Rosa Suomeen!?

Koska olen edelleen anti-Facebook, saan tietoni aivan muilta kanavilta. Olen nyt ahkerasti lukenut Kvaak.fin Don Rosaa käsitteleviä ketjuja ja pongasin sieltä tiedon, että Rosa tulee Suomeen Helsingin kirjamessuille, jotka järjestetään lokakuun viimeisenä viikonloppuna 27.-30.10.!
Rosa tulee siis mainostamaan uutta Kootut-kirjasarjaansa. Tarkempaa tietoa esimerkiksi virallisesta päivämäärästä ei ollut, ehkä Aku Ankan Facebook-sivut kertovat enemmän. Haluaako joku naamakirjaa käyttävä lukija tarkentaa faktoja?
Sinne on nähtävästi lähdettävä.

Viime vuonna tein päivän mittaisen ex tempore -reissun Helsinkiin hakemaan Don Rosalta nimmaria 25.9.2010. Jotenkin aina onnistun kuulemaan näistä vierailuista aivan liian myöhään, joten tänä vuonna olenkin hyvissä ajoin varustautuneena.
Viime vuonna siis tapasin Rosan ensimmäistä kertaa, vaikka olinkin jo aiemmin lähettänyt hänelle sähköpostia ja kertonut tutkimuksestani. Ja Rosa muisti minut siitä!
Voiko hienompaa hetkeä olla!
Jonotin tosiaan reilut pari tuntia - signeeraustilaisuus alkoi kahdeltatoista jo itse olin paikalla kymmeneltä - ja päädyin kirjakauppa Infon eteiseen. Sain oman nimikirjoitukseni siinä vartin yli kaksitoista, joten jono liikkui ihan mukavasti. Ehdin jopa vaihtaa muutaman sanan herra Rosan kanssa ja antaa hänelle kirjeen, jossa kerroin väitöskirjastani.

Siinä vaiheessa jono oli oikeasti varmaan 150 metriä pitkä. Ihmettelen, jos kaikki saivat nimikirjoituksensa...

Kirjakauppa Infolta lähtevä jono 25.9.2010 klo n. 12.15

(Ja Rosahan siis antoi pelkän nimikirjoituksen, ei omistuskirjoituksia saati piirroksia. Jos joskus saisin Rosalta henkilökohtaisen piirroksen, olisin siitä valmis maksamaan vaivanpalkkaa ihan kunnolla.)

Rosa nimmaroimassa 25.9.2010

Tässä vaiheessa on hieno hetki heittää suora lainaus, jonka eräs yliopiston professori minulle tokaisi, kun ilmoitin haluni tehdä väitöskirjani Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvista.
"Eihän ketään kiinnosta joku Don Rosa."

Käsi ylös kuinka moni on eri mieltä?

Ropeconissakin mainostetusta TV-pätkästä: Yle Areenalta löytyy muuten vielä se kesällä tullut rahaa käsittelevä sarja, jonka kolmannessa osassa puhuttiin Rosasta ja Roope Ankan elämä ja teot -kirjasta. Se löytyy täältä.
En ole itsekään vielä katsonut sitä, pitää varmaan tehdä se nyt viikonloppuna.

Tämä viikko on mennyt "The Once and Future Duck" -tarinaan liittyvää artikkelia väsätessä. Lähetin eilen ensimmäisen version eteenpäin ja odotan palautetta ensi viikolla. Ilmoittelen sitten, kun tiedän, milloin se julkaistaan.

EDIT: Ankkalinnakkeen blogi kertoi juuri samaa: Rosa siis on tulossa Suomeen ja Rosa-dokumenttiakin pääsee katsomaan Riihimäellä - sinne siis, jos hieno kokemus kiinnostaa!

Vampyyrikausi

Jotenkin tuntuu, että nykypäivän tytöillä on kaksi kautta: ensin tulee heppakausi, jolloin kaikki on söpöä ja ihanaa ja My Little Poneja ja ratsastusta.
Sitten tulee teini-ikä ja iskee vampirismi. Kaiken maailman Twilightit ja Vampyyripäiväkirjat potkivat hepat tiehensä ja sitten synkistellään ja vuodatetaan nettien palstoilla sitä, miten ihana Edward on.
Stereotyyppistä tai ei, myönnän itse käyneeni nämä molemmat vaiheet läpi 90-luvulla - tosin hieman pienemmässä mittakaavassa.
Luin Merja Jalon Nummelan ponitalli -kirjoja ja tykkäsin hevosista, koska se kuului asiaan. Todellisuudessa ne hepat taisivat olla niissä kirjoissa ihan sivuroolissa, kun olin aina tykännyt mysteereistä ja niiden selvittämisestä.

