.

Ankkatohtori ja yksinäinen räpylänjälki
Aurajoen rannalla.