Satuja, fantasiaa ja adaptaatioita Tampereella

Perjantaina 16.11. järjestettiin Tampereen yliopistolla kirjallisuustieteen syysseminaari otsikolla ”Ihmesaduista adaptaatioihin. Näkökulmia sadun ja fantasian tutkimukseen”. Olen koko syksyn kaivannut vahvemmin ja vahvemmin paluuta täysipainoisen tutkimuksen pariin, mutta koska se ei vielä ole mahdollista, ajattelin aloittaa kevyesti ja tarjota abstraktia seminaariin. Kun se meni läpi, olin todella iloinen ja innostunut, että pääsisin edes päiväksi esittämään oikeaa tutkijaa.

Päivä alkoi puoli kymmeneltä ja kesti huimat yhdeksän tuntia. Mutta mielenkiinto pysyi mukavasti yllä, sillä ohjelma oli kattava ja monipuolinen. Adaptaatioita tarkasteltiin satukirjasovelluksissa, perinteisissä saduissa, animaatioissa, sarjakuvissa kuin tietokonepeleissäkin. Mukana oli myös kirjailijavieraana Magdalena Hai, joka esitteli omaa Kurnivamahainen kissa -satukirjaansa sekä sivusi lyhyesti YA-romaaniaan Kolmas sisar. Kumpikin on ollut pitkään lukulistallani. Hai kertoi teostensa olevan kommentteja siitä, mikä häntä nykymaailmassa ahdistaa. Lapsetkin puhuvat ilmastonmuutoksesta, joten fiktio on hyvä keino käsitellä tällaisia teemoja. Kolmannesta sisaresta puhuttaessa hän huomautti, että nuorten aikuisen romaaneissa valkoinen cis-hetero ei ole enää nykyaikaa, joten hahmokavalkadin on oltava monipuolisempi. Samalla hän myös avasi teoksen mangavaikutteita: kuvauksissa on söpöyttä, pinkkiä ja glitteriä, kuten mangan taikatyttöjen taikuudessa konsanaan. 

Hanna Samola haastattelee Magdalena Haita

Nautin myös paljon tutkijavieras Minttu Ollikaisen puheenvuorosta, jossa hän avasi omaa tutkimuskohdettaan eli suomalaista reaalifantasiaa unen ja fantasian näkökulmasta. Hänen jälkeensä Claudia Nierste esitelmöi puheen illuusiosta fantasiakirjallisuudessa, mikä oli kirjoittamisen opettamisen kannalta kiinnostava aihe. Eli millä tavalla hahmot puhuvat, mitä sanavalintoja he käyttävät, ja millaisen kuvan se luo fantasiamaailmasta. Noora Raiskion esitelmä sai minut kiinnostumaan Noituri- eli Witcher-sarjasta, Oskari Rantalan puolestaan Alan Mooren eroottisesta satuadaptaatiosta Lost Girls.

Anteeksi, Noora, ilmeestä! Smithin kategoriat olivat vain kuvaamisen arvoisia.

Oma esitelmäni oli hieman päivitetty versio muutaman vuoden takaisesta Finncon-esitelmästäni, joka käsitteli Tarina vailla loppua -romaanin ankka-adaptaatiota ja sen sarjakuvallisia erityispiirteitä, kuten metalepsistä. Vaikka en ehtinytkään harjoitella esitelmääni niin hyvin kuin olisin toivonut, oli mukavaa palata takaisin ankkojen pariin ja puhua italialaisesta sarjakuvasta ja sen erityispiirteistä. Positiivista oli myös se, että vaikka meidät sarjakuvatutkijat oli niputettu illan viimeiseen sessioon, paikalla oli vielä sinnikkäitä kuuntelijoita, jotka olivat parhaimmillaan istuneet Virta-rakennuksen salissa aamusta asti.

Päivän päätteeksi Finfar oli järjestänyt pienen illanistujaisen Tullin saunalle, jonne viimeinen sinnikäs sakki kerääntyi syömään ja keskustelemaan tutkimuksesta. Pääsin jo antamaan mahdolliselle ankkagradun tekijälle lähdevinkkejä ja intoilemaan Ducktalesin hämmentävän modernista naiskuvasta. Näitä päiviä pitää saada lisää.