Yläasteella tulivat kauhu ja King ja vampyyrit - hyvin pienessä määrin. Luin Bram Stokerin Draculan ja tykkäsin siitä kovasti. Teini-iän lempivampyyrikirjani oli kuitenkin hämmentävän väkivaltainen ja jopa pornografinen Nancy A. Collinsin Musta yö - tummat lasit. Ann Ricen makuun pääsin vasta paljon myöhemmin, kun pieni kunnankirjastomme ei omistanut rouvan teoksia.
90-luvun kulttisarjaa Buffya en koskaan oikein seurannut. Osasyy taisi olla kanava (en muista, näyttikö kolmonen miten paljon Buffya, kun meillä kotosalla nelonen sun muut kanavat alkoivat näkyä vasta digiajan myötä) ja osasyy tietenkin kellonaika. Se vähä, mitä Buffya muistan, oli se, että se tuli minulle aina liian myöhään.

Silloin en jaksanut innostua asiasta. Mutta nyt, kun vampyyrit ovat erittäin IN, on minunkin pakko herätä todellisuuteen näin nykykulttuurin tutkijana. Rajansa tosin kaikella.
Katsoin Vampyyripäiväkirjojen ensimmäisen jakson. Eipä tarvinnut katsoa enempää.
Altistuin Twilight - Houkutus -elokuvalle pakotettuna eräällä yliopistokurssilla. Voi taivas. Koko luokka nauroi suurimman osan elokuvasta, enkä enää pysty katsomaan Liekehtivää pikaria näkemättä Cedriciä kimaltelevana vampyyrina.
Olen tosin jo julkisesti luvannut lukea Stephenie Meyerin Twilight -saagan ja ihan vain siitä syystä, että voin sanoa "kyllä, luin sen ja se oli hirveää kakkaa", aivan kuten Eragoninkin tapauksessa.

Mutta koska vampyyribuumi on tuonut muassaan kuulemma jotain laatuakin, ajattelin tehdä virallisen testin ja analyysin ja katsoa kaksi jo kulttimaineen saanutta vampyyrisarjaa.
Ensimmäinen on tietenkin Buffy, vampyyrintappaja ja toinen palkittu True Blood.
Selina, skotlantilainen kollegani ja ystäväni, jonka tapasin Oxfordissa, oli tehnyt artikkelin Buffysta ja suositteli sarjaa minulle lämpimästi.
Agnieszka, keväällä Prahassa tapaamani puolalainen taas mainosti minulle True Bloodia kaikkien aikojen parhaimpana vampyyrisarjana eikä puolestaan ymmärtänyt Buffyn vielätystä.

Nyt olen katsonut molempien sarjojen ensimmäiset tuotantokaudet ja sen pohjalta olen tehnyt alustavan tuomioni. (Aion siis katsoa molemmat sarjat loppuun asti, joten huonoja ne eivät missään nimessä olleet.)

Minun mielestäni Buffy on paljon parempi kuin True Blood.

True Bloodin suurin ongelma on sen hahmot. En voi sietää Sookieta enkä Billiä. (Enkä pidä kummankaan näyttelijää erityisen sympaattisena.) Sookie on rasittava ja ärsyttävä ja välillä hirvittävän lapsellinen. En ole löytänyt koko sarjasta henkilöhahmoa, josta pitäisin, mikä on kyllä sarjan suosion kannalta erittäin olennaista. (Sam on ainut potentiaalinen tässä tapauksessa, mutta saa nyt nähdä.)
Voihkin tuskasta aina, kun vampyyrien hampaat ponnahtavat esiin. Ne ovat väärässä paikassa. (Sama ongelma minulla oli myös Lost Boys -leffan suhteen.)
Tosin myönnän myös sen, mitä monet tytöt ja naiset ovat kommentoineet True Bloodin myötä.
Alexander Skarsgård ei ole huono.

Annan True Bloodille mahdollisuuden todistaa itsensä ja arvostuksensa syyn. Kakkoskausi pyörähti käyntiin tänä aamuna.

Buffy, vampyyrintappaja edustaa puolestaan jo tyylillisesti aivan erilaista tv-sarjaa. Sen huumori toimii ja vaikka vampyyrit ovatkin kuminaamojensa kanssa hieman huvittavia, ei sarja kuitenkaan mene yli. Hahmot ovat symppiksiä (Giles on ihana ja nörttityttönä olen aina pitänyt Willowsta), vaikka Buffy onkin välillä tyhmä high school -tytsy.
Jopa Angelissakin on jotain suloista.
Jos pitäisi valita, kyllä minä mieluummin viettäisin iltapäivän Buffyn kuin Sookien kanssa. Buffy on kuitenkin slayer ja niitä ensimmäisiä nuoria, voimakkaita naishahmoja, jotka nousivat kulttistatukseen. Buffyssa on siis kymmenen kertaa enemmän potkua kuin Sookiessa, vaikka molemmat hankkiutuvat ihmissuhteisiin vampyyrin kanssa.

En tiedä, muuttavatko jatkokaudet mielipiteeni päinvastaiseksi, mutta epäilen sitä syvästi. Ollakseni kuitenkin perillä populaarikulttuurin uusista tuulista, joudun altistamaan välillä itseni kimalteleville näteille pojille, ennen kuin pääsen takaisin oikeiden vampyyreiden pariin.

