Vampyyrikausi

Jotenkin tuntuu, että nykypäivän tytöillä on kaksi kautta: ensin tulee heppakausi, jolloin kaikki on söpöä ja ihanaa ja My Little Poneja ja ratsastusta.
Sitten tulee teini-ikä ja iskee vampirismi. Kaiken maailman Twilightit ja Vampyyripäiväkirjat potkivat hepat tiehensä ja sitten synkistellään ja vuodatetaan nettien palstoilla sitä, miten ihana Edward on.
Stereotyyppistä tai ei, myönnän itse käyneeni nämä molemmat vaiheet läpi 90-luvulla - tosin hieman pienemmässä mittakaavassa.
Luin Merja Jalon Nummelan ponitalli -kirjoja ja tykkäsin hevosista, koska se kuului asiaan. Todellisuudessa ne hepat taisivat olla niissä kirjoissa ihan sivuroolissa, kun olin aina tykännyt mysteereistä ja niiden selvittämisestä.

Yläasteella tulivat kauhu ja King ja vampyyrit - hyvin pienessä määrin. Luin Bram Stokerin Draculan ja tykkäsin siitä kovasti. Teini-iän lempivampyyrikirjani oli kuitenkin hämmentävän väkivaltainen ja jopa pornografinen Nancy A. Collinsin Musta yö - tummat lasit. Ann Ricen makuun pääsin vasta paljon myöhemmin, kun pieni kunnankirjastomme ei omistanut rouvan teoksia.
90-luvun kulttisarjaa Buffya en koskaan oikein seurannut. Osasyy taisi olla kanava (en muista, näyttikö kolmonen miten paljon Buffya, kun meillä kotosalla nelonen sun muut kanavat alkoivat näkyä vasta digiajan myötä) ja osasyy tietenkin kellonaika. Se vähä, mitä Buffya muistan, oli se, että se tuli minulle aina liian myöhään.

Silloin en jaksanut innostua asiasta. Mutta nyt, kun vampyyrit ovat erittäin IN, on minunkin pakko herätä todellisuuteen näin nykykulttuurin tutkijana. Rajansa tosin kaikella.
Katsoin Vampyyripäiväkirjojen ensimmäisen jakson. Eipä tarvinnut katsoa enempää.
Altistuin Twilight - Houkutus -elokuvalle pakotettuna eräällä yliopistokurssilla. Voi taivas. Koko luokka nauroi suurimman osan elokuvasta, enkä enää pysty katsomaan Liekehtivää pikaria näkemättä Cedriciä kimaltelevana vampyyrina.
Olen tosin jo julkisesti luvannut lukea Stephenie Meyerin Twilight -saagan ja ihan vain siitä syystä, että voin sanoa "kyllä, luin sen ja se oli hirveää kakkaa", aivan kuten Eragoninkin tapauksessa.

Mutta koska vampyyribuumi on tuonut muassaan kuulemma jotain laatuakin, ajattelin tehdä virallisen testin ja analyysin ja katsoa kaksi jo kulttimaineen saanutta vampyyrisarjaa.
Ensimmäinen on tietenkin Buffy, vampyyrintappaja ja toinen palkittu True Blood.
Selina, skotlantilainen kollegani ja ystäväni, jonka tapasin Oxfordissa, oli tehnyt artikkelin Buffysta ja suositteli sarjaa minulle lämpimästi.
Agnieszka, keväällä Prahassa tapaamani puolalainen taas mainosti minulle True Bloodia kaikkien aikojen parhaimpana vampyyrisarjana eikä puolestaan ymmärtänyt Buffyn vielätystä.

Nyt olen katsonut molempien sarjojen ensimmäiset tuotantokaudet ja sen pohjalta olen tehnyt alustavan tuomioni. (Aion siis katsoa molemmat sarjat loppuun asti, joten huonoja ne eivät missään nimessä olleet.)

Minun mielestäni Buffy on paljon parempi kuin True Blood.

True Bloodin suurin ongelma on sen hahmot. En voi sietää Sookieta enkä Billiä. (Enkä pidä kummankaan näyttelijää erityisen sympaattisena.) Sookie on rasittava ja ärsyttävä ja välillä hirvittävän lapsellinen. En ole löytänyt koko sarjasta henkilöhahmoa, josta pitäisin, mikä on kyllä sarjan suosion kannalta erittäin olennaista. (Sam on ainut potentiaalinen tässä tapauksessa, mutta saa nyt nähdä.)
Voihkin tuskasta aina, kun vampyyrien hampaat ponnahtavat esiin. Ne ovat väärässä paikassa. (Sama ongelma minulla oli myös Lost Boys -leffan suhteen.)
Tosin myönnän myös sen, mitä monet tytöt ja naiset ovat kommentoineet True Bloodin myötä.
Alexander Skarsgård ei ole huono.

Annan True Bloodille mahdollisuuden todistaa itsensä ja arvostuksensa syyn. Kakkoskausi pyörähti käyntiin tänä aamuna.

Buffy, vampyyrintappaja edustaa puolestaan jo tyylillisesti aivan erilaista tv-sarjaa. Sen huumori toimii ja vaikka vampyyrit ovatkin kuminaamojensa kanssa hieman huvittavia, ei sarja kuitenkaan mene yli. Hahmot ovat symppiksiä (Giles on ihana ja nörttityttönä olen aina pitänyt Willowsta), vaikka Buffy onkin välillä tyhmä high school -tytsy.
Jopa Angelissakin on jotain suloista.
Jos pitäisi valita, kyllä minä mieluummin viettäisin iltapäivän Buffyn kuin Sookien kanssa. Buffy on kuitenkin slayer ja niitä ensimmäisiä nuoria, voimakkaita naishahmoja, jotka nousivat kulttistatukseen. Buffyssa on siis kymmenen kertaa enemmän potkua kuin Sookiessa, vaikka molemmat hankkiutuvat ihmissuhteisiin vampyyrin kanssa.

En tiedä, muuttavatko jatkokaudet mielipiteeni päinvastaiseksi, mutta epäilen sitä syvästi. Ollakseni kuitenkin perillä populaarikulttuurin uusista tuulista, joudun altistamaan välillä itseni kimalteleville näteille pojille, ennen kuin pääsen takaisin oikeiden vampyyreiden pariin.