Rosa-tutkimus Suomessa

Löysinpä tässä eilissäpäivänä netin tietoverkoston pohjalta tämän Kotimaa24-sivustolla olleen Tommi Niemisen blogikirjoituksen, joka käsitteli Don Rosan sarjakuvia. Hieno kirjoitus ja hyviä huomioita ja kommentteja kirjoittajalla, varsinkin, kun Rosan arvostus tihkui lauseiden lomasta.
Oli vain aivan pakko rekisteröityä sivustolle, että pääsi kommentoimaan pientä seikkaa, eli tietenkin Rosasta tehtyä tutkimusta, jota Niemisen mukaan oli tehty vain yhden gradullisen verran.

Lainaan tähän pätkän kommentistani niille, jotka eivät koko ketjua jaksa lukea:

"Rosastahan siis on tehty jo viisi gradua, joista tunnetuin on ehdottomasti tämä Marja Ritolan intertekstuaalisuutta käsittelevä gradu (2000) - lähinnä siksi, että Ritola pääsi kirjoittamaan esipuheet Kymmenen avataran aarre -kokoelmaan. Sen lisäksi Marika Rantala on tutkinut Rosan huumoria (2001) Vaasan yliopistossa, Heini Pellinen Rosan sarjakuvien kääntämistä (2009) Turun yliopistossa ja itse tutkin Rosan sarjakuvissa esiintyvää fantasiaa (2009) Jyväskylän yliopistossa. Viime keväänä taidettiin lisäksi julkaista myös Turun yliopistossa yksi Rosa-gradu, josta en valitettavasti tiedä sen tarkemmin. Sen lisäksi Kai Saarto on kirjoittanut Rosasta tekijänä ja fanina sivulaudatur-työn Turussa."

Tämän viidennen Rosa-gradun tekijän nimi on muistaakseni Petra Kotro, ainakin näin populaarikulttuurin tutkija-kollegani Kimi Kärki minulle vihjasi. Aiheesta en tosiaan tiedä sen tarkemmin, mutta tarkoituksenani olisi jossain vaiheessa ottaa yhteyttä kaikkiin Rosa-graduilijoihin. Jos saisimme jotain yhteistä artikkelikokoelmaa väsättyä, se olisi hienoa, mutta ainakin tahtoisin lukea heidän työnsä - niihin joutuu kuitenkin todennäköisesti viittaamaan jossain vaiheessa.

Pikku hiljaa se oma tutkimusmainekin alkaa karttua. Eräs toinen kollegani Helsingin yliopistosta kuunteli tuttavansa kertomusta Rappio! -seminaarista ja kun kuuli, että "siellä oli yksi Aku Ankka -tutkijakin", tiesi heti, että Katjahan se.

Lisää tutkimusmateriaalia!

Posti toi viikon alussa kerrassaan mainion paketin tulevaa väikkäriäni ajatellen. Ensinnäkin jo Ropeconissa mainostamani loistava Thomas Andraen Barks-teos Carl Barks and the Disney Comic Book. Unmasking the Myth of Modernity.
Teos kertoo kaiken olennaisen Barksin henkilöhistoriasta ja hänen urastaan unohtamatta tietenkään maestron tuotantoa ja sen analysointia. Kirjailija väittää kyseessä olevan ensimmäinen kriittinen tutkimus Barksista, mikä on hämmentävää, koska teos on julkaistu vasta 2006. Eikö Barksia ole oikeasti tutkittu aiemmin?
Tämä on kuitenkin pakko-ostos kaikille harrastajille, erityisesti Barks-faneille. Kertakaikkisen mainio teos.

Postin mukana tuli myös kaksi uutta englanninkielistä Rosa-kokoelmaa, BOOM!:n julkaisemat Walt Disney Treasuryn volumet 1 ja 2.
Kyseessä on siis kronologiseen julkaisujärjestykseen laitetut Rosan Aku Ankka -sarjakuvat - ja siis nimenomaan ne, joissa Aku on pääosassa. Eli siis kaikki Roope-tarinat on jätetty pois, mutta eipä voi mitään. Ja koska nämä ovat ainoat englanninkieliset Rosa-kokoelmat The Life and Times of Scrooge McDuck -teosten lisäksi, pitää olla vain tyytyväinen, että niitä saa edes jossain muodossa.

Se vähän harmittaa, että teoksista puuttuu täysin suomenkielisen lukijan tottumat esipuheet. Tämä voi johtua siitä, ettei Rosa kuulemma ole näiden BOOM!:n julkaisemien teosten kanssa missään tekemisissä. Kuulin tosiaan näin Tanskan Donaldist Societyn puheenjohtajalta Andersilta, että käytännössä Disney-lisenssin omistamat firmat voivat julkaista Rosan sarjakuvia täysin surutta ilman, että herra itse saa mitään korvauksia.
Disneyn tavat tiedetään, mutta tällainen on silkkaa vääryyttä.
Jos olisin parempi ihminen, olisin jättänyt nämä ostamatta ihan pelkästään sen takia, mutta valitettavasti tutkija tarvitsee lähteensä ja näihin kokoelmiin sisältyy minulle erittäin tarpeelliset sarjakuvat "Return to Plain Awful" (vol. 1); "On Stolen Time", "Super Snooper Strikes Again" ja "The Duck Who Never Was" (vol. 2.).

Toinen pettymys koski netissä olevaa kakkos-osan kuvausta, joka väitti kyseisen osan sisältävän tarinan "The Once and Future Duck", mutta eipä sitä sitten löytynytkään itse kirjasta. Hieman otti päähän, koska olen juuri väsäämässä tästä sarjakuvasta artikkelia ja nyt pitää sitten odottaa kolmannen ja viimeisen osan ilmestymiseen eli lokakuun alkuun saakka.
Laitan asiasta palautetta.

Näitä siis saa CDONilta ja BookPlussasta, tosin näytti vähän siltä, että volume 1 olisi tällä hetkellä poissa valikoimista. Ehkä se on väliaikaisesti loppuunmyyty, koska kuvausta ei löytynyt. Toivottavasti lisää kappaleita saapuu varastoon piakkoin.

PCA-Finland ja kesän päätös

"Jos Seiliin ken joutuu, hän Seiliin myös jää".

Melkein tuntuu, että kesä päättyi viime tiistaihin, kun palasin takaisin Jyväskylään PCA-Finlandin (Popular Culture Association) ensimmäisestä kesäkoulusta Seilin saarelta. Jo pelkästään siksi, että kyseessä oli kesän viimeinen esitykseni, mutta myös siksi, että sää muuttui heti sateiseksi. Mutta pieni sadekaan ei haitannut meitä kymmentä populaarikulttuurin tutkijaa, jotka kokoonnuimme Turun saaristossa sijaitsevalle pienelle saarelle nimeltä Seili.
Teemana oli "Breaking of Taboos of Study of Popular Culture", eli käsittelimme omia tutkimuskohteitamme sekä niiden saamaa vastaanottoa niin akateemisella kuin muillakin tahoilla.
Suurin osa porukasta oli akselilta Turku-Helsinki, mutta myös Englannin ja Japanin yliopistot olivat edustettuina. Pieni kansainvälisyys toi mukavan tuulahduksen ja koska meitä oli niin vähän, porukka pystyi rauhassa keskittymään jokaiseen paperiin ja tutustumaan toisiinsa. Hienoa oli myös se, että Katriina Heljakka, jonka Manifest for Adult Play oli innostanut minua jo Rappio! -seminaarissa, oli mukana myös PCA-tapahtumassa ja pääsimme keskustelemaan molemmille niin rakkaasta Tähtien sodasta, nukeista, leluista ja kaikista hienoista konferensseista, joissa olimme olleet sekä jakamaan kokemuksiamme tutkimustemme saamasta vastaanotosta. Myös pari muuta tuttua naamaa Porin keikalta oli päätynyt mukaan PCA-miittiin.

Oma puheeni oli myös rakennettu aika pitkälti Rappio! -seminaarin aiheen pohjalta, eli käsittelin sitä, miten akateeminen maailma on suhtautunut tutkimusaiheeseeni ja minkälaista palautetta olen saanut eri tahoilta. Kun tietyt henkilöt ovat lähes suoraan tyrmänneet aiheeni ennen jatko-opinto-oikeuden saamista, oli ihanaa kuulla kannustavaa palautetta ja tukea tutkimuksen jatkamiselle. Olin erittäin otettu siitäkin, miten lämpimästi minut toivotettiin tervetulleeksi jatkossakin osallistumaan PCA-Finlandin tapahtumiin ja täytyy sanoa, että jos vain rahaa riittää ja teema sopii, niin eihän mikään saa minua pysymään poissa.

Ihastuin myös Seiliin miljöönä aivan täysin. Kun minulle selvisi, että pääsen osallistumaan PCA-Finlandin kesäkouluun, ensimmäinen asia oli selvittää Seilin salaisuus. Mitä Jenni Vartiainen siitä laulaa ja miksi?
Wikipedia kertoikin äärimmäisen mielenkiintoisia historiallisia seikkoja Seilistä. Päärakennus, joka nykyisin toimi Turun yliopiston meribiologian tutkimuslaitoksena, oli ensin leprasairaala ja sitten naisten mielisairaala - myöhemmin parantumattomille tapauksille.
Koska olen katsonut aivan liikaa Supernaturalia, odotin kolkkoa laitosta, jonka kalseilla käytävillä liikkuisi ammoisina aikoina kuolleiden potilaiden valittavia haamuja.
Kaikkea muuta. Minua odotti idyllinen saaristolaismaisema lehmineen kaikkineen. Oma ala-asteenikin oli laitosmaisempi kuin tämä paikka. Olimme tutkijoina erityisasemassa, sillä päärakennus ei ollut turisteille auki, ja saimme nähdä sairaala-ajoista autenttisena säilytetyn sellin, jonka pedillä lojui vanha pakkopaita. Oliko joku oikeasti käyttänyt sitä, en tiedä.

Myös Seilin vanha puukirkko oli näkemisen arvoinen. Päätimme maanantai-iltana kymmenen jälkeen mennä sitten katsomaan kirkkoa ja sen takana olevaa hautausmaata tyttöporukalla. Pieniä kylmiä väreitä kulki selkäpiitä pitkin, kun kirkko ilmestyi pimeän metsän takaa näkyviin, mutta ei sen enempää. Hautausmaalla toivoimme, että olisi päivä, mutta vain siksi, että näkisimme paremmin valkoisiin risteihin kirjoitetut nimet.
En tarvinnut Winchesterin veljeksiä tällä kertaa.

PCA-Finlandin tulevaisuus vaikutti hyvältä. Suunnittelutilaisuudet paisuivat valtaviksi ja ideoita heiteltiin puolin ja toisin hillittömyyksiin asti. Mutta jotain saatiin myös aikaan. Turun konferenssi vuonna 2014 kuulosti uskomattoman hyvältä, mutta tapaamisia tullaan näillä näkymin järjestämään vuosittain - todennäköisesti jälleen Seilissä.
Näemme siellä.

Me pääsimme pois. Jotkut jäivät.

Jenni Vartiainen: Seili.

TOP5 -elokuvat, jotka haluaisin nähdä, mutta...

Viime kuun FINFAR-tapaamisessa keskustelin kollegani, Tolkien-tutkija Jyrki Korpuan kanssa tulevasta Hobitti-elokuvasta. Hän oli vastikään käynyt Yhdysvalloissa Tolkien-konferenssissa ja nähnyt elokuvan trailerin. Ja häntä alkoi pelottaa.
Minua alkoi pelottaa jo siinä vaiheessa, kun Guillermo del Toro jätti ohjaajan pestin Peter Jacksonin haltuun.
Mieheni, joka on old school -Tolkien-fani ja inhoaa koko ajan enemmän ja enemmän Jacksonin filmatisoimaa Tarua, ei näillä näkymin aio edes katsoa koko leffaa. Ainakaan, ennen kuin minä olen sen katsastanut ja kertonut, onko se sen arvoinen.
Olen itse joka tapauksessa menossa katsomaan sen (tai ne, koska puhutaan kaksiosaisesta elokuvasta), mutta silti hieman pelottaa, mitä tuleman pitää.

Tämän jälkeen aloin ajatella. Mitkä elokuvat oikeasti haluaisin nähdä, vaikka lopputulos saattaisikin pelottaa? Sain kasaan TOP5-listan sellaisista elokuvista / elokuvasarjoista, joita ei ole tehty, jotka ehkä ovat suunnitteilla, tai joita ei ehkä koskaan tulla tekemään.

TOP5: elokuvat, jotka haluaisin nähdä, mutta joiden lopputulosta odottaisin pelon sekaisella jännityksellä.

5. Dragonlance: Kronikat
Kyllä. Tämä on tehty. Tai siis Margaret Weisin ja Tracy Hickmanin luoman, roolipeleihin pohjaavan saagan ensimmäiseen osaan perustuva animaatioelokuva Dragonlance: Dragons of Autumn Twilight (2008). Yksi niistä harvoista elokuvista, jotka olen jättänyt kesken. Ihan hirvittävää sontaa. Luulen, että tekijöiden budjetti meni ihan täysin Kiefer Sutherlandin palkkaamiseen Raistlinin ääneksi, joten itse elokuva piti tehdä hieman vasemmalla kädellä.
Haluaisin nähdä Kronikat ihan oikeana elokuvana. Teknologiaa riittää tekemään lohikäärmeitä ja maskeeraajat saavat varmasti orgasmin suunnitellessaan erirotuisia drakolaisia.
Haluaisin nähdä Tasslehoffin juoksentelemassa palmikko putkella edestakaisin ja Fizbanin väsäämässä epätoivoisesti tulipalloja.
Se olisi hienoa.
Ongelmani: näyttelijät. Etsikää minulle näyttelijä, joka pystyy vetämään karismallaan Raistlinin hahmon niin, että kylmiä väreitä kulkee selkäpiitä pitkin - oli Raistlinillä sitten minkä värinen kaapu tahansa. Raistlin on tärkein. Muut löytyvät kyllä.

4. Salaperäinen veitsi ja Maaginen kaukoputki
Philip Pullmanin legendaarinen Universumien tomu -trilogian ensimmäinen osa, Kultainen kompassi, ilmestyi elokuvana 2007. Se ei ollut ihan huono, vaikka liikaa olikin jätetty pois. Huonosta menestyksestä (siis Jenkeissä) johtuen sarjan jatko on jäänyt isoksi kysymysmerkiksi. Suurin syy on amerikkalaiselle yleisölle ongelmallinen kristinuskon vastaisuus, joka on koko sarjan pääpointti. Käsikirjoittaja oli jo ilmoittanut, että mikäli tämä teema vesitetään, hän jättää koko homman.
Ongelmani: juuri se vesittäminen. Jos jatko-osat tehdään, niiden pitää olla kirjalle uskollisia. Ei ole mitään järkeä tehdä elokuvia kirjojen pohjalta, jos koko pääidea lakaistaan maton alle.

3. Artemis Fowl
Irlantilaisen Eoin Colferin fantasiasarjan tekemistä elokuvaksi on jo väläytelty, mutta mitään varmuutta ei ole tullut. Tämä perinteisiä myyttejä ja modernia fantasiaa yhdistävä kirjasarja on kerrassaan mainio, eikä pelkästään huumorinsa ja mielenkiintoisten hahmojen takia.
Ongelmani: jälleen kerran näyttelijät. Kun pääosaan vaaditaan 11-vuotias poika, jonka tarkoitus olisi esittää kylmää, rikollista lapsineroa, tarvitaan helkkarinmoinen näyttelijä, joka roolin pystyy vetämään. Ilman karismaattista nimiosan esittäjää ei leffasta tule kuin löysä b-luokan fantsu.
(Ollaan miehen kanssa samaa mieltä, että Jason Statham pitäisi saada Butleriksi. Vaikka hän taitaa olla jääkaappipakastin-kokoluokkaa olevaan hahmoon nähden hieman liian pieni.)

2. Tähtien sota, episodit VII-IX
Kyseessä on siis Timothy Zahnin kirjoittama Thrawn-trilogia, joka sijoittuu ajallisesti alkuperäisen trilogian jälkeen. Zahn on ehdottomasti lempi-Star Wars-kirjailijani ja suuramiraali Thrawn on hahmona loistava - ainut ei-ihminen, jonka Keisari on nostanut Imperiumissa niin korkeaan arvoon.
Tämä trilogia pitäisi ehdottomasti tehdä animaationa, jotta saataisiin oikeat ääninäyttelijät kehiin. Jos Harrison Ford ei ole Han Solo, minä en ala mitään.
Ongelmani: George Lucas. Kun tämä mies on jo onnistunut sössimään niin uuden trilogian, kuin hirvittävän Clone Wars -sarjan, ei voi muuta kuin olettaa, että jatketaan samaan malliin.
(Anteeksi, herra Lucas. Olet edelleen epäpyhä jumalani, kun olet luonut alkuperäisen trilogian, mutta ne muut... *syvä huokaus*)

1. Musta torni -saaga
Luin juuri päivän Keskisuomalaisesta, että Musta torni -elokuvasarja on pistetty jälleen kerran hyllylle. Ron Howardhan siellä taisi olla suunnittelemassa, että massiivisesta seitsenosaisesta kirjasarjasta tehtäisiin trilogia ja kahden tuotantokauden edestä tv-sarjaa. Tämä oli minulle uusi tieto.
Musta torni on niin valtava eeppinen saaga, että sen saaminen valkokankaalle tulee olemaan ikuisuusprojekti, joka tuskin ikinä toteutuu (ja jos King on kuollut ennen sitä, kuka esittää Kingiä?).
Ongelmani: tarvitaan visionäärinen ohjaaja, joka onnistuu saamaan koko tunnelman, tuskan ja valtavan kehityskertomuksen takaumineen toimimaan. (Miltä kuulostaisi kaksikko Darren Aronovsky ja Guillermo del Toro?)
Tarvitaan erittäin vahvat näyttelijät päärooleihin.
Tarvitaan erikoistehosteita, maskeerauksia ja ennen kaikkea näkemystä.

Ja pitäisi saada Clint Eastwood Rolandiksi.
Leffa olisi siis pitänyt tehdä melkein 50 vuotta sitten.
Damn.

Lopuksi bonus: Neverwhere.
En ole kyllä ihan varma haluaisinko loppujen lopuksi edes elokuvaa Neil Gaimanin loistavasta teoksesta. Jo pelkkä sarjakuva-adaptaation lukeminen tuntui välillä pahalta, kun oli kuvitellut hahmot ihan erinäköisiksi pienessä mielessään...

Ehkä jotkut näistä tulen joskus näkemään valkokankaalla, ehkä joudun vain kuvittelemaan ne mielessäni, kun luen kyseisiä teoksia uudelleen ja uudelleen.
Hobitti on kuitenkin mentävä katsomaan senkin uhalla, että seikkailukertomus on lässähtänyt liialliseksi taistelukuvaukseksi, kuten vähän pääsi käymään Tarun sormusten herrasta kohdalla.

Kodama

Koska seuraava päivitykseni saattaa viivästyä PCA summer school -paperin ja muiden artikkeliprojektien takia, jätän teidät tämän suloisen, kaupunkiin eksyneen puun hengen seuraksi.

P.S. lisäsin tuohon sivuun linkkilistaan linkin Mile High Comicsiin, joka on amerikkalainen nettikauppa. Toimittavat myös ulkomaille. Sieltä saattaa löytää satunnaisesti Rosan harvinaisempaa Captain Kentucky ja Pertvillaby Papers -tuotantoa.

P.P.S. Laitoin myös linkin ensimmäiseen artikkeliini. Lisään oheen myös gradun, kunhan yliopiston kirjaston nettisivu alkaa pelittää paremmin. Päivitän listaan jatkossa tulevat nettiartikkelini kaikille luettavaksi.

Viikonloppu nörttimaailmassa

Taas meni yksi viikonloppu toisessa todellisuudessa, kun kahden autollisen verran ropeporukkaamme suuntasi Espoon Dipoliin muiden nörttien joukkoon. Tästä on muutama vuosi, kun edellisen kerran kävin Ropeconissa, joten oli ihanaa päästä taas ihailemaan upeita asuja ja vaan pelkästään pyörimään muiden "kaltaistensa" kanssa.
Harkitsin jo vakavasti pelaamistakin perjantaina, mutta en sitten uskaltanut kirjoittaa nimeäni listaan ja seuraavalla kerralla peli olikin täysi. No, ehkä ensi vuonna.
(Ja mikäs muu peli se olisikaan ollut kuin "Zombeja Ankkalinnassa"...)

Oma conivierailuni keskittyikin sitten lähinnä puheohjelmiin. Perjantaina päädyin puolivahingossa kuuntelemaan "Get Real: Tuliaseet" -luentoa ja jumituinkin sinne koko ajaksi. Erittäin mielenkiintoinen ja avaava tällaiselle ihmiselle, joka ei tiedä pyssyistä paljon mitään ja kuvittelee kaikkea mahdollista ja mahdotonta lähinnä elokuvien perusteella. Nyt tiedän sitten hieman enemmänkin. Harmitti vain, kun kaikkien kysymysten ja välikommenttien takia koko luento jäi hieman kesken.

Sitten mainostan (taas) häpeilemättömästi - tällä kertaa uutta suomalaista roolipeliä, Bliaronia, jonka esittelyä kävin katsomassa perjantai-illan lopussa. Bliaron on taikuutta käsittelevä, hieman pronssikaudenomaiseen maailmaan sijoittuva pelikokonaisuus, eli sisältää siis niin pelisysteemin kuin maailmankuvauksen ja niin edelleen. Animismia, shamaaneja, inkvisition kaltaisia "magiavahteja" ja muuta kivaa.
Tämä mainos ihan vain siksi, että eräs ystäväni oli tekemässä tätä peliä ja peliporukkamme on ollut avustamassa projektia eri tavoin. Jos joku kiinnostui (conissa tai nyt) pelistä tarkemmin, voi ottaa minuun yhteyttä ja pistän viestiä eteenpäin asianomaiselle henkilölle.

Lauantaina kaiken muun säätämisen ohella jäi pari mielenkiintoista esitystä katsomatta. Aamuinen "Idän urhot - katsaus Japanin sankareihin" (ihan vain sen takia, että yövyin Haagassa ystäväni luona ja eihän sieltä sitten jaksanut kymmeneksi singahtaa Dipoliin) sekä "Historian eriskummalliset sankarit", koska jossain välissä piti syödä ja jäin suustani kiinni useampaan otteeseen oman puheeni jälkeen.

Puhuin siis lauantaina aiheesta "Roope Ankka - Ankkalinnan Indiana Jones" eli Disneyn erilainen sankari Don Rosan näkökulmasta. Kävin läpi Roopen hahmon kehityshistoriaa Barksin kautta, koska kun puhuu Roopesta, on pakko puhua Barksista. Sitten siirryin hahmon historiaan, jota Rosa on vienyt eteenpäin kaikkien Barksin tarjoamien vihjeiden perusteella. Käsittelin erityisesti Roopen persoonan kehitystä ja mitkä asiat ovat vaikuttaneet siihen ja puhuin myös Joseph Campbellin sankarihahmosta ja monomyytistä - eli täyttääkö Roope sankarin määritelmän.
(Campbellin teos on muuten nimeltään Sankarin tuhannet kasvot.)
45 minuuttia oli aika lyhyt aika, mutta koska puhun jännittyneenä paljon nopeammin, sain kaiken oleellisen sanottua ja jäi vielä hyvin aikaa kysymyksille ja kommenteillekin, joita tulikin sitten ihan mukavasti.
Ja pieni sali oli aivan täysi, mikä oli hienoa.

Tajusin muuten esitykseni jälkeen, että eihän Roope-esitelmä voi olla missään muussa salissa kuin Klondykessa. Nerokasta.

Täytyy tunnustaa, että jännitin tätä puhetta paljon enemmän kuin Finnconin esitystäni. Osasyy oli ajan lyhyys, osasyy se, että tällä kertaa yleisössä napotti melko paljon rakkaita ystäviäni. Ja tietenkin se, että hei, olen Aku Ankka -tutkija ja puhun täällä Roopesta. Tämä ei liity mitenkään roolipeleihin, mutta ehkä tämä teemaltaan sopisi tänne...
Mutta ainahan minä ujona ihmisenä jännitän yleisön edessä puhumista.
Ja on hyvä olla niitä läheisiä ihmisiä yleisössä, koska he tulevat sitten suoraan sanomaan, mikä toimi ja mikä ei ja antavat teknistä palautetta esimerkiksi äänestä ja sen suuntauksesta.
Nähtävästi puhun edelleen liikaa sivuun, kun esittelen dioja, minkä huomasin jo puheviestinnän kurssien videoinneista.
Pahus.
Pitää treenata.
(Ja minulle selvisi vasta myöhemmin, että tilassa oli oikeasti mikki ja olisin voinut käyttää sitä. Pahoittelen, jos takarivi ei kuullut kunnolla.)

Lauantai-iltana tuli vielä katsottua gaala (musikaali veti voiton kotiin), mutta sitten oli aika viettää rauhallinen ilta ystävän luona. Sunnuntaiaamuna palasin takaisin katsomaan hieman ufologian luentoa, jonka valitettavasti jätin kesken. Ehkä asiaan olisi perehdytty uusista ja tarkemmista näkökulmista esityksen toisella tunnilla, mutta alkupuoli oli tällaiselle asiasta joskus innostuneelle X-Files -fanille hieman liian tuttua, että sitä olisi jaksanut kuunnella.
Mutta "Maailman pelastaminen - tieteellinen näkökulma" olikin sitten loistava. Jos zombit tulevat, me emme voi mitään. Ellei kyseessä ole viruksen/bakteerin/tms. aiheuttava zombius, jolloin rokote voi ehkä pelastaa ihmiskunnan.

Olen edelleen sitä mieltä, että sellainen lasikopissa oleva pesäpallomaila, jossa on kyltti "in case of zombies break the glass" olisi hieno sisustuselementti.

Ja eihän tällainen kirjafriikki voi mennä mennä Kaubamajaan ostamatta mitään. Jumituin lauantaina yhdelle kojulle vouhaamaan ensin Star Warsista (ostin kolme pokkaria, jotka käsittelivät bounty huntereita ja Mos Eisleyn kuuluisaa cantinaa) ja sitten elokuvista. Kun tarjous oli kolme pokkaria ja leffa kympillä. Siinä sitten tulikin tyypillinen "tämä on hyvä", "Joo, se löytyy hyllystä", "tämäkin on klassikko", "niin on, sekin meillä on" -dialogi.
(Laskin eilen, että meillä on 259 elokuvaa. Plus tv-sarjat. Plus animaatiot ja piirretyt.)
Mutta löysin kuitenkin amerikkalaisen ystäväni lempielokuvan Arkajalat (The Goonies). Otin sitten sen ihan vain kehujen pohjalta. En muista nimittäin nähneeni koko teosta.
Mies sanoi kotona katsoneensa lapsena sitä tuntitolkulla VHS-kasetilta, mutta se, miltä se nykyisin näyttää, onkin ihan eri asia.

Palasin sitten sunnuntaina vielä takaisin samalle myyntipisteelle hakemaan myyjän mainostaman Thrawn-trilogian sarjakuvamuodossa. 18 erinomaisessa kunnossa olevaa sarjakuvalehteä viidellätoista eurolla.
Fanityttö kiittää.

Ostin myös Varustelekasta brittiläisen koppalakin. Tilasivat sen minulle sinne sovitettavaksi. Kokardia ei valitettavasti ollut, joten pitänee ottaa myöhemmin yhteyttä ja kysyä, löytyikö varastosta sellainen. Älyttömän hyvä palvelu. Jäi hirveän hyvä mieli niistä kaupoista.
Nyt minulla on sitten hattu brittiläiseen upseerintakkiini. Pitää vaan venyttää hattua paremmin oman pään muotoon.
Ja hankkia se kokardi.
Ja natsat takkiin.

Päättäjäisjuhlan jälkeen alkoikin väsynyt matka kotiin. Haaveilen cosplay-asusta ensi vuodeksi, mutta saa nyt nähdä onko aikaa ja rahaa. Kaikkien niiden hienojen asujen jälkeen tuli vain sellainen "minäkin haluan" -olo.
Harmitti vain, kun törmäsin Endlesseistä ainoastaan Uneen ja Kohtaloon. Olivat kuulemma kaikki paikalla.

Vielä lopuksi on pakko sanoa: minua olivat myös kuuntelemassa Obi-wan Kenobi ja Anakin. <3